Mitä sellaista voi sanoa 29-minuuttisesta atomipommista nimeltään Reign in Blood, mitä ei ole jo kuluneiden vuosikymmenien aikana sanottu? Kaikkien aikojen metallialbumien listat ja merkittävimpien levytysten kunniamaininnat ovat seuranneet toisiaan, eikä Slayerin merkitys ole varmasti kenellekään epäselvä.

Syytäkin ylisanoille on, sillä onhan tämä nyt aivan saatanan hyvä levy, jolla ei ole yhtäkään turhaa riffiä tai sekuntia.

Itselleni Reign in Blood on harvinaisen tärkeä porttilevy, ja myös yksi omista kaikkien aikojen metallilevyistä, mutta tutustuin siihen aika nurinkurisesti. Näin vuonna 1985 syntyneenä en ollut tietenkään Reign in Bloodin ilmestyessä kovin vastaanottavaisessa tilassa minkäänlaiselle musiikille. Nuoruuden Led Zeppelin- ja Queen-fanituksien jälkeen metallikärpänen puri vanhan liiton bändeistä lähinnä Metallican ja Iron Maidenin muodossa, mutta sitten kuvioihin astui suomalainen metalli. Vuonna 2001 hullaannuin täysin Nightwishista, Sonata Arcticasta ja Children of Bodomista. Kuvittelin muuten viattomana teininä hetken aikaa viimeisenä mainitun olevan suurin piirtein äärimmäisintä koskaan äänitettyä musiikkia.

Sattuipa sitten niin, että eksyin syyskuussa vuonna 2001 Hämeenlinnan Levy & Kasetti -levykauppaan. Ihan samana päivänä muuten, kun eräisiin kaksoistorneihin tapahtui eräs erittäin tunnettu hyökkäys. Tuolloin oli ilmestynyt Slayerin God Hates Us All. Koekuuntelin levyä. Heti Disciplen kohdalla tiesin löytäneeni jotain ihan käsittämätöntä, ja levy lähti samantien kassalle. Nälkä kasvoi syödessä jo tässä vaiheessa. Kysyin myyjältä, mikä on Slayerin myydyin ja kovin levy. Eteeni lyötiin Reign in Blood. Viattomana 16-vuotiaana näiden kahden levyn väärinpäin käännetyt ristit ja vuohet alkoivat kutkutella toden teolla. Metallista innostunut teini tunsi olevansa matkalla pimeyden ytimeen.

Reign in Blood oli jotain ihan muuta kuin mitä olin kuullut koskaan aiemmin. Olin itse asiassa kuullut joitakin levyn biisejä jo aiemmin, kun muutama tuttu luukutteli Metallican ohella Megadethia ja Anthraxia, mutta olin tuolloin ihan liian nuori ja hölmö sisäistääkseni tällaista ryöpytystä. Nyt aika oli oikea. Levyn lähtiessä ensimmäistä kertaa soimaan ja Tom Arayan karjaistessa ikonisen huutonsa ilmoille Angel of Deathin riffin päälle, ei paluuta entiseen enää ollut. Seuraavien kuukausien aikana tätä levyä kuunneltiin varmasti satoja kertoja. Itse asiassa kuuntelin tuon ensimmäisen CD-kopioni lähes kirjaimellisesti puhki, koska se naarmuuntui kuuntelussa täysin kelvottomaksi. Sittemmin olen omistanut albumin myös vinyylinä kahdesti, koska LP-levyistäkin ensimmäinen kului puhki.

Huono puoli tässä kaikessa oli se, että kun Reign in Blood oli kuultu, alkoi herätä jo pieni pelko siitä, että voiko mikään sitä enää ylittää? Onnekseni olen innostunut metallista myös myöhemmin, vaikkei Reign in Bloodia omassa lajissaan olekaan ylitetty.

Mikä sitten tekee Reign in Bloodista näin vaikuttavan albumin? Jeff Hannemanin ja Kerry Kingin käsittämättömät riffit ja soolot, Dave Lombardon lyömättömät rumputulitukset, Tom Arayan helvetinmoisesti rytmitetyt huudot ja koko se sanasto ja kuvasto, jota levy maalailee Helvetin porttien auetessa joka suunnalle tässä maailmassa ja toisissa. Siinä se kai tiivistetysti on. 

Tämän otannan jälkeen voi tietenkin miettiä, miksi albumi osui niin tiukasti maaliin juuri vuonna 1986. Ajoitus oli täydellinen. Vuosi 1986 on metallille merkittävä taitekohta monellakin tapaa ja Slayer tarjosi taatusti monelle yhä äärimmäisempää metallia janoavalle kuulijalle täsmälleen sitä, mitä he halusivatkin. Reign in Blood ei olisi voinut ilmestyä yhtään aiemmin tai myöhemmin. Slayer oli varsin erilainen bändi edellisellä, ja hieman erilainen bändi myös seuraavalla albumillaan.

Sittemmin Rick Rubin on muuttunut tuottajana hieman kaksijakoiseksi hahmoksi, mutta 80- ja 90-luvulla hänellä oli tapana sorkkia bändien soundia juuri oikeasta kohdasta. Slayerin kohdalla esimerkiksi kitaroiden kaiut saivat hälvetä. Se oli rohkea veto, koska bändin aiemmilla levyillä juuri tämä soundi oli luonut niille erityisen pahaenteisen tunnelman. Rubinin pajalla Slayerin soundi ei ollut enää vain viiltävä, vaan se iski veitsen terä edellä suoraan tajuntaan.

Helvetinmoinen ikimuistoisuus piilee joskus yksityiskohdissa. Reign in Bloodin jokaisesta riffistä ja soolosta voisi puhua vaikka miten pitkään. Levyn sanoituksiakin voisi avata paljon. Yksi avain albumin klassikkoasemaan piilee silti niissä asioissa, joita siltä nostetaan esille. Heti kun on puhuttu siitä, miten saatanan hyvä levy on kyseessä, muistutellaan Tom Arayan alkurääkäisystä Angel of Deathissa ja Raining Bloodin loppukiihdytyksestä sekä sitä seuranneesta ukkosesta ja sateesta. Nämä olivat juuri niitä asioita, joista ei voi sanoa kuin pikkupoikamaisella innolla: ”Siistiä!”

Sitä paitsi jos 80-luvun metallialbumeista pitäisi valita yksi sellainen levy, jonka soundit eivät ole vanhentuneet päivääkään ja olivat jopa aikoinaan aikaansa edellä, albumi on Reign in Blood. Se on tuotannoltaan tänäkin päivänä yksi kovimmista metallialbumeista ikinä, eikä vastaavaan ole moni bändi pystynyt, vaikka kovasti on yritetty.

Hulvattomin puoli tässä kaikessa on se, ettei Reign in Blood ollut mikään atomipommin lailla koko metallimaailman räjäyttänyt albumi. Haastateltuani sekä Tom Arayaa että Dave Lombardoa vuosikymmeniä albumin ilmestymisen jälkeen, molemmat ovat muistelleet, ettei mikään muuttunut Reign in Bloodin ilmestyttyä. Ei bändin eteen levitetty mitään verenpunaista mattoa metallin A-ryhmään. Reign in Bloodilla oli ensin kulttimaine, josta kasvoi hiljalleen ihan oikea maine, ja lopulta albumi on vaikuttanut niin monen metallibändin tekemisiin, ettei sitä käsitä kukaan. Edes Araya ja Lombardo itse eivät kertomuksiensa mukaan ymmärtäneet alkuunkaan, mitä oli juuri tullut tehtyä, kun Reign in Blood valmistui. Se oli vain uusi albumi, jolla he sattuivat tuottajan ja toistensa piiskaamana soittamaan niin nopeasti, että levy kestää alle puoli tuntia. Lombardo kertoi haastattelussa jopa naureskelleensa aikoinaan sille, että vinyylipainoksen toisella puolella oli 15 ja toisella 14 minuuttia metallia, ja levyä sai olla kääntämässä koko ajan. Reign in Blood on siis monella tavalla hengästyttävä levy!

Reign In Blood olisi voinut helposti kestää täsmälleen samalla materiaalilla vaikka 40 minuuttia, mutta lopullisen ydinlatauksen albumille paukuttaa se tolkuton kiilaaminen, jolla riffit ja kompit vyöryvät eteenpäin. Tämä paineaalto etenee nopeammin kuin on mahdollista käsittää. Merkillepantavaa on se, että tämä voima tavoitti todella monenlaisia kuulijoita. Slayer teki ja julisti asiaansa niin ehdottomasti, että olen kohdannut vuosikymmenten aikana hevareita, punkkareita, skeittareita, rokkareita, räppäreitä ja vaikka mihin musiikkiin vihkiytyneitä, jotka eivät välttämättä kuuntele edes hirvittävän paljon metallia, mutta Reign in Bloodia kyllä.

40 vuotta, tai omalla kohdallani melko tasan 25 vuotta, ei ole vanhentanut Reign in Bloodia tuumaakaan. Olen kuullut levyn satoja kertoja, ja yhä vain se saa aikaan saman reaktion: Levyä kuunnellessa kroppa ei meinaa osata päättää, soittaisiko mukana ilmarumpuja vai -kitaroita. Se on vaarallista lenkkeily- ja salimusiikkia, koska se varastaa kaiken huomion. Joka kerta kun Reign in Blood loppuu, se on kuunneltava vähintään toisen kerran uudelleen. Vaikka asiaa vääntelisi ja kääntelisi miten päin, ei siitä keksi kerta kaikkiaan mitään nahkeaa sanottavaa.

Taidan kuunnella nyt Slayerin Reign in Bloodin. Juuri tätä kirjoittaessani kuuntelin Slayerin Reign in Bloodin.