Ville Friman ei voi sanoa, että hänen arkensa olisi kovin yksipuolista. Kun Metalheim istuu alas hänen kanssaan, puhumme tietysti ensisijaisesti Insomiumin kitaristin, säveltäjän ja perustajajäsenen kanssa, mutta Insomnium on vain osa Frimanin elämää. Tämän ohella Friman työskentelee mikrobiologian professorina Helsingin Yliopistossa.

Insomniumista on käytetty leikkimielistä kuvailua ”Suomen akateemisin metallibändi.” Monien Insomnium-jäsenten yliopisto- ja tutkijatausta on erityisen hienoa sen rinnalla, että bändi levyttää koko ajan kunnianhimoisia melodeath-albumeita ja kiertää tiiviisti ympäri maailmaa. Ahkeruutta ja uteliaisuutta Insomniumista ei siis puutu.

Millaista on ollut säveltää ja soittaa lähes 30 vuotta joensuulaisessa melodeath-bändissä? Entä asua 12 vuotta Iso-Britanniassa yliopistotyön merkeissä? Tai tutkia mikrobien ekologiaa ja evoluutiota, bakteerien ja bakteriofagien vuorovaikutusta sekä mikrobiomeja ja antibioottiresistenssiä? Frimanin arjen on pakko olla vaiherikasta?

– Käyn kolme kertaa viikossa kuntosalilla, yleensä aamuisin, ja siitä päivä etenee töitä kohti. Teen töitä jo kotona ja bussissa, kunnes Viikissä kohteena on Biocenter 1, jossa on mun labra ja työhuone, Friman luettelee.

– Tottakai tähän työhön kuuluu paljon matkustelua ja tapaamisia. Tässä saa olla jatkuvasti tekemisissä monien ihmisten kanssa. Minulla on vedettävänä melkein 20-henkinen tutkimusryhmä ja mun on osaltani varmistettava, että kaikilla on homma hallussa ja yhteistyökuviot sujuvat ympäri maailman. Paljon Zoom-istuntoja ja toistasataa mailia päivässä.

Kuulostaa todella aikuiselta, vai mitä? Sitä se onkin, mutta Frimanilta löytyy yhä aikaa myös Insomniumille, jonka hän kertoo olevan todella tärkeä ja tasapainottava osa hänen elämäänsä. Miten Kristiinankaupungissa syntyneestä ja Joensuussa varttuneesta nuoresta kitaristista tuli Insomniumin perustajajäsen ja yliopiston professori? Otetaan selvää.

Divariaikojen lapsi

Kristiinankaupungista Turkuun ja Turusta Joensuuhun jo niinkin varhaisessa vaiheessa elämää, että Friman oli vasta 4-vuotias, kun hän ja perheensä asettuivat lopulta Pohjois-Karjalaan, missä myös Insomnium myöhemmin perustettiin.

Karjalaisuus on oma asiansa, mutta jäikö Frimaniin yhtään pohjalaisuutta nuorilta vuosiltaan?

– Aika vähän lopulta, koska mun vanhemmat on peräisin vielä pohjoisemmasta, eli Kuusamosta ja Muoniosta. Mä olin niin pieni, kun asuimme Kristiinankaupungissa, että sieltä on vain pieniä välähdyksiä muistissa, Friman miettii.

– Asuttiin vuosi Turussa ennen kuin muutimme Joensuuhun. Turun yliopiston opiskelija-asuntolasta muistan jopa hieman jotain. Turkulaisuuttakaan ei tarttunut mukaan. Ei edes sillon, kun Insomniumin kanssa treenattiin siellä 2000-kuvulla useampi vuosi Vännin Villen (Kitara) asuessa siellä useamman vuoden.

– Kyllä se karjalaisuus taitaa olla sitä, mihin oon eniten tottunut, koska siellä mä kasvoin ne elämän herkät vuodet ja pisimpään yhdessä paikassa.

Muistelun jälkeen Frimanin pohtii, että vietettyään myöhemmin 12 vuotta elämästään ulkomailla, hän ei oikeastaan enää edes identifioi itseään mihinkään tiettyyn paikkaan. 

– Muutenkin elämästä tuli sen edetessä sellaista, että kavereita ja ystäviä on ympäri maailmaa, mikä on ollut ihan hyvä asia, koska se on avartanut ihan näihin päiviin asti sitä, miten koen maailman ja elämän.

Joensuu oli se paikka, jossa Friman vietti ”ne elämän herkät vuodet”, kuten hän itse asian muotoili. Vaikka hän on nähnyt elämää ja maailmaa, ei Joensuu ole menettänyt arvoaan hänen silmissään.

– Siis Joensuuhan on oikein mukava kesäkaupunki, Friman sanoo aluksi puolivakavasti.

– Mä pidin jo aikoinaan siitä, että Joensuussa oli aina vesistö läsnä ja se oli kaunis paikka. 90-luvulla Joensuussa oli myös nuorisotoiminta todella aktiivista, kun oli tuolloinen Kerubi, oli joitakin bändejä, Pop-muusikot tukivat meitäkin, kun oltiin vielä demo-bändi. Lisäksi oli paljon nuorisotiloja ja muita, missä meidän ikäiset saivat viettää aikaa.

– Myöhemmin alkoi toisaalta huomata sen, miten kaukana Joensuu oli kaikesta. Jos ajatellaan 90-lukua ja aikaa, jolloin mäkin olin vaikka 18-vuotias, niin eihän Joensuussa mitenkään liikaa mitään tapahtunut. Lama tuli siinä 90-luvun alussa juuri sopivasti, mikä tappoi nuorisotalotoiminnan ja sen jälkeen tuntui, ettei Joensuussa ollut oikein mitään.

– Tavallaan tämäkin kääntyi hyväksi asiaksi, koska sitten piti itse keksiä tekemistä, mikä purkautui monella liikuntaharrastukseen ja minunkin kohdalla lopulta siihen, että aloin tehdä musiikkia.

Friman muistelee, että 90-luvulla Joensuu oli valitettavan tunnettu myös ”skinitoiminnasta” ja lievemmässä muodossa kahtiajako kävi ilmi kuppikuntaisuutena, jossa asenneilmapiiri meni paikoin todella pitkälle.

– Nyt kun maailma on muuttunut ainakin hieman, niin tuntuuhan se hurjalta, miten ahdasmielisiä osa ihmisistä tuolloin olivat. Vaikka Joensuussa oli jo tuolloin yliopisto, niin oli siellä syrjäisen maalaiskaupungin ilmiöitä. Ihminen vain on joskus aika tyhmä ja tuollaisessa ympäristössä se tyhmyys ja ahdasmielisyys tiivistyivät.

Tällaisessa lama-ajan Suomessa elettiin myös divarikulttuuria. Aikaa, jolloin second hand oli isollaan ennen kuin sitä edes kutsuttiin second handiksi täällä Suomessa. Friman muistaa hyvin antikvariaattien merkityksen elämässään.

– Kasetteja ostamalla mä ymmärsin, että on olemassa sellainen asia kuin musiikki. Kyse oli siis 80-luvun diskosta tai ihan mistä tahansa, mutta sen jälkeen alkoivat kauppojen levyosastot ja vanhempien levyhylly kiinnostaa.

– Joku Dingon levyhän näytti lapsen silmissä tosi rajulta. Puhumattakaan Guns ’N Rosesista. Kaikki tuollainen veti puoleensa. Aikaa alkoi mennä yhä enemmän kirjaston musiikkiosastolla, Anttilassa, Levy-Eskoilla ja muualla, mikä oli ihan tajunnanräjäyttävää. Pian levykauppojen hyllyistä alkoi löytyä metallilevyjäkin ihmeteltäväksi.

– Pitää muistaa, että aikana ennen nettiä asiat olivat paljon pienimuotoisempia. Lähetit tyyliin 10 markkaa Rumba-lehden ilmoituksen postiosoitteeseen ja sait sieltä demon. Musiikkia haalittiin ihan joka puolelta, mistä sitä oli saatavilla, mutta kyllä sen eteen sai Joensuussakin tehdä ihan hommia, jotta löysi niitä uusia kovia metallijuttuja.

Pian vanhempien nurkista löytyi myös akustinen kitara ja Friman sai jonkinlaisen syntetisaattorinkin kokeiltavaksi.

– Kesti jonkin aikaa sisäistää, miten musiikki oikein toimii. Koulussa ei paljon nokkahuilun soittaminen kiinnostanut, vaan se jopa tappoi innostuksen musiikin suhteen hetkeksi. Kitaran kohdalla musiikki alkoi todella avautua.

– Siihen riitti se, kun alkoi ymmärtää, miten sävelten väliset intervallit toimivat, pystyin hakemaan sieltä melodian, aloin ymmärtää niitä lainalaisuuksia. Kun ympärillä alkoi olla kavereita, jotka soittivat, niin aloin itsekin kokeilla enemmän. Ei sitä tuolloin ajatellut kuin harrasteluna, mutta jossain kohtaa siitä tuli tietysti paljon enemmän.

Oma soundi alkaa löytyä

Insomnium perustettiin vuonna 1997, jolloin Friman oli 16- tai 17-vuotias, mutta jo paljon tuota ennen tulevan metallikitaristin oli tietenkin otettava tuntumaa metallimusiikkiin. Sitä hän alkoi hamuta jo todella nuorena.

– 90-luvun alussa tuli Metallica, Megadeth ja The Offspring, ja myös Nirvana, joka ei vielä tuolloin ihan täysin lähtenyt, ja opinkin ymmärtämään Nirvanaa vasta hieman myöhemmin, Friman muistelee nyt.

– Tuleva Insomnium-rumpali Markus (Hirvonen) kuunteli paljon heviä, joten sitä kautta alkoi tulla ensin klassikko-osastoa kuten Sepultura, mutta kiitos Headbanger’s Ballin ja Klaus Flamingin Metalliliiton bändejä löytyi lujaa tahtia.

– Kuunneltiin Metalliliitosta biisejä, luettiin Soundista levyarvioita ja Ruotsi-meininkiä alkoi tulla kuvioihin, kun ostin Tukholmasta 14-vuotiaana In Flamesin, Dark Tranquillityn ja Dark Funeralin levyjä. Se meni koko ajan uuteen ja uuteen suuntaan samalla, kun bändit kehittyivät, ja sieltä Skandinavia-vaikutteita ui myös omaan musiikkiin.

Vanhempien vanha akustinen kitara oli Frimanin ensimmäinen soitin ja hän miettii, että se tuli annettua pois vasta ulkomaille muuttamisen yhteydessä, mutta tämä nylon-kielinen kitara johti hänet kitaran maailmoihin.

Hiljalleen metalli-innostus johti siihen, että akustisen kitaran sijaan oli keskityttävä sähkökitaraan.

– Jos tilanne olisi ollut toinen ja ensimmäisenä saatavilla olisivat olleet rummut, niin kuka tietää, ehkä olisin alkanut soittaa rumpuja. Olihan tuossa mukana myös hieman sattumaa, kuten näissä asioissa yleensä.

– Kitaraa soittaessa ei tarvinnut olla niin kallista soitinta kuin rummut, eikä myöskään äänieristettyä tilaa missä harjoitella. Kirjastosta sai tabulatuureja ja kaikenlaisia soitto-oppaita, joten aloin harjoitella kitaran kanssa.

Jo varhaisesta Insomniumista ja Frimanin ensimmäisistä julkaistuista kappaleista huomasi, että hän oli isolla fiiliksellä soittava ja melodioita säveltävä, eikä niinkään tekniseen taituruuteen tai varsinkaan suorittamiseen pyrkivä kitaristi.

– Opettelin soittamaan perusasioita kitaralla, mutta ennen kaikkea minussa syntyi into säveltämiseen. Vaikkei minulla ehkä ollut vielä tarpeeksi ymmärrystä siihen, halusin tehdä jotain omaa.

– Ehkä ihan alussa esikuvina oli oikein kitaristi-kitareisteista Joe Satriani, jonka soitossa oli kyllä sitä teknistä tilutteluakin, mutta myös hyviä melodioita. Sitten oli tietysti Dream Theater ja John Petrucci, joka oli progressiivisempi ja teknisempi tyyppi. Steve Vai oli myös todella hieno esikuva ja isojen kappaleiden kitaristi.

– Minuun vetosivat paljon enemmän tällaiset monipuoliset soittajat kuin vaikkapa Yngwie Malmsteen, joka oli sellaista soitto- ja kamahifistelyä, että biisi uhkasi jäädä paitsioon. Kasari ja tukkaheviosasto tuntui mulle aika menneeltä ajalta. Pidin enemmän hieman modernimmasta soitosta, jossa biisi oli kuitenkin siellä kaiken keskiössä.

– Aluksi se oma säveltäminen oli aika viatonta, kun ei ollut ihan ymmärrystä soittamiseen, ja yritin emuloida muita soittajia. Niilo teki jo tuolloin Fast Tracker -softalla musiikkia, jollain kaverilla oli neliraituri ja sellaisella tuli vähän itsekin kikkailtua, mutta kyllä 90-luvun lopun digitalisaatio oli itselle onnekas asia.

Mainittu Niilo on tietenkin Niilo Sevänen, Insomniumin laulava basisti, yksi säveltäjistä ja nykyään myös kirjailija. Friman, Sevänen sekä Markus Hirvonen (Rummut) kuuluvat yhä Insomniumiin.

– Minä, Niilo ja Markus ollaan lähtöisin samalta ala-asteelta. Niilo on vuotta vanhempi, ja Markus oli samalla luokalla. 

– Metallimusiikki ei ollut isossa suosiossa, joten oli aika ihme, että löydettiin toisistamme myös soittokaverit. Ei meillä tosin ollut paljon valinnan varaakaan! Se jengi hakeutui yhteen, joita kiinnosti tehdä tällaista. Olihan se todella pienimuotoista, bändejä oli Joensuussa ihan muutamia ja tilanne oli ihan eri kuin nykyään rajattomassa maailmassa.

Tässä vaiheessa moni nuori innostunut kitaristinalku perustaa bändin sillä ajatuksella, että tätä tehdään niin täysillä kuin on mahdollista. Joku jopa haaveilee heti alusta asti maailman valloituksesta.

– Ei mulla ollut mitään käsitystä, mitä tulisin elämässäni tekemään. Lukiokin oli sellainen, että mennään nyt lukioon, koska mitä muutakaan tekisi. Lukion loppuvaiheessa 18-19-vuotiaana tulevaisuutta ja yliopistoon menoa alkoi jo vähän miettiä, mutta ei mulla tuossakaan vaiheessa ollut ajatusta siitä, mihin työllistyisin ja millä tavalla.

– Samaan aikaan musiikkia tehtiin, koska se oli iso ja merkittävä harrastus, mutta ei 90-luku varsinkaan ollut sellaista aikaa, että olisimme ajatelleet elävämme metallilla. Ei sitä tohtinut miettiä tuolla tavalla.

Kolmas albumi toden sanoi

Insomnium muodostui vuonna 1997, eli bändi täyttää ensi vuonna peräti 30 vuotta. Tie on ollut pitkä siihen pisteeseen asti, että bändi julkaisee perjantaina 16. lokakuuta jo kymmenennen albuminsa.

Palaamme Frimanin kanssa kaiken alkuun. Aikoihin, kun Insomnium haki muotoaan kulkiessaan sitä pistettä kohti, jolloin bändi julkaisi Candlelight Recordsin kautta debyyttialbumin nimeltään In the Halls of Awaiting (2002).

– Meillä oli jo aikoinaan koulun musiikkijuttu, johon Niilo oli säveltänyt akustisen teoksen ja pyysi mua sekä Markusta mukaan niihin. Se oli ihan ensimmäinen juttu mitä tehtiin yhdessä, Friman muistelee.

– Aloimme miettiä, että pitäisikö perustaa bändi? Aluksi Niilolla oli sellainen enemmän rock- ja grunge-henkinen bändi, mutta Niilo halusi soittaa metallisempaa musiikkia ja pyysi mua ja Markusta mukaan. Löysimme treeniksen, aloimme treenata covereita, pikkuhiljaa mukaan alkoi tulla omaa matskua ja aika nopeasti 90-luvun lopulla me tehtiin muutamia Insomnium-demoja.

– Saimme levytyssopimuksen Candlelight Recordsin kanssa, joten kaikki liikahti aika nopeasti eteenpäin siihen nähden, että olin alkanut soittaa kitaraa 15-vuotiaana ja olin tekemässä meidän debyyttiä, kun olin parikymppinen.

Friman ihmettelee itsekin, että miten Insomnium oikeastaan sai sopimuksen juuri Candlelightin kanssa? Kyseessä on kuitenkin levy-yhtiö, joka julkaisi 90-luvulla Emperoria, Opethia ja muita Insomnium-leirin suosikkeja.

– Me mietittiin lafkoja, joihin voitaisiin olla yhteydessä, pitkälti omien suosikkilevyjemme kautta levyhyllyä läpikäyden. Candlelight oli hienona ug-yhtiönä yksi sellaisista tapauksista, joka vaikutti ihan erityisen hyvältä.

– Meidän demo taisi saada hyvät arviot Metal Hammerissa, Kerrangissa, Terrorizerissa tai jossakin näistä hienoista brittiläisistä hevilehdistä, joten siitä tuli hieman hyvää näkyvyyttä. Pian olimmekin jo levynteossa. Se oli hienoa.

In the Halls of Awaiting ja Since the Day It All Came Down (2004) ovat albumeita, jotka ovat vielä tänäkin päivänä joillekin kuulijoille ne Insomniumin parhaat levytykset. Samaan tapaan on ihmisiä, joiden mielestä bändin metalli on vain parantunut ajan kuluessa. Jotain ainutlaatuista taikaa näissä varhaisimmissa albumeissa silti on.

– Ovathan ne soundillisesti ja soitannollisesti vähän rajun kuuloisia, mutta ehkä se on osa viehätystä, Friman sanoo.

– Niissä kuuluu nuoruuden into ja harjoittelu. En muista itsekään, milloin olisin kuunnellut niitä levyjä viimeksi, koska ne ovat aikalailla sen ajan kuvia minulle itselleni. Ensimmäinen levy on paremmin mielessä, koska niitä kappaleita jauhettiin jo demo-aikoina niin paljon, mutta kakkoslevyn joitakin kappaleita ei soitettu koskaan edes livenä.

Näillä ensimmäisillä levyillä Insomniumin kappaleet sisälsivät paljon erilaisia osia, paljon melodioita, paljon jopa teknisiä riffejä ja paljon kaikkea. Voisiko sanoa, että kokemuksen karttuessa Insomniumin ja Frimanin itsensä sävellyksissä tapahtui niin sanotusti ”käänteiset Yngwiet”, eli vähemmän alkoikin olla yhä enemmän?

– Alkuun meidän sovitukset olivat monimutkaisempia, mikä oli ihan hyväkin asia, mutta ajan kanssa me olemme oppineet sanomaan ja säveltämään asiat myös suoremmin, jos se palvelee musiikkia paremmin.

– Levyn tekeminen on niin syklistä ja vaikka eri levyistä pyrkii tekemään erilaisia, on niiden tekemisessä aina samoja vaiheita, eikä varsinkaan lyhyen ajan sisällä itse huomaa, millä tavalla on itse kehittynyt. Kun tätä miettii nyt vuosikymmeniä jälkikäteen, niin onhan se meidän keskittyminen johtanut myös tunnelman parempaan välittämiseen.

Insomnium todellakin kehittyi nopeaa tahtia. Neljän vuoden aikana julkaistiin kolme albumia ja kun Above the Weeping World (2006) ilmestyi, tapahtui jo ensimmäisen suurempi loikka ja Insomniumin soundi kiteytyi.

Tänä vuonna 20 vuotta täyttäneen albumin innostuneen vastaanoton muistaa hyvin vielä tänäkin päivänä.

– Nyt kun kolmatta levyä muistelee, niin siinä ehkäpä yhdistyivät ensimmäinen ja toinen albumi, jolloin mukana oli sekä pitkiä ja progempia biisejä että lyhyempiä ja kompaktimpia sävellyksiä, Friman muistelee.

– Sitä matskua treenattiin todella paljon. Siinä oli hyvä draivi tehdä asioita. Samalla tapahtui jonkinlaista kypsymistä ensimmäisiin levyihin verrattuna. Joskus on ihan hyvä, että on aikaa kehittää asioita, ja tuossa sitä aikaa otettiin. Above the Weeping Worldin myötä monia asioita loksahteli kohdilleen, mikä alkoi näkyä kaikissa asioissa.

– Nyt kun levyä miettii, niin olihan siellä kappaleita kuten Mortal Share, josta tuli meidän ensimmäinen hitikkäämpi kappale meidän katalogissa. Se on lopulta aika simppeli, sovitukseltaan jopa popahtava kappale. Tuollaisista oivalluksista se meidän tyyli alkoi kehittyä ja uskallettiin mennä enemmän tiettyyn päätyyn kaiken tekemisen sijaan.

Kolmannen albumin jälkeen oltiin vielä kaukana siitä pisteestä, johon päädyttäisiin vuonna 2015, jolloin Friman alkoi vähentää keikkailua. Vuodesta 2017 eteenpäin Insomniumin kokoonpanoon on aina kuulunut kolmas kitaristi.

Vielä 2000-luvun loppupuolella Friman kiersi Insomniumin kanssa ja oli mukana levytyksissä alusta loppuun.

– 2000-luvulla metallin asema muuttui, se nousi isommaksi jutuksi, me tehtiin Insomniumin kanssa tiuhaan tahtiin levyjä ja kun Above the Weeping World ilmestyi, se avasi meille ihan uudenlaisia mahdollisuuksia.

– Tuolloin teimme muun muassa kiertueen USA:ssa pakulla Swallow the Sunin kanssa, rundin Amorphiksen kanssa ja pitkän, kuuden viikon kiertueen Satyriconin kanssa. 2007 eteenpäin Insonmiumin rundaaminen alkoi kasvaa ihan merkittävästi ja oikeastaan tuosta eteenpäin kiertueet ovat vain kasvaneet koko ajan.

– Vasta Winter’s Gate -albumin (2016) jälkeen tilanne alkoi olla se, että mulla oli vakituinen työ Iso-Britanniassa, oli paljon enemmän hommaa ja akateeminen työ ei ollut enää niin vapaata. Mulla oli pitkään omia rahoituksia ja saatoin tehdä kiertueelta käsin töitä, kun olin oma pomoni ja pidin huolta vain siitä, mutta työn myötä tämä muuttui.

– Sitten olin siinä tilanteessa, etten voinut tehdä molempia rinnakkain, eikä se ollut hyvä juttu bändillekään, mutta säveltämistä mä en lopettanut oikeastaan missään vaiheessa, enkä siksi koskaan lähtenyt bändistä.

Friman sanoo, että kiertue-elämä oli parhaimillaan ikimuistoista. Toisinaan ikimuistoisempaa jopa sillon, kun puitteet olivat vähintäänkin haastavat. Jälkeenpäin sai nauraa, miten siitäkin kaikesta edes selvittiin.

– Swallow the Sunin kanssa lähdettiin Amerikkaan täysin ”soitellen sotaan” -meiningillä. Meillä oli yksi paku, kuski ja kaksi bändiä. Kai Hahto soitti rumpuja Swallow the Sunissa tuossa vaiheessa, välimatkat olivat jättimäisiä, välillä asuttiin samassa huoneessa kusisimmassa mahdollisessa hotellissa ja aina ei voinut pysähtyä edes vessatauoille.

– Sen sijaan Satyricon-kiertueella me jaettiin bussi Keep of Kalessinin kanssa ja siinä sai kyllä aika paljon tunnustella, että miten tämä bändihierarkia oikein toimii. Siellä piti olla cateringit ja kaikki, mutta ei meille mitään ollutkaan, joten aika nopeasti oppi tuntemaan paikkansa. Oli se silti hieno kokemus, kun mentiin suurin osa Euroopan maista läpi kuudessa viikossa.

Luontaista evoluutiota ja harppauksellisia kokeiluja

Tämä kaikki toi Insomniumille valtavasti voimaa tehdä omaa juttuaan omalla tavallaan, mikä johti bändin evoluution etenemiseen nopeammalla tahdilla. Tämä johti mielenkiintoisiin kokeiluihin, kun Across the Dark -albumilla (2009) kuultiin Jules Näverin (Profane Omen) puhtaita lauluja ja One for Sorrowilla (2011) erilaisia tuotantoratkaisuja.

– Sitä paitsi Across the Darkilla oli koskettimia sovittamassa Aleksi Munter (Swallow the Sun), jolla on klassinen koulutus taustalla ja orkesterikokemustakin, minkä myötä Aleksilla oli ihan erilaista ymmärrystä musiikista kuin meillä. Aleksi oli ollut mukana jo meidän tokalla levyllä yhdessä biisissä ja Above the Weeping Worldilla läpi levyn.

– Olimme harkinneet puhtaita vokaaleita jo aiemmin ja Jules tuli kuvioihin Teemu Suomisen ja Metalheimin kautta, kun teimme Profane Omenin kanssa yhdessä keikkoja. Se toi paljon uutta juttua meidän soundiin ja laajensi aika paljon meidän ilmaisua, minkä myötä puhtaat laulut ovat aina tarvittaessa olleet osa meidän soundiamme.

– One of Sorrowista tuli hieman liian karu. Levy tehtiin Daniel Antonssonin luona Ruotsissa ja kitaranauhoituksissa ei mennyt kaikki putkeen, eikä hänellä ollut akustisien äänittämisestäkään niin paljon kokemusta. Kitarasoundit epäonnistuivat hieman ja hyvien biisien rinnalle jäi paljon eräänlaisia valuvikoja.

Mainitut puhtaat laulut ovat isossa roolissa myös uudella Netherworlds-albumilla ja tämä levy jos mikä osoittaa sen, että Insomniumilla on ollut aina varsin omalaatuinen tapa käyttää puhtaita lauluja. Joskus jopa todella moniäänisesti. Kyse ei ole koskaan ollut vain siitä, että kappaleeseen kirjoitetaan vaikkapa puhdas kertosäe tai säkeistö.

– Puhtaat laulut eivät ole olleet minulle säveltäjänä sellainen itsestäänselvä kantava juttu kappaleissa, mutta niillä saa luotua hienoa monipuolisuutta ja dynamiikkaa kappaleisiin, joiden tunnelma sitä todella vaatii, Friman sanoo.

– Netherworldsia varten kirjoitin puhtaita lauluja aika paljon jo kotidemoille ja kyllähän sen huomaa nyt levyn valmistuttua, että ihmiset bändissä ovat kehittyneet tässäkin asiassa. Se on avannut uusia mahdollisuuksia. En silti koe, että puhtaita lauluja pitää olla jokaisessa kohdassa tai edes jokaisessa biisissä.

Muutamalla edellisellä albumilla Frimanin osuus säveltämisessä oli aavistuksen vähäisempi, vaikka hän onkin ollut koko ajan osa Insomniumia jopa niinä aikoina, kun hän asui 12 vuoden ajan Iso-Britanniassa.

Nyt Netherworldsilta löytyy jälleen enemmän Frimanin kädenjälkeä.

– Anno 1696 -albumilla (2023) oli kaksi biisiäni, joista toinen oli bonus-kappale, ja Heart Like A Gravella (2019) yksi, Friman summailee.

– Nyt mulla oli enemmän aikaa ja kapasiteettia tehdä enemmän musiikkia. Elämäntilannekin vaikutti siihen paljon. Olin juuri muuttanut takaisin Suomeen, oli enemmän aikaa ja mua motivoi lähestyä säveltämistä taas enemmän.

– Oli mukavaa tehdä myös Niilon ja Tomyn Laiston (Kitara) sävellysten kanssa töitä, kun pääsin miettimään heidänkin kanssaan sovituksia ja laulumelodioita, eli vähän kuin tuotin heidänkin kappaleita. 

– Opettelin myös itse hieman äänittämistä ja eri plugareiden käyttämistä. Mulle jäi sellainen fiilis, että koko Netherworldsin prosessi oli erityisen onnistunut ja siitä syntyi albumi, jolla on aika omanlainen ilme ja tunnelma.

Friman on Insomniumin alkuperäisjäseniä. Toinen bändissä varhaisesta vaiheesta asti soittanut kitaristi oli Ville Vänni, joka hänkin irrottautui Insomniumista jo vuonna 2011. Sen jälkeen Insomnium-kitaristeina ovat soittaneet Markus Vanhala (2011-), Jani Liimatainen (2019-2024) ja Tomy Laisto tästä vuodesta alkaen.

Insomniumin tunnistettava melankolinen soundi on aina kulkenut läpi omanlaistaan evoluutiota, mutta kiinnostavaa on se, että sen oleellisin sydän on säilynyt jopa eri säveltäjien käsissä, vaikka kaikilla on myös omat tavaramerkkinsä.

– Vanhala toi ensimmäistä kertaa mukanaan omia kappaleita Shadows of the Dying Sun -albumille (2014) ja siinä on kyllä harvinaisen lahjakas kaveri säveltämään eri tyyleillä, mutta kyllä Vanhalan soitossa ja sävellyksissä on myös sellaista ominaissoundia, joka kuuluu myös hänen Omnium Gatherum -kappaleissaan, Friman arvelee.

– Kukaan ei pääse niistä tietyistä omista maneereistaan eroon, eikä se ole lainkaan huono asia. Vanhalalla on oma hieman progekin tyylinsä kirjoittaa, Niilolta on tullut aika kerronnallisiakin kappaleita, Janikin teki muutamia kappaleita meille ja nyt Tomy on tehnyt tehnyt kappaleen Netherworldsille, ja kaikkien jutut kuulostavat Insomniumilta.

– Me ollaan aina haettu sitä tasapainoa, minkä huomasi nytkin Tomyn tuodessa pöytään demoja, että me poimitaan sieltä kaikkien tekemien juttujen joukosta ne kappaleet, jotka tuntuvat Insomniumilta. Niistä ideoista tietyillä sovituksilla ja meidän soittotavalla kappaleista tapaa tulla Insomniumin kuuloisia, eikä se ole aina edes tietoista.

Onko tämä säveltäjien määrä ollut jopa rikkaus Insomniumille viimeisen 15 vuoden aikana?

– Se, että erilaisilla säveltäjillä on oma äänensä, tuo Insomniumiin paljon syvyyttä ja monipuolisuutta, Friman sanoo.

– Toisinaan jokainen meistä on omien maneeriensa vankina. Jos vaikkapa minä olisin tehnyt kaikki Insoniumin albumit kannesta kanteen, bändin tuotanto tunnettaisiin aika erilaisena kuin nyt ja olisitte kuulleet vain minun tapaani kirjoittaa Insomniumia. Kyllä tämä porukka on tuonut bändin kokonaisuuteen paljon todella hyviä asioita.

– Tottakai se tasapaino on häilyvä. Sellaisiakin albumeita tunnetaan rock- ja metallihistoriassa, kun kaksi säveltäjää ovat vetäneet levyjä ihan eri suuntiin, eikä se ole enää palvellut kokonaisuutta. Sekin voi toimia tavallaan, mutta aiheuttaa myös sillisalaattimaisuutta. Me olemme aina halunneet tehdä yhdessä levyistä kokonaisuuksia.

Yksi albumi Insomniumin tuotannosta osoittaa erityisen hyvin sen, miten yhteisössä ja useissa eri tekijöissä voi olla voimaa: Winter’s Gate koostui yhdestä 40-minuuttisesta kappaleesta, joka pohjautui Niilo Seväsen novelliin.

– Kyllä sen albumin jälkeen mietti, että miten voisi tehdä jotain vielä progressiivisempaa? Ehkä meidän pitäisi tehdä joskus 80-minuuttinen kappale, joka jakautuisi kahdelle vinyylille?

– Winter’s Gatessa erikoista oli se, että se melkeinpä kirjoitti itse itsensä. Edge of Sanityn Crimson -albumi (1996) on ollut mulle tärkeä albumi aina ja siinä oli todella hienoja riffejä, melodioita ja tunnelmaa. Se inspiroi kokeilemaan jotain sellaista. Minulta syntyi aika heti 15-20 minuuttia sitä musiikkia, joka kuullaan kappaleen alussa.

– Sen jälkeen oli luontainen kohta toisen jatkaa, mukaan tuli Niilon kirjoittama osa keskelle ja Vanhala kirjoitti loppuun synkeämpää juttua. Siinä huomasi, miten hyvin kolmen eri kirjoittajan jutut voivat keskustella keskenään.

Insomniumin varhaisiin esikuviin lukeutuvan Dark Tranquillityn laulaja Mikael Stanne on toisinaan kuvaillut bändin tapaa tehdä levyjä ”positiiviseksi kompromissiksi”, eli levyille ei laiteta mitään, mihin kaikki eivät ole tyytyväisiä.

Tämä on johtanut pienin variaatioin Dark Tranquillityn ominaissoundiin. Myös Insomniumilla on sellainen. Aina välillä kuulijat ovat saattaneet miettiä, pitäisikö bändin tehdä joskus suunnata enemmän johonkin tiettyyn äärilaitaansa?

– Sitten kun meiltä alkaa ideat loppua, niin voidaan tehdä vaikka Joululevy, Friman naurahtaa.

– Kaikilla meillä on halu sörkkiä toistemme biisejä ja tarjota näkymyksiä. Kyllä me paljon mietitään yhdessä sovituksia ja kaikkea. Se on hyvä viesti biisin laadusta, jos se toimii kaikille. Emme ole sillä tavalla mustasukkaisia musiikista.

– Saa nähdä mihin seuraava albumi menee. Sitä ei voi koskaan ennustaa. En yhtään sulje pois sitä, että meiltä voisi joskus tulla akustisempi albumi tai vaikka todella progressiivista metallia. Me pidetään paljon isoista kontrasteista ja se on Insomniumin sydän, mutta tuota sydäntä voi lähestyä monilla eri tavoilla. Sehän tästä mielenkiintoista tekeekin.

Työtä seuraavien sukupolvien eteen

Samalla kun Insomnium aikoinaan käynnistyi ja julkaisi ensimmäisiä demojaan, Friman pääsi yliopistoon. Hän muistelee tämän tapahtuneen vuonna 2001. Tuolloin hän hakeutui opettajaopintoihin ja ajatteli sen johtavan töihin.

– Suoritin pedagogiset opinnot, tein harjoitteluja ja sijaisuuksia Jyväskylässä ja vasta graduvaiheessa, eli vuonna 2004 mulle ihan toden teolla hahmottui kokonaiskuva siitä, millaista tutkimustyötä biologian parissa haluaisin tehdä.

– Siinä vaiheessa oli rahoitus kunnossa väitöskirjaan ja kun tein sitä, alkoi yksi asia johtaa toiseen ja toinen kolmanteen, minkä myötä aloin hahmottaa, että tästä voisi tulla ammatti. Tuostakin hetkestä kesti vielä vuoteen 2015 asti, ennen kuin tästä tuli mulle vakituinen ammatti ollessani Iso-Britanniassa.

– Tämä on ollut vähän tällaista ”ajautumista”, eikä taustalla ole ollut mitään suurta suunnitelmallisuutta.

Ajautuminen voi olla Frimaninkin kohdalla hieman suomalaista vaatimattomuutta, mutta oli tapahtumaketju sattumaa tai ei, Insomniumiin kuuluessaan kitaristi päätyi Iso-Britanniaan Marie Curie -apurahalla vuonna 2010, mutta Oxfordin ja Lontoon kautta hän eteni lopulta University of Yorkiin evoluutiobiologian lehtoriksi.

Friman palasi Suomeen vasta Korona-aikojen päätyttyä, 12 vuotta myöhemmin, vuonna 2022.

– Apurahaa oli kahdeksi vuodeksi ja menin Oxfordiin samaan labraan, missä mun väitöskirjam aikainen vastaväittäjä oli. Muistan sen, että rundaamisen myötä olin jo vähän haaveillut, että ulkomailla voisi olla kiinnostavaa asuakin.

– Mulla ei ollut tuossakaan vaiheessa oikein suunnitelmaa, että mitä tekisin. Lähdin tunnustelemaan, pärjäisinkö tuollaisessa maailmassa. Hain muita rahoituksia ja sainkin niitä, kunnes kolme vuotta myöhemmin muut kollegat hakivat vakituisia duuneja ja mietin, että täällä on kiva olla. Aloin itsekin hakea paikkoja Iso-Britanniasta.

– Suomessa akateemisessa maailmassa on aika vaikea saada vakituisia työpaikkoja. Kävin parit yliopistot läpi Etelä-Englannissa ja sain paikan Yorkista vuonna 2015. Asetuin sinne, ostin asunnon ja siitä se mylly sitten lähtikin, kun tuli Brexit ja Covid ja kaikkea, minkä myötä prioriteetit hieman muuttuivat. Vuonna 2022 muutin takaisin Suomeen.

Yksi asia on käydä reissussa ulkomailla ja toinen asia on kiertää ulkomaita kiertueilla, mutta ihan erilainen kolmas juttu on oikeasti asua ihan toisessa maassa ja vieläpä työskennellä siellä pitkään.

Tämä ei voi olla johtamatta pieniin, tai vähän suurempiinkin kulttuurishokkeihin.

– Olihan Iso-Britanniassa todella paljon eroja siinä, miten ihan sitä arkea eletään, Friman sanoo.

– Suomi on todella kotikeskeinen kansa. Me käydään töissä, minkä jälkeen kaikki häipyvät omiin koteihinsa. Jos maanantaina käy Helsingin keskustassa kävelyllä, niin ei siellä näy ristin sielua. Muualla Euroopassa ihmiset käyvät paljon ulkona ihan arkenakin, näkevät ihmisiä ja joka puolella tapahtuu hieman jotain, pienempää tai isompaa.

– Kyllähän Suomi tuntuu sellaisella hauskalla suomalaisella tavalla kylmältä ja kolkolta paikalta, jossa me suomalaiset vain jurotamme omassa nurkassamme. Kaikki tuijottavat, eikä ilmekään värähdä. Ihmiset ovat ikään kuin tahattomasti vähän passiivis-aggressiivisen oloisia. Ulkomailla taas saa ihmetellä, että miksi minulle hymyiltiin?

– Mun tarkoitus ei ole mollata suomalaisia, olenhan suomalainen itsekin, mutta kyllä vuodet Iso-Britanniassa saivat huomaamaan, miten pidättäytyväisiä, vetäytyviä, varautuneita ja ujoja me olemme. Huomasin tämän palatessani Suomeen, kun olin selvästi kasvanut ulos joistakin suomalaisista käytösmalleista, ja nyt ne ovat hiipineet takaisin.

Leikitään hetki sellaisella ajatuksella, että toimittajan biologian ymmärrys liikkuu jossain huvikseen lukemisen ja lukioaikaisten opintojen välimaastossa. Friman voisi tältä pohjalta selittää, mitä hän oikeastaan tekee työkseen?

– Suurimman osan ajasta teen tieteellistä tutkimusta, Friman aloittaa yleisluontoisesti kuvaillen.

– Olen mikrobiologian osastolla biologian professorina, joten olen myös ryhmän johtajana ja eräänlaisena seniorina, joka hommaa ryhmälleen rahoituksia ja täten maksaa heille palkkaa. Teen paljon käytännön työtä, eli en istu enää laboratiossa, vaan organisoin asioita tietokoneen ääressä. Ajattelen paljon. Kirjoitan paljon.

– Aihepiirit joita me tutkimme, liittyvät mikrobiyhteisöjen ymmärtämiseen, joita kutsutaan nykyään mikrobiomeiksi. Me yritetään ymmärtää, miten mikrobiomit toimivat ja tällä hetkellä keskitymme kasvien yhteydessä eläviin mikrobiomeihin, jotka asuvat juuristossa. Monilla niillä on hyödyllisiä vaikutuksia ja ne auttavat kasveja kasvamaan paremmin. Meidän tehtävämme on yrittää selvittää, että miksi ja mitkä.

– Samalla pyrimme selvittämään, voimmeko jotenkin toistaa ja parantaa tätä, jotta kasvit voisivat vielä paremmin. Näihin liittyy kasvu ja sadon tuotanto, millä on tietysti suora yhteys maatalouteen ja ruoantuotantoon, mutta samalla haluamme vähentää patogeeneillä eli erilaisilla taudeilla aiheutuvaa hävikkiä. Mikrobit ovat iso ja tärkeä linkki, miten taudit ovat vuorovaikutuksessa kasvien kanssa ja miten kasvit ylipäänsä kasvavat.

– Tämä on sellaista fundamentalistista ymmärrystä, että miten tällaiset monilajiset mikroekosysteemit toimivat ja miten niitä voisi potentiaalisesti käyttää hyödyksi maataloudessa ja ehkäpä muissakin asioissa maailmalla.

Moni tiedettä ikään kuin sivusta seuraava näkee siitä vain pinnan, eli käytännössä isoja läpimurtoja, ja aina ihmiset eivät kuule niistäkään, vaikka tiede vaikuttaa heidän elämäänsä päivittäin.

Friman alleviivaa erittäin syvällä painotuksella sitä, mikä hänen mielestään tieteen tekemisessä on merkityksellistä.

– Mulla ei ole sellaista tarvetta, että mun nimi pitäisi jotenkin jäädä historiankirjoihin. Jos sellaista tapahtuu, niin se tapahtuu, mutta ei se ole tällaisessa tieteessä pääasia, vaikka se joitakin ihmisiä saattaakin motivoida.

– Tieteellinen edistyminen on usein todella satunnaista. Siihen liittyy paljon työtä, mutta koskaan ei voi tietää, kenellä se hehkulamppu syttyy ja kuka tai mikä tekee jonkinlaisen läpimurron. Enemmän tässä on merkityksellistä se, että voi työllään tukea seuraavaa sukupolvea ja antaa heille mahdollisuuksia kehittyä, kasvaa ja löytää oman paikkansa.

– Haluan rakentaa sellaista kulttuuria, jossa yhdessä tekemällä ja vuorovaikutuksessa olemalla voi saada aikaiseksi hienoja asioita. Koen että tällaista yhteisöllisyyttä pitää edesauttaa ja korostaa yhdessä tekemisen vaikutuksia sen sijaan, että kaikki asiat pyörisivät sen ”Minä, minä, minä” -ajattelun ympärillä, mihin maailma on luisumassa.

Hyvää elämää

Palaamme Frimanin kanssa lopuksi laboratoriosta ja tietokoneiden ääreltä takaisin musiikin pariin.

Friman on nyt 46-vuotias ja on tehnyt Insomniumia pian 30 vuotta elämästään. Elämä on kuljettanut häntä Iso-Britanniaan ja takaisin, mutta kaikkien kokemusten jälkeen hän tuntee, että musiikilla on yhä hänelle paljon annettavaa ja toisaalta hänellä itsellään on paljon tutkimusmatkoja tehtävänään musiikin parissa.

– Kun mietin omia maneereitani säveltäjänä, niin kyllä mulla on ne tunnistettavan sävelkulkuni ja tapani rakentaa tunnelmia, mutta samalla koen löytäneeni jokaisella albumilla jotain ainakin itselleni uutta. miten kertoa asioita.

– Huomaan myös elämässäni paljon erilaisia luovia ja vähemmän luovia kausia. Se näkyy jo siinä määrässä musiikkia, mitä olen millekin Insomnium-albumille tehnyt. Tähän vaikuttaa kaikkein eniten aika ja kiire. Jos aikaa ei ole, ei musiikkiakaan synny samaan tapaan ja jos sille taas löytää aikaa, musiikkia syntyy yllättävänkin kovaa tahtia.

– Musta tuntuu, että musiikin tekeminen on mulle yhtä tärkeää kuin ennenkin. Kuuntelen aina musiikkia matkalla töihin tai töistä pois. Se sopii sellaisiin siirtymävaiheisiin. Jos töissä pitää keskittyä johonkin, kuuntelen tuolloinkin paljon ambientia ja muuta sellaista musiikkia, jossa ei ole lainkaan laulua.

– Innostun yhä paljon siitä, kun löydän jonkin uuden bändin tai vaikka uuden levyn. Musiikkimaku on laajentunut koko ajan. Se on nykyään vähemmän metallia. Löydän esimerkiksi ambientista ja jazzista juuri sellaisia kutkuttavia tunteita kuin metallista aikanaan, koska metallissa olen jo kerran käynyt läpi sen tutkimusmatkan lähes koko genren läpi.

Friman hehkuttelee erityisesti instrumentaalista musiikkia, joka eroaa paljon siitä, mistä hänet säveltäjänä tunnetaan.

– Portico Quartet on viimeisimpiä löydöksiä. Samoin aina on tullut kuunneltua elektronista musiikkia, joista ambient-post-rock -bändi Hammock on yksi tuoreehko suosikki. Myös M83 uusi albumi oli kiintoisan kuuloinen. Mutta toisaalta kyllä sieltä metallistakin löytyy tapauksia kuten Archspiren, johon tykästyin taannoin kovasti.

Entä mitä Ville Friman tekee silloin, kun hän ei ole töissä tutkijana, ei tee musiikkia, ei äänitä albumeita studiolla tai ei ole oikeastaan missään tekemisissä biologian tai säveltämisen kanssa?

– Luen todella paljon kirjoja, mutta myös sarjakuvia, ja kerään yhä sarjakuvia kuten teininäkin.

– Tykkään myös käydä taidenäyttelyissä ja muualla tutkailemassa ihmisen luovan puolen eri ilmaisutapoja. Taide on kokemuksena jotain niin merkittävää, ettei sitä pysty edes selittää. Olen yhä itsekin sillä tutkimusmatkalla, jossa haluan ottaa selvää, miksi ihminen tekee sellaista taidetta kuin se tekee ja mistä se oikein kumpuaa.

– Haen aika paljon balanssia elämään. Työt, musiikki, kulttuuri, leffat, sarjat, kirjat, sarjakuvat, urheilu ja sitten toisaalta taas hyvät craft beerit ja ystävät joiden kanssa nauttia niitä. Siinä on aika paljon hyvää elämää.