En voi uskoa, että Insomnium julkaisee jo kymmenennen albuminsa. Niin vain Netherworlds on jo tällainen merkkipaalu joensuulaisen melodeath-bändin uralla. Insomnium täyttää muuten ensi vuonna jo 30 vuotta. Se on aika monta vuotta kaihoa, melankoliaa ja kuulautta.

Yksi kiinnostavimpia puolia Insomniumin pitkällä taipaleella on ollut se, että bändillä oli ihan varhaisilla levyillään todella tunnistettava soundi, joka pysynyt bändin sydämenä jopa läpi monien kokoonpanon muutosten. Suomalaisen metallin kohdalla puhutaan aina pohjoisesta melankoliasta ja kaihoisasta romantiikasta, mutta Insomnium on erottunut monista muista suomalaisista bändeistä aina ihan omalla kerronnalla, melodioilla ja tunnelmalla. Tämä sielu on niin vahva, että sen ovat pystyneet omaksumaan myös myöhemmin bändiin liittyneet säveltävät jäsenet, kuten kitaristit Markus Vanhala ja viimeisimpänä Tomy Laisto.

Olen jo pitkään miettinyt, pitäisikö Insomniumin repiä rajojaan auki vielä enemmän kuin se on tehnyt. Winter’s Gate (2016) oli 40-minuuttisena kappaleena kiehtova irtiotto ja samalla tavalla muutaman vuoden takainen Anno 1696 vei historiallisen konseptin sellaisiin mittoihin, että albumissa riitti paljon tutkittavaa. Kun Insomnium tekee tällaisten albumien rinnalle niin sanotusti ”perus-Insomniumia”, alan aina hieman karsastaa ajatusta, koska olen pitkään halunnut bändin korostavan progressiivisinta tai jopa akustisinta puoltaan vielä enemmän. Siksi Netherworlds-albumi oli aluksi yllättävän haastava kokonaisuus Insomnium-mittapuulla, mutta kuten tällaisilla albumeilla on tapana, se alkoi punoutua auki vasta hiljalleen.

Paluu Insomniumin perusasioiden äärelle on selvästi ollut bändin tähtäimessä ja tästä he ovat puhuneet myös tuoreissa haastatteluissa. Kuunnellessani Netherworldsia muistin jälleen kerran, että Shadows of the Dying Sun (2014) ja Heart Like A Grave (2019) lukeutuvat nekin omiin Insomnium-suosikkeihini, joten ei se ”perus-Insomnium” ole lainkaan heikompi asia. Oma metallimakuni on ehkä progressiivisempi, mutta samalla sydämeni sykkii myös melodeathille. Viime vuosina olen löytänyt jopa Göteborg-melodeathin uudelleen pienen tauon jälkeen, ja tähän saumaan Insomnium osuu nyt hienosti. Sitä paitsi ei voisi olla parempaa ajankohtaa tällaisen albumin julkaisulle kuin syksy.

Netherworlds on albumi, joka vaikuttaa aluksi liiankin tutulta ja turvalliselta Insomniumilta, mutta tämä osoittautuu lopulta levyn vahvuudeksi: Netherworlds sulkee saman kokonaisuuden sisälle kaikkia Insomniumin parhaita puolia, ihan uudenlaista tummaa tunnelmaa ja tekee tämän tavalla, jossa bändin kaikkien säveltäjien vahvuudet kuuluvat kirkkaammin kuin koskaan.

Yksi osa Insomniumin tunnelmaa on aina ollut se, että bändi osaa olla sekä melodisesti tarttuva että progressiivisesti ovela, ja kirjoittaa samalla tummanpuhuvia kappaleita, joista paistaa kuitenkin aina joko toivo tai vähintään suomalainen ironiantaju. Jo Netherworldsilta singleksi irrotettu Shadowlife on mainio esimerkki tästä progressiivisesta iskevyydestä ja Gleam in the Black ihan nimeään myöten bändin tavasta kirjoittaa pimeydestä romanttisella tavalla. Jos albumilta haluaa kuitenkin nostaa esille yhden ihan erityisen kappaleen, niin se on Ville Frimanin säveltämä Arch of the Sky, jossa Insomniumin jyrkin raskaus ja melodisin kuulaus luovat täydellisen vastakohtien tanssin. En voi silti peitellä sitäkään, että 8-minuuttinen The Hour Grows Late edustaa myös sellaista Insomnium-laitaa, joka kutkuttelee progetyyppiä minussa erityisesti. Albumin melodiamaailman liikuttavimmat hetket kiteytyvät Ethereal Sleepiin, joka osoittaa sen, millaisilla nyansseilla Insomnium voi yhä keksiä itseään uudelleen.

Yllättävän salaperäiseksi osoittautuva Netherworlds on kuin se hiljainen kaveri suuressa ihmisjoukossa, josta kukaan ei ota aluksi ihan täysin selvää, mutta kun tämä tyyppi vihdoin avaa suunsa ja sanoo jotain ensin hiljaa ja sitten lujempaa, hän puhuu vain asiaa. Insomnium ei tarvitse mitään liian alleviivattuja kikkoja tai krumeluureja tehdäkseen ikimuistoisia melodeath-kappaleita täynnä pohjoista melankoliaa. Vaikka hetkittäin tuntuukin siltä, että Insomnium on tehnyt vastaavaa ennenkin, Netherworldsilla kuultavat runsaat puhtaat laulut, kaikkien säveltäjien monipuolisuus ja pohdiskelevat sanoitukset saavat jälleen kerran huomaamaan, että Insomnium on toden totta paras juuri siinä, mitä se tekee.

Journey’s End on täydellinen esimerkki siitä, että jokaisen albumin viimeisen kappaleen pitäisi olla sellainen, että se voisi olla myös koko bändin viimeinen kappale. Juuri tällaiset sävellykset ovat Insomniumin perintöä parhaimmillaan. Niin kauan kuin Insomnium tekee hyviä albumeita kuten Netherworlds, se saa jatkaa juuri sitä, mitä se nyt tekee.