Onko ihmiskunta matkalla kohti väistämätöntä tuhoa? Tapahtuuko se jopa pian ja yhtäkkisesti? Vai hiljaa ja kituuttaen? Onko mitään toivoa enää olemassa? Näitä asioita itse kukin meistä pohtii taatusti jossain määrin päivittäin.

Joka vuosi ilmestyy paljon hienoja musiikkiteoksia, joita kutsutaan albumeiksi. Olen sitä mieltä, että hyvää musiikkia julkaistaan koko ajan. Ihan yhtä paljon kuin sillon ennen, kun kaikki oli paremmin. Uutta musiikkia on olemassa kaikenlaisiin mielentiloihin. On olemassa eskapistista musiikkia, joka saa unohtamaan kaiken. Kepeää kulutusmusiikkia. Musiikkia joka saa kohtaamaan sekä itsensä että elettävän maailman. Ja kaikkea tältä väliltä. Monenlaiselle musiikille on aikansa ja paikkansa. Mutta sitten on olemassa sellaisia ALBUMEITA ja TEOKSIA, jotka vavisuttavat koko mielenmaisemaa ja oikeasti muuttavat ihmistä.

Puhun sellaisista albumeista, jotka kykenevät antamaan helpotusta juuri niihin kysymyksiin, joita luettelin ihan aluksi.

Juuri nyt puhun albumista nimeltään An Undying Love for a Burning World. Se on vuonna 1985 perustetun amerikkalaisen Neurosis-yhtyeen kahdestoista albumi.

An Undying Love for a Burning Worldin olemassaolosta kerrottiin maailmalle nimipäivänäni, 20. Maaliskuuta. Kuulin albumin ensimmäisen kerran myöhemmin samana päivänä. Jokin minussa muuttui sen tunnin aikana, joka kertyi albumin kestoksi. Ymmärsin heti, että nyt käsissäni on ALBUMI ja TEOS. Jotain sellaista, mikä tulee merkitsemään minulle juuri nyt ja myös tulevaisuudessa paljon. Olen sisäistänyt osan tuosta merkityksestä lähikuukausina.

Se, että albumi teki näin suuren vaikutuksen, ei ole yllätys. Olen kuunnellut Neurosista 22 vuoden ajan. Heittäydyin bändin myrskynsilmään vuonna 2004, kun kuulin The Eye of Every Storm -albumin. Siitä alkaen Neurosis on aina ollut paljon enemmänkin kuin käsite. En ihmettele lainkaan, että moni on puolivakavasti kutsunut Neurosis-faneja Neurosis-kultiksi. Tämä orkesteri vangitsee musiikkiinsa jotain niin todellista, että siihen on helppoa suhtautua intohimolla ja omistautumisella. Miksei vaikka maanisestikin. Jokaisella Neurosis-kuulijalla on taatusti oma tarinansa yhtyeen musiikista ja sen vaikutuksista elämäänsä. Neurosis on muuttanut lukemattomien ihmisten elämää.

Ei ole ihme, että tämä oli se syy sille, miksi Neurosis heräsi kuolleista tänä vuonna.

Jos joku ei ole seurannut yhtyeen karua lähihistoriaa, niin kerrottakoon siitä muutama tosiasia. Neurosis teki vuosien 1987-2016 aikana yksitoista albumia ja sen ydinkokoonpano pysyi vuosikymmeniä samana. Neurosis-soundi oli vakio. Kuin luonnonvoima, joka ei ihan ollut täysin edes bändin jäsenten hallinnassa. Steve Von Till (Kitara, laulu), Dave Edwardson (Basso), Jason Roeder (Rummut), Noah Landis (Koskettimet) ja Scott Kelly (Laulu, kitara) muodostivat soundin, jolle post-rock tai sludge tuntuvat vähätteleviltä käsitteiltä. Neurosis vaikutti tuhoutumattomalta. Vuonna 2022 kävi kuitenkin niin, että Scott Kelly teki ulostulon, jossa hän myönsi vuosikausia jatkuneen henkisen ja fyysisen väkivaltansa vaimoaan ja lastaan kohtaan. Neurosis lakkasi välittömästi olemasta. Yhtye kertoi antaneensa Kellylle lähtöpassit jo kolme vuotta aiemmin. Kun tämä kaikki tieto tuli julkisuuteen, se oli yksi raskaimmista iskuista, mitä olen koskaan kokenut minkään bändin lopettamisen suhteen.

Kuva: Bobby Cochran

Nyt kun on selvää, ettei Neurosis ole kuollut, on Steve Von Till kertonut haastatteluista syistä, miksi bändi ylipäänsä heräsi takaisin henkiin. Tämä kiteytyy Soundi-lehden numerossa 5/2026 julkaistussa, Timo Isoahon toimittamassa haastattelussa.

”Taustalla tapahtui muutamia tärkeitä asioita. Eräs oleellisimmista käänteistä oli se, kun ystäväni Charlie Speicher Firekeeper Alliance -järjestöstä (joka keskittyy nuorten itsemurhien ehkäisemiseen Yhdysvaltain alkuperäiskansojen keskuudessa) kertoi minulle konkreettisia esimerkkejä Neurosisin musiikin positiivisesta vaikutuksesta. Olin toki kuullut vastaavia tarinoita ennenkin, mutta nyt, vanhempana ja kenties viisaampana, niiden painovoima iski uudella tavalla.”

Yksinkertaista. Todella yksinkertaista. Mutta lopulta juurisyy sille, miksi monet meistä kuuntelevat ja elävät musiikkia.

Samassa haastattelussa Von Till kertoo An Undying Love for a Burning World -albumin syntyneen vaiston varassa ja että koko albumin sävellettiin ja äänitettiin kolmen viikonlopun aikana. Kun luin tämän, kuultuani jo albumin, en voinut kuin virnistää, että ilmankos albumi on niin välittömän kuuloinen. Se on sävelletty hetkessä ja se pursuaa sitä yhteistä maailmantuskaa, jota me kaikki koemme. Sitä maailmantuskaa, josta me kaikki selviämme hyvin erilaisilla tavoilla, mutta jonka me kaikki jaamme. Kukin meistä löytää siihen helpotusta eri asioista.

An Undying Love for a Burning World on Kellya lukuunottamatta vanhan Neurosis-kokoonpanon tekemä albumi, mutta nyt bändi on saanut rinnalleen Isis- ja Sumac-yhtyeistä tutun Aaron Turnerin. Näin uskomaton yhdistelmä voisi pahimmillaan johtaa kirvelevään pettymykseen, mutta Neurosis ei petä. An Undying Love for a Burning World on toden totta ihan silkkaa Neurosis-kivijalkaa, mutta myös Turnerin ote kuuluu bändin groovessa syvällä tavalla. Neurosis on jyrkempi ja periksiantamattomampi kuin koskaan, eikä se jätä kuulijalle muuta vaihtoehtoa kuin elää tämä albumi läpi.

En halua avata liikaa sitä, mitä An Undying Love for a Burning World sisältää. Tämä johtuu myös siitä, että albumia on aika vaikea kuvailla sanoin. Tärkeintä on se, miten kukin tämän kaiken kokee. Miltä tuntuu sen jälkeen, kun albumin 17-minuuttinen päätöskappale Last Light päättyy. Väitän, ettei tämä kokemus voi jättää ketään kylmäksi.

Itse olin alkuvuoden aikana matkalla juurikin siihen mainitsemani maailmantuskan myrskynsilmään. Maailma on tällä hetkellä sekavampi paikka kuin koskaan, mutta pahinta mitä itselleen voi tehdä, on antaa tämän kaiken myrkyttää itseään. Tein juuri niin alkuvuoden aikana. Olin liian kiinnostunut ja kuin koukussa siihen, miten hirvittäviä asioita maailmassa tapahtuu, miten kaikki asiat polarisoituvat, miten me ihmiset emme enää oikein kuuntele toisiamme ja miten kaikesta kurjasta on tulossa yhä kurjempaa, ihan kuin me vain hyväksyisimme oman tuhomme.

Sitten kuulin An Undying Love for a Burning Worldin. Se oli puhdistava kokemus. Kyseessä oli yksi sellaisista hetkistä, kun uuden albumin kohdalla halusi vain keskittyä täysin kaikkeen siihen siihen mitä kuulee ja tuntee. En aio vähätellä tätä kokemusta. Kyyneleet valuivat poskille. Monta kertaa. Jollain tavalla Neurosis virtasi niin raa’alla ilmaisullaan kehoni ja mieleni lävitse, että ihan oikeasti voin henkisesti ja fyysisesti paremmin albumin päätyttyä kuin ennen sitä. Neurosis kykeni pukemaan musiikiksi kaiken sen, miltä tämä maailma juuri nyt oikeasti TUNTUU, ja kun yhtye oli kuljettanut minut tämän mustuuden läpi, mieleni olikin yhtäkkiä kirkkaampi kuin se oli ollut kuukausiin. Nämä ovat niitä hetkiä, joita vaalin kaikkein eniten, kun puhutaan musiikista ja siitä, mitä se minulle merkitsee. Joka kerta kun olen kuunnellut tätä albumia ja antautunut Neurosis-pyörteeseen albumin vaikuttavaa kansitaidetta tuijottaen, jokainen albumin hypnoottisen musertava riffi ja viiltävän kirkas melodia on herättänyt luottamusta siihen, että vaikka maailma palaa, en ainakaan koe palavaa maailmaa yksin.

An Undying Love for a Burning World merkkiteos jo siksi, että se merkitsee minulle itselleni vielä enemmän kuin kykenen vielä käsittämään. Juuri näiden tunteiden takia Neurosis palasi. Ja hyvä että palasi. Minä tarvitsin Neurosista, ja luulenpa että tässä maailmassa on monta ihmistä, jotka TARVITSIVAT juuri tänä hetkenä täsmälleen tällaista musiikkia. Siksi kannattaakin kokea tämä albumi ja ottaa selvää, millainen vaikutus sillä on juuri sinuun.