”Never stop the madness”. 

Saan Aku Ankka -meemin punchlinen puhelimeeni vastaukseksi, kun olen aamusta ehtinyt järkyttyä helsinkiläisen ravintola Sävelen sulkeutumisesta sekoittaen sen Rytmiin, missä minun ja Ville Sorvalin pitäisi kohta tavata. Kavereiden kesken vain Villen. Sillä nimellä Moonsorrow-basisti on ollut puhelimessani noin vuodesta 2005 alkaen ja lukeutuu niihin ehkä seitsemään ihmiseen, joiden numerot olen aikanaan tallentanut pelkällä etunimellä. 

En taatusti ole ensimmäinen, joka kalliolaisten ravintoloiden nimet sekoittaa. Myöhemmin päivällä, matkalla Rytmiin, suren silti myös Sävelen sulkeutumista, koska yhdessä sen pöydistä perustimme Villen ja Jukka Varmon kanssa Metalheim-nimisen yrityksen oluen äärellä vuonna 2008. Nostalgiaa on siis ilmassa, kun istumme nykyisen Metalheimin tiimoilta samassa korttelissa sijaitsevaan Rytmiin päiväkaljalle 18 vuotta myöhemmin. 

”Mulla on sellainen yhdistelmä Lilli-vainaan ja Kaikan säännöistä”, Ville aloittaa, viitaten edesmenneeseen rumpalilegenda Tonmi Lillmaniin ja edelleen erittäin hengissä olevaan Stam1na-basistiin Kai-Pekka Kangasmäkeen. ”Tää ehkä kaipaa vielä faktantarkistusta, mutta Kaikalla on muistaakseni sellainen sääntö, että jos on lipsahtanut päiväkännin puolelle, kuus tuntia ennen keikkaa pitää narauttaa korkki kiinni. Lillin sääntö taas oli, että puol tuntia ennen keikkaa saa taas jatkaa.” 

Ville on lähdössä töihin, mutta vasta muutaman tunnin päästä, joten Lillmanin sääntöä sovelletaan hieman etuajassa ja alkoholittomalla oluella, koska ”Kaikan ja Lillin säännöt koskevat vain soittokeikkoja”. Metalheim on Villelle jo historiaa, mutta elanto tulee edelleen esittävän taiteen erilaisilta kulmilta, kuten tänään Helsingin Kaupunginteatterilta, missä basisti toimii näyttämötyöntekijänä. ”Käytännössä oon siis roudari”, Ville tarkentaa. ”Sielläkin”. 

Päätyöltään Ville on nimittäin perustamansa roudarifirma Best Crew Everin toimitusjohtaja. 

– Se oli silloin Metalheimin loppumisen jälkeen, varmaan joskus 2012, kun me alettiin keskustelemaan, että pitäisikö pistää muutaman roudarikaverin kanssa hynttyyt yhteen ja perustaa firma, että me voidaan laskuttaa meidän duunit. Ei siinä ollut taustalla mitään sen kummempaa, mutta sitten se vähän kasvoi.

”Vähän” on varsin vaatimaton näkemys firmasta, joka on tehnyt jo useamman vuoden yli miljoonan euron liikevaihtoa ja jonka isoimmat keikat työllistävät satoja ihmisiä. Se on aika monta roudaria. Alun perin Ville oli kuitenkin, hieman ehkä yllättäen, opiskelemassa matematiikan opettajaksi. 

– Joo, mulla oli semmoinen ajatus silloin nuorempana, että sitä mä voisin tehdä. Mutta sitten kun mä aloin saamaan sijaisuuksia ja tein niitä pari vuotta, niin olin silleen että ei saatana, jos mun opinnot loppujen lopuksi johtaa siihen, että mä teen tätä loppuelämäni, niin ei kiinnosta.

Alan mutustelemaan ajatusta, kuinka vuosituhannen alussa joku nuori metallidiggari on istunut yläasteen matematiikan tunnilla, kun yhtäkkiä luokan eteen on marssinut sijaisena Moonsorrown Ville Seponpoika Sorvali.

– Haha, joo, kyllähän noita oli, Ville nauraa. Ja on joskus edelleenkin, kun meille tulee BCE:lle vaikka joku uus työntekijä ja sit se tajuaa kuka mä oon! 

Hetkinen. Siis joku nuori? Onko nuoria uusia metallifaneja vielä? 

– No on! Meilläkin on parikymppisiä faneja! Eihän ne oo tosin kovin tuoreeltaan voinu ottaa haltuun kuin edellisen levyn. Eikä kyllä itse asiassa sitäkään, muusikko korjaa itseään.

Niin, Moonsorrown edellisestä levystä on jo kymmenen vuotta. Sinä aikana ehtii  nuorimmatkin fanit saada lapsia, leikata hiukset ja mennä oikeisiin töihin.

– No joo, eikä kyllä meilläkään uutta fanipohjaa tule tietenkään ihan samaan tahtiin, kuin se core-yleisö vanhenee, mutta kyllä niitä silti on. Mä luulen, että nää on semmosia tyyppejä, joiden vanhemmat on sitä alkuperäistä Moonsorrow-aaltoa.

Nyökkäilen hyväksyvästi mutta hieman järkyttyneenä. Ajattelen Olympiastadionilla esiintynyttä Ultra Brata, jonka yleisöstä puolet oli sukupolvea, joille vanhemmat olivat soittaneet bändiä lapsena. Moonsorrow on nyt samassa asemassa. Hämmentävää.

– Tää menee nyt nyt sivupolulle, mutta mä itse hämmennyin, kun meidän firma oli isossa osassa taannoisella PMMP-rundilla ja kävin itse kattomassa pari keikkaa siellä. Se oli tosi hämmentävää, että eturivi oli aina täynnä semmosia teinejä, siis selkeesti alaikäisiä ihmisiä. Joo, toki PMMP silloin alussa vetosikin sen ikäisiin, mut ne on kasvaneet, ne on aikuisia, ja nyt niitten lapset tai jotkut on löytänyt niille keikoille ja niitä oli tosi paljon. Mä olin tosi iloinen sen bändin puolesta.

Mietin hiljaa mielessäni, kuinka lauloin puolivuotiaalle vauvalleni aikanaan Moonsorrown vastailmestyneen  Tulimyrskyn loppunostatusta tuutulauluna ja nyt se vauva sai juuri ajokortin. Koitan olla näyttämättä järkyttyneeltä siitä, miten hiton keski-ikäisiä olemmekaan. Palaamme aikoihin, jolloin matematiikan opettamisen realismi iski kasvoille ja piti keksiä jotain muuta. Joidenkin mutkien kautta päädyit sitten Infernon päätoimittajaksi?

– Joo, milloinkohan mä olin siinä? Joskus 2000-luvun alussa se oli, joitain vuosia. Silloin kun me ollaan tavattu kai. 

Juuri näin. Tapasimme, kun Inferno ja Radio City alkoivat tekemään jonkinlaista orastavaa yhteistyötä muistaakseni vuonna 2004. Kyselen nostalgian nälässä, josko Infernon viime vuotinen lopettamispäätös herätti entisessä päätoimittajassa mitään tunteita.

– No ei oikeastaan. Ei mulla oo mitään suhdetta siihen enää. Soundiin mä kirjoitin vielä arvioita aika pitkään, mutta sitten kun sielläkin tuli tää viimeisin käänne, että Meriläiselle (Mikko, Soundin päätoimittaja, toim. huom.) osoitettiin ovea, niin mä ajattelin siinä, että nyt on hyvä hetki lopettaa, koska mua ei oikeastaan kiinnostanut enää niin paljon. Ja kun päätoimittajaa, josta mä tykkäsin tosi paljon, kohdellaan noin huonosti, niin mä ajattelin, että vittu en mä ainakaan tue tätä enää.

Niinpä Villestä tuli roudari. Sielultaan hän on silti ensisijaisesti muusikko.

ODOTTAVAN AIKA ON PITKÄ

Suomalaisen folk metal -jättiläisen Moonsorrown edellisestä levystä Jumalten ajasta tuli keväällä kuluneeksi kymmenen vuotta. Ei bändi aiemminkaan mikään kahden-vuoden-välein-julkaisu-ja-sitten-rundi -orkesteri ollut, mutta kymmenen vuotta on sillekin pitkä aika, melkein neljäsosa Villen elämästä. Juttelin viime kesänä Moonsorrow-rumpali Marko Tarvosen kanssa joka kertoi silloin, että nyt on kuitenkin hyvä pöhinä päällä.

– Joo, siinä oli se tohina, mutta nyt on taas pieni suvanto, Ville huokaa. Varmaan se taas jossain vaiheessa lähtee. Me ollaan aloitettu muutama vuosi sitten ja pikkuhiljaa levy tässä valmistuu, mutta vähän se on tyhjäkäynnillä just nyt. 

Mistä se on kiinni?

– Varmaan se on vähän kaikista ja kaikesta. Meillä on jotenkin tosi vähän aikaa yhtään mihinkään. Mut kyllä se innostus siihen levyyn on olemassa ja suunta on selvä, eli kyllä se joskus sieltä tulee. Isoaholle on luvattu, että se tulee tällä vuosikymmenellä. Tai ainakin ennen kuin se kuolee. Mutta sitähän me ei voida tietää milloin se tapahtuu. 

Kirjailija-toimittaja Timo Isoaho on Googlen mukaan 53-vuotias, joten ihan kauheasti ei kannata henkeään alkaa pidättelemään, jos sillä referenssillä levyä aikoo odotella. Miksi siinä on mennyt näin kauan?

– En mä oikeastaan edes tiedä. Siis kyllä me kaikki tiedettiin silloin vuonna 2016, kun Jumalten aika tuli, että tällä vuosikymmenellä tuskin tulee enää seuraavaa. Mutta se, että se on mennyt näin pitkään, niin sitä ei ehkä kukaan osannut ennustaa. Mut kyllä mä jo odotan, että me saadaan se tehtyä ja pääsee katsomaan, minkälainen levy sitten on, kun me ollaan tehty parhaamme. 

Moonsorrown sävellystyö on perinteisesti ollut lähes yksinomaan Villen serkun, bändin toisen perustajan Henri Sorvalin käsissä Villen vastatessa sanoituksista. Kymmenen vuotta on pitkä aika kerätä lyriikoita pöytälaatikkoon, etenkin kun lopullisesti sanoitukset saavat muotonsa vasta, kun serkkupoika on toimittanut musiikin. Aihioita kuitenkin syntyy koko ajan.

– Kyllä mä oon koko ajan kirjoitellut tosi paljon kaikkia aiheita, mitkä mä sitten sovitan tottakai siihen itse musiikkiin. Eli kyllä mä kirjoitan aina jos tulee jotain mieleen. Vaikka nyt yritetään tehdä sellainen myytteihin sidottu kokonaisuus, niin onhan siinä totta kai havaintoja nykypäivästä ja kaikki ympärillä vaikuttaa. Siinä vaiheessa kun biisit on joskus valmiita, niin selviää sit mitä kaikkia tekstipätkistä voi käyttää ja mitä ei. 

No mitäs on tullut mieleen? 

– No eihän sieltä nyt ihan hirveen pirteetä kamaa ole tulossa, koska maailmassa eniten päin vittua on kaikki. Tai siis, onhan täällä paljon hyviäkin asioita, mikrotasolla, mut sit laajemmassa kuvassa kaikki survaltapolitiikka ja muu, niin se on vaan niin saatanan ahdistavaa. Tuntuu ettei oo mitään, mitä voi enää ite tehdä, jotta tää pääsis parantumaan.

Rytmin tiedostavan oloisen asiakaskunnan keskellä yritän ehdottaa äänestämistä, mikä resonoi Villeltä lähinnä turhautuneen ”no joo”-vastauksen. Ajaudumme pohtimaan taiteen tekemisen vaikutusta sekä tekijään henkilökohtaisella tasolla, että kuulijoiden näkökulmasta. Voiko taide auttaa, vai onko se vain henkilökohtaisen ahdistuksen purkamista? voiko Moonsorrowlla muuttaa maailmaa?

– Sekä että. Vaikka meillä ei ole poliittista agendaa, meillä on ollut alusta lähtien ja tänäkin päivänä ydinajatuksena se pakanallisen maailmankuvan ja luonnon kunnioittaminen. Tavallaan toivon, että se välittyy meidän kuuntelijoille. Ja kyllä siellä on varmasti monella silmät auennut siihen, kuinka paljon esimerkiksi meidän luontoakin on paskottu sen 30 vuoden aikana mitä me ollaan musaa tehty. 

Maailmaa ei kuitenkaan pääse muuttamaan, ennen kuin uusia biisejä julkaistaan. Onko sun koskaan tehnyt mieli alkaa säveltää Moonsorrow-biisiä ihan vaan, jotta jotain tapahtuisi?

– On, mutta mä en ole tarpeeksi hyvä siinä. Kyllähän mä oon yrittänyt jotain säveltää, mutta tavallaan huomaan sen, että tossa kontekstissa mä en pysty tarpeeksi laadukkaaseen työskentelyyn. Onkohan mulla kaksi vai kolme riffiä historian aikana päättynyt levylle asti. Mä voin tehdä kyllä muunlaista musaa, mutta mä en saa tosta sillä tavalla kiinni, että mä osasin itse luoda sitä. Eli loppupeleissä kaikki on kiinni yhdestä ihmisestä. Se tekee sen lopullisen sovitustyön joka tapauksessa ja siihen on totuttu aikojen saatossa.

Moonsorrow-projektin venyessä voisi ajatella, että houkutus syrjähyppyihin kasvaisi. Villellä ei kuitenkaan ole ollut juurikaan muita kokoonpanoja, joissa tyydyttää muusikon perustarpeitaan pääbändin ollessa tyhjäkäynnillä. Viime vuosilta tulee mieleen lähinnä Kiuas-kitaristi Mikko Salovaaran perustama Daimonic, joka sekin ehti julkaista vain muutaman biisin ja tehdä yhden keikan.

– Joo, korona tappoi senkin. Mut on se edelleen ajatuksen tasolla kai olemassa ja meillähän on siis edelleen ne biisit valmiina, eli levyn voisi tehdä koska vaan. Mut en mä tiedä, sekin on vähän taiteilija Salovarasta kiinni. Mä en itse aktiivisesti mieti mitenkään, että mun pitäis päästä jotain tekemään. Toikin homma oli vaan semmonen, kun Salovaara laittoi viestin, että kiinnostaisko lähteä, niin mä olin silleen, että no kai mä voisin. Tavallaan Moonsorrow tyydyttää kuitenkin ne perustarpeet siitä, että silloin tällöin pääsee keikalle.

Mikko Salovaara keskittyy tällä hetkellä Kiukaaseen ja lääkäriopintoihinsa, joten Daimonic tuskin etenee mihinkään kovin vauhdilla lähiaikoina. Vaan eipä Villen pääbändilläkään liikaa keikkoja ole tulossa. Kaiken kaikkiaan basistin hieman jopa turhautuneista puheista saa sellaisen käsityksen, että juuri tällä hetkellä mitään ei bändin tiimoilta millään rintamalla tapahdu. Samaan tulokseen taisi tulla Moonsorrown levy-yhtiö Century Media.

– Joo, se olikin hauska. Ruvettiin viime vuonna managementin kanssa miettimään seuraavaa siirtoa, kun vaikuttaisi, että levy tulee jossain vaiheessa. Tsekattiin sitten, että mitä meidän levydiili sanoo ja parin sähköpostin jälkeen selvisi, ettei meillä ole enää mitään levydiiliä! Kukaan ei vaan ollut kertonut sitä meille.

Kymmenessä vuodessa ehtii tosiaan koko musa- ja levy-yhtiöteollisuus muuttua, konsortoitua ja uudelleen järjestyä pääasiassa teknologisen muutoksen ajamana. Century Median ja esimerkiksi Moonsorrown edellisen levy-yhtiön Spinefarmin tavoin useat raskaamman musiikin jättiläiset ovat tulleet major-levy-yhtiöiden nielaisemiksi, minkä tuotoksena moni keskisuurikin metallibändi on tullut dropatuksi listoilta. Onko tuolla vielä yhteistyötahoja, jotka haluaa jotain tehdä vai onko vaihtoehtona esimerkiksi pitää piuhat omissa käsissä? 

– Kyllähän kaiken muun pystyy tekemään itse, mutta sitten siinä tulee se markkinointi. Ja mulle on ihan sama, mitä se levy myy, mutta mä haluan, että kaikki, jotka haluaa sen kuulla, niin se myös kuulee. Ja kaikki, jotka potentiaalisesti haluaisi sen kuulla, vaikka eivät vielä tiedäkään, että haluaisi, niin kuulee sen. Mutta on tuolla indie-lafkoja onnneksi olemassa. Meillä on neuvottelut menossa ja jonkinnäköinen uutinen varmaan saadaan jossain kohtaa. Eli ei meidän levy jää julkaisematta missään olosuhteessa.

CHINESE DEMOCRACY

Odotus on pitkä mutta ajatus kutkuttava, koska Moonsorrow lukeutuu niihin harvoihin bändeihin, joiden kohdalla uusin levy tuntuu oikeasti joka kerta olevan edellistään parempi. Iltapäiväkaljaamme edeltävänä viikonloppuna tein ihmiskokeen ja kuuntelin bändin koko tuotannon läpi – shufflella. Matka oli mielenkiintoinen ja nyt, kun uusimmastakin albumista on sen yli kymmenen vuotta, hieman jopa ehkä yllätyin, miten loppujen lopuksi kaikki soljui keskenään lomittain varsin yhtenäisesti. Näkeekö artisti itse 30:n vuoden äänitetyn historian jonkinlaisina ajanjaksoina?

– On siellä selkeitä kausia. Ekat kolme levyä oli oma kautensa. Kivenkantajalle lähti kyllä silloin ihan uudet elementit, mutta se oli silti samaa jatkumoa. Sen jälkeen meillä oli itse asiassa ensimmäinen kriisi! Kukaan ei siis riidellyt eikä mitään, mutta perustajakaksikko päätyi semmoiseen mietelmään, että eiköhän me olla tässä nyt tehty kaikki. Silloin meillä oli vähän aikaa sellainen fiilis, että tätä bändiä ei enää ole. Mitä sitä enää tekemään, täähän oli tässä.

– Sitten tuli Verisäkeet. Se aloitti sen seuraavana ajanjakson. Se oli itse asiassa yllättävää, mä tein sen ensimmäisen riffin siihen, soitin sen vain joskus Henulle ja se sai jonkun ihme väläyksen, että ei saatana, tällä me aloitetaan meidän seuraava levy! Mä olin, että mikä seuraava levy? 

Vuonna 2005 julkaistu Verisäkeet oli selkeästi edeltäjiään synkempi, raskaampi ja kallistui enemmän black metalin suuntaan. Samansuuntainen mutta progempi teema jatkui pari vuotta myöhemmin julkaistulla Viides luku – Hävitetty -albumilla, joka sisälsi ainoastaan kaksi mammuttimaista raitaa. Villelle levy on bändin katalogista henkilökohtaisesti selkeästi vaikein. 

– Mä luulen, että se Viides luku oli omanlaisensa kausi. Siinä oli kans kriisi päällä, me oltiin Henun kanssa kaksistaan studiolla Kemissä ihan vitusti liian pitkään ja molemmilla oli kaikenlaisia tilanteita. Se oli aika vaikeeta aikaa ja varmasti levyllä kuuluu, että mikä oli fiilis siinä vaiheessa. Se on oikeesti aika masentava levy.  Mulle se kuulostaa niin raskaalta, että mä en oikeastaan halua kuunnella sitä, kun siihen kiteytyy se paska fiilis, mikä oli silloin. Siitä välittyy niin vahvasti ne mun omat muistot, jotka sitten yhdistyvät siihen musiikkiin.

Itselleni Viides luku – Hävitetty on sen surumielisyydestä huolimatta monella tapaa rakkain Moonsorrow-levy, koska se oli aikaa, jolloin aloitin bändin keikkamyyjänä. Kun sen julkaisusta tuli kuluneeksi ensin kymmenen vuotta (2015) ja sitten kaksikymmentä (2025), oli vähintään pikku kaljoissa aina puhetta, että bändi voisi soittaa levyn juhlakeikalla joskus kokonaisuudessaan. 

– Joo, se on aina ollut vähän silleen niinku puheissa, mutta sitten se aina jotenkin hiljaisesti torpataan. Se on oikeesti aika helvetin mutkikas levy, Ville toteaa hymähtäen. 

Ehkä vuonna 2035 sitten. Mutisen jotain siitä, ettei Moonsorrow ehkä muutenkaan koskaan ole ollut sellainen bändi, joka juhlistaa jotain tasavuosia keikoilla, mutta Ville korjaa lausuntoani oitis. 

– Ollaanhan me juhlittu! Siis onhan meillä ollut tempauksia, esimerkiksi silloin, kun ekasta ja tokasta levystä, mitkä siis julkaistiin muutaman kuukauden sisällä toisistaan, tuli 10 vuotta. Silloinhan me vedettiin juhlakeikka Dante’sissa, missä soitettiin vaan niitten levyjen biisejä. Sä oot varmaan myynyt sen keikan vielä kaiken lisäks!

I stand corrected ilman mitään muistikuvaa. Päädymme naureskelemaan, että Moonsorrowhan voisi tänä vuonna tehdä sellaisen 10-vuotis juhlakeikan, jolla soitetaan uusin levy kokonaan läpi.

Keväturinko heijastuu Rytmin kellertäviin seiniin ja sisällä on lämmin. On myös jotenkin erikoisen hiljaista ja tuntuu, että vähintään puolet huoneesta kuuntelee salaa tapaamistamme kaljojensa takaa. Väliröökin ja -vessan jälkeen palaamme Moonsorrown diskografiaan ja jonnekin vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen loppupuoliskolle. Jos Viides luku oli järkälemäinen, samaa voinee sanoa sitä seuranneesta Tulimyrsky-EP:stä, joka sisälsi puolituntisen nimibiisin lisäksi kaksi coveria, kaksi vanhojen demojen uudelleenäänitystä ja kellotti reilusti yli tunnin. Melkoinen EP. 

– Jep, Ville nauraa ylpeyttä äänessään. Se on yksi maailman pisimmistä EP:istä ja se oli sinkkulistan kakkosena! Jos Madonna ei olis julkaissut uutta biisiä sillä viikolla, niin me oltais oltu sinkulistan ykkönen. Ja Antti Tuisku oli meidän takana! 

– Tulimyrsky oli sellainen, mitä oltiin kelailtu jo pidempään. Mutta jos niitä kausia miettii, niin se oli sellainen omansa siinä välissä, koska Hävitetyn ja seuraavana tulleen Varjoina kuljemme kuolleiden maassa välillä on sellainen tekaistu yhteys, että ne tarinat niinku tavallaan jatkuu, vaikka musiikillisesti ne onkin hyvin erilaisia. Ja sit Jumalten aika oli taas jo omaa kauttaan. 

Sitten välissä oli yksi Raah-raah-blääh…

Villeä naurattaa ja vaivannuttaa yhtä aikaa. Raah-raah-blääh oli vitsistä gone too far alkanut Lakupaavi-nimisen ”yhtyeen” levy, jonka Moonsorrrow nauhoitti muutamassa päivässä Verisäkeiden aikaan. Vitsi lähti siitä, että hiljalleen kansainvälistä menestystä nauttimaan alkanut Moonsorrow julkaisi sissimarkkinointimielessä englanninkielisen tiedotteen, jossa se kertoi, että Verisäkeiden jälkeen oli tullut aika tehdä vähän lyhyempiä biisejä ja että uuden levyn nimeksi tulisi Raah-raah-blääh, joka sisältää biisejä, kuten Anna pillua Jonne Aaron. Koska Moonsorrown suomenkieliset biisien nimet olivat joka tapauksessa ulkomaisille faneille hepreaa, tiedotetta alettiin julkaisemaan kansainvälisessä mediassa sellaisenaan. Lopulta, koska ylimääräistä studioaikaa jäi, päätti orkesteri oikeasti nauhoittaa Raah-raah-bläähin ja julkaista sen netissä. Joillekin vitsi meni läpi ja toisille ei.

– No joo, en ehkä tekis ihan samaa uudelleen ja onhan siellä melko lailla vanhentunutta läppää. Mutta se oli semmoinen asia, mikä piti tehdä silloin ja onhan se hyvä punk-levy mun mielestä. Se ehkä tietyllä tapaa kuvastaa myös sitä aikojen muuttumista siinä, että miten helposti… 

Ville pysähtyy asettelemaan sanojaan. Teema on nykypäivän toimintaympäristössä hankala, ehkä jopa tulenarka.

– No ensinnäkin, miten hyvä on se, että siihen aikaan ei ehkä ollut sosiaalista mediaa. Jos semmoisen julkaisisi nyt somen aikakaudella, niin se lynkkaushan olisi sanoinkuvaamaton. Pitää olla aika korkea profiili, että pystyy tekemään jotain tuommoista. Esimerkiksi Kanye Westin viime vuonna julkaisema kappale Heil Hitler, se löytyy edelleen YouTubesta. Se oli hyvin hämmettävä tapaus, niin sekopäinen juttu, ettei mitään tolkkua. Että siihen verrattuna joku Raah-raah-blääh on vielä ihan silleen ok. 

Ok tai ei, kulttiklassikko siitä ainakin tuli. Nykyään sivusto, jolla levy julkaistiin, on jo kadonnut bittiavaruuteen, mutta tietäjät tietää. Itse olin taannoin Göteborgin Metaltownissa ja istuin bussissa matkalla kaupungista festarialueelle, kun takanani olevalta penkiltä kuului yhtäkkiä yksi levyn biiseistä, Juutalaiskysymys. Hämmentyneenä kysyin kanssamatkustajaltani, että kuulinko oikein ja kyllä, biisi oli tanskalaisen festivaalivieraan tekstiviestiäänenä! Ville räjähtää nauruun. 

– Joo, se taitaa löytyä enää ajan hermoilla silloin olleilta ihmisiltä, jotka on ladannut sen omille koneilleen. Niin kuin Mari Peränkoski-Hynynen, joka joskus täysin vittu pyytämättä ja yllättäen, kun mä olin siellä kylässä, alkoi soittaa sitä!

Tunnen itsekin, kuinka Lakupaavista keskusteleminen ääneen Rytmin kaltaisessa taiteilijakapakassa Hakaniementorin kupeessa alkaa hikoiluttamaan. Lienee syytä vaihtaa aihetta, joten palaamme Moonsorrown käynnissä olevaan ajanjaksoon, jonka kruununa odottelee jossain tulevaisuudessa se uusi albumi. Onko Moonorrowlla olemassa ikään kuin jotain tavoitteellisuutta vielä? 

– Ainoa tavoite on vaan tehdä ihan perkeleen kova levy mistä voi olla ylpeä. Toisaalta mä luulen, että 10 vuoden jälkeen, kun moni muukin odottaa sitä, niin se pitää olla aika tosi kova. Nythän se menee vähän jo siihen Chinese Democracyyn, että se levy ei vaan pysty vastaamaan mihinkään odotuksiin, vaikka se olisi kuinka hyvä. Mitä se tietenkin on.

NYRKKITAPPELUJA 

Muutama keikka silloin tällöin, eikä uutta levyä yli vuosikymmeneen. Moonsorrown tilanne on aika kaukana siitä, millaiseksi joskus 16-vuotiaana bänditoiminnan romantisoi. Käy ilmi, etteivät bändin jäsenet oikeastaan edes tapaa koskaan muualla kuin treenikämpällä tai lavalla. Tuntuuko Villestä edes, että hänellä on joku bändi?

– Kyllä se tuntuu sillä tavalla, että kun tässä on elämässä niin helvetisti kaikkea muuta, niin ei sitä ehdi kaivata liikaa ja tää tilanne on kyllä ihan sopiva mun tämänhetkisen elämän kannalta. Varmaan muillekin on sama. Niin se on tavallaan myös tietoista valintaa ton tiimoilta, että ei tarvii koko ajan miettiä jotain levyn julkaisusjuttuja. Se on ikään kuin jäänyt taka-alalle semmoinen.

Vuosia bändin kanssa työskennelleenä uskallan sanoa, ettei Moonsorrowlla koskaan ehkä ole varsinaisesti ollutkaan sellaista omaa aktiivista draivia levyn julkaisuhässäköihin, massivisiin julkkarirundeihin ja esimerkiksi niiden mukana tuleviin markkinointikuvioihin.  Bändissä on keksitytty aina ensisijaisesti itse taiteen tekemiseen. Ville allekirjoittaa näkemykseni.

– Ehkä silloin 2010-luvun alkupuolella, kun siirryttiin Century medialle, silloin ehkä oli joku ajatus jostain, koska me tehtiin Varjoina-levyn julkaisun tiimoilta ihan helvetin monta keikkaa. Mehän tehtiin ihan maailmankiertue-paitakin, kun huomattiin, että meillä oli saman vuoden aikana keikkoja kolmella mantereella, Ville naureskelee.

Jaksaisiko sellaista enää nykyään?

– Ei varmaan. Ja meillähän se oli ihan vinksallaan alusta lähtien. Me perustettiin Henun kanssa kaksistaan projekti, eikä siinä ollut mitään muuta ideaa kuin tehdä musaa. Mut eihän me voitu kaksistaan lähteä keikoille. Se oli jotenkin omituinen lähtöasetelma. Vittu, siitäkin on jo yli 30 vuotta, Ville parahtaa.

– 2000 oli ensimmäinen keikka. Mä en oikeastaan edes muista, miten siinä niin kävi. Meillä oli se vika demo millä me saatiin levydiilii ja silloin me ajateltiin, että nyt varmaan pitää tehdä vähän enemmän kunnolla, että hoidetaan nyt edes rumpali tähän hommaan. 

Sellainen löytyi pyytämättä ja yllättäen.

– Markohan sit ilmoittautui ihan itse. Se oli Soundin Demosedälle kirjoittanut palautteen meidän arvostelusta, missä sanottiin, että rumpukone tykittää niin, että yksikään elävä rumpali ei pysty tällaista soittamaan. Marko oli kirjoittanut sille vastineen, että kyllä muuten pystyy, terveisin Moonsorrown rumpali. Me oltiin siis kyllä frendejä, mutta ei me oltu mitään puhuttu, että se olisi meidän rumpali! Sitten Mitja ja Euren tuli vähän sen jälkeen, kun oltiin saatu se levy valmiiksi. Meille tuli keikkatarjouksia ja mä mietin, että kai me sitten voitaisiin jotain keikkoja tehdä, mut ei me voida nyt kolmistaankaan tehdä kun on tämmöistä musaa, että kyllä siinä pitää saada enemmän soittimia. Ja sitten noi kaksi tuli messiin.

Siitä on tultu pitkä matka Helsingin jäähallin lavalle, missä Moonsorrow esiintyi viimeisimmällä Suomen keikallaan Hellsinki Metal Festivalin yhteydessä viime elokuussa. Vaikka esiintyminen olikin osa festariohjelmaa, tuntui se ainakin yleisöstä käsin käytännössä bändin omalta jäähallikeikalta valtavine tuotantoineen päivineen. Halli oli täpötäynnä.

– Se oli kyllä semmoinen kokemus, ettei sitä tällaista bändiä perustaessa osaa edes ajatella, että koskaan päätyisi soittamaan jäähallille. Ei olis tullut edes haaveisiin. Se oli tosi hieno kokemus.

Jäähallin lavalle nousivat Villen lisäksi Mitja Harvilahti, Markus Euren, Marko Tarvonen ja Janne Perttilä, joka on jo pari vuosikymmentä toiminut Moonsorrown keikkakitaristina Henri Sorvalin pääasiassa vältellessä lavoille nousua. Kokoonpano on siis pysynyt samana käytännössä alusta alkaen, mitä voinee pitää nykypäivänä jo ansiona. Ajaudumme pohdiskelemaan historian pitkäikäisimpiä kokoonpanoja ja päädymme ZZ Topiin. Villellä on rock-historiansa hallussa.

– Olihan niilläkin siinä alkuvuosina vaikka mitä tyyppejä siinä Billy Gibbonsin kaverina, mutta Frank Beard ja Dusty Hill tulivat aika varhaisvaiheessa ja ne on tehnyt kaikki levyt sillä kokoonpanolla. Ja 40 vuotta kimpassa. Kun ei me Moonsorrowta varmaan koskaan kuopata tästä, niin todennäköisesti me ohitetaan ZZ Top. Koska siis vaikka me ei tehtäisikään mitään, niin me ollaan aina olemassa.

Se, että Moonsorrow on ylipäänsä olemassa, sekin tuntuu välillä ihmeeltä. Ainakin näin ulkopuolisen silmin, joka on kuitenkin päässyt näkemään bändin sisäpuolelta varsin läheltä. Moonsorrown jäsenten dynamiikka voi nimittäin näyttäytyä välillä varsin kulmikkaana ja se on erilainen kuin minkään muun kokoonpanon, jonka kanssa olen työskennellyt. Bändin sisällä sanotaan asiat juuri eikä melkein, eikä jätetä epäselväksi mitä asioista ajatellaan. Allekirjoittaneella kesti kauan päästä siihen dynamiikkaan sisään ja ymmärtää, etteivät jäsenet esimerkiksi oikeasti halua tappaa toisiaan päivittäin. Ville ymmärtää minua.

– No joo, on tämä aika tämmöinen epäbändi monessa mielessä. Mutta siinä on hyvä puoli nimenomaan se, että me voidaan tehdä ihan mitä me halutaan tehdä tai mitä me halutaan olla tekemättä. Ja mullahan on itselläni aina ollut tosi omituinen dynamiikka tässä, että mä oon koko ajan molemmilla puolella pöytään erilaisissa rooleissa. Pitää vaan muistaa, mitä mä oon kulloinkin tekemässä ja vaihtaa sitä hattua sen mukaisesti.

Ville viittaa tällä rooliinsa aikanaan Moonsorrown keikkamyynnin puolella Metalheimissa, sekä nykyiseen ammattiinsa BCE:ssa. 

Kun porukka on pysynyt samana vuosikymmenet ja sen keskinäinen tapa kommunikoida on ulkopuolisen silmin usein jopa agressiivinen, voisi kuvitella, että matkan varrella on syntynyt vähintään muutamia läheltä piti -tilanteita, missä orkesterin tulevaisuus on ollut vaakalaudalla.

– Onhan niitä ollut, kyllä tässä on kaikenlaisia turbulenssia matkalle mahtunut. Mutta ne on varmaan ratkenneet sillä, että kaikki loppujen lopuksi aina tajuaa kuinka merkittävä juttu tämä on taiteellisesti. Niin tavallaan siinä on pienet riidat helppo jättää sivuun, kun meillä on itseämme suurempi päämäärä. Ollaanhan me tapeltukin ja ihan nyrkein. Mä oon ollut aiheuttamassa muutamaa tappelua ja sitten mä oon ollut seuraamassa myös muutamaa. 

Teillä on asiat aina sanottu päin naamaa, vittumaisestikin.

– Se aloittaa yleensä tosi nopean ja intensiivisen riidan. Mutta silloin niissä hetkissä myös puretaan ne ikään kuin patoumat, ettei ne pääse kasvamaan niin isoiksi, että ne jossain vaiheessa oikeasti vaikuttaisi siellä taustalla. Ja kyllähän se suurin yksittäinen ongelmien aiheuttaja, luonnollisesti, kun rockista puhutaan, on ollut alkoholi. Se saa tunnetusti ihmisistä parhaat puolet esiin.

Kuin alleviivatakseen lausumaansa Ville ottaa viimeisen huikan päiväoluestaan ja miettii, tohtisiko tilata vielä toisen.

JALKAPALLOA SAKSASSA 

Aplodit loppuvat kotiovelle ja jäähallin jälkeen on koittanut paluu arkeen. Tänä vuonna Moonsorrowlla on ollut ainoastaan muutama keikka, eikä bändi tapaa toisiaan kasvotusten jos siihen ei ole aihetta. Levyä tehdään Whatsappin välityksellä, eikä treenikämpälle kokoonnuta huvikseen.

– Ei todellakaan, siis me ollaan aina treenattu vain sillä tavalla, että siihen pitää olla joku syy. Sitten kun lähdetään keikalle, niin treenataan pari kertaa. Sen lisäks mä näen ehkä Mitjaa pari kertaa vuodessa siviilissä ja siinäpä se, Ville naureskelee. 

No entä soitatko sä bassoa edes himassa koskaan? 

– En. Koskahan mä oisin viimeksi soittanut bassoa huvikseen? Tai jotain muuta soitinta. Soitan sitä vain silloin, kun mun pitää treenata joku biisi. Et ei kyllä voi sanoa, että mä harrastaisin edes musaa millään tavalla. Kyllä mä siis oon tosi vakavissani kaiken sen suhteen, mitä mä esitän ja kyllä mä niihin keskityn, mutta mitää skaaloja mä en hinkkaa, muusikko tuhahtaa.

Usein, kun harrastuksesta tulee työ, sen harrastuksen menettää. Ville on työskennellyt musiikkialalla koko ikänsä sekä esiintyjänä että erilaisissa taustarooleissa, jolloin ymmärrän hyvin, että rentoutuminen musiikin ääressä ei ole vaihtoehto. Mitä roudaribasisti sitten tekee nollatakseen? 

– Ai niinku alkoholin lisäksi? Ville kysyy ja virnistää tyhjä pullo edessään. 

– Mä kävelen paljon metsässä ja silloin tällöin yritän kovasti elvyttää mun juoksuharrastusta. Se löytyi tuossa ihan muutama vuosi sitten koronan aikaan. Ostin juoksulenkkarit ja vähän töpöttelin pari ekaa kertaa, mutta oli kyllä tosi vaikeeta. Sitten yhtäkkiä mä hiffasin, että tämähän on vittu siisteintä ikinä! Tässä on yksin!

Juoksemisen lisäksi jalkapallo, joskin katsomon puolelta, on kulkenut Villen mukana pitkään.

– Joo! Mä sain just pitkäaikaisen unelman toteutettua, kun kävimme Juleksen (Näveri, mm. Profane Omenin laulaja, toim. huom.) kanssa katsomassa Dortmundin peliä syksyllä. Se oli pitkään suuri haave mennä Saksaan katsomaan jalkapalloa Dortmundin kotistadionille. Se oli paikka, joka piti nähdä. 

Päädymme keskustelemaan siitä, miten randomia jonkun ulkomaisen suosikkijoukkueen valinta yleensä on. Kuinka joskus kymmenvuotiaana valitset itsellesi jonkun joukkueen toisella puolella maailmaa ja sitten sen kanssa ollaan naimisissa loppuelämä.

– Jules aivopesi mut tuohon Dortmund-hommaan ja se oli itse omaksunut sen Valdemar Sorychtalta, kun ne soitti sen kanssa samassa bändissä. Toki Dortmundissa on se, kun rupesin sitten analysoimaan sitä myöhemmin, että sehän on semmoinen joukkue, et se niitten se filosofia on tosi hyvä. Ne kasvattaa paljon omia pelaajia ja tekee tosi harkittuja ostoja ja on jotenkin tosi orgaaninen suurseura. Myöhemmin selvisi sekin, että Dortmund oli Natsi-Saksan aikaan käsittääkseni yksi ainoita joukkueita, jotka kieltäytyi pelaamasta Natsi-Saksan liigassa. Muutama pelaaja tyyliin tapettiinkin sen takia. Niillä oli pokkaa nousta vastaan.

Yhdistetty Lilli-vainaan ja Kaikan filosofia on sekin hyvä, mutta päiväkaljojen määrä jää tänään suunnitellusti yhteen ja alamme tehdä lähtöä. Ville kertoo ruotsalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan ihminen ajaa autoa parhaiten, kun se on juonut yhden oluen ja vedän siitä anekdootin haastattelujen antamiseen. Nekin sujuvat paremmin yhden oluen voimalla. Alan pohtia ääneen vuonna 2020 julkaistua Yhdet vielä -elokuvaa, jossa ryhmä opettajia alkaa toteuttamaan filosofi Finn Skårderudin teoriaa siitä, että ihmiselle ihanteellisin olotila on silloin, kun veren alkoholipitoisuus on 0,5 promillea.

– Hitto, toi olis pitänyt kokeilla silloin kun teki niitä matikan sijaisuuksia, Ville nauraa.

Kotimatkalla saan vielä viestin puhelimeeni. 

– No heh, unohdin ihan kokonaan mainita Nummirockin, kun keikoista puhuttiin. Ollaanhan me siellä! 

Se on Moonsorrown ainoa esiintyminen Suomessa tänä vuonna, ehkä myös ennen uutta levyä. Nummirock järjestetään Kauhajoella tällä viikolla. Hyvää juhannusta!