Hammaslääkäri on hyvä tapa aloittaa maanantai-aamu, kunnes muistaa, että pian hammaslääkärin perään olen sopinut kahvit Marko Annalan kanssa. Niinpä istun kauppakeskus Triplan kahvilassa puoli naamaa puutuneena ja huokaan salaa helpotuksesta, kun saan viestin, että Annala on hieman myöhässä. Ehkä tämä tästä.
Haastattelin Mokoma-solisti Annalaa ensimmäisen – ja edellisen – kerran vuonna 2003 Mokoman Kurimus -albumin ilmestyessä, joten paljon on vettä ehtinyt Saimaan kanavassa virrata sen jälkeen. Toki olemme törmäilleet ties missä siitä lähtien, ja jostain syystä haastista edeltävänä päivänä mieleeni tuli, että esiinnyinpä myös bändin Pahaa verta -musavideolla. Se kuvattiin VR:n konepajoilla, olin tolkuttomassa krapulassa ja video oli lähinnä kahdeksan tuntia kestänyt pitti. Lopputuloksessa vilahtaa kaljuni kerran takaapäin kuvattuna. Totally worth it!
Hyväntuulinen Annala saapuu Triplan Robert’siin ja mielikuvissani mies näyttää täsmälleen samalta kuin silloin 2003, mitä nyt kuontalon väri on muuttunut tummasta valkoiseksi. Mutta niin on Pahaa verta -videolla vilahtaneen kaljunikin päälle kasvanut tukkaa, joka vähintään ohimoista yrittää ottaa Annalaa kiinni. Ensitöikseni joudun pahoittelemaan ehkä maailman epäseksikkäintä haastattelulokaatiota, koska kyllähän ostoskeskuksen food court häviää kiinnostavuudessaan jopa Rosson raastepöydälle. Saan kuitenkin synninpäästön.
– Miehän istuin tällä kahvilla aina kun tulin Haagasta studiolta. Sitten kävin tuossa vieressä syömässä vähän aasialaista. Että tämähän on ihan tosi tuttu paikka!
Huh.
Haagan studiolla Annala äänitti yhdessä tuottaja Aake Lämsän kanssa uutta Alter Annala -levyään, joka julkaistiin viime perjantaina. Alert! on yli 30 vuotta musiikkia tehneen Annalan ensimmäinen soololevy, enkä usko olevani ainoa yllättynyt. En ehkä niinkään siitä, että levyllinen Annalaa julkaistaan, vaan enemmänkin sen sisällöstä, joka on varsin kaukana siitä mitä mies on aiemmin levylle saatellut. Lienee siis syytä alkuun kysyä, että kuka ihme on tämä Alter Annala?
– No siis minä olen opetellut tässä nyt tätä Altsu -lempinimeä itsekin. Koska siis, hassua kyllä, identiteettihän on vähän sellainen asia, että se on sidoksissa siihen missä kulloinkin olet. Koska minä olen Marko Annala niin Mokomassa kuin kirjailijana kuin ystäville kuin periaatteessa kaikille, niin sitten minulla on tavallaan oma identiteetti on ollut tosi vahvasti siinä Mokoman Markossa kiinni. Ja yhtäkkiä huomasinkin, että se ei palvelekaan tätä tarkoitusta.
Marko piti hetkeksi siirtää sivuun. Väsytti.
– Minä pitkään olin silleen, että ajattelin, että mie nautin raameista. Nautin siitä, että tällaisessa kehässä mie tutkin sen kehikon tavallaan ihan reunasta reunaan, sen hiekkalaatikon, tai mikä ikinä se onkaan. Kunnes tajusin, että oon mie nyt saatana myllännyt tätä kyllä nyt aika vitusti. Ja se havainto tuli siis tuossa 2024 Mokoman Myrsky -levyn jälkeen, kun se oli minulle aika raskas kehä. Vaikka se levy onnistui hyvin, tajusin, että se onnistui ihan viimeisillä höyryillä. Silloin sanoin jätkille, että seuraava ei muuten onnistu. Että nyt jos käydään nopeasti tekemään seuraavaa Mokoma-albumia, niin siitä tulee paska. Oli vahva tunne, että sen muotoisella meiningillä en saa enää itsestäni irti.
Sävellystyön osalta Markon ja Mokoman oli aika jäädä hetkeksi tauolle. Tässä kohtaa Alter Annala -nimeä tai identiteettiä ei vielä ollut olemassa, mutta siemen oli kylvetty.
– Tämä oli aika jännä ilmiö sinällänsä, että kun mie sitten sanoin tämän ääneen, että en nyt hetkeen sävellä Mokomalle mitään, eikä minulla vielä ollut ajatusta soololevyn tekemisestä, niin minulla oli viikossa 24 biisi-ideaa, jotka ei ollut metallia. Ihan lyriikoineen päivineen. En ole ikinä ollut niin tuottelias kuin sen jälkeen, kun sanoin, että mie en jaksa tehdä yhtään biisiä enää!
– Ihan ensimmäinen ajatus minulla oli, että minä teen tätä pöytälaatikkoon. Mutta sitten kävin demottamassa pari biisiä Aaken (Lämsä, Alter Annalan tuottaja, toim.huom.) kanssa ja niistä tuli helvetin hyviä, niin olin silleen, että eihän näistä tulekaan demoja, näitähän voi jatkaa suorilta. Tästähän tulee valmista kamaa. Sitten soitin niitä kotona ja vaimo oli silleen, että sie oot Marko hölmö, jos et julkaise näitä jossain muodossa. Niitä tuli lisää ja minä soitin niitä taas jollekin tutulle, joka oli, että sie oot Marko tyhmä, jos et lähde keikalle näiden kanssa. Ja sitten huomaan, että nyt mie taas vähän ajauduin tekemään tätä näin.
Alter Annala oli syntynyt.
– Tällä Alter -nimellä on semmoinen ajatus, että mie voin periaatteessa vaikka seuraavaksi tämän jälkeen, jos haluan, tutkia countrymusiikin saloja. Joita en kyllä ehkä halua. Mutta sanotaanko vaikka näin, että tämä Altsu on semmoinen alter ego, joka ei ole niin tiukasti muotoon kiinni sidottu.
Omassa mielessään ja olohuoneessaan on helppo keksiä aliaksia ja alter egoja ja alkaa toteuttaa niiden muotoja. Niiden saattaminen suuremmalle yleisölle ymmärrettäväksi ja vielä niin, että yleisö ymmärtäisi tehdä eron Marko Annalan ja Alter Annalan välillä, on kuitenkin haastavampaa.
– Yungblud on sanonut aika hyvin, että jos sie olet kerran näyttänyt ihmisille, että olet jossain hyvä, niin ihmiset haluavat sinulta aina just sitä. Että sillä tavalla tiedostan, että tämä on vaikea juttu joillekin. Tiedostan, että mie en voi mitenkään kuroa umpeen vaikka sitä Mokoman 12 albumin ja 30 vuoden etumatkaa ja että tämä vaatii aika paljon jengille sulattelemista tämä homma. Minä olen tosissani tämän kanssa, että tämä ei ole mikään projekti, mutta tiedostan sen, että mie en voi odottaa, että soitan tämän kanssa Tuskan päälavalla kymmenelle tuhannelle ihmiselle, se on selvä homma. Mutta se on jotenkin myös ollut samalla vapauttava fiilis, kun tajuaa, että tässä ei tarvitse välittää.
Taidetta tehdessä puhutaan ammatillisen itsemurhan käsitteestä. Kun on tunnettu jostain, mitä ihmiset ovat tottuneet saamaan tehtaan takuulla, on ammatillisesti ja taloudellisesti riski lähteä luomaan samalla naamalla jotain täysin muuta. Annala näkee suurempana riskinä säilyttää kaikkia munia yhdessä korissa.
– Nyt jos mie voisin antaa nuoremmalle minulle jonkun ohjeen, niin tää olisi pitänyt tehdä tää soololevy jo waaaaay back, ja patemustajärvimäisesti tehdä niitä tässä rinnalla koko ajan. Koska jos palaan tohon, että miksi tämmönen irtiotto Mokomasta ja miksi tämmönen soolohomma, niin tajusin semmosen, että miulla on bändi, jossa on minun ikäisiä jätkiä, jotka ikääntyy minun kanssa samaa tahtia. Me olemme toisistamme riippuvaisia, eikä miulla ei ole bändin ulkopuolista musiikillista identiteettiä, joten päädynkö sitten niinku akustisen kanssa hakkaamaan niitä Mokoma-biisejä johonkin ruotsinlaivalle vai mitä tapahtuu sitten, jos jostain kumman syystä jotkut bändiläiset ei halua jatkaa tai jotkut muut luonnolliset syyt kampeaa jonkun pois bändistä. Niin kyllä minä tajusin sen, että haluan tehdä tätä ja että mie en voi olla riippuvainen vain ja ainoastaan Mokomasta.
Tästä näkökulmasta olisi ollut varmasti turvallisinta tehdä vaikkapa Mokomaa hieman kevyempää kivaa kitararokkia, jota sitten Iskelmäradio olisi voinut soitella ja pyydellä Annalaa laulattamaan yleisöä johonkin festareille. Mutta ei, Alter Annala on jossain määrin hankalasti lähestyttävää ja kokeilevaa elektro-pohjaista pop-musiikkia, joka on ainakin allekirjoittaneelle vaikea määritellä. Parhaimmillaan siinä Raptori kohtaa Kraftwerkin ja Daft Punk punkin.
– Juuri tänään oli vapauttava kokemus, kun huomasin, että YleX on soittanut kolme kertaa Kultapoika-sinkkua. Viimeksi kun joku on vapaasta omasta halustaan omassa ohjelmassaan YleX:llä soittanut minun tekemään musaa, siitä on toistakymmentä vuotta. Se hevi ei ole siellä soinut. Niin ilahdun, että tällä on mahdollisuus yllättää minut itsenikin monella eri tavalla. Kultapoika on vieläpä biisi, jossa on kitaraintro, vain kaksi säkeistöä ja kertsi, puolentoista minuutin loppusoitto ja melkein viisi minuuttia mittaa. Ei sitä räätälöity niin, että tämähän varmaan soisi radiossa.
– Sillä tavalla on jotenkin ollut hienoa huomata, että ei ole tarvinnut tinkiä taiteellisesti mistään. On mahdollista tulla yllätyksiä, että tämähän kuitenkin saa huomiota. Toisaalta, jos se menee ohi joissain, etenkin varsinkin yleensä metallihenkisissä medioissa, että tämä on vähän ohisektoreille mennyt, en mie siitä järkyty.
VANHAN MIEHEN VASTAISKU
Istuskellessamme Triplan seksikkäässä ruokasalissa useampikin ohikulkija selvästi tunnistaa Marko Annalan. 30 vuotta suomalaisen raskaamman musiikin framilla ja useamman kirjan jälkeen se ei ole yllättävää. Aika harva kuitenkaan varmaan tietää, että tässä haastatellaan nyt Alter Annalaa. Laulaja alleviivaa tuon tuosta, että kyseessä ei ole ”vain projekti”, vaan ihan oikeasti uusi haara edellämainittujen urapolkujen oheen.
– Silleen jos joku ajattelee, että tää on tämmöinen omien pierujen haisteluprojekti, niin se oli sitä oikeastaan vain lähtökuopissa. Heti kun sitä alkoi tekemään, niin koko ajan on kuitenkin ollut mielessä se, että tämä on helvetin hyvä. Mutta kyllä mie ajattelin, että jos tämä julkaistaan, eikä laiteta sinne pöytälaatikkoon, niin tällä pitää olla joku muukin funktio kuin että tämä on just se omien pierujen haisteluprojekti. Täällä täytyy olla joku funktio myös minun ulkopuolella. Silloin se ammattimaisuus nousee.
Mikä se funktio sitten on?
– Kyllä mie koen, että minulla on itselleni sellaisia nimittäjiä ja lempiartisteja, joita juuri kukaan ei tiedä täällä Suomessa, juuri kukaan ei niitä kuuntele ja juuri kukaan ei niistä välitä. Ja mie seuraan helvetin monipuolisesti musiikkia ja olin huomannut, että tämän tyylistä musaa Suomessa ei tehdä. Emmie väitä, että olen yksin keksinyt jonkun uuden jutun, vaan ennemminkin niin, että oon tehnyt jotain sellaista, mitä vaikka Jenkeissä jonkun verran tehdään, mutta ei vielä Suomessa. Minulla oli se kunnianhimoinen ajatus, että mie esittelen tällaisen elektro-hiphop-organic-band sound – hybridin jengille ja ehkä avaan jonkun polun sitten vaikka jollekin toiselle tehdä vähän jotain samaa. Että levylle voi mahtua Kultapojan kaltainen kappale ja sinne voi mahtua Vastustuskyvyn kaltainen kappale ja ne on silti esittäjänsä näköisiä ja kuuloisia, vaikka ne on tosi erilaisia. Se oli se miun kunnianhimoinen ajatus.
Alter Annala on siis jonkinlainen vastaisku nykypäivän turboahdetulle pastissille, jonka lonkerot tuntuvat ulottuvan joka genreen? Ensimmäiseksi esille nousee metalli.
– Mie oon ollut tässä aika monta vuotta aika pettynyt metallimusiikin tasoon. Että on harmillista huomata, että tyydyttääkseen metallin janoansa täytyy kuunnella vanhaa Slayeria tai Meshuggahia. Mie en oo päässyt näihin lornashoreihin ja sleeptokeneihin ja muihin sisälle ja huomaan, että se johtuu siitä monesti, että nykymetallissa helvetin tehokkaasti tapetaan se inhimillisyys.
Sitten pop.
– Oon kuunnellut vaikka tosi paljon amerikkalaisesta eksperimentaalista hiphopia, jossa tehdään ihan toisinpäin. Vaikka ois konerummutkin, niin ne on max 70 prosenttia gridissä. Ja jos räppäri vähän laulaa välillä, niin se kuulostaa tosi karskisti epävireiselle ja ne ei välitä siitä. Ne on niinku silleen, että tää on hyvä! Mutta Suomessa ollaan niin myöhässä sen homman kanssa, että täällä vielä kaikki pintaräppärit vetää sen tune-homman kanssa ihan täpöillä. Tavallaan näitä elementtejä mie ikään kuin tällä levyllä halusin tuoda esille, että vaikka ollaankin elektronisessa maailmassa, se ei tarkoita, että ollaan viritetyssä ja tuunatussa.
Niin, elektroninen musiikki helposti mielletään, että se on jotenkin valmista, koneiden tekemää ja lähinnä jotain läppärin napin painamista. Etenkin rockmusiikin ystävät ovat aina jaksaneet pitää meteliä konemusiikista epäaitona ja metallissa jo pelkät synat biisien taustalla nostavat edelleen joillain niskakarvat pystyyn. Se on aika huvittavaa.
– Juuri näin. Tavallaan se kokemus, mikä itselle tuli vaikka Kraftwerkia kun kävin katsomassa tuolla Finlandia-talolla, niin ei siinä ollut yhtään semmoinen olo, että siellä olisi insinöörejä lavalla. Siinä oli vahvasti semmoinen olo, että täällä on taiteilijoita tekemässä ja tämä on tämä taidekokemus, mikä minulle tarjotaan. Ja miten mie pääsin itse siihen lopputulokseen oli varmaankin se, että aina aika ajoin olen laittanut kitaran syrjään. Olen säveltänyt kitaralla niin paljon, että nyt otin itselleni vähemmän tunnetun soittopelin käteen, eli koskettimet ja sieltä löytyi paljonkin juttuja. Mutta tuli sieltä kyllä muutama aika hyvä riffi myös kitaralla, jotka piti sitten taltioida levylle kanssa.
Keskustelu palaa nykymetalliin, missä kenttää hallitsevat toisaalta äärimmilleen venytetyt tarkkuus ja tuotanto ja toisaalta viime aikoina päätään nostaneet nuorisolaiset louhimassa rupista äärimetallia ilman klikkiä.
– Sitä mie toivoisin sinne metallikentälle, ettei ainut keino tavallaan tuoda semmoista luomumpaa soundia olisi aina se, että on vain joku olemassa oleva vanha genre, jota ihannoidaan, niin kuin nyt vaikka tämä death metal -ilmiö, että nuoret kuuntelee taas death metalia. Tervetullutta toki, mutta en ole kuullut vielä yhtäkään nuorten death metal -yhteyttä, joka olisi tuonut jotain semmoista siihen musaan, mitä minä en olisi jo silloin aikoinaan kuullut. Että joo, ottakaa vaan sieltä se inspiraatio, mutta please, tehkää omia biisejä! Siis semmoisia, että ne ei kuulosta siltä, mitä Chuck teki jo Mantasissa.
Faktahan toki on, että tässä nyt kaksi viiskymppistä ukkoa taas purnaa, että ei nuoriso tajuu ja ennen oli paremmin.
– Joo siis ihan miusta on hauska katsoa, kun nuoret tyypit tuolla niinku larppaa sitä touhua. Se on vaan, että just tämmönen kalkkis nyt tässä miettii, että kuunteleeko nuorten jätkien tekemää Obituarylta kuulostavaa juttua, vai kuunteleeko sitten kuitenkin sitä Obituarya?
Alan keski-ikäisyyksissäni valittamaan kuinka hardcoren puolella tuntuu olevan sama tilanne. Että joko larpataan jotain vanhaa yksi yhteen tai sitten ahdetaan hyvätkin jutut kuulostamaan kliineiltä matematiikan tehtäviltä. Annala jakaa tuskani.
– Miun mielestä hardcoreenkin on tullut aika lailla tää griditys ja alavirehommat, ja ne alkaa läheneen noin jutut toisiaan, hc ja metalli. Että sitten ne alkaa olla niin spesifejä ne, millä ne erotat oikeastaan. No ulkonäkö joo, että ton näkösiä jätkiä, mut homma alkaa palata vähän sille tasolle, kun meidän ikäpolvi puhui koulun pihalla, että onks tää nyt spiidattavaa trässiä vai trässähtävää spiidiä.
Näkemystäni nykyajan popmusiikista en ehdi edes sanoa loppuun, kun…
– Tämän hetken valtavirta-popmusiikki on enimmäkseen ihan sietämätön kuraa, Annala parahtaa.
Amen. Signaaleja paremmasta on kuitenkin nähtävissä.
– Mie oon tosi paljon kuunnellut esimerkiksi Rebekka Holia ja tykännyt siitä tosi paljon. Pidän häntä tietynlaisena tienraivaajana tällä hetkellä ja voimakkaana naisartistina, joka ei yritä kuulostaa siltä kuin kaikki muut naisartistit. Se kuulostaa siltä, että hän laulaa omalla äänellään, eikä yritä sävyttää sitä jonkun tämän päivän filtterin läpi. Että kyllä tuolla nuorissakin löytyy!
– Ehkä suurin ongelma on se, että luova ihminenhän, jotta se pääsee hyvään lopputulokseen, senhän pitäis enimmäkseen sen mielen askaroida siinä luovassa asiassa. Että silloin kun se taiteilija miettii sitä taidettaan, niin se miettii sitä myös kun se nukkuu ja se ratkoo ongelmia. Mutta kun hiton iso osa näistä tämän päivän poppareista miettii someen seuraavaa Tiktok-videota ja tekee kaksiminuuttisia biisejä, kun ei ne tiedä mikä vittu on C-osa. Mut tavallaan mie uskon, et tää tulee jossain vaiheessa lakipisteeseensä, että ei enää näin, ja Rebekka Holi vaikka on just hyvä esimerkki siitä, että se on muotoillut sen musansa ihan eri tavalla ja kuulostaa siltä, et siellä on vähän niinku vanhan ihmisen sielu nuoren naisen kehossa. Se tuntuu tosi hyvältä.
Tähän ränttiin pohjaten on hellyttävää, ja ehkä vähän surullista, että nykypoppia pyrkii muuttamaan yli 50-vuotias hevimies.
– Niin, joku saattaa toki ajatella, että tää on ihan naurettavaa, että yrittää tehdä tommosta nuorisomusaa, Annala nauraa, mutta vakavoituu.
– Teksteissähän mie en ainakaan yritä sitä millään tavalla, että siellähän reilusti puhutaan kertojan minässä ihan oman ikäluokkani ongelmista ja tolleen.
Ylipäänsä vastareaktion ei aina tarvitse tarkoittaa paluuta johonkin vanhaan. Enemmänkin kyse on luovuudesta ja musiikillisesta kunnianhimosta, joka ehkä tällä hetkellä on kokenut deflaation.
– Jotenkin tavallaan mie toivon, että se vastarintamuutos musiikkihommissa ei oo se, että ne nuoret kyllästyy kaikkeen tässä ympärillä olevaan ja sitten löydetään taas valtava määrä luomusoittimia ja ruvetaan tekemään luomusti musaa. Mie haluaisin myös tälleen vahvana elektronisen musiikin ystävänä puolustaa sen elektronisen soundin paikkaa. Että se ei oo tässä se ongelma, että joku tuottaja himassa vain läppärillä tekee, ongelma on se, että miten se himassa läppärillä tekee. Että kelaatko sie oikeesti sitä musaa vai ootko vain silleen, että kids will love it anyway.
Annala palaa esimerkinomaisesti omaan tuotantoonsa. Musiikki tulvi taiteilijasta, mutta sen toteuttaminen vision mukaisesti ei yksin onnistunut.
– Mie huomasin että tarviin niinku insinöörin tähän. Että kun yritin itse tehdä kotona vaikka rumpukomppia koneella, niin huomasin, että miulla menee helvetin kauan aikaa, fokus katoaa ja mie en jaksa tehdä sitä. Että nyt mie tarviin tähän jonkun ihmisen, jolle voin selittää mitä mie haluun ja päästään nopeammin maaliin. Aake ymmärsi melkein aina tosi hyvin sen soundin tai jonkun asian minkä mie kuvailin, ja useimmiten ihan ilman referenssejä. Nyt sanoin kyllä vähän rumasti Aakesta, että tarvitsin insinöörin. Kun paljastui, että Aakehan on myös taiteilija.
– Sen takiahan nää kuulostaa kaikki elektroniset tuotannot isoilla artisteilla ihan samalta, kun kaikki käyttää jotain samaa Spliceä. Siis sama harha kuin vaikka Netflixissä, kun siitä ajattelee että siellä on 15 000 nimittäjää, mut eihän siellä oo ku etusivu ja suositukset ja sit siellä on niitä samoja tunkkaisia juttuja. Samalla tavalla siellä Splicessa ne soundit mitä se tarjoaa, kaikki käyttää niitä tiettyjä samoja ja ne kaikki kuulostaa samoilta.
Samahan se on kai metallinkin suhteen. Samat plugarit siellä on kaikilla käytössä
– Ja sit kun menee johonkin soundiin ja toteaa että no, tässä on nyt tämmönen klassikkosoundi ja millä tavalla me nyt rutataan ja sutataan ja heilutetaan ja minkälaista saatana hiekkasäkkiä sitä pitää pyöräyttää, että tää kuulostaa siltä mikä se siun visio on. Niin tuli aika paljon semmoista, että me emme oo vielä päässyt siihen mitä haetaan. Mutta nyt kun kuuntelin sitä YleX:n uuden musiikin ohjelmaa, missä se miun biisi soi siellä muun musiikin seassa, niin se kuulosti tosi omaltaan siinä lokerossa. Se ei kuulostanut edellisen biisin soundeilta, eikä seuraavan biisin soundeilta. Et sillä tavalla mie toivoisin, että ihmiset jaksais nähdä vähän enemmän vaivaa, ettei se olis aina sitä samaa.
MAUSTELAIVAN KYYDISSÄ
Alter Annalan Alert! julkaistiin siis viime perjantaina ja sitä esitetään livenä pitkin Suomea elo-syyskuussa, ensimmäistä kertaa tulevana perjantaina Helsingin Tavastialla. Matka uudella alter egolla on siis vasta alkamassa. Annala puhui jo aiemmin kaavojen rikkomisesta ja jostain vanhasta ulos murtautumisesta, mutta kuinka helppoa se on ollut? Ajatus uudesta on tietenkin kovin puhdistava ja se on helppo kirjoittaa tiedotteeseen, mutta pystyikö mies siihen oikeasti? Musiikintekijänä ainakin, hän vakuuttaa.
– Kyllä mie niinku tykkään, et kyl mie sen katharsis-kokemuksen, mikä on taiteessa miulle oleellista, onnistuin välittämään, Annala sanoo.
– Sillä tavalla on ollut tietty hankalaa, että aluksi sitä ajattelee, että minä pidän tämän homman kanssa hauskaa, kunnes tajuaa, että on ammattilainen ja se ei riitä, että on vain hauskaa. Ja sitten huomaa, että harjoittelee jotain, vaikka uutta laulutapaa. Siellä levyllä on monenlaista erilaista laulutulkintaa, ehkä jopa ihan voisi sanoa, että räppiäkin välillä, En ole sellaista koskaan tehnyt, joten totta helvetissä se oli kova homma ottaa haltuun. On myös kova homma ottaa haltuun jotain trioli-rytmityksiä ja miettiä niitä, kun minä olen tehnyt normaalisti asioita aina vaan huutamalla. Monesti meidän sessiot oli semmosia kaksi-kolmepäiväisiä, että mie nukuin välissä hotellissa. Siellä harjoittelin niitä ja seuraavana aamuna sanoin, että nyt mie taidan tietää mistä kohtaa se lähtee. Se oli isoin ehkä just se lauluasia. Ja kun mie oon vetänyt tällaista metallihommaa, mikä on jatkuvasti tiukasti ykkösellä kaikki rytmit, niin sen rikkominen oli haastavaa ja siinä mie en niin hyvin onnistunutkaan, koska sehän kuulostaa siis se mun räppäys paikka paikoin aika old schoolilta.
Itselleen säveltäminen aiheutti haasteita sekin. Vuosikymmenten bändihommat Mokoman kanssa ovat luoneet turvallisen prosessin, jota ei voinutkaan Alter Annalan kohdalla käyttää.
– Miun piti haastaa itteeni tiedostaen jonkun biisin kohdalla, että tässä ei tule olemaan kitaraa. Kun oon tehnyt kuitenkin biisejä kahden kitaristin bändille ja miulla on aina mielessä että Tuomo (Saikkonen, Mokoman kitaristi) soittaa tässä ja Kuisma (Aalto, toinen mokoma) tässä ja miulla on tässä riffi ja joskus sille riffille on joku stemma kaveriks. Niin nyt ei ollut sellaista tilannetta. Nythän mie olin siis silleen, että miltä tää musa kuulostaa jos tässä ei ole kitaraa? Mitä tässä sitten on? Että väittäisin että se tuottamispuoli oli siinä se uusin haaste, kun ei ollu mitään bändiä mille tarjota soitettavaksi. Se miun rooli oli semmonen Rick Rubin -tuottaminen, eli että en oo engineeri enkä käytä mitään laitteita ja sitten Aaken rooli oli niitä käyttää.
Palan halusta kommentoida Annalan ulkonäköä verraten sitä Rick Rubinin varsin identtiseen lookkiin, mutta pidän mölyt mahassani. Jos musiikillisesti mies onnistuikin luomaan nahkansa, lyyrisistä teemoistaan hän ei uudessa alter egossaan eroon päässyt. Marko Annala on tunnettu ja tunnustettu sanoittaja, joka ei tälläkään kertaa päätynyt kirjoittamaan iloisia höpöhöpö-lauluja.
– No jotenkinhan mie ite ajattelin, että toisin tähän musaan tietyllä tavalla vähän enemmän kuitenkin huumoria kuin Mokomaan. En niinkään sanoituksen kokonaismitassa, mutta jotenkin hauskempien ilmaisujen myötä. Että enhän mie nyt Mokoman musassa voisi todeta vaikka että ”ja vaikka sormet ois kuin Homerilla kun se näppäilee 9-1-1”. Enhän mie niinku tommosia voisi Mokomalle tehdä. Että kyllä mie pystyin riimittelemään semmosia asioita, jotka olis Mokoma-kontekstissa tosi outoja ja saattais karkottaa jotain faneja, enkä usko, että jätkätkään haluais esittää sellaista lyriikkaa. Mut siinä oot silleen ihan oikeessa, että sitten kun mie käyn oikeen niinku sanoittamaan, niin monesti ajatus lähtee miettimään jotain vakavaa aihetta.
– Vaimo sanoi hyvin, kun käytiin yhdessä katsomassa Good Boysia, josta tykkään kovasti, että välillä hänelle tulee semmonen fiilis, että tässä on niinku riimiä riimin vuoksi. On vain hauskaa hauskan perään ja että hän ei aina hahmota mikä on se kokonaisstoori tässä lyyrisessä hommassa. Kun lyriikkaa seuraa lyriikkaa seuraa lyriikkaa, niin onko näillä joku punainen lanka tässä? No mie tunnistan välillä sieltä punaisen langan ja mie tykkään vähän selkeemmin kuin vaimo, mutta se sai havahtumaan siihen, et joo, mie en oo tollanen lyyrikko. Siitä huolimatta, vaikka oon ysärillä Fishbonen Bonin’ in the Boneyardini kuunnellut ja tykännyt semmosesta harmittomasta lyriikasta, niin silti miulla on halu kuitenkin vähän ravistella kuulijaa ja sitä tossa levyllä mielestäni teen.
Annalan yhtyetoveri Mokomasta, rumpali Janne Hyrkäs kuvaili mielestäni tosi hyvin, että Alter Annalan Alert! on suuri seikkailu. Levyltä välittyy jonkinlainen vilpitön pikkupoikamainen lähestyminen johonkin, missä saa tehdä mitä tahansa. Muusikko itse laajentaa ajatuksen levyn ulkopuolelle.
– No kyllä mie sen sillä tavalla tunnistan, että varsinkin toi suuri seikkailu saattaa tässä kohtaa tarkoittaa sitäkin, että jos ajattelee miun uraa, niin eihän minulla ois ollut mitään syytä tätä tehdä! Miehän voisin tehdä Mokoman kanssa joka kevät ja syksy yhden rundin, kesäkeikat siinä välissä ja muutaman vuoden välein levyjä. Ja sen levyjen tekemisen tahtikin sais hidastua, koska me ollaan jo siinä asemassa että on sitä levytettyä historiaa niin paljon, että voidaan soittaa sitäkin useampi vuosi peräkkäin ilman, että kukaan on mitenkään ihmeissään. Jos jollain nyt olis niin hullu ajatus, että tässä on jotain opportunistista, niin senhän voi jo sillä pelkästään todeta, että miehän oon tässä kohtaa, kun keikkoja ei ole vielä yhtään, tappiolla ja jos jengiä ei tule niille keikoille, niin mie on vielä enemmän tappiolla. Kun taas jos me lähtisimme Mokoman kanssa syksyllä keikoille, niin mie tekisin rahaa.
– Me käydään vaimon kanssa tällaisia keskusteluja kotona, että vaimo toteaa että me päästään omaisuudesta aina eroon, että aina jos oikein paha paikka tulee, niin voidaan myydä vaikka kämppä. Minkä vitun takia, jos ei oo sisäiset syyt ihan saatanan kovat, mie kävisin tällaisia keskusteluja tällasen jutun äärellä? Että niinku mie oon aika tosissaan tämän kanssa. Koska kyllä mie tiedostan sen, että paljon turvallisempaa ja helpompaa ois ollu vaan mennä sitä polkua, mikä oli jo valmiiks raivattu ja auki, eikä lähteä tutkimaan niitä pientareita.
Yksi seikkailun määritelmähän virallisesti on, että sen lopputulos ei ole varmaa.
– Kyllä, tuntematonta kohti! Siinä, kun hyppää maustelaivaan mukaan ja lähtee ylittämään jotain valtamerta, niin aina on olemassa semmonen riski, että päätyy autiolle saarelle.
IHMEELLINEN SÄKÄ
Mokoma soitti juuri kesän viimeisen keikkansa ja on nyt siis sävellystauolla. Bändinsä lisäksi Annala on kunnostautunut kirjailijana ja viimeisin romaani Ylva julkaistiin viime vuonna. Mies on siis ammatiltaan täysipäiväinen taiteilija ja se osaltaan mahdollistaa myös lähtökuopissaan olevan Alter Annalankin tutkimusmatkan. Elääkö Marko jonkinlaista taiteilijan unelmaa?
– Unelmaa en varmasti elä, mut taiteilijan elämää kyllä, muusikko muotoilee.
Miten ne eroavat toisistaan? Jokainen luova ihminenhän haaveilee jo pienenä taiteilijan elämästä ja unelmana on elättää itsensä sillä. Annala erottaa kuitenkin taiteilijaelämän ja taiteilijan ammatin toisistaan.
– Jos taiteilijan elämää lähtee arvottamaan silleen niinku Ismo Alangon biisissä, niin sittenhän mie oon siitä todella kaukana, koska miullahan kotona pienin lapsi on nelivuotias ja mie vien sen joka aamu hoitoon ja haen sen hoidosta ja puuhaan sen kanssa, että perheeniskähän minä oon sitten niinku näiden taiteiden välissä. Mut sillä tavalla joo, mikä on itsenikin yllättynyt, että ei tarvi tehdä mitään muuta kuin taidetta. Se joka kerta vähän hämää, että miun ei tarvi mennä tekee kenellekään muulle mitään työtä. Välillä on vähän heikompia vuosia, välillä vähän parempia vuosia, mut joka tapauksessa mitään muuta ei tarvi tähän ja näin on ollut yli 20 vuotta. Siinäkin mielessä on aika kova riski tää soololevyn tekeminen tähän paikkaan, koska siis tästähän minä en tiedä että onks tästä tulossa nyt heikompi vai parempi vuosi, kun miulla on tapana ensiksi katsoa taiteelliset tulokset ja sitten sen jälkeen vasta ne taloudelliset.
Tuleeko siitä kotona sanomista joskus? Että tossa toi muusikonrenttu vain tekee tota juttuaan, eikä tuloksesta ole tietoakaan.
– Ei siitä kyllä sillä tavalla tuu, kun vaimokin kirjoittaa niitä kirjoja ja ymmärtää tän homman. Mutta silleen mie oon onnellinen siinä, että hän on erityisopettaja ja viihtyy siinä työssä, hän on virkanainen joka tuo kerran kuussa virkanaisen palkan ja se ei oo hänelle ongelma. Niin sit meille tulee kerran kuussa säännöllinen tulo silloinkin, kun miulle ei tuu, niin me ei tiputa ihan pohjalle missään kohtaa. Se antaa miulle vähän niinku taloudellista vapautta, koska sitä taloudellista vapautta en oo saanut Suomen kulttuurilta. Mie en esimerkiksi saanut tähän apurahoja tän levyn tekemiseen, mikä aika suoraan sanottuna myös hämmensi aika paljon. Tällä historialla tein ensimmäistä soololevyä ja hain useaa eri apurahaa ja hylsyt tuli joka paikasta, niin kyllähän mie vähän niinku olin ihmeissään ja myös sisuuntunut että no ei vittu sitten, tehdään sitten ite.
Kello käy, naamani ei ole enää puutunut ja Annalan on aika jatkaa matkaansa Triplan naapuriin Yleisradiolle. Promootio taiteilijan leivässä pitää. Mietin lähtiessämme vielä, että mikä on sitten se taiteilijan unelma, jos kerran taiteilijan elämä on jo saavutettu? Yleensä positiivisella jalalla asioita lähestyvä Annala kuulostaa yhtäkkiä jopa kyyniseltä.
– Kyllä sie tiiät ton ikäisenä miehenä itsekin, kaikennäkösiä asioita tehneenä ja vuorenhuipuille kiivenneenä, että huipun jälkeen tulee aina uusi huippu tavoiteltavaksi. Ja sit kun saavuttaa jonkun, mitä luuli haluavansa, niin voikin olla et tajuaa, ettet halunnutkaan sitä. Niin kuin Andy McCoy sanoi aikanaan, et siun pitää varoa mitä sie haluat, koska sie voit saada sen, ja sitä voi huomata, et eihän tää nyt ollutkaan sitä mitä ajatteli. Niin kyllähän noi kaikki semmosen nuoren miehen rocktähtiunelmat, tai ylipäänsä taiteilijan unelmat on karissut, kun on tajunnut, että millainen tää meidän maa on, miten pieni tää on, kuinka kallista täällä on tehdä ja kuinka kulttuurivihamielinen on meidän tän hetken hallitus vaikka. Kaikki tällaset asiat ei oo mitkään sellaisia, mitä joskus nuorena ajattelee, että tämmönen rocktähteys toisi tullessaan.
Kuitenkin, unelmia tai ei, paljon on jo saavutettu.
– Mie luin sen Bogart & Co. -kirjan ja siinä kitaristi Vinnie Lane totesi, että 20 vuotta hän eli musiikkia tehden, äänittäen ja tuottaen ja sitten, kun piti palata normaaleihin töihin, niin se oli kauhean kaunista, kun se sanoi, että onhan se hämmästyttävää, että sain 20 vuotta elää taiteella! Et se ei niinku nähny sitä asiaa niin, että voi vittu nyt on joutunut tavallisiin töihin, vaan se näki sen niin, että kävi ihmeellinen säkä, että sai 20 vuotta elää taiteella. Täytyyhän tässä myös nähdä niin, että ei voi silleen ajatella, että tämä ei koskaan päättyisi.