Istumme Katariina Sorsan ja Tuuli Pajun kanssa Tampereen Viikinsaaressa sijaitsevan huvilan terassilla. Meneillään ei ole kutsut, vaikka huvilan puitteet olisivat kunnossa siihenkin. Sen sijaan tänä viikonloppua on vietetty SaariHelvettiä ja vuoden parhaisiin metallialbumeihin lukeutuvan Valkyria-levyn keväällä julkaissut Ikinä-bändi on juuri soittanut raivokkaan keikan.

Vuonna 2015 perustetun Ikinä-bändin keulilla tämä laulajakaksikko on kuin pysäyttämätön luonnonvoima, mutta kumpikin on ehtinyt tehdä tehdä musiikkiin ja taiteeseen liittyvien kuvioiden parissa vaikka mitä.

Katariina on ehtinyt toimia muun muassa managerina ja musiikkiviennin asiantuntijana. Tuuli puolestaan tunnetaan myös näyttelijänä, joka on tehnyt myös ainakin kamera- ja äänitöitä.

Juuri nyt kaksikosta välittyy todella intensiivinen läsnäolo kaikkiin tekemisiin ja samaa voi sanoa Ikinä-bändin keikasta, joka teki selväksi, että kappaleiden teemat voivat olla rajuja, mutta energia voi silti olla positiivinen.

– Positiivinen energia on sellainen asia, josta me ollaan lähdetty liikkeelle ihan alunperin, Katariina sanoo.

– Jos ajattelee meidän kahta ensimmäistä levyä, niin tuolloin meidän musiikki ei ollut vielä niin synkkää, mitä se yhä enemmän nykyään on, mutta se tietynlainen pohjavire on säilynyt siellä meidän tekemisen perustassa.

– En itse nauti yleisössä sellaisista keikoista, jotka ovat vain murjottamista ja kenkiin tuijottelua. Vaikka sekin on fine, jos musa on sellaista, niin me halutaan nauttia siitä energiasta meidän keikoilla.

– Tässä maailmassa on niin paljon tuskaa ja synkkyyttä, ja jopa meidän uusimmalla levyllä on paljon maailmantuskaa, kipeitä aiheita ja yritystä ymmärtää tätä maailmaa, että se tarvitsee vastavoimia, Tuuli jatkaa.

– Mun mielestä on tärkeää, että keikoilla me ja yleisö voidaan kokoontua yhteen ja kokea jotain yhdessä. Sen on oltava jotain hyvää, koska hyvä on sitä, mitä me tässä maailmassa tarvitaan. Se on se syy miksi me tehdään tätä.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Siskojen välistä yhteisöllisyyttä

Viikkoa ennen SaariHelvettiä Ikinä esiintyi Hellsinki Metal Festivalilla. Tuolloin keikassa oli ihan erityinen lataus.

Kun Ikinä esitti Valkyria-albumin kappaleen Jumalatar, lavalle nousi jättimainen katras naispuolisia metallilaulajia. Kappaleen naisenergiaa kanavoiva sanoma voimistui vielä voimakkaammaksi. Tämä on täydellinen esimerkki siitä Ikinä-bändin voimasta, jossa lujaa sanoma ilmaistaan tavalla, joka ei jätä mitään epäselväksi.

– Se lähti liikkeelle aika pienestä, kun oltiin keikalla Kutosella ja juteltiin siellä Stoned Statuesin Jenna Kosusen kanssa. Hän oli katsomassa meidän keikkaa ja fiilisteltiin keikan jälkeen, että olisipa siistiä tehdä yhdessä jotain, Tuuli muistelee.

– Me kaikki naiset ollaan totuttu olemaan niitä ainoita naisia bäkkärillä. On ihanaa nähdä toisiamme livenä. Siinä on ihan erityinen energia. Sanoin heti, että ei jätetä tätä puheen tasolle. Tilanne oli otollinen, koska meillä oli jo olemassa Jumalatar-biisiaihio, jonka Santeri oli tehnyt. Katariinalla oli jo ajatus siihen kertosäkeeseen.

– Meillä lähtee asiat aika helposti lapasesta! Me ollaan sen tyyppisiä, Katariina hihkaisee.

– Kun me innostutaan jostain, se saa kierroksia aika nopeasti. Biisin vieraskatras lähti kasaantumaan sellaisesta keskinäisestä fanituksesta suuntaan ja toiseen. Musta tuntuu, että se henki on se asia, joka kantoi niin pitkälle, ettei ollut vaikeaa saada porukkaa osallistumaan biisiin, vaikka tietysti oli muutamia, jotka eivät vain päässeet mukaan.

– Suurin osa ei edes pyytänyt kuulla biisiä etukäteen. Kaikki olivat sitä mieltä, että tällaista supportia ja yhdessä tekemistä tarvitaan. Me oltiin varauduttu siihen, että ei nyt kaikki voi päästä, mutta sitten meillä olikin kasassa ihan valtava joukko. Jopa musavideopäivä järjestyi kaikille, mikä kertoo vain siitä, miten paljon tuo biisi merkitsi kaikille.

Lopulta mukana oli melkoinen katras laulajia: Juliestatues (Stoned Statues), Sara Strömmer (Shereign), Micha (Without Warning), Heidi Aaltonen (Dyecrest), Jessi Frey (Velcra), Helena Haaparanta (Crimfall), Suvimarja Halmetoja (Humavoid), Katri Hiovain-Asikainen (Numento), Inka Inkinen (Noira), Kaisu Kärri (Susivainaa), Netta Laurenne (Smackbound), Ina Mikkola (Cut the Crap), Jessie Salmi (Fear of Domination), Sini Seppälä (Crimson Sun), Sanna Solanterä (My Favourite Nemesis) ja Suvi Uura (Noumena). Lista tuntuu nytkin lueteltuna hengästyttävältä.

Kaksikko hehkuttaa jopa Jumalatar-videon kuvaamisen olleen yhteisöllinen kokemus.

– Sen myötä iso joukko tyyppejä oli helppoa saada myös Hellsinki-keikalle mukaan, Tuuli jatkaa.

– Porukka tuli sinne mukaan, koska he janosivat lisää sitä samaa energiaa, jota biisistä ja musavideon kuvaamisesta syntyi. Sitten heti festareilla jengi jo mietti, että mitä me voidaan tehdä porukalla seuraavaksi?

– Nämä kaikki ovat mahtavia ihmisiä, artisteja ja taiteilijoita, mutta se yhteisvoima ja yhteisöllisyys oli jotain ihan käsittämätöntä. Sitä koettiin sekä tässä porukassa että yleisössä. Jotainhan se tästä maailmasta kertoo, että tällaiselle biisille ja yhteiselle energialle on tilausta. On tärkeää korostaa naisten yhteisöllisyyttä ja toverillisuutta kilpailun sijaan.

Katariina sanoo, että hänellä ja Tuulilla on aina ollut Ikinä-bändissä toisensa. Kaikilla muilla naislaulajilla tai metallibändien naisjäsenillä ei ole samanlaista yhteisöllisyyttä naisista omissa bändeissään.

– Moni muu on ollut hirveän yksin, koska vaikka asiaa miten päin kääntelisi, niin on se kuitenkin eri asia olla yksin naisena bändissä ja musayhteisöissä, joissa kaikki muut ovat miehiä. Sen takia yhteisöllisyys oli nyt niin vahva.

– Meillä oli Ikinä-bändin kanssa vielä kaiken päälle se, millaiset tyypit meillä on tässä bändissä, eli Samuli (Suokas, kitara), Aake (Lämsä, basso) ja Santeri (Paju, rummut), jotka olivat heti ihan täysillä mukana tässä, Tuuli lisää.

– Siitä ei ollut kysymystäkään, etteikö tämä olisi ollut kaikille bändissä siisti juttu. Meille kaikille on ihan selvää, että se tietty tasa-arvon tehtävä ja naisten oikeuksien tasa-arvoistaminen on yhä kesken. Tottakai me ollaan valittu se tie, että puhutaan asioista ennemmin positiivisen energian ja yhteisöllisyyden kuin naisvihamielisyyden kulmasta.

– Se vie niin paljon voimia, jos me vellotaan vain niissä epäkohdissa, joten haluamme tehdä positiivista vaikutusta.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Itsevarmaa itsensä etsimistä

Ikinä-bändin keikasta, Tuulin ja Katariinan vuorovaikutuksesta sekä juuri Jumalatar-kappaleesta tulee selväksi, että tämä kaksikko on pitänyt jo pitkään yhtä. Heidän välillä vallitsee sisaruutta, joka ei synny ihan hetkessä.

– Bänditoiminta on tosi erikoista puuhaa, koska sehän on ihan äärimmäisen vaikeaa löytää sellainen yhteisö, missä asiat toimii, missä viihtyy, missä on hauskaa ja missä voi olla oma itsensä ihan missä vain tilanteessa, Katariina sanoo.

– Me oltiin ihan junnuja, kun tavattiin kouvolalaisessa bändikisassa Santerin kanssa ja ruvettiin miettimään, pitäisikö tehdä jotain yhdessä. Santerilla oli ollut jo useita metallibändejä. Ajatus oli, että Santeri halusi kaikkien metallihommiensa rinnalle pop-bändin. Nyt tämä ”pop-bändi Ikinä” on muuttunut jo ”hieman” raskaammaksi.

– Jos joku ei ole ollut kartalla meidän historian suhteen, niin Youtubesta ja muualta löytyy PALJON materiaalia vuosien varrelta. Se muoto, mitä me ollaan nyt, on ollut todella hidas metamorfoosi, Tuuli sanoo.

– Se meidän metallinen ydin on aina ollut olemassa, mutta Ikinä-bändissä me tehtiin jonkin aikaa jotain ihan muuta. Meidän on pitänyt tutkia rauhassa, millainen musiikki puhuttelee meitä. Viimeisen parin levyn aikana me ollaan löydetty se meidän raskas juttumme, joka tuntuu myös meissä.

– Kyllä mä olen tosi ylpeä siitä, mitä me ollaan tällä uralla ja kaikilla Ikinä-albumeilla käyty läpi. Me julkaistiin Ikinän ensimmäinen single Terapiaa vuonna 2016, biisi piti ottaa pois palveluista melkein heti, koska Sakara Records löysi meidät sen biisin kautta ja signasivat meidät välittömästi, mikä oli tosi iso käänne meidän uralla.

– Sen jälkeen tuli vielä se kieppi, jossa meidän piti löytää itsemme. Me kasvettiin myös aikuiseksi siinä samalla. Kaikki muuttui tuolloin. Me kaikki vaalitaan tosi paljon niitä meidän vanhoja vaiheita, ja meillä on paljon fanejakin, jotka haluaisivat kuulla keikoilla meidän vanhaa matskua, mutta se ei vain valitettavasti enää istu meidän live-energiaan.

Samoista soluista (2017) ja Milleniaalin itsehoito-opas epävarmaan aikuisuuteen (2019) voivat päällepäin vaikuttaa ihan eri bändin albumeilta kuin mitä Ikinä on nyt, mutta ne olivat bändille tärkeitä askelmerkkejä.

– Me ollaan aina tehty tosi paljon hommia. Me ollaan aina oltu tosi työteliäitä. Sen lisäksi meille on osunut muutama sellainen hetki, kun tähdet ovat olleet ihan todella kohdillaan, Katariina kertaa näitä vaiheita.

– Sakara-signaus oli yksi, mutta kyllä tämän bändin kemioiden osuminen on ollut todella onnekas sattuma, koska me ollaan löydetty toisemme sattumalta, ollaan aika erilaisista taustoista peräisin ja jotenkin ollaan täydennetty toisiamme. Tässä on ollut haastavia vuosia, kun Sakaran jälkeen meillä ei hetkeen ollutkaan levy-yhtiötä.

– Ne kuoppaisemmat hetket ja torjutuksi tulemisen tunteet, joita vuosikymmenen vaihteessa koimme, olisivat helposti voineet lannistaa bändin, mutta me päätettiin tehdä toisin. Me uskottiin tähän juttuun niin kovasti, että me rakennettiin oma levy-yhtiö ja ollaan saatu kaikki toimimaan ihan älyttömän hienosti, mistä me nautitaan kovasti.

– Mä uskon että se välittyy keikoillakin, että me ollaan bändinä omia itsejämme, ja seisotaan omilla jaloillamme.

Tällä hetkellä Ikinä voi esiintyä monenlaisissa tapahtumissa. Tähänkin kesään on mahtunut SaariHelvetin ja Hellsingin ohella Qstock ja jopa Pirtinvirran Puistojuhlat Varkaudessa. Aina asia ei ole ollut ihan näin loksahtelevaa.

– Me ei osattu kahden ensimmäisen levyn aikana ajatella niin, mutta jälkijättöisesti sen on huomannut, että tuolloin ihmiset eivät ehkä ihan täysin tajunneet meitä, vaikka me tehtiin tuolloinkin sitä, mitä haluttiin, Tuuli sanoo.

– Meitä oli ehkä vähän vaikeaa buukata keikoille, koska me ei ihan istuttu mihinkään profiiliin, mutta samalla me ei itse oikein ymmärretty, että mikä siinä oli niin vaikeaa, koska me ollaan aina istuttu kaikkien tekemisiemme takana.

– Kyllä se oli haastavaa, kun Sakara-aikana sitä lokeroa ei meinannut löytyä, meitä ei voitu oikein verrata mihinkään ja oikeasti vielä etsittiin sitä soundiamme. Nyt meidän on helppo sanoa, että me ollaan metallia ja että me ollaan metalcorea, minkä myötä on ollut täysin selkeää, että millaista musaa me tehdään ja mitä energiaa se välittää.

– Me lämpättiin Sakara-aikoina Stam1naa ja Mokomaa, Katariina jatkaa.

– Me tehtiin jo tuolloin sellaisia asioita, joita voitaisiin tehdä nytkin, mutta nyt me istuttaisiin noillekin rundeille paremmin kuin tuolloin. Hauskaa on se, että mielikuvia on hidasta muuttaa, ja monille me ollaan yhä se pop-bändi Ikinä, joka me oltiin vuonna 2017. Siitä on kulunut 10 vuotta, mutta kaikki ei ole vielä kuulleet, mitä me ollaan nyt.

– Sen verran me ollaan kuitenkin onnistuttu ärsyttämään ihmisiä, että monilla on vahva mielipide meistä!

Kuva: Jaana Martinkauppi

Kollektiivisen alitajunnan johdattamana

Ärsyttäminen on todellakin parempi vaihtoehto, kuin hajuttomuus, mauttomuus ja värittömyys.

Tästä voidaan vetää suora yhteys bändiin, jota Ikinä on coveroinut myös keikoillaan. Lautturi-kappaleen alkuperäisen version esitti tietysti PMMP. Laulajat Paula Vesala ja Mira Luoti olivat ja ovat, ihan kuten Tuuli ja Katariinakin, kaksikko joka antaa näkyä ja kuulua. Kaikista mainituista välittyy pitelemätöntä naisenergiaa, joka taatusti raivostuttaa tietynlaisia kuulijoita.

– Ennen kaikkea siksi, että Paula ja Mira olivat monien mielestä ”ne kaksi ärsyttävää röyhkeää naista”, Tuuli naurahtaa.

– Ollaan mekin saatu kuulla, että ollaan ihan vitun ärsyttäviä muijia, mikä on ihan fine, ja ei tarvitsekaan tykätä. Sitä ei voi silti ihan täysin ymmärtää, että mikä siinä naisen aggressiossa on niin ärsyttävää. Tai pelkässä kovassa äänessä.

– Eihän tällaiset asiat tule koskaan muuttumaan täysin. Ihmiset ovat aina vähän urpoja, Katariina naurahtaa.

– Siis jokainen meistä. Mekin ollaan urpoja joissakin asioissa. En minä osa ottaa itseeni siitä, jos meitä yritetään hillitä tai katsoa alaspäin, vaan otan siitä vain lisää voimaa ja koitan omalta osaltani muuttaa asioita. Oikeastaan mitä pidemmälle me ollaan Ikinä-bändiä tehty, sitä enemmän me ollaan oltu ihan vain sitä, mitä me olemme.

Tämä kuuluu albumeilla Ikinä (2023) ja Valkyria (2026). Näillä albumeilla Ikinä-soundi on loksahtanut paikoilleen tavalla, että levyjä kuunnellessa ei voi olla ajattelematta tämän tapahtuneen jostain hyvinkin tietystä oivalluksesta.

– Muistan yhden biisileirin, joka oli meidän mökillä Kouvolassa. Aake oli tullut remmiin basistiksi ja tuottajaksi vähän aiemmin. Me tehtiin muutama demo, joita me esiteltiin vielä Sakarallekin, Tuuli muistelee.

– Me julkaistiin kappaleet Hattara ja Tietäjät tietää, jotka oli vähän siitä meidän vanhan ja uuden soundin välimaastosta. Se oli niin selkeä transitiovaihe siihen, mitä me tultaisiin olemaan kolmannella levyllä. Tuon jälkeen me tehtiin vielä sen tyyppisiä demoja, kunnes alettiin tehdä kappaletta Syvämeri. Se syntyi todella vaivattomasti.

– Siinä on tosi metallinen ydin. Se alkaa blastbeatilla. Kliinilaulut tulee tunteella. Lyriikat on samastuttavia. Ja silti se kaikki syntyi jotenkin tosi helposti. Sillä biisillä me kräkättiin se, mitä me haluttiin seuraavaksi olla. Me uskallettiin lähteä sinne metallimpaan suuntaan ja aika nopeasti sitä materiaalia alkoi syntyä aika kovaan tahtiin.

Valkyria-albumilla vastaava portti johonkin uuteen oli Tuulin mukaan kappale Raato.

– Siinähän on tosi epähitikäs kertsi, eikä muutenkaan niin selviä koukkuja, mutta meissä kaikissa se resonoi. Siinä oli juuri sellaista raakaa tunnetta, jota me haluttiin tehdä. Meidän kollektiivinen alitajunta tajusi tämän heti.

– Me ollaan uskallettu luottaa tähän prosessiin. Siihen, ettei me välttämättä itsekään tiedetä edes nyt, mitä me seuraavaksi tehdään. Joskus sen oivalluksen löytäminen on ollut tosi turhauttavaa ja kivuliastakin, mutta ehkä me ollaan opittu tunnistamaan sekin, että jos tekeminen tuntuu tuolta, niin silloin on myös oikeilla jäljillä.

Katariina kertoo, että haastavimmat tilanteet Ikinä-luomistyössä liittyvät usein siihen, ettei kukaan bändissä elä tällä musiikilla. Kaikki haluaisivat antaa bändille ja musiikille vielä enemmän aikaa, mutta se ei ole aina mahdollista.

– Luomistyö itsessään on ihanaa ja se sukellus tuntemattomaan on parasta tässä kaikessa, Tuuli jatkaa.

– En tajua vieläkään musiikin tekemistä. Parasta tässä on juuri se, etten tajua sitä. Musiikki ja sen kolahtaminen ovat niin määrittämätön yhtälö. Vaikka tietäisi täysin, mitä biisiin haluaa tuoda ja mitä sillä haluaa tehdä, niin lopputulema on aina yllätys, että mitä siitä tulikaan. Varsinkin kun me tehdään tätä yhdessä ja tuodaan kaikki biiseihin asioita.

– Tämä meidänkin musiikki resonoi meissä kaikissa eri tavalla. Jotenkin sen prosessin myötä näistä Ikinä-levyistä muodostuu taideteoksia, joita voi tulkita tosi monilla tavoilla. Se on mystistä hommaa, jota ei voi täysin ymmärtää. 

– Haaste on se, että tuon tekeminen vaatii aikaa ja tyhjyyttä. Että kuulee oman ajatuksensa, Katariina lisää.

– Se ei onnistu täysin, jos ei raivaa musiikille erikseen tilaa. Se ei onnistu sellaisessa täysin hektisessä arki- ja perhe-elämän keskellä. Se vaatii rehellisyyttä ja läsnäoloa, jotta kykenee oikeasti olemaan läsnä musiikille.

– Siksi mä olen niin ylpeä näistä kahdesta uusimmasta levystä. Koska ne kertovat meistä. Siksi se on ollut niin hidasta ja tuskaista, koska me ollaan laitettu niin paljon omaa itseämme näihin albumeihin.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Tee se niin että se tuntuu

Kaikki mitä Katariina ja Tuuli kertovat selittää hyvin sitä, että Valkyria-albumi todella TUNTUU. 

Metalcorea puskee ulos monesta suunnasta tätä nykyä. Monet genren albumeista ovat päällepäin raskaita, säröisiä ja aggressiivisia, mutta niitä vaivaa hämmentävä ponnettomuus. Ikinä on toista maata. Kun Tuuli ja Katariina laulavat levyllä ja bändi soittaa, kaikessa on aistittavissa valtavasti voimaa. Levyllä lauletaan ja soitetaan LUJAA.

– Tästä on annettava isot propsit Aakelle, joka on myös meidän tuottaja, koska me ollaan itse ihan samaa mieltä, että levyllä on tosi hyvä balanssi viimeisen päälle tuotetun ja raa’an ilmaisun välillä, Katariina sanoo.

– Kun me alettiin tehdä Valkyria-levyä, me päätettiin, ettei levylle tule yhtäkään sellaista biisiä, josta me kaikki ei tykätä. Sen täytyi tuntua jossain. Se on aika paljon vaadittu, koska bändissä on viisi jäsentä. Me kaikki koettiin kuitenkin nämä biisit vähän eri tavalla, mutta silti me löydettiin levyllinen biisejä, jotka me kaikki allekirjoitettiin.

– Samaan tapaan me haluttiin tehdä sanoitukset, joiden takana me voidaan seistä täysin ja siten laulaa ne niin tunteella kuin on ikinä mahdollista. Kun tarinat ja tekstit ovat kohdillaan, ei tarvitse edes miettiä, miten sen laulaa.

Kun käytössä on kaksi laulajaa ja repertuaarista löytyy jos jonkinlaista puhdasta laulua, örinää ja huutoa, laulusovituksiin löytyy noin miljoona eri vaihtoehtoa. Niissäkin Ikinä tuntuu löytäneen tuntuvan tasapainon.

– Se tapahtuu todella orgaanisesti, koska meille on kehittynyt ihan tietyt tavat työskennellä yhdessä, Tuuli kertoo.

– Riippuu täysin kappaleesta, että kumpi laulaa päämelodian ja kumpi stemmoja, minkä ohella oon löytänyt itsestäni extreme-laulusoundien tutkijan, minkä myötä meidän paletti on lähtenyt vain laajenemaan ja laajenemaan.

– Edelliselläkin levyllä oli paljon sessioita, joissa me ei oltu samaan aikaan samassa huoneessa, Katariina jatkaa.

– Jos mä olen Aaken kanssa kaksin studiolla, saatan kyllä laulaa jonkin tietyn jutun, mutta tosi usein tapahtuu niinkin, että huomaan heti, että tämän pitää olla Tuulin pätkä. Että tähän pitää saada Tuulin soundia.

– Jokaisen instrumentti toimii eri tavalla ja se, miten sävellajit istahtaa kenellekin, on täysin yksilöllistä. Sitten on vielä se, miten naisääni istahtaa metalliin, niin siinäkin on tunnistettava se, mikä on kenenkin vahvuus, Tuuli jatkaa.

– Me ollaan todella keskitytty siihen, että me ollaan kaksi laulajaa ja me halutaan kokeilla kaikkia erilaisia ääniä, koska me pystytään siihen. Me tehdään näitä juttuja niin täysillä, että se resonoi meissä itsessä, ja siten ehkä muissa.

– Me uskalletaan ja voidaan revitellä, koska me luotetaan siihen, että me kyetään siihen. Ikinä-musa on aika vaativaa äänellisesti, mutta me ei myöskään päästetä itseämme helpolla, vaikka sekin olisi varmasti mahdollista. Me halutaan ylittää itsemme joka kerta kun mennään studioon tai lavalle, eikä oikein tyydytä mihinkään yhteen soundiin.

– Ihmisääni on ihan mieletön, loputon instrumentti, ja mekin ollaan tutkimusmatkan alussa meidän ääniemme kanssa.

Laulaminen on myös fyysistä. Niin fyysistä, että sillä on ihan kirjaimellisesti vaikutusta laulajan fysiikkaan ja tämä heijastuu suoraan henkiseen vointiin. Ikinä-kaksikko myöntää, että laulaminen on heille todella tärkeää.

– Kyllä sitä on välillä miettinyt, että mitä sitä tekisi tai kuka oikeastaan olisi, jos ei laulaisi, Katariina miettii.

– Varsinkin kun kyse on metallin laulamisesta. Tämä on niin primitiivistä ja tässä pääsee ilmaisemaan itseään niin äärimmäisellä tavalla. Vaikka välillä tuntuu ihan järjettömältä, että miten pystyn suorittamaan mun työssä tällaisia asioita, plus olemaan puoliso ja äiti, että miten pystyy tekemään kaikkia näitä asioita. Muutkin ihmettelee tätä välillä.

– Välillä on rankkaa ja vaikeaa järjestää arkea, mutta syy sille, ettei me olla lopetettu hankalina vuosina tai vaikeimpina aikoina on juuri se, koska tämä antaa meille niin paljon ja laulaminen itsessään on puhdistava kokemus.

– Mä olen ihmisruumiin hifistelijä myös aikaisempien ammattieni kautta, ja oon myös näyttelijä. Haluan aina tutkia, että mikä onkaan tämä intstrumentti, jonka kanssa teemme töitä, ja miten se vaikuttaa hermostoihin, Tuuli jatkaa.

– Se on avannut paljon, mitä kaikkea hermoston hoitaminen ja hoivaaminen tarkoittavat, ja miten paljon se merkitsee hyvinvoinnissa. Kun me nautitaan siitä, miten me ollaan lavalla ja miten me lauletaan, niin aivan varmasti se auttaa meitäkin, kun meistä lähtee tietynlaista energiaa yleisöön ja se energia tulee sieltä takaisinpäin.