Johan Edlund julkaisi ensimmäisen albuminsa jo 36 vuotta sitten. Albumin nimi oli Sumerian Cry. Edlundin tuolloinen ja nykyinen yhtye on nimeltään Tiamat. Edlundia on helppoa kutsua taiteilijaksi, ja Tiamatia täysiveriseksi taiteeksi.

Tämä mielikuva vahvistuu, kun keskustelee Edlundin kanssa. Hän ei ole vain kepeästi asioista rupatteleva musiikin parissa puuhaileva ihminen. Hänen elämäntapansa on taide. Ruotsissa, sittemmin pitkin maailmaa, pitkään Kreikassa ja nyt Kanadassa asuvan Edlundin tapa puhua on kuin pohdiskelevan runollinen, ja silti täysin läsnäoleva.

Edlund on saapunut John Smith Rock Festivalille vaimonsa ja tietysti bändinsä kanssa. Illalla tarkoituksena on soittaa Tiamat-keikka, joka keskittyy albumeihin Clouds (1992) ja Wildhoney (1995), mikä ei ole siinä mielessä ihme, sillä Tiamatin edellisestä albumista on kulunut aikaa jo peräti 14 vuotta. Tämä ei tunnu vaivaavan Edlundia yhtään ainakaan juuri nyt.

– Minulla ei ole enää kiire mihinkään. En ajattele asioita sen kautta, että kaikkea on saatava valmiiksi. Keskityn ennemmin tekemiseen. Musiikki, maalaaminen, tai vaikka talomme rakentaminen ovat sellaisia asioita, hän sanoo ja kohottaa sitten katsettaan aurinkolasiensa takaa kuin olisi kaiken vaatimattomuutensa takana kuitenkin maailman suurin rock-tähti.

– Tutustun juuri Kanadaan kaikessa rauhassa. Se on kiinnostava ympäristö. Juuri kun ajoimme tänne, sanoin etteivät Kanadan tietyt osat juurikaan poikkea Keski-Suomesta. Tai Keski-Ruotsista. 

– Moni pitää Kanadaa vuorien ja jokien ja metsien erämaana. Se on luontodokumenttien tekjöiden syytä. Kanadasta annetaan National Geographicilla niin väärä kuva, että sanoin pian muuttomme jälkeen vaimolleni haastavani heidät oikeuteen. Arkinen Kanada ei juuri poikkea pohjoismaista muussa kuin siinä, että siellä jaksetaan vielä hymyillä.

Ero Kreikkaan ei Edlundin mukaan voisi olla juuri suurempi. Hän sanoo tämän suomalaisillekin tutun Välimeren omalaatuisen maan olleen hänelle täydellinen paikka yhdessä elämänvaiheessa, muttei välttämättä enää.

– Ruotsi on kontrolloitu, tiukka maa. Kreikka ei ole sitä. Ero on suuri. Sekä hyvässä että pahassa. Ruotsissa ja Kanadassa kaikelle on sääntönsä. Koko ajan tehdään uusia sääntöjä. Säännöistä riidellään kaikkialla.

– Kreikassa asiat eivät olleet niin tarkkoja. On sielläkin lait ja säännöt, mutta ne ovat joustavampia. Asian kääntöpuoli on se, että jos Kreikassa on tehtävä jotain, kuten vaikkapa korjattava rikkinäinen putki, remonttifirman henkilö saattaa haukotella puhelimessa, että kyllä, aivan, saatamme tulla sinne jossain kohtaa ensi kuussa. Kaikki on verkkaista.

Edlund ei osaa kuvitellakaan elämäänsä sellaisena versiona, jossa hän olisi pysytellyt koko ikänsä Ruotsissa. Hän sanoo pitävänsä yhä kotimaastaan, mutta myöntää olleensa aina liian ”vapaa sielu” sinne.

– Tajuntani on laajentunut nuoruudesta eteenpäin sitä enemmän, mitä enemmän olen ollut eri puolilla maailmaa. Tarkoitan tällä laajentumisella montaa asiaa, eikä vain eri maissa kyläily kiertueilla riittäisi siihen.

– Maailma on myös kovettanut minua. Sanotaan vaikka näin, että maailma on ollut minun seppäni. Minä olen ollut maailman alasimella taottavana. Välillä minut on kuumennettu tulikuumaksi, välillä laskettu kylmään veteen jotta jäähtyisin. Nyt on ihan sama, mitä minua kohti viskotaan. En ylläty enää mistään. Mikään ei vahingoita minua enää.

– Minut on pidätetty useampaan kertaan. Minut on heitetty ulos hostelleista, hotelleista, lentokentiltä ja vaikka mistä. Olen ollut lukemattomissa sairaaloissa. En usko sellaiseen, että jotkin asiat olisivat saaneet jäädä tapahtumatta. Kaikki mitä olen kokenut, on muuttanut minua. Jos olisin asunut aina Ruotsissa, olisin varmasti tukahtunut kuoliaaksi.

– Minun oli pakko irtaantua edes jollain tasolla yhteiskunnan oravanpyörästä. En tietenkään ole täysin vapaa siitä. En valehtele itselleni, että olisin irtaallaan kaikesta. Mutta juuri nyt, juuri tällä hetkellä, kaiken kokemani jälkeen, minua ei sido mikään eikä minun ole pakko tehdä mitään. Keskityn elämään elämää päivä kerrallaan, ja olemaan ihan oikeasti läsnä elämälle.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Ymmärrä oma haavoittuvaisuutesi

Juuri nyt Tiamat kiertää maailmalla kiireettömästi. Festivaali siellä. Toinen täällä. Monet esitettävät kappaleet ovat yli 30 vuotta vanhoja. Ne merkitsevät kuulijoille mittaamattoman paljon. Tiamat on ollut pitkään osa monen elämää.

Millaista yhteyttä näihin ikiaikaisiin Tiamat-sävellyksiin ja -sanoituksiin Edlund itse kokee tätä nykyä?

– Minä koen niiden kappaleiden kanssa omalla tavallani hyvin samanlaista nostalgiaa kuin yleisökin, Edlund arvelee.

– Kirjoittaessani ihan ensimmäistä Tiamat-albumia, olin 18-, 19-vuotias. Kun nyt palaan noihin kappaleisiin, tunnen aina katoavan pienen hetken ajan niitä samoja tunteita kuin tuolloin, ollessani teini-ikäinen ja mielestäni kuolematon.

– Niin paljon kuin pidänkin siitä, mitä kirjoitimme 30 tai 35 vuotta sitten, haikailen yhä sen perään, että ihmiset haluaisivat kuulla enemmän myös myöhempiä teoksiamme. Sitten taas toisaalta, kun soitan In A Dream -kappaletta kymmenelle tuhannelle ihmiselle ja heidän poskilleen valuu kyyneliä, en voi viedä tuollaista kokemusta pois heiltä.

– En pidä ylpeydestä. En haluaisi käyttää sanaa ”ylpeä”. Voin silti myöntää, etten ainakaan häpeä lyriikoita, joita kirjoitin Clouds-albumille (1992), vaikka siitä on iäisyys. Wildhoneyn (1994) sanoituksia en ymmärrä enää itsekään. Millään tällä ei ole väliä. Kun soitamme Sleeping Beautyn, intron muutama nuotti riittäisi ja yleisö esittäisi lopun kappaleen. Se on kaunista.

Edellisen kerran Tiamat soitti Suomessa vuonna 2016. Tapahtuman nimi oli Tampere Metal Meeting. Se oli pieni festivaali Tampereella, joka järjestettiin ensimmäisen ja viimeisen kerran tuolloin. Outoa kyllä. Tapahtuma oli hieno.

Kun Tiamat esitti Vote for Love -kappaleen tuolla festivaalilla, bändiä ei meinannut kuulua yleisön yhteislaulun takaa.

– Ymmärsin samoihin aikoihin, että mehän olemme kuin jonkin sortin diplomaatteja, Edlund naurahtaa kuivasti ja sanoo viittaavaansa noihin aikoihin kokemiinsa kuoleman kielissä käymisiin, joita hän valottaa hieman lisää myöhemmin.

– Tiamat ei ole raskain metallibändi. Eikä se ole pahin metallibändi. En edes tiedä olemmeko me metallibändi. Ihmiset ovat ymmärtäneet sen, että toisinaan epäsuorasti ja välillä hyvinkin suorasti me levitämme rakkauden sanomaa. Se ei kuulosta kovin metalliselta tai rajulta, mutta se on mielestäni aika hyvä ja tärkeä sanoma jaettavaksi maailmalle.

– Soitamme tällä festivaalilla Wildhoney- ja Clouds-setin, mutta kuten basistimme sanoi, emme voi jättää soittamatta Vote for Lovea. Se lienee meidän jälkemme tähän maailmaan. Asiat voisivat olla huonomminkin. Varsinkin nyt. Maailma tarvitsee hieman rakkautta. Me voisimme laulaa väistämättömästä tuhosta ja Saatanasta. Voisin kirjoittaa tusinan sellaisia albumeita. En vain koe, että se on sitä, mitä haluamme sanoa nyt.

Edlund vaikuttaa muuttuneen paljon siitä, millainen hän kertoo olleensa vielä 90-luvulla. Tuolloin hän etsi yhä äärimmäisempiä ja äärimmäisempiä kokemuksia milloin mytologiasta ja magiasta ja milloin päihteistä. Hän sanoo olleensa täysin varma, että hän kuolee nuorena. Sitten hän hymähtää, ettei ole enää nykyään varsinaisesti pettynyt siihen, että elämässä kävi toisin.

– En tunnistanut sitä ollessani nuori, mutta olen aina ollut todella haavoittuvainen ja herkkä ihminen, hän sanoo.

– Muistan kun kirjoitin Do You Dream of Me -kappaleen sanoituksia. Olin Saksassa. Olimme äänittämässä Wildhoney -albumia ja albumia oli tarkoitus alkaa miksata ihan pian. Tuosta kappaleesta puuttui vielä lauluraidat, ja sanat.

– Istuin joen varrelle. Minusta tuntui kamalalta. En tiennyt haluanko elää. En tiennyt onko elämälläni merkitystä. En tiedä kestänkö elämän painolastia. Ikuistin sen katkeran pelon tuohon kappaleeseen. Niissä sanoissa ei ole hiventäkään kovaa rock ’n roll -muusikkoa. Siinä kappaleessa laulaa pelokas pieni poika. Olen toisinaan yhä tuo pelokas poika. En ole vieläkään ihan varma, miten olen kyennyt ikinä tuomaan musiikkiani kenenkään kuultavaksi.

– Uskallan tätä nykyä olla yhä vapaammin oma itseni. Tehdä sitä mitä teen siten kuin minä sen teen. Jopa lavalla. En voi esittää mitään punkkaria, joka ei välittäisi yhtään siitä, mitä muut ajattelevat. Minä kunnioitan ihmisiä, jotka nauttivat musiikistamme.

Tämän jälkeen Edlundin tajunnanvirta katkeaa hetkeksi. Kelat pyörivät Edlundin mielessä, kun hän muistelee The Deeper Kind of Slumber -albumin (1997) aikaisia kiertueita. Hän sanoo olleensa juuri tuolloin arimmillaan.

– Meillä oli tuolla kiertueella hienoja visuaalisuuksia apunamme. Valoja, lasereita, savuja, kaikkea. Jopa kuplakoneita. Minä piilotin itseni tuon kaiken taakse. Olin jonkinlaisella henkilökohtaisella The Sisters of Mercy -tripillä.

– En halunnut tulla nähdyksi. Emme olleet tuolloin iso bändi, mutta emme pienikään. Minuun oli alettu kiinnittää huomiota. Otin sen liian henkilökohtaisesti. En osannut irrottaa itseäni siitä. Joten halusin piiloutua. Nyt minulla ei ole tuota ongelmaa. Ei enää. Olen kyllä Tiamatin Johan Edlund, mutta Johan Edlund ei ole vain Tiamat. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Mies, joka ei liittynytkään ”27-klubiin”

Jossain vaiheessa 90- ja 2000-luvun vaihdetta Edlund ja samalla koko Tiamat olivat eräänlaisessa tienhaarassa.

Erityisesti Skeleton Skeletron (1999) ja Judas Christ (2002) olivat suoraviivaisempaa, ja jos ei ole häväistystä kuvailla asiaa näin, niin ne olivat myös tarttuvampaa goottirockia ja -metallia kuin mikään Tiamatin aiemmin tekemä.

Juuri näihin aikoihin Edlund itse oli karismaattisella tavalla mystinen, jopa vaarallinen hahmo. Tiamat olisi voinut nousta todelliseksi goottilegendaksi Vote for Loven kaltaisten salaperäisten ja romanttisten metallikappaleiden kautta.

Ihan toinen tarina onkin sitten se, olisiko Edlundista itsestään ollut elämään todellista rock-tähden elämää?

– Jos noin olisi käynyt, olisin tuhonnut kaiken todennäköisesti hyvinkin nopeasti, Edlund sanoo.

– Minusta sanottiin jo 90-luvulla, että liityn ”27-klubiin”, ja taisin uskoa siihen itsekin. Olin jo kaksikymppisenä sellaisessa ristiriidassa, jossa pelkäsin niin paljon omaa ihmisyyttäni, että halusin turruttaa sen kaikilla mahdollisilla keinoilla. Pelkäsin tunteita. Sekä omiani että muiden. Mitä valtava suosio olisi tälle tehnyt?

– Se, mitä vanha kunnon Blackie Lawless sanoi, on täysin totta. Hän totesi aikoinaan, että varo mitä toivot, koska se kaikki käydä rock ’n’ rollissa toteen. Suuri menestys on lopulta hyvin pienistä asioista kiinni. Olisin voinut saavuttaa sen, mutta ”epäonnistuin”, koska minä olen se kuka olen. En syytä siitä ”epäonnistumisesta ketään.” Tein sen ihan itse. Saatoin alitajuisesti pelastaa henkeni.

Edlund sanoo, että hän on elänyt kaikki kirjoittamansa kappaleet ja niiden sanoitukset. Joko ihan konkreettisesti omassa elämässään, vertauskuvallisesti jossain toisessa muodossa tai vähintään jos jonkinlaisina hallusinaatioina.

Nostan esille Edlundin LucyFire-yhtyeen albumin This Dollar Saved My Life at Whitehorse (2001), josta ei kumma kyllä usein puhuta. Se on eräänlainen äärimmäisen romanttinen Tiamat-albumi olematta Tiamat-albumi. Molempiin bändeihin liittyy sama periaate.

– Uskon siihen, että sinun on koettava asioita elämässäsi ja sitten kirjoitettava niistä kappaleita. Jos aiot kirjoittaa mahdollisimman kiehtovia kappaleita, on sinun koettava kiehtovia asioita elämässäsi, Edlund ynnäilee ja sanoo sitten, että on noudattanut tätä omaa periaatettaan jopa niin lujasti, että musiikin tekeminen on ollut hänelle vaarallista.

– Olen yrittänyt kirjoittaa rikkoutuneesta rakkaudesta ollessani 16-vuotias, kun en ollut edes kokenut rakastumista. Olen kirjoittanut samasta aiheesta monta kertaa rakastuttuani, rakastettuani, tultuani rakastetuksi ja sen kaiken särjyttyä. Monet kappaleistani ovat niin totta itselleni, etten voi vieläkään kuunnella niitä.

– Vastaavasti Whatever That Hurts ja A Pocket Size Sun ovat peräisin LSD:sta, sienistä, eri päihteistä ja kaiken käyttämisestä sekaisin. Halusin päästä johonkin äärimmäisyteen. Ehkä lopettaa itseni? Selvisin. Tai sitten jokin voima halusi minun kärsivän. Kuka tietää. Siispä tein siitä kappaleita.

Hetken päästä Edlund hymyilee jälleen viekkaasti ja hymähtää sitten, että jos hän olisi ollut parempi bisnes-mies, tai oikeastaan yhtään bisnes-mies ja kykenevä tuomaan itseään parrasvaloihin, asiat olisivat voineet mennä toisin.

– Tunnen itseni sen verran hyvin, että jos jollain ihmeellisellä keinolla olisin pystynyt tekemään musiikistani edes hieman suunnitelmallisempaa ja kaupallisempaa, se olisi ollut mahdollista, mutten olisi osannut kantaa vastuuta seuraamuksista.

– Minulle olisi käynyt täsmälleen niin kuin niin monelle rock-tähdelle. Jos minusta olisi tullut rock-tähti, olisin saanut huomiota ja olisin kylpenyt rahassa, olisin ahdistunut niin syvälle psykoosin partaalle, että olisin turruttanut sitä tunnetta tähtäämällä siihen, etten tuntisi mitään, olisin tykittänyt rahat itseeni ja sitten olisin varmasti kuollut.

– Minulla on todisteita sanojeni tueksi. On minulla ollut hetken aikaa ihan rahtunen enemmän rahaa. Mitä tein tuolloin? Olin ensimmäisenä ostamassa Corvettea. Vaikken osannut edes ajaa. Vaikkei minulla ollut edes ajokorttia. Olen impulsiivinen ihminen, jonka ylitsevuotava tunne voittaa usein järjen, ja se olisi voinut koitua kohtalokseni.

Tätä kaikkea kuunnellessa ei ole vaikeaa ottaa Edlundia vakavasti. Hän tietää miestä puhuu. Hän tuntee itsensä.

Edlund on käynyt kuoleman porteilla tai ainakin nähnyt portin etäisyyden takaa useammankin kerran. Jo kymmenisen vuotta sitten hän kertoi ottaneensa isänsä menehtymisen niin raskaasti, että jätti surutyön tyystin tekemättä, keskittyi sen sijaan tuttavuuteen alkoholin kanssa ja hän koki useampia sydänpysähdyksiä.

– Suhtaudun elämään aika kierolla tavalla ja tiedostan sen itsekin. Aina kun olen käynyt läpi jonkinlaisen rajakokemuksen ja olen selvinnyt siitä, mutten ole ollut varsinaisesti onnellinen siitä, että olen yhä elossa.

– Rakastan elämää. Vihaan elämää. Ne ovat mielestäni aika sama asia. Siitä taiteessani ja musiikissani on aina ollut kyse. Jostain oudosta halusta ilmaista sitä, etten tiedä haluanko elää ja tai että kestänkö elämää. Nykyään noiden tunteiden ääripäät eivät ole enää minulle niin jyrkkiä, mutta se mustin musta on ehkä toisinaan harmaata.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Maalaaminen itseilmaisun kanavana

Edlund vaikuttaa rauhalliselta. Hän on nyt John Smith -matkallakin vaimonsa kanssa. Hänen tavastaan puhua huokuu jonkinlainen syvä rauha. Palo elämälle ja taiteelle ei ole kadonnut, mutta jos sanavalinta sallitaan, hänen puheestaan paistaa silkka itseironia.

Tällä kaikella on toinen puoli. Tosiasia on, että Tiamatin edellisestä albumista on kulunut aikaa jo 14 vuotta. Kuten Edlund itse aiemmin kertoi, hän kirjoittaa musiikkia asioista, joita on itse kokenut. Goottirock tai -metalli onnellisuudesta saattaa kuulostaa lähtökohtaisesti sellaiselta asialta, joka ei kiehdo Tiamat-kuulijakuntaa.

Siksipä Edlund on miettinyt useammin kuin kerran, voiko hän liian hyvin tai ainakin liian tasaisesti tehdäkseen enää musiikkia.

– Kukaan musiikin kuuntelija tai taiteen kokija ei varmasti toivo mitään pahaa taiteilijalle, mutta mikään ei poista sitä asiaa, että kaikkein suurin taide on tehty kaikkein suurimmasta tuskasta, hän jatkaa tätä ajatusta.

– Se on aikamoinen noidankehä. Vaikka voin hyvin, minulla on aina sisälläni pimeyttä. Aina kun tämä pimeys ottaa minusta vallan, haluan purkaa sitä kirjoittamalla musiikkia. Olen kuitenkin tehnyt jo niin paljon musiikkia, etten halua julkaista mitään sellaista, mikä ei edusta täysin sitä tunnetta. En halua tehdä mitään puolivillaista.

– Teen musiikkia. Saatan luonnostella paljonkin sitä. Kun sitten palaan sen musiikin pariin, en ymmärrä yhtään, mitä olen sillä tavoitellut. Se on jonkinlainen seinämä, josta minun on vielä päästävä läpi, jotta voin julkaista jotain. Sanoitukset ovat erityisen haastavia. En tiedä osaanko enää ilmaista itseäni sanoin siten kuin haluaisin.

On kuitenkin yksi taiteenlaji, jossa Edlund kokee tavoittavansa yhä suodattamattomimman itseilmaisun muodon.

– Maalaan paljon. Pääasiassa itselleni. Maalatessani saavutan sellaisen tilan, jossa kadotan tajun ajasta ja paikasta. Havahdun aamuviideltä ja tajuan, että minun on pakko nukkuakin jossain välissä. En ole aikoihin saavuttanut musiikkia tehdessäni tuollaista tilaa. Siksi en ole julkaissut musiikkia. Taiteen on oltava pitelemätöntä, puhdasta.

– Ei sillä, joskus aamuun asti maalattuani menen vihdoin nukkumaan, herään iltapäivällä, menen pienelle työhuoneelleni, enkä ymmärrä yhtään mitään siitä, mitä olen maalannut edellisenä yönä. Maalaamisessa lopputulos ei olekaan minulle läheskään niin tärkeää kuin tekeminen. Tuohon samaan tilaan minun pitäisi päästä säveltämisessä.

Edlund sanoo ihmettelevänsä toisinaan itsekin, että elämässä todella on muutakin kuin synkkyyttä, melankoliaa ja vihaa, mutta on toisaalta myös oppinut vaalimaan sitä, että hänen sisällään todella palaa paljon noita tunteita.

– En ole koskaan kirjoittanut vain onnesta tai vain onnettomuudesta. Elämä on näiden kahden mustan ja valkoisen ääripään välistä kontrastia. Toista ei ole olemassa ilman toista. Tanssimme elämän ja kuoleman tanssia.

– Kirjoitin jo The Astral Sleep -albumillamme (1991) rakkaudesta. Minä olen aina vieroksunut ajatusta siitä, että rakkaudesta pitäisi kirjoittaa vain siitä kulmasta, kun se on joko juuri saavutettu, juuri menetetty tai sitä ikävöidään. Olen oikeastaan sitä mieltä, että jos rakkaudesta kirjoitetaan tarpeeksi suoraan, se vasta onkin rock ’n rollia.

– Yksi suosikkibändeistäni on Scorpions. He ovat aika hyviä ilmaisemaan rakkauden eri laitoja. Heillä on jopa kokoelmalevyjä kappaleista, jotka kertovat vain rakkaudesta. Ovatko ne rakkauslauluja siinä mielessä kuin asia useimmiten mielletään? Eivät. He ilmaisevat rakkautta omalla tavallaan, ja minä taiteessani omalla tavallani.

Onko Edlund sitten koskaan ajatellut laittavansa maalauksiaan taiteenystävien saataville, eli toisin sanoen myyntiin? Se saattaisi kiinnostaa Tiamatin kuulijoita, ja aivan taatusti myös muita kuvataiteesta kiinnostuneita.

– Olen pitänyt joitakin näyttelyitä ja myynyt joitakin maalauksia. Aika useitakin oikeastaan. Mutta jonkin ajan kuluttua näyttelyitä järjestettyäni ymmärsin, että maalaamisesta oli tullut minulle pakopaikka musiikista.

– Ymmärsin, että musiikista oli tullut minulle työ. En halunnut että maalaamisesta tulee minulle toinen työ. Haluan pitää jotain taiteestani vain itselläni. Voi olla, että muutan vielä mieleni tämän asian suhteen, mutta juuri nyt maalaan itselleni ja yritän rakentaa musiikkiin uudelleen sellaista suhdetta kuin minulla oli siihen elämäni alkupuolella.

– Niin monia ihmisiä kuolee joka päivä. Monia hienoja taiteilijoita on kuollut. Minä olen yhä täällä. Katsotaan mitä voin tällä jäljellä olevalla ajallani vielä tehdä. Minulla itselläni ei ole siitä aavistustakaan. Katsotaan. Päivä kerrallaan.