Kuka on Håvard Ellefsen? Tämä nimi ei ole välttämättä monelle tuttu, mutta hänen taiteilijanimensä Mortiis on.

Tästä vuonna 1975 Norjan Telemarkissa syntyneestä hahmosta tulee monelle ensimmäisenä mieleen hänen omalaatuiset örkkimäiset maskinsa. Niiden takaa löytyy muusikko, joka on ehtinyt tehdä viidellä vuosikymmenellä dungeon synthia, industrialia, darkwavea, gootahtavaa synthpoppia ja monia eri metallin muotoja.

Ihan kuten runsaista maskeista saattaa arvata, löytyy Mortiis-hahmon takaa varsin vetäytyvä muusikko. Vielä 80- ja 90-luvun taitteessa Emperorin varhaisilla julkaisuilla soittanut Ellefsen oli arvaamatonta tyyppiä, eikä hän omien kertomustensa mukaan päässyt tästä maineesta eroon vielä vuosikymmeniin tämän jälkeen, ja vieläpä ihan syystä.

Nyt 32 vuotta ensimmäisen Mortiis-albumin ilmestymisen jälkeen vastikään 51 vuotta täyttänyt Mortiis on hyvällä päällä, eikä tämä ole mikään ihme: Tänä vuonna julkaistu Ghosts of Europa on hänen parhaita albumeitaan ikinä.

– Tiedän paljon minun ikäisiäni muusikoita ja ihmisiä, jotka eivät suhtaudu kovin innokkaasti ikääntymiseen, mutta en itse ajattele asiaa juurikaan. Olisin mielummin kolmekymppinen, tietysti, mutta se ei ole mahdollista, Mortiis aloittaa keskustelun kotoaan käsin, missä hänen takanaan seiniä koristavat monet hänen tyyliinsä sopivat maalaukset.

– Pyöreät vuodet ovat aina hyvää itsereflektoinnin aikaa. Kyllä minäkin viisikymppisyyden kynnyksellä hämmästelin sitä, miten paljon olen kokenut elämäni aikana, ja miten kauan olen ollut etuoikeutettu saadessani tehdä musiikkia. 

– Aika moni tuttavani sanoi jo varhain, ettei musiikistani ole mihinkään tai että kuolen ihan taatusti nuorena. Tässä sitä silti ollaan. Tällä hetkellä 51-vuotiaana, teen yhä musiikkia ja olen ollut tähän asti verrattain terve. Asiat voisivat siis olla huonomminkin varsinkin siihen nähden, että olen aika monesti yrittänyt kampittaa itse itseäni elämäni aikana.

Hetken aikaa melko vakavalla naamalla elämäänsä peilaillut Mortiis hiljenee hetkeksi täysin, minkä jälkeen hän sanoo, ettei varsinaisesti tunne olevansa vieläkään aikuinen, joten sinänsä ikä ei merkitse mitään.

– Muistan olla aikuinen ehkäpä niissä hetkissä, kun olen tekemisissä lasteni kanssa ja varsinkin jos yksi heistä tekee jotain sellaista, mitä ei pitäisi tehdä. Tuolloin jopa minun on oltava se vastuullinen aikuinen.

– Samaan aikaan en ole muuttunut teini-ikäisestä ollenkaan. Laittaisin yhä kaikki seinät täyteen KISS-julisteita, jos vaimoni antaisi minun tehdä niin. Tehdessäni musiikkia olen yhä kuin pikkulapsi pahanteossa. En ole kadottanut sitä täysin todellisuudesta irtaannuttavaa intoa vieläkään. Olen aina ollut vähän outo tyyppi. Taidan olla yhä.

– Pidän yhä monista ihan samoista jutuista kuin 15-vuotiaana. Oudosta musiikista, oudosta taiteesta, oudoista kauhuelokuvista, oudoista sarjakuvista. En silti mene enää viisikymppisenä skeittipuistoon yrittämään temppuja. En minä ihan täysi sekopää ole. Minusta löytyy lapsekasta intoa, mutta ehkä myös hieman itsesuojeluvaistoa.

– Et uskokaan, miten monesti minulle on elämäni aikana sanottu, että miten ihmeessä jaksan vielä tätä Mortiis-juttua? Että eikö olisi jo aika tehdä jotain muuta, kun ei tämä kuitenkaan johda mihinkään? En tiedä mitä voisin sanoa näille ihmettelijöille, mutta olen tavannut kuitata asian niin, että miksi tekisin muuta kuin mitä olen aina halunnut tehdä?

Kaukana, kaukana Norjassa

Mortiis kertoo, että hän on yhä samalla tiellä, jonka hän muistaa alkaneen tietystä hetkestä, kun hän oli 5-vuotias.

Tuolloin nuori Håvard Ellefsen näki sattumalta TV:ssä näyn, jonka hän muistaa yhä. Kun TV-ruudulle ilmestyi KISS-basisti Gene Simmons, joka sylki verta soittaessaan bassoa lavalla, pienen Ellefsenin elämä muuttui kertaheitolla.

– Olin nähnyt samoihin aikoihin Elviksen soittamassa ison yleisön edessä ja se vimmattu kiima lavalla ja lavan edustalla oli jotain niin hullua, etten lapsena edes tiennyt, mitä oikein näin, hän ihmettelee.

– En tiedä olivatko nämä ihan terveellisiä asioita nähdä lapsena, ja ehkä tämä selittää jotain siitä, millainen minusta myöhemmin tuli? Noista hetkistä eteenpäin aloin kouluikäisenä janota lapsellisten leikkien sijaan yhä enemmän jotain sellaista, mikä herättäisi minussa juuri tuollaisia fiiliksiä. Halusin räjäyttää tajuntani yhä uudelleen.

– Olin ihan koukussa. Nuo asiat tapahtuivat 45 vuotta sitten ja… Olen yhä ihan yhtä koukussa samoihin asioihin!

Muutamia vuosia myöhemmin nuori Ellefsen alkoi hamuta C-kasetteja. Heidän perheellään ei ollut vinyyli- eikä varsinkaan CD-soitinta. Hän muistelee hetkiä, kun rock-levyjen kerääminen ja kuunteleminen vanhempien tietämättä tuntui suurin piirtein pahimmalta ja kielletyimmältä asialta, mitä kukaan pystyi tuossa iässä tekemään.

– Kukaan perheestäni ei halunnut ymmärtää mitään rock-musiikin päälle, joten halusin pitää sen kokonaan itselläni. Olin huoneessani, suljin oven visusti ja pakenin omaan maailmaani. Tunsin jo tuolloin itseni ulkopuoliseksi.

– Perheeni oli hyvää väkeä. He eivät todellakaan kohdelleet minua kuin olisin jotenkin outo tai ulkopuolinen. Olen ehkä syntynyt tämän piirteen kanssa. Onneni oli se, että hard rock- ja metallimusiikki olivat vastaus tuolle ulkopuolisuuden tunteelle. En edes tuntenut ketään muuta, joka kuuntelisi tuollaista, mutta tunsin silti kuuluvani johonkin.

Vain muutama kuukausi sitten Mortiisin tuleva bänditoveri Ihsahn kertoi Metalheimin haastattelussa, että Norjan Telemark oli syrjäisistäkin syrjäisintä seutua varsinkin raskaan musiikin kannalta. Mortiis komppaa tätä ajatusta.

– Vaikka Osloon oli vain muutaman tunnin automatka, 80-luvun teini-ikäiselle etäisyys oli sama kuin Maan ja Kuun välillä, eikä kaltaiseni ”maalaispoika” edes osannut Osloon päästyään etsiä levykauppoja tai mitään muutakaan.

– Olin jumissa pienessä kylässä. Meillä oli yksi pieni levykauppa, johon kaikki levyt saapuivat hitaasti. Sain hankittua sieltä Kreatorin, Destructionin ja Sodomin levyjä, mutten edes tiennyt, että Norjassa on bändejä kuten Mayhem. 

– Levykaupan pitäjä oli aika uskonnollinen tyyppi, joten oli ylipäänsä ihme, että sieltä sai metallilevyjä. Tuntui että kaveri laittoi niitä myyntiin vasta kun on ihan pakko. Muistan kun sain sieltä vihdoin käsiini Megadethin debyytin. He olivat julkaisseet kolme levyä siihen mennessä. Megadethia megamyöhään. Tuolla tavalla se levykauppa toimi.

– Siksi olikin aika yllättävää, että sama uskonnollinen levykauppias oli rohmunnut itselleen tolkuttoman pinon Sepulturan Morbid Visions -albumia (1986). Miettikääpä sitä kantta? Ja sanoja? Kauppias jemmasi niitä levyjä, kunnes työharjoittelussa kaupalla ollut kaverini pisti Morbid Visionseja esille ympäri kauppaa, ja minäkin ostin yhden.

– En tiennyt mitään mistään tape tradingista. Minulla ei ollut verkostoja. En tuntenut juuri ketään, joka kuuntelisi tuollaista musiikkia. Olin siis tovin täysin kiinni siinä, mitä tuo yksi jeesustelijan pitämä levykauppa tarjosi minulle.

Pienestä kaupungista oli vaikeaa löytää hengenheimolaisia palvomaan samanlaista tuolloin hyvinkin äärimmäistä metallimusiikkia. Ellefsenilla kävi kuitenkin tuuri, kun hän tutustui luokkalaisensa neljä vuotta vanhempaan isoveljeen.

– Miettikääpä miten iso ikäero neljä vuotta oli ala- ja yläasteen nurkilla? Se oli ihan hullua, hän naurahtaa nyt.

– Ne tyypit tuntuivat tietävän kaikesta kaiken. He olivat jotenkin saaneet kaikki levyt haltuunsa heti kun niitä ilmaantui. Vaikka olin nuorempi, minut otettiin mukaan tuohon pieneen porukkaan ja siitä eteenpäin kaikki elämässäni tuntui pyörivän musiikin ympärillä. Levyjä, keikkoja, levyjä ja keikkoja. Se oli kaikkea sitä, mitä olin aina halunnut.

– Metallimusiikki meni eteenpäin ihan järjetöntä tahtia. Heavy metalista speed metaliin ja speed metalista death metaliin ja death metalista black metaliin. Hyvä puoli tuossa meidän porukassamme oli se, että siellä ymmärrettiin myös Bon Jovin, Depeche Moden ja vaikka minkä päälle. Tuo rikkaus tuli määrittämään musiikkimakuani.

Kuoleman ja palavien kirkkojen keskellä

Seuraavat vuodet tulevan Mortiisin elämässä kuluivat vauhdilla. Hänellä oli muutamia bändiviritelmiä eri kokoonpanoilla jo yläastelaisena. Soittimeksi valikoitui aluksi basso. Eräs kohtaaminen määritteli paljon lähivuosia.

Yläasteen ensimmäisenä päivänä Ellefsen tutustui erääseen Vegard Sverre Tveitaniin. Eli toisin sanoen Ihsahniin.

– Näin tämän tyypin jolla oli valtava kihara tukka ja mietin, että kuka helvetti tämä oikein on, Ellefsen muistelee ja sanoo, että joidenkin ihmeellisten käänteiden kautta hän päätyi lopulta samaan bändiin Ihsahnin kanssa.

– Kuuluin Emperoriin muutaman vuoden. Se oli vain välähdyksen mittainen hetki elämässäni, mutta se vaikutti tietysti kaikkeen. Teimme lyhyessä ajassa metallia, joka kehittyi hetkessä primitiivisestä black metalista joksikin ihan muuksi. Kuten tarina kertoo, Emperor muuttui minun jälkeisinäni vuosina vielä lujemmalla tahdilla.

– Emperor oli jo demoillaan ja EP:llään jotain ihan muuta kuin mikään muu. Kun soitimme yhdessä vuosina 1991-1992, vaikuttimet olivat lähinnä 80-luvun thrash, black, death ja speed metalia, joten jos halusit erottua joukosta, oli oikeasti tehtävä jotain eri tavalla. Ihsahn oli jo tuolloin käsittämätön lahjakas ja teki omalaatuisia kappaleita.

– Ihsahn kirjoitti progressiivisesti. Erilaisia riffejä ja rytmityksiä. Kaikki meni eteenpäin intensiivisesti ja Ihsahnin sävellykset saivat minut kirjoittamaan tekstejä vähintään yhden päivätahdilla. Hetken aikaa minusta tuntui siltä, että olemme matkalla hienoihin asioihin, mutta… No, sitten ihmisiä alkoi kuolla, kirkkoja alkoi palaa ja kaikkea rajua tapahtui.

Päätään pudisteleva Mortiis kuvailee tuota lyhyttä jaksoa Norjassa elämänsä hulluimmaksi ajaksi.

Hänelle itselleen tästä teki sekavaa aikaa kaksi asiaa: Kun kirkot paloivat Mortiisin ympärillä, hän ymmärsi ettei hänen ideologiansa istu täysin yksiin monien black metal -joukon äärimmäisimpien hahmojen kanssa. 

Lopulta Mortiis sanoo, että kyseisiä aikoja sekä liioitellaan ja vähätellään, kun niitä muistellaan nyt jälkikäteen.

– Kaikki eteni hirvittävällä vauhdilla. Ensin black metalin äärimmäisyydet näkyivät levyillä, lyriikoissa ja keikoilla. Sen joukon sisällä. Sitten alkoi tapahtua äärimmäisempiä asioita. Ja vielä äärimmäisempiä.

– En istunut vankilassa minkään tapahtuneen takia, mutta olin niin keskellä sitä myrskynsilmää, että minunkin elämäni olisi voinut mennä eri tavalla yhden tai kahden valinnan mentyä toisin. Kaikkea tapahtunutta on dokumentoitu jo monesti, mutta minä sanon aina, että tuon ikäisenä kaikkien kiihko ajoi ihmisiä ryhmäpaineella vaikka mihin.

– Minusta ei ollut niin radikaaleihin tekoihin. Olin nuorena ulkopuolinen, ja olin myös noissa kuvioissa hieman ulkopuolinen. En kokenut että mikään tuho tai kenenkään lopettaminen olisi muuttanut mitään. 

Samaan hengenvetoon Mortiis tunnustaa itse muuttuneensa teinivuosien edetessä arvaamattomaksi ja ehdottomaksi omien tekemisiensä suhteen. Hän ihmettelee hieman itsekin sitä, ettei ajautunut tuolloin kaikkein rajuimpiin tekoihin.

– Tein vakavia asioita. Sekaannuin päihteisiin. Tein pikkurikoksia. Olin mukana kaikenlaisessa sekavassa. En silti vieläkään voi sanoa, miten pitkälle olisin mennyt, jos olisin sekaantunut väärään seuraan väärällä hetkellä.

– Kun lyhyen ajan sisällä tapahtui kirkonpolttoja ja Euronymousin murha, olimme kaikki nopeasti poliisikuuluisteluissa ja otsikoissa ympäri Norjan ja laajemmallakin. Minut pelasti se, etten ollut ihan samalla tavalla ”toiminnan mies” kuin ne tyypit, jotka tekivät kaikkein äärimmäisimpiä tekoja ja istuivat tuomioita. Minusta ei olisi ollut sellaiseen.

– Ilmoilla oli kyllä hieman eräänlaista ”Charles Manson -efektiä.” Moni alkoi sokeutua eräänlaisen ”kultin” vaikutuksen alaisena. Kaikki mitä niissä porukoissa tehtiin, oli jotenkin perusteltua sen mission varjolla. En voi sanoa olleeni mitenkään erityisen viisas, kun väistin ne pahimmat teot. Voin ennemmin sanoa, että olin hieman onnekas.

Tämän kaaoksen aikana Mortiis sai lähtöpassit Emperorista. Hän hymähtää, että piti tuolloin ratkaisua naurettavana, mutta ymmärsi hieman myöhemmin, ettei todellakaan ollut mikään ihanteellinen bändikaveri bändin alkuaikoina.

– Tiesin että Emperorista tulisi vielä ainakin metallin mittapuulla iso bändi ja minun suurin mokani oli se, että minua kiinnosti enemmän kaljoittelu kuin treenaaminen. Minulla oli todella raju temperamentti, jota en yrittänyt hillitä.

– Minua pyydettiin poistumaan bändistä. Se ei ole mikään salaisuus. Sain kenkää. Hetken ajan olin todella turhautunut ja aloin hiljalleen irrottautua kaikesta tuosta ”skenestä”, mihin olin hetken kuulunut. Tarvitsin siitä ainakin taukoa.

Mitä tehdä, kun metalli muuttuu haaleaksi?

Tämän kaiken jälkeen kului vain hetki, kun Mortiis todella syntyi. Lyhyen ajan sisällä Ellefsen loi Mortiis-hahmon itselleen ja alkoi tehdä täysin erilaista musiikkia kaikkeen aiempaan verrattuna.

Myöhemmin Mortiisin ensimmäisille sooloalbumeilleen loihtimaa musiikkia on alettu kutsua dungeon synthiksi ja genren ympärille on muodostunut kokonainen kulttimaine. Mortiis sanoo, ettei mikään alkanut suunnitelmallisesti.

– Vielä 90-luvun alussa black metal oli SE genre, jota seurasin kaikkein eniten ja koko ajan tuntui, että black metalissa tapahtui kaikkea erilaista, mutta sitten… 90-luvun puolivälissä black metal alkoi tuntua aika haalealta.

– Olin saanut elää Darkthronen, Burzumin ja Mayhemin parhaat ajat. Pian sen jälkeen uusi black metal ei oikein tuntunut miltään. Ajatelkaa mitä ajattelette Vargista, mutta Burzum-albumien riffit ja tunnelmat ovat jotain sellaista, mitä moni on yrittänyt kopioida tai viedä eteenpäin, mutta kukaan tai mikään ei ole pystynyt läheskään samaan.

– Kaikilla mainituilla bändeillä oli täysin oma soundinsa. Samoin oli Immortalilla, Enslavedilla ja vaikkapa Dissectionilla. Tuon jälkeen alkoi tapahtua niin, että nuo bändit alkoivat toimia uusien bändien esikuvina, eivätkä monetkaan bändit enää saaneet kehitettyä oman kuuloista musiikkia. Aloin kyllästyä siihen kaikkeen.

Mortiis sanoo kääntyneensä katsomaan taaksepäin musiikin suhteen. Hetken aikaa hän luukutteli Iron Maidenia, Saxonia, Black Sabbathia, Uriah Heepia, Deep Purplea, Led Zeppelinia ja Alice Cooperia. Sitten hän alkoi matkata yhä pidemmälle metallin ulkopuolelle ja alkoi toden teolla ottaa haltuun soundeja, jotka määrittelisivät hänen musiikkiaan.

– Sekosin täysin musiikista kuten Dead Can Dance, Diamanda Galas ja Coil. Elämäni oli ollut niin pitkään hard rockia ja yhä äärimmäisempää metallia, että löysin sen nuoruuden poltteen uudelleen kokeellisemmasta musiikista.

– En suunnitellut tekeväni enempää musiikkia. Olin ollut parissa kolmessa bändissä, jotka eivät osaltani johtaneet mihinkään. En tiennyt tulisinko sillä tavalla toimeen muiden ihmisten kanssa. Olin aika oudossa paikassa itseni kanssa. Mutta en myöskään ollut millään tutkimusmatkalla sitä kohti, että alkaisin pian tekemään musiikkia itsekseni.

Aikaa ei kuitenkaan kulunut kauaa, kunnes erilaisesta musiikista Mortiis halusi palata musiikin pariin ja myöntää ajatelleensa tuolloin: ”Vitut bändeistä. Minä teen jotain ihan itsekseni.” Kahdesta yli 25-minuuttisesta kappaleesta koostunut Født til å herske -albumi ilmestyi jo vuonna 1994, joten Mortiis ei lopulta aikaillut montaakaan hetkeä.

– Olin uppoutunut yhä syvemmälle elektroniseen musiikkiin ja huomasin, että monet niistä olivat sooloprojekteja. Olin aina tehnyt musiikkia melodiat ja riffit edellä. Nyt minua kiehtoi enemmän mennä soundi ja kokeellisuus edellä.

– Kävelin paikalliseen soitinkauppaan. Se sijaitsi muuten sen saman uskonnollisen tyypin levykaupan yläkerrassa, josta puhuin aiemmin. Ja tätä soitinkauppaa piti levykauppiaan veli. Kokeilin muutamia syntetisaattoreita, ostin yhdet ja kannoin ne koko matkan kotiin. En tiennyt mitään koskettimien soittamisesta, mutten antanut sen häiritä.

Mortiisin dungeon synth -aikakauden albumeilla 90-luvulla yhdistyivät jollain kierolla tavalla kaikki se musiikki, mitä hän oli elämänsä aikana kuunnellut hard rockista äärimetalliin ja 70-luvun progesta kokeelliseen musiikkiin.

Suurimmat alkuperäisen suunnan näyttäjät olivat kuitenkin Tangerine Dream ja Klaus Schulze.

– En ymmärtänyt täysin elektronista musiikkia kuten Tangerine Dream tai Kraftwerk vielä 80-luvulla, mutta 90-luvulla syventyessäni noihin levyihin, aloin kokea ihan uudenlaista yhteyttä niihin.

– Löysin Tangerine Dreamin levyt vahingossa. Pikkuveljeni ja hänen kaverinsa kävivät erään vähän hullun vanhemman ukon talossa. Se 80-vuotias tyyppi esitti sokeaa ja oli muutenkin hämärä tyyppi. Mutta hänellä oli myös valtava levykokoelma. Kävin siellä talossa kerran tai kaksi, mutta veljeni ja hänen kaverinsa varastelivat tuolta tyypiltä.

– Jossain 90-luvun alussa löysin noista varastetuista levypinoista Tangerine Dreamin levyjä. Levy oli Hyperborea (1983). Se oli hieno levy. Tutustuin pian bändin analogiseen 70-lukuun ja laajemmin digitaalisempaan 80-lukuun. Veljeni oli varastanut sen levyn sokealta ukolta, joten varastin levyn veljeltäni. Ei kovin kunniakas tarina, siis.

– Hyvä puoli tarinassa oli se, että tuo levy johti minut noin miljoonaan elektroniseen artistiin ja lopulta olin niin hulluna Vangelikseen ja vaikka mihin, että löysin toden teolla kipinän tehdä musiikkia itselleni ihan uudella tavalla.

Syntikoita, tyrmiä ja maskeja

Mortiisin 90-luvun dungeon synth -vaihe tunnetaan nimellä Era I. Albumit Født til å herske, Ånden som gjorde opprør (1995), Keiser av en dimensjon ukjent (1995) ja The Stargate (1999) nauttivat nykyään todellista kulttimainetta.

Instrumentaalinen, hyvinkin minimalistinen musiikki ei ollut mikään läpihuutojuttu Mortiis-taipaleen alkuvaheissa.

– Kun lähdin tekemään musiikkia itsekseni ja Mortiisin hahmolla, minulla ei ollut mitään odotuksia. En edes ollut varma, julkaisisinko mitään. Hämmennys oli suuri, kun levyni tuntuivat kiinnostavan ihmisiä, Mortiis muistelee.

– Aluksi olin syvällä undegroundissa. Jokaisen albumin myötä huomio alkoi silti kasvaa hieman. 90-luvun lopulla tein sopimuksen Earache Recordsin kanssa ja näkyvyys kasvoi kuulijoiden ja myös median suuntaan. 

– Se osoittautui aika rankaksi kokemukseksi. Ennen uutta levytyssopimusta musiikkiani olivat kuunnelleet ihmiset, joita kiinnosti tuollainen elektroninen ug-musiikki. Laajemman huomion myötä kuvioihin tuli paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää yhtään, mistä tällaisessa musiikissa oli kyse. Yhtäkkiä minua yritettiin oikein joukolla tehdä naurunalaiseksi. Maskeille, maskin nenälle, musiikin kotikutoisuudelle ja kaikelle yritettiin naureskella. 

– Se oli sinänsä ironista, että samoihin aikoihin Slipknotista oli tulossa yksi suurimmista bändeistä ja siinä joukossa oli yhdeksän kaveria maskit naamoillaan, eikä se tuntunut naurattavan ketään. Slipknot taisi soittaa oikeanlaista musiikkia ja minä soitin vääräänlaista musiikkia. 

– En antanut asian häiritä yhtään. Minun mielenlaadullani asiassa kävi ennemmin niin, että sain vain enemmän syitä tehdä asioita juuri omalla tavallani.

Mortiis sanoo pitäneensä aina siitä, miten omistautunutta underground-väki on. Hän sanoo ymmärtäneensä jo varhain, että ottaa milloin vain ennemmin pienen ja omistautuneen kuulijakunnan seuraajikseen kuin jättimäisen.

– Tiedän yhä ihmisiä, jotka ovat kuunnelleet tekemisiäni ihan alusta alkaen, ja haluavat yhä kuulla kaiken uuden mitä teen. He ovat myös sellaisia tyyppejä, jotka sukeltavat syvälle tutkimaan lisää niitä genrejä, joita keksin tehdä.

– Pitää kuitenkin ymmärtää, ettei ”dungeon synth -skeneä” ollut olemassakaan. Koko ”genre” yhdistettiin metalliin. Minunkin tapaukseni tämä tarkoitti sitä, että kun soitin muutamia pieniä keikkoja, tämä tapahtui usein metallibändien seassa. Mortiis oli vähän goottia, vähän metallia ja vähän industrialia, muttei oikein mitään tiettyä noista.

– Ihmiset olivat vähän hämillään, kun kaikkien metallibändien keskellä lavalle nousi yksi kaveri soittamaan koskettimilla, mukana oli paljon taustanauhoja ja tällä kaverilla oli hieman erilaiset maskit naamassa kuin mustaa ja valkoista. Oli muutamia tilanteita, kun minut haluttiin hakata keikan aikana tai sen jälkeen.

Mortiisista ei voi puhua käsittelemättä Mortiis-maskia ja -hahmoa. Ne nousevat toisinaan esille jo ennen musiikkia. Metallissa ja musiikissa on nähty vuosikymmenien aikana vaikka minkälaisia maskeja ja visuaalisuuksia, mutta Mortiis erottuu tässä kaikessa yhä joukosta. Kaikki lähti Mortiisin mukaan syntymään pieni osanen kerrallaan.

– Tämä kaikki liittyy tietysti siihen, miten paljon KISS, Alice Cooper ja W.A.S.P. merkitsivät minulle nuorena. Oli tavallaan hyvinkin sopivaa, että alan viedä tuota samaa perintöä omanlaiseeni suuntaan, kun teen musiikkia. Olin myös todella kiinnostunut Lord of the Ringsista. Ei vain kirjasta itsessään, vaan koko siitä maailmasta.

– Kun aloitin Mortiisin, siitä tuli nopeasti yhdistelmä vanhan rockin vaaraa ja visuaalisuutta, Lord of the Ringsin viitoittamaa fantasiaa ja black metalin äärimmäisyyttä. Kun olin saanut lähtöpassit Emperorista, minulle oli täysin selvää, että haluan tehdä visuaalista musiikkia, mutta pieneen hetkeen en tiennyt, mitä tämä oikeasti tarkoittaisi.

– Ajattelin, että mikä olisi seuraava aste corpse painteista? Halusin käyttää vielä enemmän maskeja kuin vain maaleja. Mieleeni nousi italialainen heavy/horror -bändi Death SS ja albumi …In Death of Steve Sylvester (1988). Olin nähnyt kuvia bändistä, joissa jokaisesta jäsenestä oli tehty proteeseilla ja maskeilla eri kauhuelokuvien hahmoja.

– Jokin tällainen voisi toimia, ajattelin. En kuitenkaan halunnut kopioida mitään valmista hahmoa. Lähdin viemään kaikkea örkkimäisempään suuntaan. Ensimmäisinä vuosina tein maskit vain savella, ja meikkasimme sen. Ajan kuluessa välineet ovat tietysti parantuneet, mutta olen aina halunnut tehdä mahdollisimman paljon itse.

Näin poikkeuksellisen hahmon myötä herääkin kysymys, onko Mortiis täysin Håvard Ellefsenista irrallinen hahmo, onko se oikeastaan vielä enemmän hänen itsensä ilmentymä vai jotain tältä väliltä? Eli toisin sanoen, missä kulkee Håvard Ellefsenin ja Mortiisin välinen raja, vai ajatteleeko hän itse näiden olevan kaksi erillistä asiaa?

– Voi olla, että koko Mortiis on lopullinen ilmentymä siitä, miten ulkopuolinen olen aina ollut? Mortiis arvuuttelee.

– Totta puhuakseni minulla ei ole koskaan ollut Mortiisille tai maskeille mitään sen suurempaa tai syvällisempää filosofiaa. Aluksi tein mielessäni jonkinlaisen toisen maailman, jossa varhaiset Mortiis-albumit tapahtuivat, mutten halunnut luoda hahmolle varsinaista tarinaa tai ajatellut, että kyse olisi myöskään minusta erillinen hahmo.

– Kun laitan maskit päälleni, en muutu miksikään muuksi. Mortiis ei ole minulle pakopaikka tästä maailmasta tai itsestäni. Mortiisin ei ollut koskaan tarkoitus olla mikään esitys, vaan se on ihan yhtä paljon minä kuin Håvard on.

Onnekkaita vahinkoja studiossa ja lavalla

Mortiis on elänyt jatkuvassa muutoksessa. Sen audiovisuaalinen runko on aina säilynyt, mutta kolmen vuosikymmenen aikana Mortiisin dungeon synth on muuttunut industrial rockin kautta goottirockin ja jopa synthpopin moniin eri muotoihin. Jokainen Mortiis-albumi on ollut kuin oma erilainen maailmansa Mortiis-ulottuvuudessa.

– Olen aina halunnut ajatella, että Mortiis on yhtä pitkää jatkumoa, joka jatkuu Mortiisin loppuun saakka, hän sanoo.

– Jos katsoo ensimmäisiä ja viimeisimpiä levyjäni, ne ovat kuin ihan eri maailmoista peräisin. Jos taas etenee levyjeni läpi järjestyksessä, jatkumon voi aistia kaikessa. Pidän jopa siitä, että piilotan levyjen kansiin ja muuhun kuvastoon kaikenlaisia symboleita ja vihjeitä siitä, millä tavalla käsissä oleva levy yhdistyy edeltäjäänsä ja seuraajaansa.

– Olen perinpohjainen nörtti. Kasvoin 80-luvulla Marvel– ja DC-sarjakuvia ahmien, joten ei ole mikään ihme, että ajattelen myös musiikkiani suurena jatkumona, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Minulle oli alusta alkaen selvää, että vaikka musiikkini muuttuisi ajan kanssa paljonkin, kaikki voi kuulua yhteen arvoituksellisien visuaalisuuksien kautta.

Dungeon synth -albumien jälkeen Mortiis julkaisi yhden arvostetuimmista levyistään. The Smell of Rain (2001) oli askel kohti dark waven ja synapopin soundien maailmoja, mutta silti mortiismaisella tavalla.

Juuri tässä kohdassa Mortiis alkoi tehdä selväksi, että Mortiis voi lopulta tarkoittaa millaista musiikkia vain. Kuten musiikissa toisinaan tapahtuu, kuvailee Mortiis The Smell of Rainia kaaoksessa syntyneeksi onnekkaaksi vahingoksi.

– Se on ehdottomasti yksi tärkeimmistä levyistä Mortiisin kannalta.

– Tärkein asia asia oli se, että aloin kirjoittaa normaalimman mittaisia kappaleita pitkien dungeon synth -maalailujen sijaan. Toisekseen jätin instrumentaalisen musiikin taakseni ja aloin myös laulaa Mortiis-albumeilla.

– Laulaminen oli aivan helvetin pelottavaa. En tiennyt yhtään mitä tehdä. Halusin laulaa aggressiivisemmin kuin mitä levyllä kuullaan, miten tiennyt miten se onnistuisi. Kuulin melkein ensimmäistä kertaa lauluani, kun menin studioon äänittämään The Smell of Rainia. En ollut harjoitellut lainkaan. En ollut tehnyt minkäänlaisia lauludemoja.

– Musiikki oli jo äänitetty, minulla oli jo lyriikat ja menin vain studioon mikin äärelle laulamaan. Siitä olisi voinut tulla ihan täysi katastrofi. Äänitin kaiken Göteborgissa pienessä studiohuoneessa aivan karmeilla studiolaitteilla. En tiedä tekikö se lauluille hyvää vai huonoa, että äänitin kaiken itsekseni, mutta ainakin sain työrauhan ääneni kanssa.

– Olimme täysin persaukisia levyä tehdessämme. Yhtenä päivänä onnistuin lukitsemaan itseni studion ulkopuolelle, kun minun oli pakko äänittää juuri tuon päivän aikana loput lauluni. Jouduin rikkomaan ikkunan ja kiipeämään studioon. Kummaa kyllä juuri tuosta laulusessiosta tuli yksi parhaista, mitä levylle ikuistettiin, joten jotain hyötyä murtautumisestakin oli.

– Albumilla on muutenkin paljon sellaisia onnekkaita sattumia. En tiennyt läheskään aina, mitä olin tekemässä eri laitteilla studiossa. Hienoja juttuja tapahtui vahingossa. Se on todella melodinen albumi, jonka oli tarkoitus kuulostaa paljon raskaammalta ja rajummalta, mutta lopulta albumista tuli juuri tuon ”epäonnistumisen” takia niin onnistunut.

Yksi suuri muutos samoihin aikoihin oli myös se, että yksin dungeon synth -albumiensa kanssa askarrellut Mortiis oli pitkästä aikaa myös bändi, joka lähti kiertueille. Mortiisin itsensä oli jälleen keksittävä itsensä uudelleen.

– Olin kauhuissani. Ensimmäisillä keikoilla keskityin pitkälti seisomaan paikoillani, jotta muistaisin edes sanoitukset oikein. Voi olla, ettei äänestäni edes kuulunut aluksi paljoakaan, koska lauloin niin hiljaa, Mortiis pyörittelee.

– Keikkojen edetessä aloin liikkua enemmän ja äänenkäyttönikin alkoi voimistua. Yllätyin itsekin, että esiintyminen alkoi tuntua pitkästä aikaa mukavalta. Tuo itsevarmuus johti siihen, että aloimme soittaa The Smell of Rainin kappaleita yhä aggressiivisemmalla otteella, jolloin se materiaali alkoi kuulostaa enemmän siltä, mitä olin ajatellut.

– Bändisoitto ja kiertueet olivat todella tärkeä asia itselleni. The Smell of Rainia seuranneiden keikkojen jälkeen tiesin toden teolla, ettei Mortiis tule olemaan mitään yhtä ja tiettyä asiaa koko loppuajan kun teen sitä. Minulle alkoi kirkastua ajatus siitä, että yksin tai bändin kanssa tekemällä voin lopulta tehdä tulevaisuudessa ihan mitä haluan.

Omalle musiikille voi tehdä mitä tahansa

Seuraava vaihe Mortiis-tarinassa suuntasi yhä syvemmälle industrial rockin ja metallin suuntaan. The Grudge (2004) ja Perfectly Defect (2010) albumit saivat ristiriitaisen vastaanoton, ja jälkimmäisen Mortiis julkaisi omakustanteena.

Jälkeenpäin on tullut selväksi, että näilläkin albumeilla on myös erittäin vihkiytynyt kuulijakuntansa.

– The Grudge oli monella tapaa sitä, mitä halusin The Smell of Rainin olevan, mutta mitä en osannut tuolloin tehdä, Mortiis sanoo nyt parikymmentä vuotta myöhemmin ja sanoo nauttineensa levyn rajattomasta kokeellisuudesta.

– Aloin kiinnostua yhä enemmän studioteknologiasta. Olin hankkinut useamman syntetisaattorin, tietokoneen ja plugareita, joten pystyin äänittämään paljon enemmän sellaisia asioita, joita olin aina halunnut tehdä. Laitteet olivat halventuneet sen verran, että jopa minulla oli varaa hankkia niitä, mikä mahdollisti Mortiisin tulevaisuuden.

– Halusin kokeilla enemmän sitä, mitä voisin tehdä erilaisilla soundeilla, säröillä ja noisemaisilla ratkaisuilla. Siitä syntyi aika outoja hybridikappaleita, eikä ole mikään ihme, että minulla kesti noin vuosi noita kappaleita tehdessäni. Aloin ymmärtää paljon enemmän studiotyöstä, miksaamisesta ja masteroinnista, mikä johti minut uudelle tielle.

– Tärkein juttu minulle itselleni oli se, että aloin jälleen hyväksyä yhä vahvemmin sen, että muiden soundien omaksumisen sijaan tulen jatkossakin tekemään oma soundiani, enkä edes tähtää mihinkään yleisesti hyväksyttyyn.

Seuraavien vuosien aikana Mortiis julkaisi paljon remix-albumeita, joilla hän tai muut versioivat uudelleen hänen vanhempia teoksiaan. Remix-albumit tai edes -kappaleet eivät ole metallimusiikissa mitään kaikkein tavallisinta antia. 

Useimmiten remix tarkoittaa vierailevaa laulajaa tai pieniä muutoksia tempoissa tai soundeissa. Mortiis halusi viedä asian pidemmälle ja sanoo tämän olevan peruja hänen pitkäaikaisesta kiinnostuksestaan elektroniseen musiikkiin.

– Luulenpa että moni metallimuusikko ajattelee, että kun kappale on valmis, siihen ei kuulu enää kajota, koska uudelleen äänitetty levy tai remix olisi jonkinlainen signaali siitä, ettei tekijä pidä omia teoksiaan arvossa.

– En minäkään haluaisi, että Iron Maiden remiksaisi The Number of the Beastin (1982). Soittimilla soitettu musiikki on sellaista, johon en itsekään halua merkkiteoksiin kajottavan. Sitten taas elektronisessa musiikissa remiksauksia tehdään koko ajan, koska siellä suunnalla soundien mahdollisuudet ovat lähestulkoon rajattomat.

– Pidän ajatuksesta, että jopa joku ihan muu ottaa kaikki alkuperäiset studioraitani, revittelee menemään niillä ja kuulen, mitä joku muu tekee samalla musiikilla. Samoin minusta on todella mielenkiintoista ottaa omia vanhoja kappaleitani ja pistää niitä ihan täysin uuteen uskoon, koska en usko että tällainen musiikki on sementtiin valettua.

– Remix-kuvioissakin minulla on ollut onnea. Käytännössä aina kun olen lähettänyt musiikkiani jollekin toiselle, olen saanut takaisin todella hienoja versioita, joita on ollut ilo julkaista. Samalla olen oppinut musiikistani jotain uutta. Olen voinut julkaista useita aika hienoja remix-kokonaisuuksia, koska kappaleistani on tehty niin paljon hienoja versioita.

Mortiis sanoo suhtautuvansa musiikkiinsa siten, että levyille tallentuneet kappaleet ovat otoksia todella pienestä hetkestä. Sama kappale on ollut hetkeä aiemmin todella erilainen ja olisi hetkeä myöhemmin jälleen erilainen. Siksi hän ei halua ajatella niin, että kerran äänitetyn musiikin on pysyttävä ikuisuuden vain siinä muodossa.

– Ymmärrän silti, etteivät remiksaukset ole kaikille. Kaikkia ei kiinnosta kuulla 10 versiota samasta kappaleesta.

Hieman samaan tapaan kuin remix-albumit ovat olleet osa Mortiis-tarinaa, Ghosts of Europa -albumi (2026) puolestaan yhdistelee lähes kaikkia Mortiis-tarinan eri osia yhdeksi, todella kiehtovaksi kokonaisuudeksi.

Ghosts of Europa tai aiemmin mainittu The Grudge eivät voisi olla soundiltaan kauempana toisistaan, mutta Mortiis-henki on vahvasti läsnä albumin gootahtavassa synthpopissa, darkwavessa ja ambient-henkinen industrialissa.

Mortiisin mukaan albumi ei olisi ollut mahdollinen ilman koko hänen tähän asti kulkemaansa polkua.

– Tein Ghosts of Europaa todella pitkään, koska äänitin samoihin aikoihin kaksi ensimmäistä albumiani kokonaan uusiksi ja tein myös dungeon synth -kiertueita, joten uuden levyn sessiot pirstaloituivat todella monen vuoden ajalle.

– Kaikki tämä teki kuitenkin hyvää albumille. Sain monta kertaa etäisyyttä musiikkiini, mikä ei ole ollut aina mahdollista. Nyt jokainen kappale edustaa ihan omaa ideaansa, ja ne ovat siten kuin omia maailmojaan albumin isossa universumissa. Halusin että jokaisesta kappaleesta tulee todella vahva yksilönsä.

– Kokeilin paljon enemmän eri ratkaisuja kuin koskaan. En tyytynyt vähään. Kokeilin paljon eri soundeja, eri tapoja laulaa, erilaisia naislauluja ja paljon erilaisia sovituksia. Luulen että albumilla kuuluu kaikki se, mitä Mortiis on.

Hetken mietittyään Mortiis lisää, että Ghosts of Europa on hänen soundtrack-henkisin albumikokonaisuutensa.

– Koin tämän albumin vielä visuaalisemmin kuin aiemmat. Olisin jopa halunnut ottaa vielä enemmän erilaisia kuvia jokaista kappaletta varten kuin nyt otimme. Albumi kertoo omaa tarinaansa jopa ilman lyriikoita.

Elämän varrella muuttunut arvaamattomuus

Harvemmin puhuttu puoli Mortiisin musiikissa ja Håvard Ellefsenissa ovat lyriikat, vaikka ne ovat olleet jo Emperor-ajoista asti se puoli Mortiisin luomuksista, jotka ilmentävät hänen mielenliikkeitään kaikkein suorimmalla tavalla.

– Olen erittäin intuitiivinen sanoittaja, eikä minulla ole ollut yhtä ja samaa tapaa kirjoittaa tekstejä. Olen aina luottanut siihen, että todella suoraa ja suodattamattomasti kirjoittamalla tekstit edustavat minua, Mortiis sanoo.

– The Smell of Rainin ja The Grudgen sanoitukset syntyivät todella lyhyessä ajassa. Ihan hetkessä. Sitten taas Ghosts of Europan sanoituksien kohdalla kunkin kappaleen tekstit syntyivät lyhyessä ajassa, mutta albumi otti ikuisuuden. 

– Olen huomannut, että jos en ole kirjoittanut pitkään aikaan, minulla kestää pitkään lämmitellä tekstittämistäni edes sen verran, että saan mitään mielenkiintoista kirjoitettua. Minun kannattaisi varmasti olla enemmän sellainen tekstittäjä, joka kirjoittaa koko ajan jotain muistiin, mutta sellainen minä en ole, eikä minusta taida tulla sellaista.

– Olen tehnyt sanoituksia jopa niin, ettei minulla ole ollut mitään valmiina, kun olen astellut mikrofonin eteen. Return to the Old Fields on syntynyt juuri tällä tavalla. Täysin miettimättä ja vain ensimmäisiä ajatuksiin tulleita sanoituksia mikrofoniin laulaen. En olisi voinut tehdä noin aikoinaan, mutta nyt tuo tapa voi joskus olla jopa se paras keino.

– Albumilta löytyy yksi kappale, jonka eräässä osassa ei ole juurikaan sanoja, vaikka kappale kuulostaa siltä, että siinä lauletaan sanoin. Äänitiin kappaleisiin äänteitä ja ääniä, jotka kuulostavat sanoilta. Voitte itse tutkia, mikä kappale on kyseessä. Minulle on tärkeintä, että lyriikoiden tai jopa epälyriikoiden fiilis edustaa todella suoraan minua itseäni.

Mortiis sanoo, että hänen rehellisyytensä itseään kohtaan on muuttunut paljon 35 vuoden aikana. Suurin ero hänen varhaisten ja nykyisten lyriikoiden välillä on se, ettei hän mieti enää tuumaakaan musiikin tai sanojen sääntöjä.

Hän kutsuu itseään vähän hulluksi. Hän sanoo että se ehkä kuuluu hänen musiikistaan ja sanoistaankin. Hän ei ihan täysin itsekään ymmärrä, miten tällaisilla teksteillä ja musiikilla on voinut tehdä uran, joka ei oikeastaan ole ura.

– Olen aina ollut sellaista tyyppiä, joka menee täysillä siihen suuntaan, mihin se syvin sisimpäni haluaa mennä. Ehkäpä sen takia en ole koskaan oikein osannut suodattaa musiikkiani tai sanoituksiani mitenkään.

– Samassa ajassa kun olen tehnyt tätä eriskummallista musiikkia, olisin todennäköisesti voinut kouluttautua jollekin alalle ja tehdä jo ihan oikeankin uran. Ihan varmasti olisin voinut ainakin elää varmempaa elämää. Hyväksyin kuitenkin jo nuorena, että mieleni on luova, enkä oikein mitenkään pysty olemaan pitkään aloillani.

– Mieleni on yhä aika arvaamaton. Tosin eri tavalla kuin nuorempana. Kun luen vanhimpia tekstejäni, näen niissä jopa aika katkeran ihmisen etsimässä syitä sille, miksi hänen pitäisi antautua yhteiskunnan koneistoon. Kun taas ajattelen tuoreimpia tekstejäni, niissä kirjoittaa ihan eri tavalla ehdoton ihminen, joka ei vain ole antanut millekään periksi.

Aina välillä Mortiisista puhuttaessa häntä kuvaillaan hankalaksi ja erikoiseksi muusikoksi. Mortiis tunnistaa syyn tälle ja naurahtaa sitten, että hänen ehdottomuutensa ja äärimmäisyyksiin pyrkimisensä ovat johtaneet vaarallisillekin teille.

– Muistutan itseäni aina välillä siitä, mitä kaikkea vaikkapa rakas vaimoni on joutunut sietämään, hän jatkaa heti.

– Luulin pitkään, että saan rauhoiteltua kiihkeää mieltäni vain mahdollisimman runsaalla juomisella. Varsinkin kiertueet olivat välillä sellaisia, etten ihmettele lainkaan, miksei kanssani haluttu aina tehdä kovin syvää yhteistyötä. Jos luen tietyn ajan tekstejäni, niissä on paikoin niin huuruisia juttuja, etten itsekään tiedä, mitä olen ajatellut.

– Olen aikoinaan yrittänyt olla rock ’n roll -tähti olematta rock ’n roll -tähti. Elin sitä elämäntapaa, vaikkei minulla ollut mitään rahkeita sille. Vaimoni on joutunut seurailemaan sitä, kun homma karkaa kiertueilla ihan totaalisesti lapasesta, eikä miehestä kuulu päivä- tai viikkokausiin kiertueiden jälkeenkään yhtään mitään. En ole lainkaan ylpeä siitä.

– Lopetin juomisen muutama vuosi sitten. Liika on liikaa. Koin sitä tarpeeksi. Olen nyt keskittänyt kaiken humaloilta ja krapuloilta säästyneen energiaan musiikkiin. Ei ihme, että olen tehnyt musiikkiin liittyviä asioita enemmän kuin ikinä. Se mikä oli nuoruudessani arvaamattomuutta, on kanavoitunut hyväksi impulsiivisuudeksi musiikissa.

– En tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni tehdä tätä musiikkia näin kauan ja perheen, joka on aina ollut tukenani, vaikka olen tehnyt aika hirveitäkin asioita. Siksi en ota enää mitään elämässä itsestäänselvyytenä.