Riihimäki on pääkaupunkiseudun aluskunta Hämeenlinnan eteläpuolella, josta on vaikea keksiä mitään sanottavaa. Nuorempana ainoa asia, mitä kaupungista tiesin oli se, että sen nuorisolla on tapana ottaa yhteen naapurikunta Hyvinkään nuorison kanssa. Nyt Riksun keskustan torialueella on onneksi rauhallista, mutta pääkaupunkiin kantautuneiden kuulopuheiden mukaan kahakat 90-luvulla olivat varsin messeviä. Ennen kesäistä ajomatkaani tänne yritin googlailla paikallisia nähtävyyksiä, mutta tarjolla oli lähinnä kirkkoja ja lasinpuhallusta. Niinpä luulisin, että Riihimäen suurin nähtävyys on minunkin kesäretkeni pääkohde, kahvila Mokkakuun terassilla istuva punk-legenda Janne Tamminen, joka on asunut täällä koko ikänsä.
– Käytännössä joo, Janne toteaa ylpeyttä äänessään. Neljä vuotta asuttiin vaimon kanssa Turussa, kun hän opiskeli siellä vuosituhannen vaihteessa. Eli just niihin aikoihin, kun Combat Rock on perustettu. Mun ensimmäinen toimisto oli siellä, mut muuten ollaan oltu täällä aina.
Entä olitko mukana niissä Hyvinkää-kahakoissa?
– En ollut, onneksi. Jotkut skeittarifrendit taisi olla ja muistan, että joskus kaupungilla oli huhua, että hyvinkääläiset tulee viikonloppuna mestoille tappelemaan. Mutta ne kahakat taisi kuivua kasaan.
Huh!
Riihimäellä on perustettu myös hardcore-yhtye Endstand, jonka keulilta Janne on tuttu. Siis mainitun Combat Rock -levy-yhtiön ja levykaupan lisäksi. Ja sen lisäksi, että mies on toiminut mm. HIMin ja Haloo Helsingin kiertuemanagerina, tuotantopäällikkönä Warner Livellä, promoottorina Nelonen Medialla ja ja ja… Janne Tamminen on ehtinyt paljon. Tätä nykyä Soldout Managementilla työskentelevä sekatyöläinen antaa ehtivyydestään kiitosta juurikin Riihimäelle.
– Tällaisessa paikassa tapahtuu aika vähän, niin jossain vaiheessa nuorena jo tajusin itse silleen, että kun täällä ei tapahdu mitään, niin sitten on itse tehtävä. Ja mun kaltaisia ihmisiä on onneksi aika paljon ympäriinsä, että on sitä rohkeutta yrittää. Joillekin siitä on sitten tullut jopa työ, ja ne on menestynyt hyvin ja jotkut on ajanut karille pahasti, mutta ainakin ne on yrittäneet.
– Kyllä varmaan monen mielestä se on aika surullista, että on jämähtänyt tällaiseen pikkukaupunkiin. Esimerkiks helsinkiläisen silmin Riihimäki on varmaan jossain ihan skutassa. Mutta täällä asuminen on kuitenkin yli puolet halvempaa kuin Stadissa missään. Meillä on varaa asua sellaisessa pienessä omakotitalossa, ja on sellainen piha, että koirat voi jolkottaa siinä vapaana. Pikkukaupunki mahdollistaa tosi paljon. Ihan samalla tavalla täällä on isoja ruokakauppoja ja jos mä tarvitsen jotain muuta, niin edelleen mä pääsen sinne Helsinkiin.
Nauraako nuori punkkari-Janne sisälläsi tälle esikaupunkialueen omakotitalo-kultainen noutaja-kerran viikossa Prismaan -Jannelle?
– Kyllä se varmaan nauraa, joo. Totta kai sitä oli hirveän uhmakas ja täynnä aatteen paloa silloin junnuna. Mut vaikka asiat on tosi eri tavalla, niin kyllä mä koen, että se ydin on edelleen se sama. Ne arvot on tosi samankaltaisia, että edelleen mä olen kasvissyöjä ja yritän oikeasti ajatella jotenkin tämän maailman hyvinvointia, vaikka yksi ihminen siihen edelleen valitettavan vähän voi vaikuttaa. Kuitenkin mä välitän sen verran, että yritän niillä omilla valinnoilla kuluttaa mahdollisimman vähän tätä planeettaa. Sitten samaan aikaan keski-ikäinen minä ostin just eilen illalla itelleni ja vaimolle lennot Kreikkaan, kun mennään katsomaan yhtä keikkaa syyskuussa. Että onhan tämä tavallaan ristiriitaista ja varmaan naurettavaakin. Mutta harva meistä on täydellinen ja kyllä mä myönnän myös ne vajavaisuuteni.
Syytön heittäköön ensimmäisen kiven, mietin ajettuani tekemään tätä haastattelua citymaasturilla. Ja voinee kuitenkin sanoa, että Tamminen saa myös kiittää nykyisestä elämästään sitä Punkkari-Jannea, joka yli 30 vuotta sitten alkoi järkkäämään Riksuun keikkoja. Siitä alkoi Jannen matka musiikkibisneksen syövereihin, joka on kulkenut melkoisen seikkailun omasta pienlevy-yhtiöstä monikansallisiin korporaatiohin ja paljoon siinä välillä. Jotain olennaista nuoresta punkkarista on matkan aikana kuitenkin säilynyt.
– Siitä mä olen iloinen, että vaikka olen tuossa musabisneksessä ollut, niin edelleenkään se bisnes ei ole vienyt mua. Raha ei määritä minua tai mun tekemisiä. Totta kai mun tekemisissä joutuu ajattelemaan paljon rahaa ja niitä asioita tehdään, jotta yritys, jonka kanssa teen töitä, tekee rahaa. Mutta se on mun työtä ja siitä mulle maksetaan, ihan hyvinkin. Mutta edelleenkään mä en määritä itseäni tai tekemisiäni sen takia, että mun täytyy saada maksimisti rahaa.
Raha on helppo nähdä intohimon vastakohtana. Että jos haluaa takoa massia, on pakko joustaa idealismistaan ja antaa markkinataloudelle periksi. Toisaalta rahalla on myös helpompi ruokkia omia intohimojaan.
– Ei mulla edelleenkään ole mitään säästöjä. No talo on kohta maksettu, joo. Mutta kun ne tulot on parantunut, niin sitten sitä olen panostanut siihen, että meillä on kolme lasta ja kaikki harrastanut paljon, niin niihin on mennyt ihan valtavasti rahaa. Ja olen sitten myös panostanut matkusteluun ja keikkoihin. Se on mulle jotenkin semmoinen, että vaikka joku voisi ajatella, että onpa tyhmää, että tyyppi tekee musan kanssa töitä, niin sitten se lähtee lomalle katsomaan musaa. Mutta se musa on se mun intohimo ja mä onneksi nykyään pystyn irtautumaan siitä työminästä silloin, kun mä lähden keikalle, ja pystyn nauttimaan siitä. Jotenkin ennen koronaa varsinkin musta tuntui, että mä olin vähän leipääntynyt. Silloin kun menin keikalle, niin katselin vaan, että onpa toi rumpuraiserin rätti tosi huonosti laitettu.
Omasta kokemuksestani voin sanoa, että se on joskus musiikkialalla jopa ammattitauti, ettei pysty enää nauttimaan musiikista vilpittömästi. Asiat näkee numeroina ja analyysina ja on helppo unohtaa tunne siinä taustalla. Se on onneksi myös krapula, josta voi parantua.
– Joo toi korona-aika itse asiassa teki mulle tosi hyvää. Silloin ei tapahtunut mitään ja se oli semmoinen pysähdys, että silloin mä sain levättyä itteni kuntoon. Ja sitten jotenkin sain etäännytettyä itteni kaikesta keikkailusta riittävästi, jotta jotenkin löytyi se palo taas. Ja silloin mä löysin myös sen, että vaikka mä oon punkkia ja metallia kuunnellut koko ajan, mutta se on jotenkin ollut semmoista, että kuunnellaan nyt sitten. Mutta silloin se taas iski silleen, että jumalauta tää on hyvää musaa! Ja siitä lähtien on ollut silleen, että edelleen kun mä laitan jonkun hyvän levyn soimaan, niin oon silleen, että tää on parasta musaa mitä mä tiedän. Että löytyi se joku, mistä mä oon lähtenyt. Se musiikin joku ydin, se sisin löytyi sieltä taas.
EI TÄN NÄIN PITÄNYT MENNÄ!
Endstand lopetti motivaation puutteeseen Eurooppa-hardcoren huipulla vuonna 2008. Kuitenkin, 17 vuoden tauon jälkeen, viime vuonna orkesteri yllättäen palasi täydestä hiljaisuudesta lavoille ja teki Suomessa liudan klubi- ja festarikeikkoja vastaanoton ollessa innostunut. Tänä keväänä vuorossa oli ensimmäiset Euroopan keikat pitkästä aikaa.
– Vittu että oli siistiä! Siis kun ei tiennyt yhtään mitä odottaa. Oli kuitenkin yli 18 vuotta, kun viimeksi oltiin siellä. Oli yllättävän hyvin jengiä. Kolmella viidestä keikasta muistin kysyä, että kuka näkee meidät ensimmäisen kerran. Kahdella Saksan keikalla about puolet oli ensimmäistä kertaa, että oli siellä uuttakin kiinnostunutta väkeä. Mutta sitten Prahassa oli ihan hyvin jengiä, niin siellä ehkä nousi 15 kättä, ketkä eivät olleet meitä ennen nähneet. Jokainen keikka oli parempi kuin edellinen ja jotenkin tuntui, että se kone lähtee hyvin käyntiin.
Kiertäminen viisikymppisenä on aika erilaista kuin joskus nuorempana, mutta Endstand toimi edelleen tavoilleen uskollisena ajaen keikat punkkimeiningillä pakettiautolla ja hoitaen kiertueen tuotannon itse. Aika harvoin keski-ikäisenä pääsee enää roadtrippailemaan yhdessä parhaiden ystävien kesken. Jannen hymy on leveä kiertuetta fiilistellessä.
– Oli vaan niin saatanan nastaa. Kun se on tavallaan tosi uutta meille taas. Kyllä se on vaan semmoista, että juttu lentää ja ihan todella typerää läppää nauretaan. Edelleen mä ajoin kaikki reissut, mä en suostu päästä ketään muuta siihen rattiin. Meillä on semmoinen läppä, että Riitta ajaa. Ihan vaan semmoista, että se oikeasti on ilon kautta. Sitten kun jossain joku meistä oli vähän silleen, että no, onhan tämä vähän tällaista ja muistui ne ajat, että tämmöisiähän ne paikat olivat, sellaisia punkkilääviä, ja infoa oli aika vähän, niin ihan sama, kyllä me pärjätään! Jossakin mestassa oli keikkapaikalla ylimmässä kerroksessa kattoa vasten semmoinen majoitustila. Ulkona oli 30 astetta lämmintä, siellä sisällä oli 50 astetta ja semmoinen aika pölyinen punkkiluola. Sit oltiin vaan silleen, että ei meidän ole pakko olla täällä, mennään hotelliin! Se on nykyään semmoista, että voi vähän silottaa sitä omaa tietään, jos olosuhteet on semmoiset, ettei ihan lähde. Silleen ollaan aikuistuttu.
– Ja kun noiden tyyppien kanssa on vaan niin saatana hyvä olla, niin ihan sama mitä me tehdään, on vaan nastaa. Ja sitten kun me ei tehdä sitä liikaa, tavallaan niin kuin tietoisesti. Meidän rumpalin työ jo sanelee sen, että meillä on kesällä kaksi kuukautta aikaa, että me voidaan toimia. Se on muuten niin kiinni, kun se on Porin teatterissa näyttelijä. Sitten kun me päästään tekemään jotain, niin yritetään pitää se silleen, että se on pelkkää juhlaa, kun me lähdetään liikkeelle.
Juhlan tunnussa piilee aina vaara, että sitä haluaa lisää, jolloin se kääntyy lopulta itseään vastaan, kun siitä tulee taas arkea.
– Joo, mutta onneksi se Pekan työ rajoittaa sitä jo niin paljon, että ei ole sitä vaaraa. Kyllä me nyt puhuttiin, että ensi kesänä voisi tehdä jonkun vähän pidemmän reissun ulkomailla. On se sitten puolitoista viikkoa tai kaksi viikkoa. Ja jos jossain Euroopassa on jotain festareita, mitkä on kiinnostuneita, niin voidaan tehdä jotain pistokeikkoja sinne. Ja tietty Suomessa jotain. Mutta meillä on kuitenkin kaikilla perheet ja työt ja kaikkea, niin se rajoittaa niin paljon. Sitten kun ei ole pakko tehdä mitään, niin voi valikoida ne parhaat jutut sieltä.
Tämä kuulostaa ihan siltä, että Endstand on oikeasti aktivoitunut.
– No on! Ei me ikinä tulla enää siihen malliin tekemään mitään, kuin me tehtiin aikoinaan, kun se oli meidän about koko elämä. Mutta ollaan sovittu, että niin kauan kuin se tuntuu näin hyvältä, niin tehdään. Viime vuonnakin, kun me ekan kerran aktivoiduttiin, niin oltiin sovittu, että katsotaan se kesä, että miltä se tuntuu, ja sen jälkeen istutaan alas ja mietitään, että jatketaanko. Mut kyllä se itselle oli alusta asti selvää ekan keikan jälkeen, että todellakin jatketaan. Mutta silti oltiin silleen, että katsotaan, että miten ne kesän keikat menee ja miltä se tuntuu. Sitten mentiin meidän mökille, ja siellä sitten puhuttiin, että pitäisikö. Ja kaikki oli, että todellakin!
Oliko se odottamatonta, että se oli niin siistiä? Kun se alkuperäinen ajatus oli kuitenkin, että tehdään nyt vähän jotain ja kattellaan.
– Silloin, kun se idea mulle ekan kerran tuli, niin se oli jotenkin itselle semmoinen… Se varmaan pohjaa siihen, että kun mä sain sydänkohtauksen 5,5 vuotta sitten, niin jotenkin silloin oikeasti tajusin, että kyllä mäkin kuolen joskus. Ja se kuolema voi tulla ennemmin kuin ymmärtääkään. Sit se ajatus tuli yhdellä keikalla, missä oli paljon kaveribändejä ja kavereita ja se yhteisöllisyys oli jotenkin semmoinen, että nyt mä myönnän itselleni, että mä kaipaan tätä. Mutta kun aina puhuttiin, että se meidän vika keikka oli niin hyvä, että ei sen jälkeen voi enää mitään tehdä, niin se kynnys siihen, että uskaltaisi edes ajatella, että 15 vuotta vanhempana ja 15 kiloa isompana voisi jotenkin yrittää saada sen saman intensiteetin aikaan kuin mikä meillä silloin oli.
– Ja tämä bändi, kun itse olen elättänyt itseni jo aika pitkään musabisneksessä, ja varsinkin, kun bändin lopettamisen jälkeen mun tekeminen on ollut tosi kaupallista, niin tämä on jotenkin ihana vastaveto sille, kun tossa ei tarvitse oikeasti ajatella bisnestä yhtään. Se on tosi vapauttavaa. Ei tarvitse tehdä mitään budjetteja ja laskelmia. Jos joku menee miinukselle, niin sitten menee. Kyllä me siitä selvitään. Harrastukset maksaa.
Legenda kertoo, että kun Live Nation alkoi taannoin hieromaan keskustelua Guns’n’Rosesin paluusta, niin sopimuksiin asti laitettiin klausuuli,, että sinne ei saa tulla se pyylevä 2000-luvun Axl Rose lavalle. Yleisö, joka niistä lipuista maksaa 200 euroa, haluaa nähdä sen, mitä odottavat, eikä mitään reliikkiä tai välimuotoa. Mikään paluuta tekevä bändi ei voi mennä enää nykyään vetelemään ihan tuosta vaan puolivaloilla, jos ei halua ampua itseään nilkkaan.
– Se oli oikeasti silleen, että oikeasti pitää olla kovassa kondiksessa. Ei saa vesittää sitä menneiden aikojen mainetta. Se oli itsellekin tietynlainen motivaattori. Kun ikää tulee ja tulee mukavuudenhalua, niin jotenkin se, että jaksaa pitää itsestään huolta, on koko ajan vaikeampaa. Mutta että jos minulla on keikkatavoite, että minun pitää olla reilu vuoden päästä kunnossa, niin se on varmaan ainoa syy, että saan itteni oikeasti kuntoilemaan ja menemään jotain tavoitetta kohti.
– Silloin, kun me soitettiin meidän vika keikka 2010, niin eihän sieltä ole kuin ihan muutama random videopätkä YouTubessa. Se oli vielä aikaa, että ihmisillä oli tosi heikkoja kameroita ja muuta. Tämä kaikki some ja kaikki on niin raadollista silleen, että jos sä ryssit ne hommat, niin jengi tietää seuraavana päivänä jo. Se on tosi eri maailma, missä me ollaan nyt.
Onnistuiko se? Oletko paremmassa kunnossa?
– Silloin viime vuoden alkuvuonna totesin, että en ole saanut itteeni niskasta kiinni kuin oli tarkoitus. Mä otin itselleni personal trainerin, joka teki mulle ohjelmia ja potki perseelle. Että ymmärräthän sinä, että se on tosi fyysistä hommaa ja sun pitää olla kondiksessa. Se tajus mitä mä olen tekemässä, niin se osasi kohdentaa sen treenaamisenkin oikeisiin juttuihin. Eli olen mä paremmassa, mutta en niin hyvässä kunnossa kuin olisin toivonut. Mutta se on kyllä tehnyt myös omalle mielelle tosi hyvää, että on joku tietynlainen julkinen harrastus. On tosi paljon ihmisiä, jotka muistavat meidät sellaisena kuin me oltiin ja se on itselle kunnia-asia, että oikeasti ne keikat on edelleen sitä energiatasoa, mitä ne oli silloin joskus aikoinaan.
Endstand juhlistaa tällä viikolla 30-vuotista taivaltaan Helsingin Ääniwallissa Catharsiksen ja Manifesto Jukeboxin kanssa. Viime vuonna yhtyeen paluukeikat myivät järjestäen loppuun, mikä yllätti yhtyeen itsensäkin. Koska aina on olemassa riski, että se, mikä treenikämpällä tuntuu monen vuoden jälkeen kavereiden kesken maailman parhaalta idealta voi lopulta olla vain keski-ikäisten omaa nostalgiaa, eikä oikeasti kiinnosta niiden seinien ulkopuolella juuri ketään.
– Joo, kyllä mä sitä mietin. Mutta silti mulla oli semmoinen kutina, että tämä kiinnostaa jengiä ja sen takia mä buukkasin sen Tavara-aseman. Mä aluperin olin meinannut Pakkahuonetta, mutta kun se oli remontissa.
Tampereen Tavara-aseman kapasiteetti on 1200, eli kutina oli kuitenkin jo buukkausvaiheessa aika vahva…
– Joo, kun mä mietin eri paikkoja, niin jotenkin mulla oli se kela, että otetaan Tavara-asema, niin sinne mahtuu kaikki halukkaat. Se oli tavallaan se, että jos se keikka myy yli 500, niin me ollaan onnistuttu tosi hienosti. Mutta se oli ihan käsittämätöntä! Mä olin vaimon kanssa Kreetalla silloin lomalla, kun se meni myyntiin. Me oltiin hotellin uima-altaalla kun sitten sieltä Tampereelta rupeaa tulemaan viestiä, että joku 300 lippua mennyt. Sitten kymmenen minuutin jälkeen tuli, että kohta nämä K18-liput, joita oli tuhat myynnissä, on mennyt. Mä olin, että mitä vittua? Se oli ihan käsittämätöntä. Se oli vähän reilu puoli tuntia, kun se 1 200 lippua myytiin. Olin ihan epäuskoisena, että mitä täällä tapahtuu. Me oltiin varattu toinenkin päivä sille, mutta emme ollut tehneet sen eteen mitään. Sitten mä sieltä altaan reunalla tihrustan puhelimella äkkiä hirveässä kiireessä, että hupsista saatana, toi meni loppuun, mutta että ei hätää, kahden tunnin päästä tulee toinen keikka myyntiin. Se oli ihan sellaista, että ei tän näin pitänyt mennä! Se oli niin absurdia. Markkinointibudjetti oli nolla, ihan itse tehty kaikki, sitten se myy enemmän kuin mainstream-keikat! Se toka keikkakin meni viikossa täyteen. Sitten jotenkin rupesi tulemaan joka suunnasta, että kai te teette enemmänkin keikkaa? No kai me sitten tehdään!
Endstand myi Tampereelle siis 2400 lippua viikossa ilman ohjelmatoimistoja tai kamppanjoita apunaan. Varmaan sekin tuottaa vanhalle DIY-miehelle jonkinlaista pientä mielihyvää, että siinä ei ollut mitään koneistoja taustalla?
– Onhan se ihana näpäytys koko musabisnekselle kun tietää millaisia panostuksia ton tason keikkoihin normaalisti tehdään. On kaikennäköiset markkinointisuunnitelmat ja -budjetit, TikTok-videot on valmiina. Endstandista tuli yllättävän iso juttu jo silloin, kun me oltiin aktiivisia, mutta edelleen me ei tehty mitään ihan oikeasti suunnitelmallisesti, että me kasvettaisiin. Me tehtiin sitä omaa juttua ja se kiinnosti ihmisiä. Aina keikoilla oli uusia ihmisiä ja se teki vaikutuksen ja sana kulki eteenpäin. Sitten ne toi frendejään seuraavalle keikalla. Se oli semmoista orgaanista. Nyt tuona aikana, kun me ei oltu aktiivisia, tuntui, että se myytti oli vain kasvanut. Että se oli kova bändi!
Nöyrään tapaansa Janne kuitenkin korostaa, ettei Tavara-aseman keikat olleet yksin Endstandin. Mukana olivat myös Wasted ja Manifesto Jukebox ja kyseessä oli Combat Rockin 25-vuotisbileet.
– Koin, että se on hyvä lähtökohta. Ylipäätään se Combat Rock on hyvä yhteisö. Aikanaan, kun oli levykauppa ja levy-yhtiöitä ja muuta, se on yhdistänyt tosi paljon ihmisiä. Kun me julkaistiin levyjä ja järkättiin keikkoja, siitäkin tuli isompi juttu kuin itse tajusikaan silloin. Ihan fiilispohjalta rätkittiin vaan. Se oli mahtavaa. Nyt ihmiset on aikuisia ja on taas enemmän aikaa, kun lapset on kasvanut. Ja on vähän enemmän rahaa, kun on vakityöt ja kaikkea, niin ajattelin, että tämä voisi olla hyvä yhtälö. Ja se toimii yllättävän hyvin.
PIENI TALO, ISO TALO, PIENI TALO
Combat Rock -levy-yhtiön merkitys suomalaiselle 2000-luvun punkille on ollut vähintään yhtä merkittävä kuin Spinefarmin metallille. Se perustettiin vuosituhannen vaihteessa kahden distromyyjän, Jannen ja Jani Koskisen toimesta ajatukselle julkaista kavereiden levyjä. Yhtiö – ja yhteisö, kuten Janne vähän väliä korostaa – kasvoi ajan myötä kokoaan suuremmaksi, jopa omaksi kulttuurikseen.
– Jotenkin silloin 1995, kun mä olin just lopettanut dokaamisen, oli hirveästi aikaa ja energiaa. Kun ei enää dokannut, niin jäi yllättäen sitä rahaa kaikkeen muuhun ja olin innokas touhuamaan kaikkea. Mä järkkäilin keikkoja ja säädin kaikkea. Jotenkin se levyjen julkaisu oli aika luonnollinen jatkumo siihen.
Combat Rockin ensimmäinen julkaisu oli joensuulaisen Wastedin debyyttialbumi Suppress & Restrain vuonna 2000.
– Se lähti kyllä hämmentävän hyvin. Sit me oltiin mukana Manifesto Jukeboxin ensimmäisessä albumissa ja sit oli Endstandin seiskatuumainen, ne olivat meidän ensimmäiset julkaisut. Kaikki bändit kierrettiin Euroopassa ja Suomessa oli hyvä pöhinä. Se sai tosi hyvän startin. Meillä ei ollut oikeaa firmaa ehkä kahden ekan vuoden aikana, kunnes me tajuttiin, että näkyvyys rupeaa olemaan jo sellaista, että kohta varmaan verottajakin kiinnostuu. Sitten perustettiin joku random kommandiittiyhtiö. Sekin oli vielä niin, että Jani oli siinä ainoa osakas, koska mä taisin olla työtön ja se olisi vaikuttanut työttömyyskorvauksiin. Jossain vaiheessa minustakin tuli sitten yhtiökumppani. Meillä ei ollut mitään suunnitelmaa, haluttiin vain julkaista kavereiden musaa.
Kuinka iso osa siinä oli järkeä, ja kuinka iso osa intoa?
– No ei siinä järkeä kyllä ole ollut. Kyllä se oli oikeasti fiilispohjalta. Jani oli jonkun yrittäjäkurssin käynyt, mutta ei mitään oikeaa bisnesosaamista tai mitään tuommoista. Fiilispohjalta vedettiin, maalaisjärki mukana ja ihmeesti se on toiminut. Sitten kun me perustettiin levykauppa, olikohan se 2003 vai 2004, niin siinä olisi ehkä pitänyt… No alku oli tosi hyvä. Joku kolme, neljä ekaa vuotta siinä oli hyvä kasvusuunta koko ajan. Mutta sitten ehkä tuli tietynlainen vauhtisokeus siinä, että me laajennettiin sitä kauppaa Fredalla. Olisiko se ollut 2007 tai 2008. Ja sitten samaan aikaan CD-myynti jotenkin lopahti ihan totaalisesti.
– Me oltiin ihan ihmeissämme, että meillä on aika iso kauppa tässä ja me ollaan nojattu siihen, että tämä kasvaa koko ajan. Ja nyt ei tämä kauppa käykään enää samaan tapaan. Niin kyllä siinä oltiin, että mitä helvettiä tässä tehdään. Ja sitten me mietittiin jo, että me lopetetaan se koko kauppa ja jatketaan vain levy-yhtiötoimintaa. Mutta sitten päädyttiinkin muuttamaan Vaasankadulle pienempiin tiloihin. Se oli jotenkin semmoinen ensimmäinen kolaus, että oho, ei tämä olekaan ihan itsestäänselvyys, että tässä eläkeikään tehdään vain tämmöisiä hyviä juttuja. Sitten mullakin rupesi olemaan siinä perhettä jo ja kaikkea muuta, niin realiteetit muuttuivat aika paljon.
– Kun se Combat Rock -dokkari julkaistiin 2019 ja sen ekan kerran katsoin, niin se oli oikeasti merkittävä kokemus itselle. Silloin mä vasta tajusin, miten jotenkin tärkeä juttu se on ollut muillekin kuin itselle. Kun sitä on ollut niin siinä keskiössä, tehnyt sitä vaan ihan reikä päässä ajattelematta sen isommin, niin sitten se oli jotenkin silleen, että ei jumalauta, me ollaan tehty siistiä juttua. Tuli semmoinen ylpeys siinä, että hyvä me.
Myrskyn silmässä oman työnsä merkitystä on usein vaikea nähdä. Ja kun hommat menevät ns. vituralleen, ihminen tippuu helposti jonkinlaiseen häpeäkuoppaan, mistä on vaikea objektiivisesti tulkita ympäröiviä tapahtumia. Vasta, kun tekemisiinsä saa pienen hajuraon ja niitä pystyy ajan myötä katselemaan kauempaa, tekojensa merkityksen ymmärtää itsekin ja sieltä kuopasta pääsee pois.
– Kyllä, kyllä. Ja nyttenkin, kun olen vuosien varrella tutustunut tosi moneen mainstream-suomimusassa operoivaan tyyppiin, niin nekin sanoivat, että mä kävin sieltä sun levykaupasta ostamaan levyjä ja vittu teillä oli kova bändi. Ja sitä on silleen, että miten sä voit tietää sen, kun itse olen ajatellut, että se on ollut semmoista pikkupuuhastelua. En mä tiedä, ehkä joku olisi voinut ylpistyäkin siitä kaikesta, mitä on saanut aikaan. Vaikka isossa kuvassa se on ollut aika pientä, mutta sitten siellä omassa mikrokosmoksessa ne on ollut merkittäviä juttuja. Ja sitten se palaute, mitä on ihmisillä tullut vuosien varrella, niin se on ollut silleen siistiä.
Osaatko sä ottaa sen ylpeydellä vastaan nykyään?
– Kyllä, joo. Ylpeydellä otan sen vastaan, mutta edelleen se pistää tosi nöyräksi samalla. Kun edelleen mä pidän itteeni riksulaisena hönönä, joka on vaan alkanut tehdä asioita ja ne on vieneet yllättävän pitkälle. Mutta se, mikä ehkä minussa on ollut poikkeavaa, niin olen tosi usein sanonut, että olen ollut rohkea tekemään asioita. Mä en ole pelännyt sitä, jos se menee munilleen.
Se on aika epäsuomalainen piirre.
– Mä en edes ymmärrä sitä. Puuttuu joku sellainen suojeluvaisto iteltä. Mä muistan, kun Samuli Putro julkaisi ensimmäisen soololevynsä joku 15 vuotta sitten. Siinä on sellainen biisi, kuin Mitäpä jos. Tavallaan siinä käydään eri asioita, kun ihmiset sanoo, että mitäpä jos mä saan syövän vaikka. Että ei voi tehdä asioita. Sitten siinä tokaistaan, että mitäpä jos sä pelkäät turhaan? Se tavallaan kiteyttää sen mun oman tekemisen. Ja jos epäonnistuu, niin mitä sitten? Sitten korjataan ne luut ja keksitään jotain muuta, ei se sen ihmeempää ole. Se on ehkä tosi kliseistä, mutta mä vilpittömästi uskon siihen, että jos ei me uskalleta elää ja tehdä niitä asioita, niin ei meille myöskään tapahdu mitään elämisen arvosta. Kaikki tuo bänditoiminta ja kaikki muu, mitä sitä on tehnyt, kun en mä ole mitenkään erityisen älykäs tai kouluttautunut, hädin tuskin osaan perusasiat Excelillä tehdä. Kun ajattelee, mitä mä oon päässyt tekemään, niin se on tavallaan tosi ristiriitaista. Että en mä oo pätevä tekemään niitä asioita. Mutta mä oon tarpeeksi rohkea sanomaan, että joo, tehdään pois.
Eikö sulla tule sellaista huijarisyndroomaa?
– Tosi usein. Mutta riittävän hyvin ne asiat on tullut tehtyä, että ei ole ihan hirveän pahoja kosahduksia kuitenkaan päässyt tapahtumaan. Ja se on ehkä poikkeuksellinen ominaisuus itsessään, että uskaltaa myös pyytää viisaammiltaan apua. Kun tulee asia, mitä mä en osaa, niin mä en feikkaa, että mä osaan sen, vaan mä sanon, että voitko sä jeesaa? Ja sitten myös mä tosi auliisti haluan auttaa ihmisiä. Että jos mulle soittaa joku tyyppi, ihan sama missä asiassa, ja se kokee, että mä voin olla avuksi, niin kyllä mä teen parhaani, että mä voin auttaa. Vaikka siitä ei tule mitään rahallista korvausta tai mitään, että kukaan ei tiedä siitä, että okei, Tamminen jeesas. Mä koen sen, että niin tää maailma pyörii, että kun sä annat auttavan käden, niin sä myös sen saat sitten, kun se tilanne tulee.
Lisää epäsuomalaisia piirteitä. Olemme kuitenkin kansa, joka mieluummin kuin saa itselleen satasen, maksaa viisikymppiä siitä, että naapuri ei saa mitään.
– Silleen koen, että toisten ihmisten hyvä ja menestys ei ole multa pois. Kyllä meille kaikille tässä on tilaa. Ja silleen, että jos joku onnistuu, niin se voi myös edesauttaa mun onnistumista, että se tietyllä tavalla lanaa sitä latua. Silleen mä sen ajattelen. Pyrin olemaan kyynnistymättä ja katkeroitumatta silleen, että vaikka on tosi paljon ikäviä asioita maailmassa, niin valitettavan vähän me niille mitään voidaan. Niin sitten vaan täytyy yrittää tehdä siitä omasta pienestä piiristään sellainen, että siinä on hyvä olla.
Combat Rock jatkaa edelleen elämäänsä muissa käsissä, mutta Jannelta levy-yhtiötoiminta jäi taakse jo vuosia sitten. Sitä seurasi tapahtumasarja, joka vei yhden Suomen punk-skenen näkyvimmistä hahmoista kirkkaiden stadionvalojen ja jättimäisten festarilavojen reunoille Siirtymää omaehtoisesta kulttuuritekijästä mainstream-korporaatiomaailmaan voisi kuvitella melkoiseksi muutokseksi.
– Se tapahtui jotenkin tosi orgaanisesti. Mä tutustuin silloin Endstandin kautta tiettyihin ohjelmatoimistojen tyyppeihin, jotka toi bändejä Suomeen. Jossain vaiheessa mä päädyin kuskaamaan jotain ulkomaan akteja ja pyörin niiden kanssa keikoilla. Se oli semmoinen ensiaskel sinne, että mä hyysäsin niitä bändejä. Tavallaan sitä samaa, mitä mä olin tehnyt aikaisemminkin, mutta ne oli vain tunnetumpia. Sitä kautta mä tutustuin alan tyyppeihin ja sitten mä päädyin johonkin festareille hostaan jotain ulkomaan akteja ja kaikenlaista. Se meni pikkuhiljaa eteenpäin. Sitten jossain vaiheessa mä päädyin johonkin isompaan firmaan duuniin ja olin vaan silleen, että okei, tästä maksetaan palkkaa ja muistin olla iloinen siitä, että mä sain kuitenkin tehdä musiikin parissa töitä. Mä en silleen ollut kuitenkaan semmoinen elitisti, että mä ajattelisin, että tämä, mitä mä teen, on oikeampaa ja aidompaa. Silleen tajusin, että nämä tyypit on todennäköisesti samaan tapaan lähtenyt harrastuksesta ja sitten siitä on tullut niiden duuni ja sitten ne on kasvanut.
– Yhtäkkiä olinkin jossain oikeasti isossa ohjelmatoimistossa töissä ja tekee stadionluokan keikkojen kanssa töitä. Oli se silleen, että mitä mä täällä teen? Mutta kyllä mä siitä aina diggasin ja niissäkin on päässyt kuitenkin jotenkin toteuttaa sitä tekemisen ydintä. Että vaikka ne kuviot on isompia, niin lähtökohdat on aika samat. Se on tapahtunut silleen, että mä yritän vilpittömästi sanoa, että mä en ole hakeutunut mihinkään, nämä asiat on vaan tapahtunut. Tämän vuoden keväällä mä tein elämäni ensimmäisen CV:n ja työhakemuksen, tähän asti mut on pyydetty noihin duuneihin. En koe pelanneeni mitään peliä, että mä pääsen eteenpäin, asiat on vaan tapahtunut. Mä oon tutustunut ihmisiin ja ne on tykännyt musta ja ne on halunnut tehdä mun kanssa töitä.
Varmasti siinä kohtaa, kun siirtyy Combat Rockin peräsimestä Nelonen Mediaan korporaatiohommiin, aina on joku vääräleuka, joka on sitä mieltä, että Janne Tamminen on sell out.
– Totta kai. Mut kun sehän lähti jo siitä, että Endstand ja Combat Rock oli sell outteja! Silloin jo tuli skeneltä, että vittu mitä kaupallista paskaa. Voi kun tietäisitte, että Combat Rockia, kun me Janin kanssa tehtiin työksemme, niin kuitenkin se palkka, mitä me nostettiin, niin me oltais työttömänä saatu enemmän tukien kanssa. Että sellainen bisnes se oli. Se oli vaan jotain, mitä me haluttiin tehdä. Tavallaan silloin on ollut ihan sama kuin vaikka kun olin Warnerilla, niin totta kai mä kuulin, että skenehahmot naureskelee. Kuitenkin olen ollut sinut itseni kanssa ja tiennyt, kuka mä olen ja mitä mä teen.
– Se musiikki, minkä kanssa mä olen tehnyt töitä, niin ei se aina ole mitään hirveän katu-uskottavaa tai muuta, mutta kuitenkin se on musaa ja se on niille ihmisille tärkeetä ja mä olen nähnyt, että niiden yleisö saa siitä kiksejä. Se on tietyllä tavalla riittänyt mulle. En ole tehnyt sitä itselleni, vaan olen ollut iloinen, että olen pystynyt edesauttamaan niiden ihmisten urakehitystä tai vähän tasoittaa sitä niiden polkua. Se on ollut siistiä. Se vaientaa sen kohinan. Kyllä mä koen onnistuneeni ja mä olen ihan helvetin ylpeä siitä, mihin mä olen päässyt olemalla oma itseni. Se on ihan helvetin hienoa.
Useamman Nelonen Media -vuoden jälkeen Janne palasi tänä keväänä lähemmäs juuriaan ja aloitti uuden työn pienen independent-firman Soldout Managementin palveluksessa. Edessä on taas jotain uutta.
– On tosi nastaa olla pienessä talossa taas pitkästä aikaa töissä. Vaikka se ei ole se seksikkäin talo tällä alalla, niin siellä on tosi osaavia tyyppejä töissä ja se miten ne asiat tekee, niin se on tosi ammattitaitoista. Siitä saisi ottaa tosi moni isompikin toimija mallia. Tämä on täynnä mahdollisuuksia, mutta totta kai se on tosi turhauttavaa, kun asiat ei tapahdu hetkessä. Tämmöistä pohjatyötä tässä tehdään nyt ja katsotaan mitä siitä tulee. Ja on ihanaa tietää se, kun mä tiedän itse kykyni ja myös niiden muiden mun kollegoiden kyvyt talossa, että me pystytään ihan samaan tapaan tekemään vaikka areenakeikkoja tai isompia Ei se tarvitse sitä korporaation massaa taustalleen, vaan se tarvitsee ihmisiä, jotka uskoo siihen asiaan ja tietää mitä ne tekee. Se riittää. Se punkkari minussa nauttii tästä. Ja sitä mä yritän yritän kertoa ihmisille, että vaikka siellä on iso talo takana, niin ei se tarkoita sitä, että ne tekee asiat yhtään paremmin. Usein se on päinvastoin.
Musiikissa puhutaan aina vastareaktioista ja vastareaktiot näkyvät myös bisneksessä. Tuntuu, että viime vuosien turboahdetun major-maailman jälkeen uskalletaan taas perustaa pienempiä ja notkeampia firmoja pistämään isommilleen hanttiin.
– Joo, kyllä. Se valta on keskittynyt taas tosi harvalle ja mä tykkään siitä haasteesta, että yrittää vähän laittaa kapuloita sinne rattaisiin. Ei se helppoa ole, mutta ei sen pidä ollakaan!
IHAN HYVÄ EI RIITÄ
Aurinko paistaa Riihimäen keskustassa kun haemme santsikupit kahvia. Pöytäämme huutelee vanhempi herrasmies rullatuolissaan ja kyselee, että mikäs tietyö tässä nyt on kaivettu, kun ei meinaa päästä kulkemaan. Tottunein paikallisin elkein Janne ohjeistaa eksynyttä ja toteaa, että juu, taas on revitty tori auki. Keskustelu on ihanan pikkukaupunkimaista.
Episodin jälkeen puheemme eksyy keikkojen fiilistelyyn asiakkaan roolissa. Vaikka musiikki kuinka olisi intohimo, vuosien työskentely musabisneksessä virkamiestää jossain vaiheessa jokaisen. Itselleni esimerkiksi on käynyt niin, että lähinnä ainoastaan ulkomailla päädyn pittiin mouhoamaan kuin viimeistä päivää, kun taas Suomessa keikoilla se ei tulisi mieleenkään. Jotenkin meinaa hävettää.
– Mäkin huomaan, että se on helpompaa, kun mä lähden johonkin muualle kuin Tavastialle. Mä oon käynyt tässä koronan jälkeen pari kertaa jenkeissä. Mulla on semmoinen kaveribändi kuin Strike Anywhere, mikä on mun mielestä yksi maailman parhaista bändeistä. Ja se on jotenkin kreisiä, että ne on mun frendejä. Niiden mukana mä oon ollut muutaman keikan pätkiä. Se oli jotenkin mahtavaa, kun siellä oli kolme bändiä kiertueella ja ne kaikki oli ihan saatanan hyviä. Hot Water Music, Strike Anywhere ja sitten vähän uudempi Be Well. Sitten se musa vaan vei mukanaan. Se oli jotenkin tosi mahtavaa.
Aina sen ei tarvitse olla edes punkkia.
– Mä olin Eppu Normaalin Tavastian salakeikalla, kun mä oon viime vuosina nähnyt ne vain festivaaleilla, mihin mä oon itse ne buukannut. Ne on olleet ihan helvetin hyviä, mutta kun se festarikeikka aina on vähän etäinen. Nyt mä olin siinä Tavastialla kolme metrin päässä lavasta. Kun on viimeisiä keikkoja mitä ne soittaa ja ne on treenannut tosi paljon, niin ne oli tosi hyvässä iskussa ja tosi vapautuneita, se oli jotenkin ihan järjettömän hyvä keikka. Sitten mä olin yksin siellä, ei ollut ketään kaveria höpöttämässä koko ajan korvaan ja muuta. Se oli jotenkin niin hyvä kokemus. Tajusin jossain vaiheessa, että oho, tässä meni puolitoista tuntia, olin ihan tiloissa vaan.
Toinen alan helmasynti on se, että jos se ei kuulu aktiivisesti työnkuvaan, uuden musiikin kuuntelu jää vapaa-ajalla yleensä vähiin. Janne käy lomilla katsomassa keikkoja maailmalla, mutta miten on musiikin laita kotioloissa, jaksaako uusista bändeistä enää innostua?
– Kyllä mä yritän pitää itteni kartalla. Mutta aika vähän tulee mitään sellaista, mistä oikeasti innostuu. Tuntuu, että punkissa ja hardcoressakin se on tänä päivänä uutena bändinä aika harvinaista, että sä pystyt tekemään jotain, mikä oikeasti tuntuu jossain. Että se ei ole vaan toisintoa jostain jo tehdystä. Just se Be Well, kun niiltä tuli ensimmäinen julkaisu, niin se oli heti, että okei, tässä on jotain. Nekin on vanhoja kettuja ja niillä on ollut bändejä, mut miten ne sitä Be Wellin musaa tekee, niin siinä on jotain erilaista. Ja sitten myös Turnstile, vaikka ei se nyt mikään uusi bändi olekaan, mutta näillä viimeisimmillä levyillä ne tekee jotain vähän eri tavalla, mitä on tehty. Se on iskenyt ja se on hauskaa, että niistä on tullut tosi iso bändi.
Kerron, kuinka katselin taannoin televisiosta sivusilmällä suomalaisia yleisurheilukisoja ja havahduin siihen, että siellä stadionilla soitettiin Turnstilea. Se on jo aika level kaksi verrattuna vaikka johonkin Flow-keikkaan, Paavo Nurmi -kisat.
– Mutta sitten taas ihan valtavirtamusiikkia, kun tuntee aika paljon niitä ihmisiä, niin sen myötä olen oppinut myös jotenkin ymmärtämään niiden ihmisten musiikkia. Esimerkkinä mä rupesin juuri viime viikolla lukemaan Knipin elämänkertaa. Oon jotain sen satunnaisia soolobiisejä kyllä kuullut silleen, että tämä on hyvää, mutta se on jäänyt siihen. Ja nyt kun mä luin sitten kirjaa, niin mä rupesin kuuntelemaan. Mä olin mökillä viikonloppuna, niin laitoin sen soololevyn soimaan. Olin ihan tiloissa! Ja sitten mä en oikein mitään muuta kuunnellutkaan. Jotenkin sen kirjan myötä löytyi joku sen tekemisen ydin ja koen, että nyt ymmärrän paremmin sitä musaakin. On jotenkin tosi siistiä, että jo tuttu artisti yhtäkkiä onkin silleen, että jumalauta tää on hyvä. Siinäkin on kuitenkin semmoinen nuoren miehen uuden musiikin löytämisen into.
Radioiden soittolistakama ei sen sijaan punkkaria sytytä. Juuri se musiikki, jota hän buukkasi lukemattomiin tapahtumiin työssään Nelosella.
– Tällä hetkellä ei onneksi tarvi työn puolesta kuunnella valtavirtamusiikin uusia julkaisuja, koska mä huomasin, että mun pää rupesi mätänemään. Ei pitäis varmaan sanoa tätä ääneen, mutta jotenkin tää valtavirtamusiikki tänä päivänä on surullisessa tilassa. Tuntuu, että sillä laadulla ei ole valtaosalle mitään merkitystä, kuhan vaan laitetaan koko ajan jotain pihalle, että pysytään siinä framilla. Kun itse arvostaa musiikkia liikaa, että pystyis jotenkin ottaan sen sellaisena, että joo, onhan tää ihan kiva. Koska ihan kiva ei riitä. Mieluummin jättäis sitten julkaisematta ne ihan kivat jutut.
– Tuntuu, että ne on sellaisia, jotka vaan haluaa… Mä haluan massia ja sitten kun mä vähän räppään, niin sitten mä saan sitä massia, kun jengi diggaa. Kyllä siinä pitäisi olla jotain sisältöä siinä, että minkä takia sä haluat ilmaista itseäsi sillä tavalla, kun sä teet. Joku semmoinen palo, mitä itsekin olen tuntenut. Sen toivoisi olevan ja sen toivoisi myös välittyvän siellä lavalla. Entisen duunin kautta näin tosi paljon keikkoja sellaisilta artisteilta, jotka eivät olleet millään tavalla valmiita sinne lavalle. Tulee vain yksi-kaksi isoa biisiä ja se kuuluu siihen bisnekseen, että sitten sä lähdet keikoille. Ehkä siinä pitäisi jonkun edes vähän sparrata, että mitä siellä lavalla tehdään ja miettiä, että olenko mä valmis.
Tässä kontekstissa on aika ihanaa, että Endstand myy muutamassa tunnissa keikkojaan loppuun.
Kerron toisen esimerkin: Keväällä Helsingin Ääniwallissa järjestettiin skeittikauppa My Favorite Thingsin tukikonsertti, jossa esiintyi neljä räppibändia ja hardcore-yhtye St. Hood. Keikalla kerättiin rahaa vaikeuksissa olevan kaupan avuksi ja vaikka porukkaa oli tullut vahvassa support-hengessä paikalle, ei lavan edessä nähty varsinaisesti mitään isompaa liikehdintää illan aktien esiintyessä. Kunnes sitten St. Hood astui lauteille, avasi kitaravallinsa ja ryhtyi räyhäämään. Yhtäkkiä koko Ääniwallin pikkusali oli aivan pähkinöinä. Joku osa minussa läikehti lämpöä ja iloa siitä, että nuorison räppibileissä sen kipinän sytyttikin vanhojen miesten hc-jyrä.
– Joku siinä on. Hardcoren ja punkin energia, kun sen tekee oikein. St. Hood on ihan saatanan hyvä bändi, niillä on hyviä biisejä ja niitten pitäisi olla tosi paljon isompi bändi kuin ne on. Vaikka sä et tiedä siitä jutusta mitään, niin kyllä se vie mukanaan. Se on parasta. Endstandin kanssa sitä tapahtui aikoinaan tosi paljon. Me soitettiin kaikennäköisten bändien kanssa. Me soitettiin metallibändien kanssa ja rokkibändien kanssa ja aina sieltä tuli jotain tyyppejä keikan jälkeen, että en mä tällaista musaa kuuntele, mutta jumalauta teillä on kova bändi. Mä tuun kyllä toistekin. Se oli siistiä.
– Ja kyllähän tässä on jo pari-kolme vuotta puhuttu siitä, että jonkun näköinen kitara-rock tulee takaisin. Että se on sellaiselle muovisuudelle vastareaktio. Ja kyllä mä toivon, että näin on. Ja onhan tuolla jo hyviä signaaleja. Tulee tuonne junnuskeneekin kaiken maailman Jaakko Kultaa ja Aaro… Mikäköhän se on? Joku numerosarja. Sanotaan 666. Kun mä näin sen Aaron, oliko se viime kesänä, mä kuuntelin sitä etäältä ja se kuulosti ihan siltä kuin Kasisalilla Karkkiautomaatti ja Tehosekotin ja Apulanta aloitteli. Siinä oli tosi paljon sitä samaa henkeä. Olin jotenkin, että vitsi miten siistiä, että tällainen nuori jäbä tekee tätä. Ja kuitenkin se oli junnuille just sellainen räpimpi tapahtuma ja se sai hyvän vastaanoton siellä. Kyllä tässä on toivoa vielä!
TOSI HYVÄ ELÄMÄ
Uusia töitä, keikkoja ja vastareaktioita. Personal trainerkin löytyy ja kotoa pari uutta kissanpentua. Janne Tammisen elämä tuntuu juuri nyt aurinkoiselta kuin Riihimäen kevät, mitä nyt vähän kahvilan pöytään tuuli kaduilta puhaltaa. Joulukuussa 2020 kaikki tämä meinasi kuitenkin jäädä näkemättä, kun aina terveitä elintapoja manifestoinut mies sai sydänkohtauksen kesken juoksulenkin. Silloin liippasi läheltä.
– Se oli kyllä tosi erikoista. Mä tein duunia himassa ja oli jotenkin tosi nuutunut olo. Mä ajattelin, että mä käyn tekemään semmoisen viiden kilometrin juoksulenkin, että vähän herää. Ehkä kolmannes oli juoksematta, kun voimat rupesi ehtymään ja tuli semmoinen ihme puristava tunne johonkin. Sitten loppui voimat niin, että mä en enää jaksanut edes kävellä. Mä soitin mun pojalle, että tuu hakee mut mopoautolla, että mä en nyt pysty enää kävelemään. Sitten kun mä istuin siihen mopoautoon, niin kramppas koko kroppa. Kädet menivät nyrkkiin, että mä en saanut niitä auki, naama puutui ja muuta. Mä sanoin siinä pojalle, että mennään ensiapuun, että nyt ei ole ihan normaalia. Ne otti mut samantien sinne, eikä siinä mennyt kuin pieni hetki, kun tyyppi tuli ja sanoi, että sulla on sydäninfarkti, että sä lähdet Tampereelle, ambulanssi on tulossa. Siinä oli silleen, että jaha! Sanoin pojalle, kun se oli aikaisemmin sanonut, että pitäisikö soittaa äidille ja sanoin, että eihän tässä mitään, kohta mennään kotiin. Sanoin, että ehkä sille voisi soittaa… Se oli jotenkin niin sydäntä raastava hetki siinä, kun mä olin siinä paareilla ja mua viedään ambulanssiin, poika kattoo siinä vaan ihan silleen, että mitä vittua täällä tapahtuu.
– Mulla oli totaali tukos sydämen päävaltimossa. Seuraavana päivänä mä juttelin sen toimenpiteen tehneen lääkärin kanssa ja se oli aika pysäyttävä hetki, kun hän sanoi, että jos sä olisit mennyt sieltä lenkiltä kotisohvalle makoilemaan puoleksi tunniksi, niin sä et olisi tässä. Se oli kuitenkin niin vakavaa. Siinä tajusin, että ei jumalauta, mä meinasin oikeasti kuolla.
Mitä se teki sinulle?
– Se laittoi arvot uusiksi. Kyllähän mä olen koko aikuisikäni toitottanut lavallakin sitä, että meidän on elettävä nyt ja koskaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan, mutta se konkretisoi sen. Mut tuli myös tosi levollinen olo. Ymmärrän kuolevaisuuteni.
– Siinä tuli myös kelattua, että mä olen oikeasti tehnyt tosi paljon hyviä juttuja mun elämässä ja vaikka mä kuolen huomenna, niin tietyllä tavalla ihan sama. Vaikka en mä nyt tietenkään kuolemaa toivo, mulla on vielä paljon annettavaa ja mulla on merkittäviä ihmisiä ympärillä. Mutta kuitenkin mä olen tosi sinut sen ajatuksen kanssa. Mä en pelkää kuolemaa kyllä yhtään. Eikä ole mihinkään kiire. Tehdään asioita tässä pikkuhiljaa ja nautitaan niistä.
– Myös sen se teki, että entistä enemmän haluaa sanoa ihmisille hyviä asioita. Työelämässä koen tosi tärkeäksi, että mä annan kiitosta hyvin tehdyistä asioista ihmisille, jotka sen kiitoksen ansaitsevat. Koska tosi usein työelämässä on yhteisöjä ja siellä on ihmisiä, jotka taustalla puurtavat saamatta minkäänlaista huomiota tai kunniaa siitä tekemisestä. Sitten siellä on aina joku, joka osaa pelata sitä peliä ja se saa sen kaiken huomion, kunniaa ja etenee. Sitten unohtuu, että ihmiset siellä taustalla on usein niitä, joita ilman se ihminen ei etenisi. Se sotii minun omaa arvomaailmaa vastaan. Sen takia haluan aina huomioida niitä ihmisiä, jotka siellä tekevät sitä pientäkin työtä.
– Tuli tosi hyvä mieli nyt, kun me ollaan Endstandin kanssa aktivoiduttu. Kun minä olen se puuhamies siinä ja ollut ennenkin. Nyt tällä uudella kierroksella ne jäbät ovat monta kertaa sanoneet sen ääneen, että kiitos, että sä jaksat tehdä näitä juttuja. En minä sitä kiitosta millään tavalla odota, se on tosi luontaista ja näin sen pitää mennä. Mutta se, että ne ymmärtävät sen, mitä minä teen, se on siistiä. Siitä tulee hyvä mieli.
Kahvit Riihimäellä alkavat olla juodut ja sanon lähtiessämme ääneen, että kaikkien maailman ihmisten pitäisi kuunnella Janne Tammista. Harva ihminen tällä planeetalla on niin vahvasti hyvisten puolella ja toisaalta niin inspiroiva kuin Janne, jonka pelkkä läsnäolo aiheuttaa hyvää oloa ympärilleen. Mutta niin oli jo ennen sydänkohtausta, eli ihan kaikkea ei voi sen ansioksi laittaa, vaikka Janne vielä vähän yrittääkin.
– Pienillä sanoilla sille ihmiselle sun vieressä on ihan valtava merkitys. Semmoista jotenkin yrittää muistaa tässä. Ja semmoiset pienet elämän asiat tuntuvat tosi paljon isommilta tällä hetkellä kuin silloin ennen. Jotenkin tämä on siistiä. Olen iloinen, että olen tässä ja saan katsoa, kun lapset kasvaa ja aikuistuu ja tekee tosi hyviä juttuja. Minulla on tosi hyvä elämä. Minä nautin siitä.