Viimeksi istuimme Carcass-kitaristi Bill Steerin kanssa haastattelupöydässä vuonna 2008. Tosin tuolloin kyseessä ei ollut pöytä, vaan tuon vuoden Tuska Open Airin päälavan takana sijainnut nurmikkoalue. Tässä välissä on kulunut aikaa 18 vuotta ja vaikka kaiken luulisi muuttuneen, on Bill Steer kuin täsmälleen sama kaveri kuin tuolloin.

Steer ehkä soittaa Carcassissa materiaalia, joka on yltänyt 40 vuoden aikana grindcoresta melodiseen death metaliin, ja soittihan Steer myös Napalm Deathin kahdella ensimmäisellä albumilla. Nyt John Smith Rock Festivalilla tällä kertaa kirjaimelliseen haastattelupöytään istuu kuitenkin brittiläisen kohtelias ja leveästi hymyilevä kitaristi, joka ei ole vanhentunut päivääkään.

Carcass ei ole tänä kesänä soittanut liikaa keikkoja, mutta ne mitä bändi on tehnyt, ovat olleet Steerin mieleen.

– Onko outoa sanoa, että nautin tästä kaikesta enemmän kuin koskaan? 56-vuotias kitaristi naurahtaa leppoisasti.

– Mikäpä olisi mukavampaa kuin soittaa kesän läpi lähes joka viikonloppu jollakin hyvin järjestetyllä festarilla, paikalla on jengiä jotka ovat kuunnelleet meitä aina ja myös nuorta porukkaa, jotka eivät olleet edes syntyneet vaikkapa Heartwork-albumin (1993) ilmestymisen aikoihin? Moshpitit näyttävät aika hulluilta tätä nykyä.

– Olemme myös päässeet soittamaan maissa, joissa en ole koskaan aiemmin käynyt. Voitko uskoa, etten ole koskaan vieraillut Latviassa ja Liettuassa? On aika hienoa kokea uusia juttuja bändissä vielä tässäkin iässä.

Vilpittömän ilahtunut Steer sanoo nauttivansa tällaisista asioista. Jopa uusi paikka tutussa maassa on aina mieleen.

– Olemme tainneet soittaa Suomessa nyt kuusi tai seitsemän kertaa, mutta emme ole koskaan käyneet tällä kauniilla festarilla, joka on kuin täydellinen osoitus siitä, että Suomellakin on meille vielä paljon annettavaa.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Ei lainkaan harhainen perspektiivi

Carcass perustettiin jo vuonna 1985, tosin tuolloin nimellä Disattack. Onkin hauskaa ajatella, miten kauan brittiläinen Steer ja muu Carcass-ydinryhmä on jo tehnyt tätä, vaikka väliin mahtuukin 10 vuoden tauko vuosina 1996-2008.

– Jos asiaa ajattelee numeroiden kautta, niin se kuulostaa ihan hullulta, Steer pudistelee päätään.

– Aika moni bändi on aloittanut ja lopettanut tässä välissä. Aika moni valtio on syntynyt tai tuhoutunut tässä välissä. Onhan se aika hienoa, jos mikä tahansa asia pysyy enemmän ja vähemmän olemassa näin kauan.

Pitkän poissaolon jälkeen Carcass teki paluun kesällä 2008 ja on ollut enemmän ja vähemmän aktiivinen sen jälkeen. Tuona kesänä Carcass nähtiin Tuskan ohella myös Saksan Wacken Open Airissa.

Ensimmäisillä keikoilla kyse oli vain re-unionista, ainakin suureksi osaksi. Bill Steer, laulaja-basisti Jeff Walker ja vuosina 1990-1993 bändissä kitaraa soittanut Michael Amott saivat rinnalleen rumpali Daniel Erlandssonin.

Tällainen lämmittely olisi voinut toimia pidempäänkin, mutta Amott ja Erlandsson jatkoivat pian takaisin Arch Enemyn pariin ja Steer sanoo, että uuden musiikin tekeminen oli elintärkeää Carcassin jatkuvuuden kannalta.

– Minulle tuli hyvin nopeasti paluun jälkeen selväksi, ettei Michael halua tehdä uutta albumia Carcassin kanssa ja hänellä oli hyvä syy sille, mutta minä ja Jeff taas janosimme hyvin nopeasti uuden levyn perään, hän myöntää.

– Teimme muutaman vuoden paljon kiertueita ja festareita, mikä oli ihan okei, mutta tunnistimme nopeasti tienhaaran. Vaihtoehtoina oli tehdä uusi albumi Michaelin ja Danielin kanssa tai ilman, tai sitten lopettaa. Sellaista vaihtoehtoa ei ollut olemassakaan, että olisimme jatkaneet hamaan tappiin asti vain vanhan Carcassin esittämistä.

– Aluksi se tuntui ankealta tilanteelta, mutta nyt vuosia myöhemmin minusta tuntuu, että ratkaisu oli vain hyvä.

Surgical Steel ilmestyi muutamaa vuotta myöhemmin, vuonna 2013. Vaikka edellisestä Carcass-albumista oli kulunut jo lähes parikymmentä vuotta, oli Surgical Steel erittäin luontevaa ja sitäkin vahvempaa jatkoa bändin perinnölle.

– Uskon siihen, että vanhaan ei voi palata sellaisenaan ja kukaan ei voi esittää yli nelikymppisenä enää 18-vuotiasta, joten olisi ollut silkkaa itsepetosta, jos olisimme tehneet väkisin jotain muutaman ensimmäisen levymme kaltaista.

– Lähtökohta ei silti ollut ihan tuo. Minulla oli paljon materiaalia tallessa vanhoilta päiviltämme. Jostain Heartwork- ja Swansong-albumien ajoilta. Lähdimme liikkeelle niistä riffeistä. Kun sitten aloimme kirjoittaa musiikkia, joitakin vanhoja ideoita päätyi kyllä levylle asti, mutta valtaosa Surgical Steelista oli ihan uutta vasta kirjoitettua materiaalia.

– Outoa kyllä, meillä kesti aika pitkään, ennen kuin julkaisimme Torn Arteries -albumin (2021), mutta siitä tuli ihan eri tavalla meidän tyylinen albumi. Siinä mielessä tuo sama periaatteemme pysyä uskollisena itselle säilyi silläkin levyllä.

Steer alkaa miettiä aikaa. Julkaistessaan Heartworkin ja Swansongin, hän oli 24-27-vuotias. Carcassin palatessa levyttämään hän oli ehtinyt lähes 40 vuoden ikään. Väliin mahtuu aika monta vuotta vaiheikasta ihmiselämää.

– Siinä mielessä taisin jäädä ja taisimme bändinä jäädä vanhanaikaiseksi, ettemme modernisoituneet tuossa välissä, vaan uudetkin Carcass-albumit on tehty treenikselle riffejä viemällä ja niitä yhdessä soittamalla, kitaristi sanoo.

– Minä kirjoitan jatkuvasti riffejä. Niitä pyörii mielessäni ihan koko ajan. Luulenpa että Carcass-albumeille on päätynyt yksi sadasta riffistä, joita olen kirjoittanut. Tuo filtteri on Carcassin laadun tae. Teemme eräänlaisen kappaleen luurangon, kokeilemme paljon riffejä, paljon riffejä putoaa pois ja jäljelle jää vain se, mikä oikeasti toimii parhaiten.

Tämä itsensä peilaileminen saa Steerin naurahtamaan, että ”hänen aikoinaan” metalli oli pieni ja tiivis underground-yhteisö, jossa kaikki tunsivat tai vähintään tiesivät toisensa, mutta nykyään metalli on genrenä massiivinen.

– Saatan törmätä festareilla metallifaniin ja kun hän kertoo, mitkä ovat Carcassin ohella hänen suosikki bändinsä, en tiedä niistä yhtäkään, Steer naureskelee ensin omalle iälleen ja sitten metallin pirstaleisuudelle.

– En voisi kuvitellakaan, että olisimme Carcassin kanssa yrittäneet pysyä 2010-luvulla tai nyt 2020-luvulla noiden nuorten ja teknisten bändien perässä, joiden äärimmäisyys on ihan erilaista äärimmäisyyttä. On parempi että Carcass on Carcass. Me voimme mennä eteenpäin omassa soundissamme. Antaa muiden keksiä omia soundejaan.

Tämän jälkeen Steerin ei tarvitse kauaa miettiä, kun hän tekee jo selväksi, mitä musiikki merkitsee hänelle nykyään.

– Nuorena musiikki oli minulle kaikki kaikessa, mutta nykyään ymmärrän asian oikeastaan vielä paremmin.

– Olen tavannut sanoa, että musiikki on erittäin äärimmäinen ja paljas taidemuoto. Kun menen keikalle ja muusikko esittää teoksiaan lavalla, muutamaan minuuttiin saattaa puristua kaikki se, mitä tuo ihminen ollut tuon kappaleen kirjoittamisen aikana ja mitä hän on juuri nyt. Toivon että kykenemme Carcassin kanssa fiiliksen suhteen samaan.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Omia juuria kunnioittaen ja vaalien

Mikä lopulta onkaan Carcass-soundi? Se on mielenkiintoinen aihe, koska Carcassin soundi on aina ollut todella tunnistettava, eikä bändiä tarvitse kuulla puolta riffiä enempää, ennen kuin sen jo tunnistaa Carcassiksi.

Yllyttäessäni Steeria miettimään omaa tunnistettavaa kitarointiaan, hän löytää juurensa pienen mietinnän jälkeen.

– Minusta meillä kaikilla on oma soundimme. Siis ihan jokaisella ihmisellä, joka soittaa jotakin soitinta, koska vaikka tekniikoissa voikin olla paljon samaa, ihmisen soitto on lopulta kuin sormenjälki, hän arvuuttelee vaatimattomasti.

– Liian moni tuntuu himmailevan sitä omaa soundia. Tottakai vaikkapa nuorena kitaristina jokaisella on esikuvia, jolta hän haluaa kuulostaa, mutta se on aika mahdotonta, ellei sitten ota elämäntehtäväkseen kloonata toisen soundia. Sekin on taito, mutta liian usein kuulen soittajia, jotka pyrkivät tekniseen taituruuteen oman touchin sijaan.

– Minusta soittamisessa ja siinä omassa tyylissä on kyse yhtä paljon siitä, mitä et tee kuin siitä, mitä teet. Minun suosikki kitaristini eivät yritä olla kaikkea. He ovat keskittyneet tiettyyn juttuun. Rakastan kitaristeja kuten Johnny Winter, Pat Thrall, Ollie Halsall, John Sykes ja Michael Schenker, joiden tyylin tunnistaa sekunneissa.

– En osaa sanoa, mikä minun soundini ihan tarkalleen on, mutta sanoisin että sillä on paljon tekemistä sen kanssa, että minun aloittaessani soittamisen olin kiinnostunut aika monenlaisesta musiikista, enkä vain rockista tai metallista.

Steer miettii, että metallista on saattanut tulla paikoin vähemmän mielenkiintoista, koska metallibändit kuuntelevat liikaa vain metallibändejä. Kun Carcass ja Napalm Death aloittivat, raskaimpia bändejä ei vielä juurikaan ollut.

– Tottakai Carcassissa on paljon death metalin piirteitä, kuten matalalle viritettyjä kitaroita, synkkiä riffejä ja varhaisessa vaiheessa sanoituksemme olivat aikamoista teurastusta, mutta se kaikki oli tuolloin aika uutta.

– Kyllä mekin innostuimme aikoinamme bändeistä kuten Death ja Slayer, muttemme matkineet heitä, vaan oikeastaan halusimme tehdä jotain ihan eri tavalla. Siksi jokaisesta levystämme tuli erilaisia keskenään. Niissä kuuluu metallin ohella vanhan liiton rockin groove, bluesin ote ja punkin rähjäisyys, emmekä yrittäneet peitellä mitään näistä.

Torn Arteries -albumi nousee jälleen esille tässä kohdassa. Steerin mukaan tuo albumi saattaa kuulostaa todella rajulta metallilta ihmiselle, joka ei ole kovin perehtynyt metalliin, mutta hän itse kuulee levyllä kaikki vaikutteensa.

– Onko ihan sairasta sanoa, että Torn Arteries on aika rento ja groovaava albumi? Hän naurahtaa.

– Olemme tehneet aika paljon todella kiukkuista ja äkkiväärää metallia. Torn Arteries on siitä kiinnostava albumi, että se kuulostaa Carcassilta juuri sen takia, koska Carcass esittää sitä Carcassin tapaan, mutta jos samat kappaleet soittaisi jokin toinen bändi heidän soundillaan ja vaikka puhtailla lauluilla, ne kappaleet olisivat jotain ihan muuta.

– Pidän tuosta ajatuksesta. Varsinkin siksi, koska lokeroiden rajoja on aina hyvä rikkoa hieman.

Mitä musiikkia Steer kuuntelee tätä nykyä? Siis silloin kun hän ei ole Carcassin Bill Steer, vaan Bill itsekseen kotona.

– Blues on lähimpänä sydäntäni, samoin country, mutta ne ovat tietysti aika massiivisia genrejä, Steer naurahtaa.

– Keskityn aika paljon ihan tiettyihin artisteihin. Tiedäthän? Bluesissa Freddie King, Albert King ja Lowell Fulson. Countryssa Johnny Paycheck, David Allan Coe ja Merle Haggart. He kaikki ovat lähes pakkomielteitä minulle. 

– En ole myöskään koskaan päässyt irti vanhasta kunnon New Wave of British Heavy Metalista. Se on aina osa minua. Praying Mantis, Raven, Tank, Diamond Head ja kaikki ne bändit, jotka räjäyttivät koko metallin kotimaassani.

– Monissa vanhoissa levyissä minua kiehtoo se, että löydän niistä yhä uusia juttuja. Jokaisella kuuntelulla. Kuulen kyllä hieman uuttakin rockia ja metallia, mutta liian monesti minusta tuntuu, että olen kuullut samat jutut jo monesti.

Tässä kohdassa ei voi olla haastamatta Steeria hieman ja suorastaan yllyttää häntä siihen ajatukseen, että Carcassin riffien ja melodioitten perusteella hän voisi hyvinkin tehdä vaikkapa bluesia tai countrya ihan itsekseen.

– Olisi aivan mahtavaa, jos minulla olisi tarpeeksi itsevarmuutta tehdä moista, Steer sanoo kuin brittiläisen kuivaa huumoria äänessään.

– Olen alkanut tehdä musiikkia toiselle bändilleni aina silloin, kun Carcass ei ole ollut kiireinen. Olemme tehneet muutamien kaverieni kanssa tonneittain demoja ja kokonaisia kappaleita on jo 15, joista aiomme rakentaa albumin.

– Haluamme tehdä triona oikein vanhan liiton blues rockia ja mennä niin syvälle juurillemme kuin on mahdollista, koska… No, se on pirun hauskaa, se taitaa kuulua tähän ikään ja rahtunen nostalgiaa ei tapa ketään. 

– Viime aikoina olen muutenkin miettinyt paljon niitä aikoja, kun Carcass perustettiin. Tiedän etteivät nekään olleet yksinkertaisia aikoja, mutta nykyiseen maailmaan verrattuna ne todellakin tuntuvat muistoissa yksinkertaisilta.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Oma heimo löytyi tape tradingista

Iso-Britanniassa ja Englannissa elettiin 80-luvun puolivälissä epävakaita aikoja, kun Margaret Thatcher oli pääministeri, kaivostyöläiset lakkoilivat, ammattiyhdistysliike natisi liitoksistaan ja teollisuus koki suuria murroksia.

Vuonna 1985 perustettu Carcass syntyi juuri näihin aikoihin ja oli kuin kapinaa kaikelle bändin ympärillä tapahtuneelle.

Steer pyörittelee päätään ja sanoo, että toisaalta hänen kotimaansa on muuttunut paljon, ja toisaalta ei yhtään.

– Olen asunut Lontoossa 90-luvun puolivälistä asti ja viimeisen vajaan 30 vuoden aikana jo Lontoo yksinään on muuttunut paljon. Kun kaikkea tapahtunutta miettii, siihen on todella helppoa suhtautua negatiivisesti.

– Joskus asioiden on muututtava todella huonoiksi, ennen kuin ne muuttuvat paremmiksi. En tiedä onko päättäjiemme ja muiden vallanpitäjien enää mahdollista vajota alemmaksi ahneudessaan ja epätasa-arvoisuudessaan, mutta jotenkin jaksan uskoa siihen, että jossain kohdassa edessä on pohjakosketus, josta noustaan kohti parempaa.

– En asuisi Englannissa, jos en kokisi sitä asumisen arvoiseksi. Uskon yhä historiaamme ja siihen syvimpään englantilaisuuteemme, joka kuuluu historiaamme. Sitä ei yksi, kaksi tai kourallinen mätiä päättäjiä voi tuhota.

80-lukua muistellessaan Steer sanoo, että Carcass syntyi todella syvällä esikaupunkialueella paikassa, joiden olemassaoloa 80-luvun hallituksetkaan eivät aina halunneet tunnustaa. Luokkajako oli tuolloinkin kova.

– Meitä sanotaan liverpoolilaiseksi bändiksi. Se on totta siinä mielessä, että se oli lähin kaupunki, mutta me treenasimme vanhempieni kellarissa ja kotimme sijaitsi niin kaukana esikaupungissa, että se oli jo maaseutua.

– Se oli mukavaa seutua kasvaa, mutta nuorena se tuntui todella eristäytyneeltä paikalta. Olimme kulmakunnan ainoat oudot tyypit ja saimme siitä hyvästä turpiimme koulussa. Emme oikein tienneet paikkaamme missään yhtälössä, ennen kuin pääsimme sisään tape tradingiin ja tajusimme, että muitakin kaltaisiamme on olemassa.

– Meistä tuntui, että kaikki mielenkiintoiset asiat tapahtuivat jossain muualla. Floridassa tai Tukholmassa. Tai vaikka Englannissa Birminghamissa. Ihan missä tahansa muualla kuin siellä missä me asuimme. Kaikki oli niin pientä ja niin suurta yhtä aikaa, mutta nykyiseen verrattuna metalli oli todella pienten piirien juttu. Se yhdisti porukkaa.

Steer alleviivaa, ettei syrjintä tai kiusaaminen ole koskaan hyvä asia, mutta myöntää sitten, että mitä rajummin häntä ja hänen ”pitkätukkakavereitaan” kohdeltiin nuorina, sitä vimmatummin he lähtivät tekemään sitä omaa juttuaan.

– Kyllähän sellainen kohtelu karaisi ihan omalla tavallaan, enkä osaa edes kuvitella, millaista nuoruus olisi ollut, jos se olisi ollut helppoa, jos olisimme olleet suosittuja tai jos elämä olisi jotenkin päätetty puolestamme.

– Voisi kai sanoa, että niin kaameaa kuin olikin tulla syrjityksi ja kaltoinkohdelluksi vain sen takia, ettei kuulunut johonkin normiin tai joukkoon, oli siitä jotain hyötyäkin. Opin ajattelemaan omalla päälläni aika varhain ja kehitin jopa jonkinlaisen mission mennä vieläkin lujempaa juuri siihen suuntaan, mitä kohtaan tunsin itse intohimoa.

Steerin ääneessä kuuluu hieman haikeutta, kun hän alkaa puhua ajoista ennen internetiä, ajoista ennen sosiaalista mediaa, ajoista ennen kuin kaikki oli kaikkien saatavilla ja ajoista, kun Carcass ja Napalm Death perustettiin.

Hän puhuu syvällä kiitollisuudella ja kunnioituksella yhteisöllisyydestä, jonka hän löysi raskaasta musiikista.

– Tape trading -skene oli kaikki kaikessa, koska käytännössä kaikki joiden kanssa vaihtelimme nauhoja, asuivat merien tai valtamerien takana, ja yhtäkkiä maailma tuntui hieman pienemmältä paikalta, kitaristi sanoo.

– Tutustuin crossover-aikoihin muutamaan vanhempaan punkkariin ja se avasi meille nuorille tyypeille paljon mahdollisuuksia. Aloimme käydä paljon keikoilla, tutustuimme tyyppeihin kuten Napalm Deathin Mickiin (Harris). Siitä eteenpäin alkoi tuntua siltä, ettemme olleetkaan yksin jossain keskellä maaseutua, vaan osa omaa heimoamme.

– Kaikki pyöri nauhojen ja kirjeiden ympärillä. Se oli mielettömän jännittävää. Minulla on yhä tonneittain nauhoja tallessa. Osa on merkitty, osa ei. Vannotan yhä itselleni, että jossain vaiheessa käyn vielä ne kaikki läpi, koska seassa saattaa olla täysin julkaisemattomia Napalm Death -demoja ja -treeninauhoja, joista joku muukin voisi vielä nauttia.

Steer oli vuosina 1987-1989 osa Napalm Deathia, jonka kokoonpano on muuten vaihdellut kohtuullisen paljon.

Carcass on omalta osaltaan kirjoittanut kokonaisia lukuja grindin ja death metalin historiaan, mutta samaa voidaan sanoa vähintään yhtä suurin sanoin Napalm Deathista. Steerin aikaiset levytykset Scum (1987) ja From Enslavement to Obliteration (1988) ovat albumeita, joiden maine kantaa niin pitkälle, että teinit hankkivat näitä levyjä yhä.

– On hauskaa ajatella, että Scum on yhä monelle se grind-albumien grind-albumi, vaikka sen A-puoli on yhden kokoonpanon tekemää vanhempaa kamaa ja B-puoli taas sitä kamaa, jolla minäkin soitin, Steer kertaa.

– Minulla oli Scumin A-puoli demona jo kauan ennen kuin tutustuin tyyppeihin. Olin jotenkin ylpeä siitä kamasta jo sen takia, että Napalm Death oli peräisin Britanniasta. En edes tiedä mitä tarkalleen ottaen tapahtui, mutta jossain vaiheessa äänitimme B-puolen jutut muutamassa tunnissa ja sitten levy olikin jo ulkona nimellä Scum.

– From Enslavement to Obliterationin kohdalla aloimme olla jo ammattimaisempia. Käytimme sen äänittämiseen peräti kaksi päivää. Voin sanoa, että se kaikki oli silkkaa vimmaa, eikä meillä todellakaan ollut mitään tietoa siitä, mitä olimme tekemässä. Mistään suunnitelmasta puhumattakaan. Emme olleet tekemässä jotain vallankumousta, hah hah!

Kuva: Jaana Martinkauppi

Perintöä odotellessa?

Carcass ja Napalm Death olivat erilaisia bändejä Steerin mainitsemassa tape trading -skenessä. Kitaristi sanoo, että Napalm Deathin demot levisivät nopeasti ja kaikkialle, kun taas Carcassin nauhojen leviämisestä maailmalle hän ei saanut juurikaan kuulla, ja vasta Reek of Putrefaction -debyytti (1988) osoitti, että kuulijoita todella oli muuallakin.

Steer sanoo, että he olivat ihan amatöörejä itsensä julki tuomisessa verrattuna vaikkapa Exodusiin, jonka Bonded By Blood -debyytti (1985) oli tunnettu kaikkialla nimellä A Lesson in Violence jo kauan ennen kuin albumi ilmestyi. Hänestä ja kavereista tuntui, että isot tyypit rapakon toisella puolella olivat jo tuolloin legendoja, kun taas he itse vain puuhastelivat.

– Kaikilla oli se nauha. Se oli ihan puhkikuunneltu ennen kuin oikea albumi ilmestyi. Minulle oli ihan valtava shokki, kun kuullessani Bonded by Bloodin ensimmäistä kertaa huomasin, että se oli aavistuksen verran hitaampi levy kuin demo. Kukaan ei äänittänyt levyjä kahdesti, joten joku oli vain nopeuttanut joka puolella pyörineitä demon kopioita.

– Meillä tai Napalm Deathilla ei ollut hyvässä tai pahassa tuollaista mainetta. En minä osannut tuolloin edes ajatella, että kumpikaan bändi teki mitään ihmeellistä. Tiesin vain sen, että mitä tahansa teimmekin, teimme sen täysillä. Olen saanut kuulla meidän ”vaikutuksestamme” ja ”perinnöstämme” vasta paljon myöhemmin ihan muilta ihmisiltä.

Napalm Deathiin Steer ei ole sittemmin palannut soittamaan, joten hän ei varsinaisesti tiedä, miltä tuntuisi soittaa kahden ensimmäisen levyn kappaleita yleisön edessä. Carcassin suhteen tilanne on tietenkin ollut täysin toinen.

– Ei varmasti yllätä, että minulle kaikkein freeseimpiä kappaleita soittaa ovat kaikkein uusimmat kappaleemme kuten Dance of Ixtab (Psychopomp & Circumstance March No. 1 in B), johon saimme ikuistettua hyvin Carcassin ytimen.

– Ei sillä, aina kun soitamme vaikkapa Heartworkin tai Corporal Jigsore Quandaryn, oikein hyvänä iltana yleisön energia tarttuu minuunkin, hukun noiden vanhojen kappaleiden maailmaan ja pääsen hetkeksi todella kiinni siihen Billiin, joka oli vuosikymmeniä sitten kirjoittamassa noita juttuja. Saan huomata, että kaikki minussa ei ole muuttunut.

Steer on ollut vegetaristi 80-luvulta saakka. Vaikka hänestä onkin hauskaa vetää yhä kappaleita, joissa survotaan genitaaleja ja tehdään muita mukavia asioita, kokee hän bändin tuoreimman Torn Arteries albumin sanomaltaan tärkeäksi. Ihan jokainen death metal -albumi ei minkäänlaista sanomaa sisällä, mutta tästä albumista voi sanoa näin.

– Kunnon gorelle ja teurastukselle on aina paikkansa, Steer naurahtaa.

– Hauska puoli Jeffissa on se, ettei hän puhu kovin paljon lyriikoistaan. Edes meille muille. Minusta se on hyvä asia. Torn Arteries -albumin sanoitukset eivät todellakaan ole mitään siansaksaa tai sekasotkua, vaan niihin on todella laitettu ajatusta. Ne saivat minutkin ajattelemaan paljon levyn aiheita.

– Minut on yllättänyt moneen kertaan se, että elämäntapamme on toiminut esimerkkinä jokuselle muullekin ihmiselle. En ole itse syönyt lihaa tai kalaa 40 vuoteen. En pitänyt kummastakaan oikeastaan koskaan. En välitä paasata asialla. Se on minun valintani. Mutta olen silti ilahtunut aina, kun joku on sanonut tehneensä saman ratkaisun ansiostamme.

– Siinä mielessä olemme tulleet aika pitkälle siitä, mistä aikoinaan aloitimme, kun sanoituksiemme ainoa tarkoitus oli kuulostaa siistiltä ja loukata mahdollisimman monia. En silti sano, että ne sanoitukset olisivat nykyäänkään mitään paskaa, mutta ehkäpä Carcassin kaltaisessa bändissä on hyvä mennä joskus hieman eteenpäinkin.

Eteenpäin menemisen suhteen on tietenkin mahdotonta olla kiusaamatta Steeria viimeisenä aiheena sillä asialla, joka on se kaikkein ilmeisin: Onko viisi vuotta sitten julkaistu Torn Arteries -albumi vielä saamassa arvoisensa jatkajan?

– Olemme todella tainneet pitää Carcass-kuulijat jännityksen äärellä jo tovin? Steer jatkaa kiusoittelua.

– Jos en ihan väärin muista, viimeistelimme Torn Arteriesin jo vähän ennen kuin pandemia alkoi, ja tuon jälkeen albumin oli maattava pöytälaatikossa vielä tovin. Todellisuudessa edellisestä levystämme on siis vielä enemmän aikaa.

– Uusi Carcass-albumi on ihan mahdollinen juttu. Aika pitkän tovin osa meistä halusi tehdä albumin ja osa taas ei, eli olimme samassa tilanteessa kuin ennen Surgical Steelia. Emme ole halunneet tehdä albumia ennen kuin kaikki ovat sitä mieltä, että nyt on sen aika. Nyt runsaan kiertämisen jälkeen meistä alkaa todella tuntua siltä.