Oranssi Pazuzu on yksi suomalaisen musiikin salaperäisimmistä voimista. Yhtye matkaa niin monitulkintaisessa ja arvoituksellisessa ulottuvuudessa, että se kiehtoo hämmentävän runsaslukuista joukkoa ihmisiä ympäri maailman.

Olemme nyt kasvokkain Juho ”Jun-His” Vanhasen kanssa. Jun-His on ”yksi Oranssin Pazuzun koneiston rattaista”, kuten hän itse asian muotoilee. Jossain toisessa todellisuudessa emme välttämättä edes keskustelisi yhtyeestä, koska kyseessä saattaisi hyvinkin olla myös sellainen orkesteri, joka ei avaisi olevaisuutensa taustoja lainkaan. Onneksemme tilanne on toinen.

Oranssi Pazuzu ja Vanhasen aiempi yhtye Kuolleet Intiaanit ovat sellaisia entiteettejä, joiden tekijän voisi hyvinkin kuvitella jopa haaveilevan sellaisesta luovasta ympäristöstä, jossa taidetta voisi tehdä täysin nimettömästi ja kasvottomasti. Nyt Ravintola Konttorin pöydässä istuva Jun-His kokee, ettei asia ole hänelle itselleen enää lainkaan ristiriitainen.

– Sitä tiettyä mystistä auraa me ylläpidimme mainitsemasi entisen bändini kanssa ihan loppuun saakka ja kyllä siinä on puolensa, mutta sittemmin kun ikää alkoi karttua ja aloitimme Oranssin Pazuzun, niin pikkuhiljaa kyseenalaistin ihan itse kaikki omat tekemiseni ja mietin, miten haluan tehdä tätä kaikkea jatkossa, hän sanoo.

– Olen aina ollut kiinnostunut ylipäänsä musiikkifilosofiasta. Mielestäni ihmisellä on ihan hyvä olla olemassa perustelut sille, miksi hän tekee taidetta, miksi hän tekee levyjä ja miksi hän tekee live-esiintymisiä. Tällainen ajatusjono on ihan hyvä käydä läpi jopa useamman kerran elämässään ainakin omassa mielessä.

– Ajattelin, että olisihan se vähän outoa, jos minulla ei olisi tästä omasta musiikistani mitään sanottavaa. Päätin, että kyllä minä ihan mielelläni puhun omilla kasvoillani tästä kaikesta.

Jun-His on tehnyt musiikkia eri kokoonpanoissa jo kolmisenkymmentä vuotta. Matkan varrelle ovat mahtuneet mainitut Oranssi Pazuzu ja Kuolleet Intiaanit, mutta myös kokoonpanoja kuten Waste of Space Orchestra, Haunted Plasma ja Grave Pleasures, joilla kaikilla on erilaisuudestaan huolimatta myös olemuksessaan paljon samaa.

Koska Jun-His nosti esille ajatuksen musiikkifilosofiasta, on paikallaan aloittaa tutkimusmatkamme hänen musiikkinsa ytimeen pohtimalla, tunnistaako hän luovassa filosofiassaan jotain, mikä on säilynyt samana projektista toiseen?

– Aina kun aloitan tekemään mitä tahansa uutta taidetta, teen sitä loppuviimein itse itselleni, luotaan tällä tekemisellä omaa alitajuntaani ja yritän tehdä tätä kaikkea intuitiivisesti, Jun-His sanoo.

– En tätä nykyäkään ajattele luovassa vaiheessa kuulijoita, koska en minä ajatellut kuulijaa silloinkaan, kun ensimmäistä kertaa loin jotain. Tuo on pysynyt mukana kaikessa tekemisessä ihan teini-ajoista asti. Toki tuolloin oli mukana ajatuksia vaikka ja mistä, mutta aikuisiällä matka omaan mieleen on ollut tässä kaikessa se vielä ajavampi voima.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Friikki, jota ei kiinnostanut ponnistaminen

Matkataan yhä pidemmälle ajassa taaksepäin ja aina siihen pisteeseen asti, joka sai nuoren Juho Vanhasen kiinnostumaan niin paljon musiikista, että hän on sittemmin uppoutunut todella syvälle taiteen pyörteisiin.

– Vanhempien kertomana olen aina ollut innoissani musiikista, joten se ja samoin esiintyminen ovat olleet osa minua jo aikana, kun en ole edes soittanut mitään, vaan esiintynyt vaikkapa tennismailan kanssa, Jun-His muistelee.

– Ensimmäiset oikeat heräämiseni musiikkiin ovat tulleet silloin, kun olen ensimmäisiä kertoja kokeillut soittamista. Siitä tuli jo koulun bändikerhossa sellaisia oivalluksia, että musiikissa ja erityisesti siinä, miltä se soittaminen tuntuu, saattaa olla sitä jotakin. Hetihän se tuntui siltä, että tämä on se luonteva tapa edetä elämässä.

Jun-His muistelee havahtuneensa jo varsin nuorena siihen, ettei koe musiikkia viihteeksi, vaan ennen kaikkea taiteeksi. Siitä eteenpäin hän olikin jo kovaa vauhtia matkalla sellaiseen ilmaisupalettiin, josta hänet tunnetaan.

– Teininä soittaminen oli pitkään sitä, että halusi ylipäänsä ottaa soitinta haltuun ja osata ne tekniset asiat. Tekninen musa on ihan siistiä, kyllä, mutta jossain vaiheessa minulle tapahtui se muutos, että teknisen ilmaisun sijaan musan tekeminen suuntasi itseilmaisuun ja taiteeseen, eikä niinkään mihinkään välineurheiluun.

– Tämä tapahtui ollessani 16-, 17-, 18-vuotias. Asuin tuolloin sen verran pienessä kaupungissa kuin Seinäjoella. Siellä oli yleinen konsensus, että musan pitäisi olla jotain Kolmas nainen -bändin tyyppistä, ja sitten sieltä Seinäjoelta ponnistettaisiin tunnetuksi. Huomasin nopeasti, ettei minua tai kaveriporukkaani se ponnistaminen kiinnostanut.

– Lähdimme tekemään teatraalisempaa ja kokeilevampaa musiikkia. Halusimme olla jopa eräänlainen vastavoima tuolle vallinneelle ajatukselle siitä, mitä musiikin pitäisi olla. Siellä tuppukylässä suorastaan halusi olla jonkin sortin friikki, joten kyllä siinä on aluksi ollut mukana myös sellaista tunnistettavaa nuoren ihmisen uhmaa ja halua erottua.

Millä tavalla tällainen ”ponnistamisesta kiinnostumaton friikki” sitten löysi bändikavereita Seinäjoelta?

– Siitä saattoi olla jopa hyötyä, ettei Seinäjoella ollut paljon porukkaa eikä varsinkaan musaporukkaa, niin sieltä erottuivat ne porukat, jotka ovat kiinnostuneet jostain muusta kuin siitä ilmeisimmästä musiikista, Jun-His arvelee.

– Onnea oli myös matkassa. Oli tärkeää löytää ihmisiä, jotka ajoivat minua vielä pidemmälle sinne musiikin ja taiteen toiselle puolelle. Varhaisimmat omat bändikaverit johdattelivat minua yhä enemmän hard rockimmasta kamasta sinne King Crimsoniin ja muuhun, ja tällaisen sysäävän voiman kautta aloin löytää itse lisää kaikenlaista koettavaa.

– Minulle tämä kaikki, kuten black metalin kuunteleminen, meni tosi outoa kautta. Kuuntelin aluksi kaikenlaista sinfonista metallia, sitä kautta tutustuin paljon klassiseen musiikkiin ja vasta sitten tuli Emperor, mikä oli taas oma porttinsa. Tuttavapiirissä oli se hyvä puoli, ettei se koostunut vain yhden genren kuulijoista, joten koko ajan löysi itsekin kaikkea uutta.

– Kokeellinen musiikki kiinnosti minua paljon, mutta bändiporukoissa oli yksi tyyppi, joka oli todella kova Kauko Röyhkä -diggari. En itse kuunnellut mitään suomenkielistä musiikkia, kunnes tuon kaverin ja Röyhkän kautta lähdin ottamaan siihen tuntumaa. Tuolla tavalla omakin paletti muuttui ja muuttui, eikä mitään rajoja tuntunut enää olevan.

Vuonna 2000 Vanhanen perusti Seinäjoella samanhenkisellä joukolla yhtyeen nimeltään Kuolleet Intiaanit. Se oli läpi tuotantonsa ehdoton ja vahvan periaatteen yhtye, joka esiintyi maskeissa, ei pitänyt keikoilla välispiikkejä ja jonka keikat olivat ennemmin performansseja kuin vain keikkoja. Ja vahvan periaatteen yhtye se on muuten nytkin vuonna 2026, kun bändin nostaa pöydälle.

– Kunnioitan yhä entistä yhtyettäni, bänditovereitani ja tuolloisia ajatuksiamme siitä, ettei bändistä puhuta. Yksi tuon yhtyeen ajatuksista oli se, ettei se anna haastatteluja, joten vaalin tuota perintöä vielä tänäkin päivänä.

Kuolleet Intiaanit oli aikansa kuva jopa niin pitkälle, että se osui aivan täydelliseen kohtaan 2000-luvun suomenkielisessä oudommassa musiikissa ja toimi suurelle osalle jäsenistään myös polkuna kohti Oranssia Pazuzua.

– Ei ihan kaikki, mutta lähes kaikki vanhan yhtyeen jäsenet ovat sittemmin kuuluneet Oranssiin Pazuzuun, joten kyllä tuo oli meille se ensimmäinen kokeellisen musiikin platformi, jossa me opimme paljon asioita, eikä Oranssi Pazuzu olisi tapahtunut tällä tavalla ilman sitä. Oranssissa Pazuzussa halusimme tehdä paljon asioita myös täysin erilaisella tavalla.

– Me emme halunneet jäädä jumiin mihinkään tiettyyn ilmaisuun, vaan mennä eteenpäin. Se tutkimusmatka pysyy aina keskiössä, emmekä halua jäädä vanhoihin tapoihin kiinni. Oranssi Pazuzu on osa sitä matkaa, joka alkoi jo tuolloin.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Veistoksen veistämistä

Ensimmäinen Oranssi Pazuzu -albumi ilmaantui kuin tyhjästä. Kukaan ei osannut odottaa oikein mitään, kun Violent Journey Records julkaisi yhtyeen ensimmäisen albumin vuonna 2009. Albumin nimi oli Muukalainen puhuu.

Jo tuolloin yhtyeen musiikkia luonnehdittiin surrealistiseksi, abstraktiksi ja psykedeeliseksi black metaliksi. Johtuen lähinnä siitä, ettei kukaan kyennyt asettamaan bändiä mihinkään lokeroon vaikka olisi kuinka halunnut.

– Minusta tuntuu, että meillä oli olemassa olemassa todella vahva ajatus Oranssista Pazuzusta jo ennen kuin olimme tehneet edes ensimmäistä biisiä, Jun-His miettii bändin muodostumista nyt 19 vuotta myöhemmin.

– Olimme silti myös hyvin avoimia sille, että tästä musiikista saattaa muotoutua mitä vain. Annoimme sen tapahtua. Teimme aika nopeasti biisejä. Kun Moit tuli soittamaan kitaraa (bändissä 2007-2016), niin hän oli tottunut vielä paljon vapaampaan tapaan tehdä musiikkia. Se vapautti myös meitä paljon, kun hän liittyi viidenneksi jäseneksi.

– Me muut olimme vielä ennen tuota hieman jumissa edellisen orkesterimme kompakteissa biisirakenteissa. Vielä Muukalaiset puhuu -albumillakin on mukana sitä tietynlaista kompaktiutta, muttei mitenkään huonolla tavalla. Se albumi oli hyvin paljon kokeilua. Halusimme opetella hypnoottisuutta ja luoda sitä pahaenteistä ilmapiiriä.

Jun-His sanoo Oranssin Pazuzun olleen yhtyeenä vapauttava. Kun vanha bändi oli haudattu, uusi saattoi olla ihan mitä vain. Tämä filosofia meni niin pitkälle, ettei Jun-His itse edes ajatellut, julkaistaanko Oranssia Pazuzua koskaan.

– Ajattelin, että teemme ehkä levyn ja keikan jossain Seinäjoen Varttibaarissa tai Tampereen Vastavirta-klubilla, muttei meillä ollut mitään muita ajatuksia, kunnes levy sitten julkaistiinkin ja lähdimme kulkemaan tuota virtaa.

Oranssi Pazuzu jatkoi tätä tutkimusmatkaa tuotteliaasti jo 2010-luvun taitteessa ja uuden vuosikymmenen alussa. Jun-His arvelee, että mukaan tuli nopeasti myös avantgardea, eikä bändi halunnut vakiinnuttaa soundiaan. Sittemmin jokainen Oranssin Pazuzun albumi on ollut oma elävä olentonsa, ja bändi on yhä erittäin arvaamaton.

– Jokaisen albumin kohdalla me ollaan valittu jonkinlainen uusi osoite jostain kartastolta, jota kohti olemme sitten lähteneet matkaamaan, mutta aina edes tuo päätös ei ole vastannut sitä, mitä albumista on lopulta oikeasti tullut.

– Ensimmäinen albumimme oli lopulta aika ”hippeilevä” fiilikseltään, mutta pian sen jälkeen lähdimme kohti noisempaa ilmaisua. Myöhemmin mukaan on tullut myös esimerkiksi modernia klasaria. 

– Yksi piste oli se, kun Moit lähti bändistä ja Ikon tuli hänen tilalleen kitaroihin (vuonna 2016), ja hän nappasi kiinni tuosta noise-kulmastamme ja vei sitä vielä pidemmälle. Samalla itse aloin nauttia keikoilla yhä enemmän esiintymisistä, enkä miettinyt enää niin paljon asioita, kuten että hajoavatko kamat tai meneekö jokin muu asia huonosti.

Yksi iso päätös tällaista musiikkia tehdessä on se, miten tärkeänä pitää elävän yleisön edessä esiintymistä?

Jo yksinään Oranssin Pazuzun kanssa voisi taatusti hautautua ikuisiksi ajoiksi vain studiobändiksi, mutta Jun-His on aina kokenut studio- ja live-maailman kahdeksi hyvin erilaiseksi ympäristöksi, jotka elävät myös symbioosissa.

– Levytyspuoli on minulle tosi selkeä, koska olen aina tykännyt levykokonaisuuksista ja sellainen keskimääräinen albumin pituus on mielestäni aika optimaalinen ihan tietynlaiselle musiikkitaiteelle, laulaja-kitaristi avaa.

– Musiikin tekeminen on minulla ja näillä bändeillä mennyt yhä enemmän sellaiseksi veistoksen tekemiseksi. Siinä haetaan eri tasoja ja eri kulmia ja mennään niin syvälle siihen luovaan zoneen, että pystyisin hyvinkin tekemään vain tuota ja elämään ilman live-puolta, mutta olen perustellut itselleni myös liven tarpeellisuuden.

– Live on minulle eräänlainen performanssi, jolla yritän tuoda musiikkiani lähemmäksi ihmisiä ja ehkäpä myös jakaa sen syvimmän tarpeen taiteen tekemiselle. Sillä on myös vaikutusta levytykseen, minkä huomaa kun esittää keikalla materiaalia, jota ei ole vielä levytetty, jolloin se saa hieman uuden elämän, kun sen tunnelman jakaa myös yleisölle.

– Olen aina ollut kiinnostunut teatteritaiteesta, vaikken ole itse tehnyt mitään sellaista. Esiintymisessä on kiinnostavaa se, että se todella olet sinä, joka siellä esiinnyt sen musiikin takana, mutta samalla tuot alitajuisesti itsestäsi esille sellaisia tuntemattomia teatraalisia puolia, ja tämäkin vaikuttaa lopulta myös siihen levyn tekemiseen.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Miksi olla yrittämättä, kun me kaikki kuolemme kuitenkin?

Vaikuttaa siltä, että Oranssi Pazuzu oli jopa bändille itselleen varsin epätodennäköisien asioiden hämmentävä summa.

Samaa voi sanoa siitä, mitä se on ollut koko ajan kasvavalla tavalla myös yleisölle. Jos Oranssi Pazuzu hajoitettaisiin osiin ja kaikki sen palaset pistettäisiin paperille, ei bändin yhtälön kuuluisi olla oikein kenenkään musiikkia. Silti Oranssin Pazuzun löysivät jo varhaisessa vaiheessa ihmiset ympäri maailmaa, ja kuulijakunta vain kasvaa.

– Me päätimme jo todella varhaisessa vaiheessa, jo ennen bändin olemassaoloa, ettei kompromisseja tehdä, Jun-His sanoo ja lisää, että juuri tässä mielessä Oranssin Pazuzun omalaatuinen menestys on kuin taiteilijan unelmien täyttymys.

– Ainoa kompromissi mitä teemme, teemme bändin kesken. Minkään ulkopuolisen tahon kanssa emme sitä tee, eikä ole muuten pyydetty tekemäänkään. Ehkä siksi, koska ei kukaan ajatellut, että tällä musiikilla olisi perinteisessä menestyksen mittareissa potentiaalia yhtään mihinkään, minkä ansiosta olemme voineet keskittyä vain tekemiseen.

Kiinnostavinta Jun-Hiksen mukaan asiassa on se, että jos ajatellaan sitä hienointa ja menestyneintäkin pop-musiikkia, nekin ovat syntyneet usein valtavien riskien kautta, eivätkä ne ole olleet mitään läpihuutojuttuja. 

– Oli kyse sitten Joy Divisionista, Primusista tai uusistakin tosi popeista asioista, niin monet isoimmat jutut eivät ole olleet mitenkään turvallisia, hän jatkaa.

– Minusta tuntuu, että musiikissa yritetään usein toistaa liian turvallisia asioita. Ajatellaan, että voimme murtaa jonkin menestyksen yhtälön, kun tehdään tällaisia ja tällaisia asioita. Toivon koko ajan itsekin, että jostain räjähtäisi jokin ihan uusi juttu. Suomessakin katsotaan liikaa maailmalle, että tehdään mekin tuota, mitä tehdään Lontoossa.

– Kyllä musiikissa pitää olla uniikkiutta ja itseluottamusta siihen omaan juttuun. Se on asia joka taiteessa kiinnostaa, jos joku luottaa siihen omaan asiaansa. Jopa sillä tavalla, ettei tämä tekijä osaa välttämättä edes täysin soittaa musiikkiaan, niin jos sillä on vain tarpeeksi kiinnostava visio siihen omaan juttuunsa, niin se vain herättää ihmisissä kiinnostusta.

– Me Oranssissa Pazuzussa emme ole kauhean kiinnostuneita siitä, mitä muualla tapahtuu. Meille riittää se, että olemme itse tyytyväisiä uuteen albumiimme, kun se valmistuu. Emme välttämättä ole kauhean kiintyneitä albumiin enää sitten, kun saamme siihen etäisyyttä, mutta tietyn luovan hetken voiman on vain kuuluttava musiikissa täysin.

Jun-His sanoo suhtautuvansa musiikkiin erittäin vakavasti. Samaan hengenvetoon hän myöntää olevansa jopa musiikin suhteen ikuisesti epävarma ihminen. Hänen mukaansa juuri tämä asia tekee taiteen tekemisestä kiintoisaa.

Merkitsevä hymy käväisee laulaja-kitaristin kasvoilla, kun hän sanoo, että vaikka musiikki on vakava asia, hän on myös valmis tekemään itsestään pellen tarvittaessa. Tällä hän tarkoittaa juurikin aiemmin mainittua riskien ottamista.

– Epävarmuus kuuluu asiaan. Sitä voi kanavoida taiteeseen. Tuolloin taide on psykologisesti, jos nyt ei täysin parantavaa, niin jotain sellaista, mikä tuo ihmisestä esille uusia puolia ja ihminen oppii samalla itsestään asioita.

– Kaikki me kuolemme kuitenkin ennen pitkään. Minäkin. Riippumatta siitä, teenkö vaikkapa jonkin heittäytyvämmän riffin Oranssin Pazuzun albumille. Mielestäni on turhaa huolehtia, ”onnistuuko” jokin asia jonkun mielestä vai ei. Ei meillä ole mitään muuta tässä elämässä kuin kokeileminen ja kokeminen. Ei sen takia kannata vaivaantua.

– Se on itsensä ylittämistä se tietynlainen heittäytyminen. Kun siitä heittäytymisestä saa muutaman kokemuksen, se muuttuu hieman helpommaksi. En itse kykene elämässäni siihen, että otan itseäni liian vakavasti, vaikka musiikin ottaisinkin. En usko, että taidetta voi tehdä aidosti, jos ei ole valmis asettamaan itseään naurunalaiseksi.

Tämän myötä Jun-His palaa niinkin perustavan laatuiseen asiaan Oranssissa Pazuzussa kuin hänen erittäin tunnistettavaan laulutapaansa, joka sekään ei hänen mukaansa ole ollut mikään ihan mukavin asia omaksuttavaksi.

– Pitkään en voinut kuvitellakaan tekeväni minkäänlaisia örinä- tai huutovokaaleja. Aluksi se oli aivan hirveää. Vihasin sitä. Tuntui että jonkun piti sitä tehdä, mutten tuntenut sitä omaksi jutukseni. Kunnes sitten se alkoikin tuntua hyvältä. Nyt koen sen todella tärkeäksi ilmaisukanavaksi. Se oli tärkeä käänne minulle tässä bändissä.

Jun-His kertoo ihailevansa varsinkin näyttelijöiden kykyä heittäytymiseen ja sanoo, että improteatteri on jopa hieman aliarvostettu taiteenmuoto. Sellaista heittäytymistä voi kukin lähteä kokeilemaan ja todeta, ettei se ole ihan helppoa.

– Pidän ajatuksesta, miten erilaiset annokset improvisoitua heittäytymistä vaikuttaa ihmisen omaan psyykkeeseen.

– Omia rajojaan on hyvä kokeilla, keikoillakin. Se saattaa olla lamaannuttavan vaikeaa. Sellaista, ettet meinaa millään kyetä siihen ja tunnet hetken aikaa, ettet saa edes happea. Kunnes sitten sen asian tehtyäsi se tuntui paremmalta kuin mikään.

Kuva: Rainer Paananen

Kaiken keskiössä on prosessi

Miettiessään tapaansa luoda musiikkia, Jun-His nostaa erityisen tärkeäksi asiaksi sen, että hän on projektista riippumatta toiminut aina bändeissä. Kokoonpanoissa, jotka todella haastavat toisiaan luovuuden myrskynsilmässä.

– Väitän että me kaikki tarvitaan sitä. Esimerkiksi Oranssi Pazuzu on ehdottomasti Bändi, ja me kaikki olemme rattaita siinä isossa koneistossa, eikä ilman yhtä meistä musiikkimme olisi enää sellaista kuin se on.

– Voin hyvinkin saada tehtyä kaikenlaisia asioita yksin. Ja teenkin. Bändissä kiinnostavaa on se, miten meidän jokaisen mieli ymmärtää jonkun esille tuoman idean, koska eihän ihmisellä ole mitään varmuutta siitä, että kukaan ihminen tuntee tai kokee asiat samalla tavalla kuin hän itse.

– On kiinnostavaa tehdä jokin ajatus musiikista, tuoda se kaikkien kuultavaksi ja kuulla kaikkien muiden mielten tulkinta siitä samasta asiasta. Usein tällainen avoimuus laajentaa sitä ajatusta ihan tolkuttomasti. Itsekin huomaa ihmettelevänsä, miten ihmeellisessä muodossa se idea tuli ulos tämän bändin soittamana ja kaikkien vaikutuksesta.

– Haluan että musiikkini on monimuotoista ja monitulkintaista. Minusta musiikin luominen pitää tapahtua bändissä juuri tällä tavalla. Ainakin meidän tapauksessamme. Mielestäni Oranssissa Pazuzussa tämä kaikki on jalostunut vain paremmaksi ja paremmaksi vuosien varrella, kun olemme vapautuneet entisestään.

Jun-His sanoo, että tällainen vuorovaikutus on mielenkiintoista myös silloin, kun toista muusikkoa tai taiteilijaa ei tunne erityisen hyvin, mutta yhtä mielenkiintoista on syventää tätä suhdetta, kun todella tuntee toisen luovan ihmisen.

– Tuntemattoman kanssa jamitteleminen voi olla hienoa, mutta kyllä vielä palkitsevampaa on se, kun kykenet täydentämään toisen ihmisen luovuuden palettia ja kyse on oudosta, määrittelemättömästä vuorovaikutuksesta.

– Tästä tulee mieleen Brian Eno, joka tuotti jopa U2:n kokeellisempia albumeita. Eno uskoi vahvasti prosessiin. Siihen, että ensin rakennetaan jotain, sitten reagoidaan siihen, sen päälle tapahtuu uusia asioita ja koko tuo prosessi on se tärkein osa kaikkea luovuutta. Oranssin Pazuzun kanssa uskon tuohon prosessiin.

Taiteella kommunikointi on hyvin määrittelemätön asia. Se, kykeneekö ilmaisemaan itselleen tai jollekin toiselle jonkin ihan tietyn asian tai tunteen vaikkapa musiikilla. Jonkin sellaisen asian, johon sanat eivät millään riitä.

– Sitä, miten jonkin asia mielessään kokee, ei välttämättä ikinä pysty ilmaisemaan mitenkään edes musiikilla tai minkäänlaisella taiteella, mutta siihen voi silti tähdätä niin pitkälle kuin se on mahdollista, Jun-His sanoo.

– Joskus tulee sellainen olo, ettei millään haluaisi muuttaa yhtään omaa ideaansa. Kun joku toinen bändissä kajoaa siihen ideaan, ensimmäinen reaktio on lähes loukkaantunut, ettei sitä noin voi tehdä. Kun siihen demoon sitten palaa muutamaa viikkoa myöhemmin, niin onkin jo kasvanut täysin siihen ja huomaa, että juuri näin sen pitikin mennä.

– Omasta egosta pitää tinkiä. Jos sitä ei halua tehdä, niin voi näpertää musiikkia täysin yksin. Itse en halua. Tottakai jos jollain on todella tarkka visio siitä, mitä jonkin ajatuksen pitäisi olla, sitä kunnioitetaan ja siitä pidetään kiinni, mutta lähes aina käy niin, että kun siihen heitetään vastapallona jotain, ajatus kiteytyy lisää.

Oranssin Pazuzun kuusi albumia ovat keskenään erilaisia kokonaisuuksia. Jun-His miettii ehkä sekunnin murto-osan kun utelen, onko jokin albumi ollut erityisesti sellainen, että se on muuttunut todella paljon jopa kokonaisuudesta siitä ajatuksesta, mistä levy alunperin lähti syntymään. Albumi kantaa jopa tämän ajatuksen nimeä: Muuntautuja (2024)

– Sen albumin teossa oli kaikenlaista pyörittelyä. Jopa levynteon viime metreillä mukaan tuli ihan uusia kulmia äänikuvan rakentamiseen ja siihen, miltä albumi oikeasti tuntuu ja mitä se piirtää mieleen, laulaja-kitaristi kertoo.

– Tuo albumi oli hyvä esimerkki luovasta prosessista ja siitä, että taiteen evoluutioon kuuluu myös sellaisia kasvun aikana versoilleita ”kuolleita oksia”, joita ei koskaan kuulla lopullisella albumilla. Joskus jokin kappaleen alku johtaa jo vaikka minkälaiseen kasvustoon, kunnes siitä palataankin takaisin lähtöpisteeseen, ja siitä kasvatellaan sittenkin jotain erilaista.

Prosessi menee Oranssin Pazuzun kohdalla niin pitkälle, että Jun-His myöntää, ettei juurikaan kykene kuuntelemaan yhtyeen albumeita niiden valmistuttua. Tämä kertoo siitä, miten syvällä prosessissa on ollut mukana.

– Siksi on tärkeää, että kykenee elämään sen prosessin ja kokemaan albumin siinä vaiheessa, kun matka on kesken.

– Kun kaikki on tehty ja kaikki on kuultu satoja tai tuhansia kertoja, ei enää kuule sitä kokonaisuutta. Siinä vaiheessa kuulee vain yksityiskohdat, kuten että tuossa kohdassa on alapää liian lujalla tai yläpää on liian kovalla tai että tuo kohta olisi voinut kestää viisi sekuntia pidempään Oma naama on niin lähellä teosta, että erottaa vain yksityiskohdat.

– Jos saman albumin kuuntelee kolme vuotta myöhemmin, niin sieltä ei tunnista enää alkuunkaan niitä asioita, mistä albumi lähti silloin aikoinaan syntymään tai mitä niitä tehdessään ajatteli. Sekin kertoo vain siitä, että on itse jatkanut matkaansa eteenpäin ja noin asian kuuluu mennäkin. Kuulija taas kokee tämän kaiken ihan eri tavalla kuin me itse.

– Tämä menee niin pitkälle, että jokaisen albumin kohdalla masteroimisen jälkeen, kun levylle ei voi enää tehdä mitään, iskee sellainen kauhu, että tämä levy on aivan kaamea. Irti päästäminen aiheuttaa sellainen pakokauhu, jolle ei vain voi mitään. Samalla siitä voi aistia, että se luotu musiikki ei ole ollut itselle todellakaan yhdentekevää.

Oranssi Pazuzu E-Studiolla

Studio voi olla yksi instrumentti

Studio. Kun varsinainen äänittäminen ja studio-olosuhteet nousevat esille rock- tai metallibändien haastatteluissa, sävy muuttuu erittäin usein turhautuneeksi. Sanaparit kuten ”pakollinen paha” tai ”steriili ympäristö” seuraavat toisiaan.

Oranssi Pazuzu ja samalla Jun-His ovat toista maata. Heille studio on kiinnostava luova ympäristö. Jopa niin kiinnostava, että Jun-His on kutsunut studiota yhdeksi instrumentiksi.

– Ensimmäisillä levyillä meillä oli todella tarkkoja teemoja ja samalla studiossa askelmerkit olivat ihan tietynlaiset. Äänitimme kaksi ensimmäistä albumia studiossa käytännössä täysin livenä, Jun-His muistelee.

– Vielä nykyäänkin äänitämme jokaiselle albumille paljon osia livenä niin, että kaikki soittavat yhtä aikaa. Samalla olemme alkaneet käyttää yhä enemmän kerrostelua ja juurikin sitä ”veistelyä”, jossa kaikkea voi tapahtua. Ei meillä protoolsiin mitään piirretä, vaan musiikkiin reagoidaan, ja jopa efektointi ja noisen ruuvaaminen on oikeaa soittamista.

– Sen on oltava intuitiivista. Se, miten reagoimme aiemmin syntyneeseen kerrokseen. Joskus ajattelu siitä, miten asioita tehdään, voi olla aika rationaalista, mutta sitten kun asia tehdään, studio todellakin voi olla oma soittimensa.

Tätä vaistoon luottamista Oranssin Pazuzun albumeilla tarvitaan. Yhtyeen musiikki on niin monikerroksista ja mahdollisuuksiltaan rajatonta, että jossain kohtaa on tunnistettava, milloin kappale tai teos on ikään kuin valmis.

– Jos jonkin soittimen käyttäminen tai soittamisen tapa ei tunnu heti oikealta, se ei ole oikea tie siihen kohtaan kappaletta ja tuohon aavistukseen on vain kyettävä luottamaan, Jun-His summaa.

– Kun kytket jonkin hardwaren eli synan tai kompressorin tai minkä tahansa, se tekee mahdollisimman vahvasti sitä yhtä asiaa, ja siitä kuulee välittömästi, jos se kuulostaa ja tuntuu oikealta. Sitten on vain taltioitava se oikea juttu mahdollisimmman nopeasti siinä hetkessä ja sitten se on siinä. Sen vain tietää, mikä on se oikea reitti.

– Sen takia vierastan paljon sellaisia tietokoneplugareita, joita oikein mainostetaan, että näillä voi tehdä ihan mitä tahansa ja että näillä voi tehdä kaiken. Onko se enää kovin luovaa? En koe asiaa niin. En halua ruuvata jotain plugaria päiväkaupalla etsien sitä oikeaa soundia, vaan haluan että se lähtee oikeasta instrumentista ja että se soundi on jopa olemassa vain kerran.

Puhuessaan siitä, mistä tietää että musiikki tuntuu juuri oikealta, esille nousee visuaalisuus. Jun-His sanoo, että jos Oranssin Pazuzun musiikki ei luomisvaiheessaan herätä minkäänlaisia visuaalisia mielikuvia, on kuljettu polku väärä. 

– Musiikin on heräteltävä mielikuvitusta. Sen on heräteltävä aivoissa visuaalisia mielikuvia. Musiikin on oltava eräänlainen trippi. Sen takia me jamitellaan todella paljon, koska sitä kautta ideat saattavat saada muodon, jonka myötä treenisnauhoja kuunnellessa huomaa välittömästi, että tämä herättää juuri niitä visuaalisia mielikuvia.

– Kun lähdemme studiolle, haluamme vain korostaa tätä ensimmäistä mielikuvaa. Usein toisteltu lause keskuudessamme on se, että tämä vaikuttaa ihan hyvältä, mutta miten voisimme viedä sen vielä pidemmälle? Haluamme tehdä kaikesta musiikissamme mahdollisimman väkevää, emmekä jättää mukaan mitään miedon tuntuista.

Visuaalisuus on myös kiinnostava mittari sille, miten joku toinen kokee Oranssin Pazuzun kaltaisen musiikin. Yhtye onkin aina tehnyt yhteistyötä erilaisten kansitaiteilijoiden kanssa, eikä ole pitänyt lankoja liikaa omissa käsissään.

Esimerkiksi Muuntautuja-albumin kohdalla Jenna Haapaharju toi kansitaiteisiin oman tulkintansa albumista.

– Kun me olemme tehneet albumin yhdessä, on kiinnostavaa nähdä, miten samankaltaisen estetiikantajun omaava taiteilija kokee meidän luomuksemme ja millaisen ilmeen hän tälle visuaaliselle musiikille luo, Jun-His sanoo.

– Puutumme todella vähän siihen, miten taiteilija lähtee työtään tekemään. Emme halua ohjailla sitä lähtökohtaisesti mitenkään, vaan haluamme antaa taiteellisen vapauden myös tälle toiselle taiteilijalle, oli kyseessä sitten musiikkivideo tai kansitaiteet. Me luotamme musiikissa omaan tekemiseemme, mutta haluamme antaa muille tilaa tulkita sitä.

– Heti kun näin Jenna Haapaharjun Muuntautuja-kansitaiteet, ajattelin, että tämä on todella hieno. Se mitä en huomannut heti oli se, että miten pitkälle eri formaatteihin, julisteisiin, promokuviin ja ihan kaikkeen tuo visuaalisuus muuntautui ihan eri muotoihin. Jennan tekemä taide oli siis muuntautuja, kuten albumin luonteeseen sopi.

Oranssi Pazuzu KEXP-studiolla. Kuva: Morgen Schuler

Tärkeitä oppeja erilaisista kohtaamisista

Oranssi Pazuzu ei ole yksi sellaisista orkestereista, jonka kerran elävänä nähtyäsi olet kokenut sen kokonaan. Oranssi Pazuzu voi esiintyä, ja on esiintynytkin, monissa erilaisissa paikoissa, ja se on ottanut tilan monilla eri tavoilla haltuun.

Jun-His kertoi aiemmin, että bändi itse on levyjen valmistuttua jopa liian lähellä lopputulosta, mutta tämä ei koske samojen kappaleiden soittamista livenä. Keikoilla Oranssi Pazuzu ja sen musiikki elää ihan erilaista elämää.

– Studio on jollain tasolla kontrolloitu ympäristö, mutta erilaisissa keikkapaikoissa haluamme aina ottaa juuri sen uniikin tilan haltuun omalla tavallamme ja tämä voi tarkoittaa pienellä klubilla tai avonaisessa hallissa ihan eri asioita.

– Siinä on vain syleiltävä niitä eri tyyppisiä kokemuksia. Puhun jälleen heittäytymisestä. Siihen tarvitaan myös tietynlaisia asioita, joihin voi itse vaikuttaa. Kuten se, että löysimme joitakin vuosia sitten miksaajan, joka rakastaa sitä, että on erilaisia paikkoja ja erilaisia PA-systeemeitä. Hän ottaa sen haasteena, että kuulostamme hyvältä.

– Levysoundin hakeminen on hieman turhaa hommaa livenä. On vain hyvä, jos musiikki elää livenä ihan eri tavalla. Olen aina ajatellut, että jos bändi on levyllä hyvä, niin sen pitäisi olla vielä parempi livenä. 

Jun-His muistelee aikoja, kun Oranssi Pazuzu lähti hakemaan muotoaan live-orkesterina yhtyeen alkutaipaleella.

– Me lähdettiin alusta alkaen Oranssin Pazuzun keikoille asenteella, että menemme tilanteen mukaan. Minulla itselläni oli siinä paljon haltuun otettavaa, koska minulla oli uutena velvollisuutena aiemmin mainitut vokaalit.

– Ehkä sen takia noilta ajoilta on niin vähän selkeitä muistikuvia. Keikoilla oli päällä hieman turhankin suuri kuumotus laulamisen ja soittamisen suhteen samaan aikaan. Aika aikaisessa vaiheessa olimme keikalla ja minua hermostutti niin paljon, että onnistuin vetämään tuolloista pitkää tukkaani varmaan keuhkoihin asti ja melkein tukehduin lavalle.

– Ajan kanssa piti opetella keskittymään siihen hetkeen. Ihanteellista on päästä keikalla niin syvään zoneen, että ajan ja paikan taju katoaa lavalla, ja niin saattaa käydä yleisössäkin. 

Pohdimme sitä, miten aiemmin esille noussut visuaalisuus näkyy jo nyt Oranssin Pazuzun keikoilla. Vaikka Oranssi Pazuzu tunnetaankin tietyissä marginaaliryhmissä ympäri maailmaa, ihan kaikkea ei ole bändille mahdollista toteuttaa edes keikoilla. Ajatus todella visuaalisista ja luovista Oranssi Pazuzu -konserteista on vähintäänkin kutkuttava.

– Osa meistä on töissä teatterialalla ja esiin on noussut paljon ideoita, joita ei ole voineet toteuttaa, Jun-His sanoo.

– Tämän taiteen jatkaminen eri taiteen muodoilla kiinnostaa aina. Onneksemme meillä on ollut kauan mukana myös oma valotyyppi, joka todella osaa sen tunnelman luomisen, mikä on meille tässä musiikissa kaikkein tärkeintä. 

– Toisaalta meitä kiinnostaa myös ajatus läsnäolosta. On aika kiinnostava haaste, miten riisutuilla puitteilla voi saada aikaiseksi täysivaltaisen Oranssi Pazuzu -tunnelman. Tallensimme taannoin Seattlessa KEXP-kanavalla studioliven. Soitimme neljä kappaletta ja siinä tilassa oli luotettava siihen, mitä vain me teemme siinä tilanteessa. Siinä liven raakuudessa ja bändin omassa soitossa on oltava jotain niin kokonaisvaltaista, että se toimii sellaisenaan. (Tallenne löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta, toim.huom)

Miten moni bändi on soittanut saman kesän aikana Nummirockissa ja Flow Festivalilla? Tässä kohdassa on helppoa väittää, ettei yksikään muu Oranssin Pazuzun lisäksi. Se jos mikä kertoo paljon bändin omalaatuisuudesta.

– Se kuvastaa paljon myös sitä, millaisia musadiggareita me itse olemme. Minulle itsellenikään ei merkitse se, mitä genreä jokin musiikki on, vaan ainoastaan se, mitä fiiliksiä se herättää, Jun-His toteaa.

Oranssin Pazuzun ohella Jun-His on tehnyt musiikkia muun muassa Waste of Space Orchestran, Haunted Plasman ja Grave Pleasuresin riveissä, ja näistä orkestereista löytyy paljon todella erilaisia taiteilijoita ja hahmoja.

Samalla Jun-His on toiminut myös muiden bändien tuottajana. Vuorovaikutus ja ihmiskohtaamiset taiteessa siis kiehtovat häntä niin paljon, että kokemuksia haetaan bändin ja liven ohella muualtakin?

– Eri ihmisten kanssa musiikin tekeminen on aina todella kiinnostavaa. Eikä ainoastaan se, että kaikki sujuu, vaan myös se, jos se tekeminen on vaikeampaa. Eräänlaiset yhteentörmäykset tuovat musiikkiin hyviä erilaisia puolia.

– Joskus asiat sujuvat, joskus ne sujuvat vähemmän, mutta se säätäminenkin voi olla hedelmällistä. Oli kyse sitten yhdessä musiikin tekemisestä tai tuottamisesta, en luottaisi niissäkään liikaa mukavuusalueisiin. Jos ei ole syytä selkään taputtelulle vaan pitää kyseenalaistaa ja haastaa, se on tehtävä, ja se voi johtaa ihmeellisiin asioihin.

Siitä, millainen tuottajan ja muusikon välinen suhde on, voisi kirjoittaa rock-historiaan viitaten kokonaisia kirjoja. Jun-His sanoo, ettei halua tuottajana lähteä kirjoittamaan musiikkia ”uusiksi”, vaan tutkii eri bändien toimintatapoja.

– On kiinnostavaa mennä joukkoon katsomaan, millaisella kemialla he tekevät musiikkia ja millaiset asiat heidän tekemisessä korostuvat. Omissa bändeissä on niin lähellä kaikkia, että toista bändiä seuratessa näkee kaiken toisin.

– Luulen usein olevani Oranssin Pazuzun kanssa todellinen heittäytyjä. Tuottajana olen kuitenkin nähnyt sellaista heittäytymistä, että olen saanut monta kertaa kyseenalaistaa, että olenko sittenkin ihan kaavoihin kangistunut vanha paska. Juuri tällaisten syiden takia tuottaminen on yksi hyvä tapa pitää myös itsensä varpaillaan.

– Innostun paljon muiden tekemisistä. Joko muiden bändikemioista, tai sitten ihan siitä, että joku yksi tyyppi on vienyt sen oman visionsa ihan loppuun asti valmiiksi, että miten se on edes mahdollista tällä tavalla. Usein huomaan, etten itse osaisi tehdä musiikkia sillä tavalla. Sellaisestakin kokemuksesta voi oppia paljon itsestään.

Elden Ring (2022). Kuva: From Software

Tilausta monitulkintaiselle taiteelle

Jun-His on kaiken kertomansa perusteella erittäin kiinnostunut taiteen kaikista puolista. Äänestä, visuaalisuuksista, siitä miltä taide tuntuu, siitä miten se syntyy ja siitä miten immersiivistä taide voi olla.

Heti kun alamme puhua siitä, mikä taide on tehnyt häneen itsensä suurimman vaikutuksen lähiaikoina, esille ei nouse yksittäinen musiikkialbumi, tai elokuva, tai teatterinäytös, vaan jotain ihan erilaista.

– Kyllä se on Elden Ring, Jun-His sanoo viitaten From Softwaren kehittämään ja Bandai Namco Entertainmentin julkaisemaan toimintaroolipeliin, joka näki päivänvalon ensimmäisen kerran vuonna 2022.

– Videopelien miettiminen taiteellista näkökulmasta tapaa unohtua tässä maailmassa, vaikka pelejä arvostetaankin ihan eri tavalla kuin aikoinaan. Elden Ringin koko maailma, sen audiosuunnittelu, soundtrack ja pelin looppi ovat jotain todella suurta. Siinä puhutaan ihan omanlaisestaan taideteoksesta, jota pääsee vielä elämään itse.

– Elden Ring on taideteos, ja aika monet pelit ovat alkaneet mennä tuohon suuntaan, mikä on hienoa. En tiedä pidettiinkö pelejä vielä 90-luvulla sillä tavalla taidemuotona, mutta Elden Ring on sellainen kokonaisvaltainen teos, johon ei pelkällä musiikilla, maalauksilla, elokuvilla tai muilla keinoilla ylletä, joten pelitkin voivat olla taiteenlaji.

Muistelemme sitä, miten vaatimattomilla resursseilla 90-luvun aikana tehtiin pelikokemuksia, joissa jokaisesta pienestä pikselistä ja äänipiirin yksityiskohdasta oli otettava kaikki irti, jotta kokonaisuus oli todella vaikuttava.

Jun-His kokee, että tekniikan kehityttyä tapahtui hienoinen kyykkäys pelien laadussa, kun mahdollisuudet olivat yhä rajattomammat ja moni pelien tekijä laiskistui hieman, mutta nykyään tilanne on onneksi kunnianhimoisempi.

– Nyt esimerkiksi visuaalisuudessa on ymmärretty se, että hyvä ja realistinen grafiikka ei ole yhtä kuin kiehtova art style ja se, että on tärkeämpää luoda se pelin maailma, oli se sitten iso maailma tai vaikka pienempikin kokonaisuus.

– Puhun omankin musiikkini kohdalla haastatteluissa aina tunnelmasta. Haluan, että se maailma, missä se meidän musiikkimme operoi, olisi kiinnostava, vaikkei siinä olisi mitään muuta. Vaikka se pelkkä tunnelma olisi se koko teoksen maailma. Että se tunnelma saisi kuulijan ikään kuin katselemaan ympärilleen.

– Siksi samankaltainen maailmanluonti kiinnostaa aina peleissäkin. Se, kun musiikki ei ole vain musiikkia ja tarina tarinaa ja grafiikka grafiikkaa, vaan jossain kohdassa nämä kaikki toimivat niin vahvasti yhdessä osana kokonaisuutta, että ne toimivat jopa irrallisina osina kokonaisuudesta ja saavat mielikuvituksen luomaan vielä lisää niitä maailmoja.

Ihan kuten osassa nykyäänkin julkaistavassa musiikissa, myös peleissä väännetään asioita Jun-Hiksen mukaan liikaa rautalangasta. Elden Ring on erinomainen osoitus siitä, kun peli ei kerro liikaa mistään.

– Se peli ei kerro liikaa mitä pitää tehdä, muttei toisaalta kerro liikaa siitä valtavasta maailmasta tai sen historiasta, vaan se kaikki pitää tutkia itse joka puolelta löytyvän loren kautta, ja silti se jättää paljon mielikuvituksen varaan.

– Siinä tulee olo, että sinun on itse tehtävä tulkinta, että tämän pelin maailma on jonkinlainen rapautuvan aikakauden jälkeinen kuningaskunta, joka on ihan viimeisimmillään. Välillä löydät jotain vihjeitä, jotka vahvistavat omia tulkintojasi, mutta mitään ei kuljeteta eteenpäin minkään ”Hollywood-juonen” kautta, eikä pelaajaa aliarvioida.

On hurjaa ajatella, että esimerkiksi Oranssin Pazuzun maailmaa luo viisihenkinen orkesteri. Elden Ringin kaltaista kokonaisuutta taas teki 200-300 henkilö kerralla, ja pelin lopputeksteissä mainitaan peräti 1668 nimeä.

Taideteoksia on olemassa maailmassa monenlaisia, mutta pelien mittaluokkaa ei ihan aina täysin hahmoteta.

– Sitä voi vain kuvitella, millaista on olla yksi tekijä, jolla on oma pieni roolinsa kokonaisuudessa, Jun-His pohtii.

– Onneksi tässä maailmassa on yhä sijaa tällaiselle taiteelle. Ja kaikenlaiselle taiteelle. Aina välillä tuntuu, että maailma olisi menossa sellaiseen suuntaan, jossa vain ilmeisin voi kantautua useiden ihmisten koettavaksi. Elden Ringin kaltaiset kokonaisuudet antavat aika suoran signaalin, että monikerroksiselle taiteelle on tilausta. Hyvä niin.