Koko 2000-luvun ajan ruotsalainen Amon Amarth vaikutti olevan ylväs ja kuolematon viikinkiteemaisen death metalin voittamaton kuningas. Jos käytetään suoria vertauksia bändin teemoihin, niin Amon Amarth oli se soturi, joka kävi koko ajan isompiin ja isompiin taisteluihin yhä voittamattomampia vihollisia vastaan, ja kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti voitti ne taistelut. Eli toisin sanoen Amon Amarth teki melodista, mutta silti suhteellisen brutaalia death metalia viikinkiteemoilla, ja nousi ilman kompromisseja halli- tai jopa areenakokoiseksi bändiksi.

Väitän, että jonkinlainen taitekohta bändin historiassa oli Twilight of the Thunder God (2008), joka on paitsi Amon Amarthin paras albumi, niin se oli myös jonkinlainen äärimmäinen kliimaksi siinä, mitä bändi pystyi tekemään muuttamatta perus olemustaan. Tämän jälkeen Amon Amarth olisi voinut lähteä kaukaisille tutkimusmatkoille etsimään uusia tapoja käydä taistelujaan, mutta sen sijaan bändi on tyytynyt pysyttelemään kotisatamassaan ja korkeintaan samoilemaan läheisillä vuorilla ja metsissä, mikä on johtanut yhä tasaisempiin ja tasaisempiin albumeihin.

Varsinkin vuosien 2002-2008 välillä julkaistut Amon Amarth -klassikot ovat yhä väkeviä albumeita lajissaan, ja itse asiassa myös näiden keihäänkärkien ympärillä julkaistut levyt taistelivat yhä hyvin. Surtur Rising (2011) oli vielä yllätyksetön, mutta ihan hyvä albumi. Tämän jälkeen Amon Amarth alkoi muuttua hieman melodisemmaksi, mutta samalla tylsemmäksi, ja samalla tunnelmat alkoivat seestyä tasaiseksi toimittamiseksi. Tämä oli se piste, jossa Amon Amarth olisi voinut tehdä yhä jyrkempää death metalia tai muuttua vielä melodisemmaksi. Väitän, että Amon Amarth olisi voinut hyvin tehdä vaikka todella kunnianhimoisia konseptialbumeita tai miksei yhdestä pitkästä kappaleesta koostuvan kokonaisuuden, mutta sen sijaan bändi on tyytynyt toistamaan itseään kuin se kuuluisa AC/DC. Erona australialaiseen legendaan Amon Amarthissa on se, että ne helvetin hyvät riffit ovat uupuneet viime vuosikymmeninä.

Aina kun Amon Amarth julkaisee uuden albumin, kaltaiseni bändin puolesta kovasti liputtanut kuulija kysyy varmasti itseltään, että jokohan tällä kertaa se bändin liekki roihuaisi jälleen polttavammin. The Allfather Awakens on pitkästä aikaa tapaus, jossa toivonkipinä leimahtaa hetkeksi isostikin, kunnes on aika palata tosiasioiden äärelle.

Amon Amarth on toden totta löytänyt lisää voimaa ja rohkeutta edellisiin albumeihinsa verrattuna ja The Allfather Awakensin alkupuolella kappalekolmikko Gjallarhorn, Eight Legs of Thunder ja Kvasir’s Blood antavat jo ymmärtää, että Amon Amarth on oikeilla jäljillä. Sitten se ilmeisen väistämätön tapahtuu. Liiankin tutut Amon Amarth -maneerit puskevat pintaan. Kappaleet ovat ennalta-arvattavampia. Ja tylsempiä. Ja riffeiltään sekä melodioiltaan yhä latteampia. Yhtäkkiä kolmen vartin mittainen tuntuu tuntia pidemmältä vaellukselta, jonka olisi toivonut olevan edes hieman seikkailullisempi, mutta The Allfather Awakens tuntuu ennemmin Amon Amarth -henkiseltä viikinkiteemapuistolta kuin todelliselta taistelulta, jos taas bändin teemoihin viitataan. Albumin loppupuolella Ascending Like An Eagle alleviivaa tätä kokemusta. Se on Iron Maiden -henkinen eepos, jollaisia Amon Amarth saisi kirjoittaa enemmänkin, mutta nyt bändi tyytyy vain vierailemaan rohkeammilla poluilla käyskentelyn lomassa.

Lopulta Amon Amarth on yhä hämmentävän keskinkertainen ja jopa ärsyttävä tapaus. Se tuntuu junnaavan keskitempoisesti juuri niissä kohdissa, kun pitäisi painaa hanaa ja kun olisi hyvä hetki himmailla tunnelmallisemmin, juntataankin väkinäistä nykivää riffiä. Hieman voimaa albumille tuo laulaja Johan Hegg, joka on löytänyt ääneensä pitkästä aikaa sitä brutaalia ehdottomuutta, mutta tämä on laiha lohtu siinä vaiheessa, kun The Allfather Awakens on lopulta vain rahtusen verran viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana julkaistuja Amon Amarth -levyjä parempi teos. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että levy tulee jäämään unholan merelle heti tämän arvion jälkeen.