Yritän urheasti larpata Suomen kesää Helsingin On The Rocksin terassilla, vaikka sää on harmaa ja taivaalta vihmoo vettä kuin juhannuksena konsanaan. Kahvini on jo jäähtynyt aurinkovarjon alla, kun Samuli ”Skrymer” Ponsimaa kävelee hyväntuulisena paikalle ja ehdottaa, että josko kuitenkin mentäisiin sisälle istumaan.  

Finntrollissa jo kolme vuosikymmentä kitaraa operoinut Ponsimaa on juuri viettänyt päivänsä Old 7 Tattoossa tehden suurta kuvaa asiakkaalle. Saksan Essenissä asusteleva muusikko hakkaa päivätyökseen tatuointeja ja vierailee tasaisin väliajoin residenssien tiimoilta Suomessa. Aloitamme kuitenkin Skrymerin kotimaasta. Miten Helsingistä kotoisin oleva kitaristi on Saksaan päätynyt?

– Se oli semmoinen nainen, Skrymer huokaa.

Taitaa olla tosi hyvä nainen, kun siellä olet 15 vuotta jo viihtynyt. Tai sitten tykkäät Saksasta? 

– Kyl se on toi ensimmäinen. Mut on siellä muutenkin helppoa. Siellä on vielä semmoista, että ne osaa kattoo asioita vähän sormien välistä ja jos puhutaan vaikka jostain byrokratiasta, niin siellä voi mennä vielä juttelemaan ihmisille. Et hei, mä teen vähän kaikkea päivätyökseni, niin ne tajuaa sen ja on silleen, et no venaa, katsotaan miten tää hoituu. Täällä Suomessa on ajettu ihan piippuun joka mahdollisuus yrittää. Meillä oli esimerkiks bändin kanssa ongelma, kun meidän firmalla on kuulemma liikaa töitä ulkomailla. Oikeesti? Että et sä nyt voi olla tosissas! Täällä vähän latistetaan. Tää menee siihen, että kohta jengi siirtää bändifirmatkin johonkin Saksaan.

Nauramme, kuinka jo vuosikymmeniä on kierrätetty meemiä siitä, että Suomessa on eniten metallibändejä per capita. Että kuinka tällä menolla, jos jengi siirtää firmat vaikka Viroon, missä yritysbyrokratia on nykyään harvinaisen helppoa, titteli siirtyy pian sinne, kun kaikki suomibänditkin on rekisteröity Tallinnaan. 

Itse kävin Saksassa viimeksi maaliskuussa ja mainitsen esimerkkinä, että Berliinissä ei juuri graffiteja seinistä buffata ja siitä yleensä tietää, että tässä on sitä jotain. 

– Niin ja se ikään kuin kuuluu siihen. Jos sä käyt buffaamassa, niin siinä on huomenna heti uusi. Suomessa jynssätään seinää, ettei vaan olis mitään sotkua. Onks toi sit siistiä, että toi talo on tollanen harmaa? Ja sit samaan aikaan samat ihmiset menee työntämään ihan innoissaan rahaa johonki Banksy-näyttelyyn, kun ajatellaan, että se on eri asia. Vähän tää on välillä semmonen katajainen kansa.

Saksalaiset koetaan usein pedantteina ja varsin konservatiivisina, mutta Ponsimaa näkee kotimaassaan liberaalimpiakin puolia.

– Suurin ero saksalaisessa kulttuurisssa on se, että naapurit ei vahtaa koko ajan mitä sä teet. Ei niitä niinku kiinnosta. Jos sä näytät paperilla, että sä maksat verot ja oot kunnon kansalainen, niin vapaa-ajalla saa tehdä mitä huvittaa. Plus sitten siellä on laillistettu kannabis pari vuotta sitten. Niillähän on pitkä kulttuuri siihen jo, Hampurit ja tommoset, siellä on merimiehet hiisannut jo ties kuinka kauan. 

Nyt kun päihteistä puhutaan, niin on todettava, että olin yllättynyt, kun ehdotin Ponsimaalle haastattelua ja lupasin, että tarjoan sen yhteydessä kaljat, mies kohteliaasti kieltäytyi. Finntrollin maine on kuitenkin ollut vuosikymmeniä varsin, eh, kostea. Kitaristin kohdalla kyse on henkilökohtaisesta linjauksesta.

– Se on vähän silleen, että toi kuula ei oikein lämpene enää alkoholista. Saksa on halvan kaljan maa, mut ei sielläkään kyllä tule juotua enää yhtään. Se voi olla ikäkysymyskin toki. Mut tossa on makee juttu silleen, että voi oikeesti jutella asioista. Kun jossain vaiheessa se viina oli semmonen polttoaine tavallaan kaikkeen keskusteluun, niin nykyään se on ehkä enemmänkin se keskustelun aihe, että ai, etkö säkään vedä? Sit huomaa silleen myöskin, että ei oo niin sosiaalisesti lukossa koko ajan. Viime rundillakaan mä en juonut mitään.

Bändin mainekin alkaa ehkä olla hieman aikansa elänyt.

– Se on itse asiassa ihan hauskaakin, kun mennään jonnekin ja promoottorit on vähän silleen, että mitähän täältä tulee. Ja sit ne on ihan häh, kun on ihan vitun pro meininki. Kiitos ja näkemiin!

Pitän uran tehnyt Finntroll on kiertänyt ja keikkaillut ulkomailla paljon ja alusta alkaen. Siinä on ehtinyt juoman jos toisenkin matkalla kumota, joten rauhoittuminen varmaan tekee omalta osaltaan siitä kiertämisestäkin hieman iisimpää nykyään?

– On tässä ollut silleen, että katos joo, tätähän ois voinut suorittaa tälleenkin! Ei oo koko ajan paha olo. Eikä edes ne fyysiset olot, mut ne vittu henkiset! Niistä tulee iän myötä semmosia, että makaat himassa punkassa, eikä jutella kolmeen päivään, kiitos. Mutta jollain pyhällä hengellä sitä on jaksanut, kun aika pitkään se semmosta on ollut. Kyllä sitä välillä miettii, että miten ollaan hengissä edelleen. 

Mieti sitä aikaa, kun oltiin jotain 25.

– Jep. En kyllä tiiä. Ei oo ihan kauheesti muistikuvia sieltä, et se on ollut kyllä aikamoista mayhemia. Mut jotenkin siitä on selvitty kuitenkin.

Yksi asia, minkä olen huomannut viime vuosina Skrymerin ikäluokan muusikoiden kanssa keskustellessa on, että moni on nostanut esiin Alexi Laihon kohtalon. Skenen supertähden traaginen kuolema viisi vuotta sitten on kollektiivisesti pysäyttänyt, tai saanut ainakin miettimään.

– Se oli aika iso varoittava esimerkki ja nootti itselle. Mekin oltiin tuon Lindroosin (Pete, mm. Ensiferumin kitaristi-laulaja, toim.huom.) kanssa oikein vittu tuhokaksikko ympäri Helsinkiä jossain vaiheessa. Sit yhtäkkiä molemmat rupee käymään salilla ja lopettaa dokaamisen. Mut se oli kyllä jo vuotta paria ennen Allua. Oli siinä oma mielenterveys aika koetuksella ja tarvitsi apua.

Puhe siirtyy mielenterveyden hoidon tasoon nyky-Suomessa. Onko Saksassa helppo saada apua? 

– Ei todellakaan. Se on sellanen juttu, joka on täällä aika paljon paremmin. Täällä pääsee kuitenkin vielä juttelemaan, kun siellä joutuu venaa pari vuotta psykiatrille. Siellä on vitusti portinvartijoita ennen kuin sä pääset ensimmäiselle käynnille ja sit ne on silleen, et tos on nappeja. Mä halusin jutella, mut eiku tossa on nappeja. Jepjep. 

Samalaista se on kyllä Suomessakin. Itselleni lyötiin aikanaan resepti käteen ja sanottiin, että syö noita, tuolla on niin pitkät jonot terapiaan, että sä oot terve ennen kuin sinne pääset. Ponsimaa sentään pääsi tutkimuksiin asti.

– Mulla oli tossa selvitykset, niin hankala ADHD varmaan tulee diagnoosiks. Mut sitä ei vaan oo huomattu, kun mä oon ollu nenä paperissä kaksivuotiaasta asti. Sitä on jotenkin oppinut näköjään vaan luovimaan sen kanssa. Nyt sit tajuaa, että tänkin ois voinu tehdä helpommin, siis että mä en olekaan jotenkin vaan vitun patalaiska. Ja se on hirveetä, kun sitä alkaa tajuamaan, että okei, sulla on ollut pienestä pitäen tää ja nyt sä alat tajuamaan, että aa, kaikilla noilla muilla ei olekaan tällaista kuin mulla on. Mutta sitten, kun sitä alkoi vähän käymään läpi, tajusi, että se on myös melkoinen voimavara. Etenkin taiteilijana.

Sitä Ponsimaa on. Taiteilija. Elanto ja elämä tulee musiikista ja tatuoinneista, ja graafinen tekeminen mm. levynkansien ja – vähemmän yllättäen – trollipiirrosten kanssa on aina ollut miehellä läsnä. Itselläni on kotona Ponsimaan alkuperäinen maalaus, joka päätyi Moonsorrown Voimasta ja kunniasta -levyn kansikuvaksi. Oletko aina tiennyt, että olet taiteilija?

– Mutsi näytti, että mä oon jo kaksvuotiaana piirtänyt ihmishahmoja. Se oli mennyt neuvolaan ja ne oli siellä, että ei kaksivuotiaat vielä piirrä ihmisiä. No, mun poika on nyt piirtänyt. 

– Yks asiakas kysyi just jännän jutun. Se kysyi, että koska sä oot aloittanut piirtämään? En mä kyl koskaan oo silleen aloittanut, se on vain ollut sama kuin et mä osaan kävellä.

Tatuointien tekeminen valikoitui musiikin tekemisen lisäksi Ponsimaan taidelajiksi osittain käytännön syistä, mutta kitaristi löytää siitä myös merkitystä. 

– Tää on ainakin varmaan helpoin tapa muuttaa oman käden maalauksia duuniksi. Et voin mä maalatakin ja yrittää saada jotain taiteen avustusrahoja, mikä ei onnistu ilman että on käynyt Suomessa jonkun Torkkelin lukion. Sun pitää olla aika tiukassa kaavassa ja mennä semmosen tietyn jutun kautta, koska kaikki muutkin on tehnyt näin.

– Taiteessahan ei voi olla henkilökohtaisempaa kuin se, että joku haluaa koristella sillä itseään ja jos mä on piirtänyt jotain, mikä jää ihmiseen, niin onhan se aika siistiä. Siinä on se yks kuva mikä on olemassa vain sen tyypin hihassa ja sit kun se ihminen lähtee, niin sit lähtee se taidekin. Hirvee homma tehdä ja sit se häviää siitä ovesta enkä ehkä enää koskaan saa sitä nähdä. Mut sä tiedät, että se on jossain olemassa. Se on vähän kuin se katutaide, et se on aina katoavaista. Ja sit yritäppä myydä sitä sen jälkeen! Kuoleman jälkeen on vähän paha tehdä niillä rahaa.

Mikä on hämmentävin kuva mitä sä oot koskaan tehnyt?

– Yks tyyppi pyysi, että voisko saada ton vanhan 40-luvun saksalaisen johtajan tohon. Mut joku moraali pitää sulla olla siinä tekijänä mukana, koska siis kyllähän tatuoijalla on aikamoinen vastuu. Kun sä nyt vaan tiedät aika paljon paremmin kuin moni asiakas. Mä en esimerkiksi jollekin alle 20-vuotiaalle ihmiselle tatuoi käsiä ollenkaan.

Muistelen itse, kuinka joitain vuosia sitten Nummirockissa saapui festaribussiin nuori mies, joka väen vängällä halusi tatuoida kaulaansa isokokoisen tekstin, jonka rasistinen viesti on tässä painokelvoton. Tatujoijan kieltäytyessä alkoi hirveä härdelli nuorukaisen kavereiden saapuessa paikalle ja bussiin jouduttiin kutsumaan järjestysmiehet.

– Noi festari -walk-init on varmaan pahin. Siinä on vähän sekin kyseenalaista, että lain mukaanhan sä et saa tatuoida humalassa olevaa ihmistä. Koska ethän sä saa pankista humalassa lainaakaan. Et silloin se vastuu siirtyy kyllä suoraan tekijälle.

HANKALA TAITEILIJA

Vuonna 1997 perustettu Finntroll luetaan yhdeksi folk metalin viidestä suuresta ja bändiä pidetään yleisesti lajityypin pioneerinä. Viimeisin Finntroll-albumi Vredesvävd ilmestyi koronavuonna 2020, mutta seuraava muhii vielä mietintämyssyssä. Yhtye on kärsinyt niin kutsutusta Moonsorrow-syndroomasta, eli sen sävellystyö on nojannut pitkälti Henri ”Trollhorn” Sorvalin elämänsykliin, joka taas tällä hetkellä keskittyy Moonsorrown yli kymmenen vuotta odotettuun levyyn, jos siihenkään. Tilanne on ollut viime aikoina ilmeisen hankala, kun luomistyö riippuu yhdestä ihmisestä.

– Joo, mut nyt se vissiin kyl ei enää riipu, kun noi ei vissiin haluu enää leikkiä keskenään noi meidän biisintekijät. Heillä meni vähän sukset ristiin. 

Muusikko keskeyttää skuupin ja itsensä nopeasti.

– Ei kyl varmaan pitäis kertoa liikaa tästä. Varmaan parempi, että ne kertoo ite.

Damn. Tarkoittaako tämä sitä, että uutta musiikkia ei meinaa vähään aikaan tullakaan? Vai tuleeko sitä enemmän kuin koskaan? 

– Mä oon Mössön (Mikael Karlbom, Finntrollin kitaristi) kanssa luonut 8-vuotiaasta asti musaa. Ja Samin (Uusitalo, basisti) kanssa 11-vuotiaasta asti. Mehän ollaan niinku noiden kahden kanssa tehty ihan lapsesta asti musaa, ihan sieltä ala-asteelta. Niin kattoo nyt mitä tapahtuu. Se on jännä, sieltä voi tulla jotain ihan piikkiä! 

Ponsimaa huomaa puhuneensa ohi suunsa ja  vaihtaa nopeasti puheenaihetta. Keskustelu ajautuu Finntrollin ensi vuonna häämöttävään kolmen vuosikymmenen rajapyykkiin.  

– Faktahan on se, että jos joku ois suunnitellut Finntrollia, niin kukaan ei ois koskaan uskonut, että siitä voi tulla mitään. Mut niinhän se aina menee. Tommoset on aina älyttömiä, kun miettii just näin 30 vuotta myöhemmin. Aluks me oltiin vain semmonen outo death/black metal -bändi. Sit joku keksii, että täähän on tämmöistä folk metalia ja mä olin ihan, että häh?

Ottaen huomioon, että Finntrollin musiikki on vuosien edetessä ottanut aina vaan tummempia ja monipuolisempia sävyjä, voisi kuvitella, että folk metal on jopa leima, josta pitäisi päästä vähitellen eroon. Onko se jonkinlainen vankila? 

– Vähän joo. Kyllä se nykypäivänä vähän rajoittaa tota tekemistä silleen, että se on yks hittibiisi, joka on ainoa, jonka joku on kuullut ja sit ne ihmettelee, että mitä vittua, siellä on tällaisia muitakin biisejä! Mut silti se on se yks mikä soitetaan joka kerta. Ja se on välillä vähän silleen, kun vaikka settiä rakennetaan, että sä mietit, että se alkaa, sit siinä on nousuja ja laskua ja uudemmat biisit on tietyissä kohdissa. Ja sit oot silleen, et mihin toi Trollhammaren muka mahtuu tänne?

– Skálmöldin Baldur piti mulle ja Samille pitkän puhuttelun tästä asiasta, kun oltiin niiden kanssa rundilla. Että ymmärrättehän te, että tää ei oo enää teidän biisi? Et kun noi heavy-hahmot lähtee dokaamaan baariin, niin ne panee Trollhammarenin soimaan, ei se oo niinku teidän biisi enää. Teidän on soitettava sitä ihmisille, joiden kappale se on. Tavallaan joo, mutta sitten sen tekijänoikeuden kuitenkin pitäis olla sen oma, joka luo tätä taidetta! Mut sit sitä muistaa, että ainii, noi tuli kattoo tätä, noiden takia tää taide elää ja jatkaa kulkuaan.

– Se on tosi hassua, että bändeillä vähän unohtuu välillä, että eihän me nyt oikeestaan päätetty vain olla jossain. Ilman sitä laumaa tuolla kukaan ei olis yhtään mitään. Me vaan tehtiin musaa ja sit joku diggas siitä. Et ei me niinku päätetty vain tulla kuuluisaksi.

Ponsimaa alkaa nostalgisoimaan aikoja, jolloin nuoret miehet väänsivät peikkoheviään ja Spinefarm nappasi bändin rosteriinsa. Hattu nousee levy-yhtiön silloiselle A&R:lle Sami Tenetzille. 

– Me oltiin jotain 18-19-vuotiaita vesseleitä ja se oli just se vähän vanhempi. Sitten sille valitettiin jotain, että miksei meistä oo vitusti mainoksia jossain. Sillä oli ihan hyvä pointti, että haluutteko tehdä tätä pari vuotta täysii vai teettekö silleen, että teette tätä pitkään ja saatte tehdä mitä teitä huvittaa? Okei, otetaan se jälkimmäinen, kiitos. Sitten se sanoi, että vedätte sit ihan vitusti vaan keikkoja, ne on se mainos. Ja niin me ollaan kuljettu tuolla. Muistan, kun jossain Tavastialla kävi mikä vaan bändi, niin me oltiin siellä mukana ihan koko ajan.

Tekeeköhän nuoret bändit niin enää? Tai siis arvostetaankohan tuommoista? 

– Mä luulen, että vähintään levy-yhtiöiden suunnasta ei ihan kauheesti enää. Ei siellä anneta edes sitä paria levyä aikaa. Tajuuks ne levy-yhtiöhahmot mitään edes enää? Kun ne on jotain bisnesmiehiä, ei ne mitään musiikki-ihmisiä ole. Mutta kun tää ei oo bisnestä, tää on taidetta. Spinekin kun myytiin ja niiden sopparit oli tyyliä, että tässä tää ois, terveisin Universal, niin ei enää allekirjoitettu.

Itse istuin Universalin päädyssä aikanaan muutaman vuoden ja nopeasti tajusin, että eihän ison levy-yhtiön sopimuksissa oikeasti ole juuri mitään neuvotteltavaa. Ei ne ole yhteisiä sopimuksia artistin kanssa. Universal antaa tämän ja joko otat tai jätät.

– Jep, nää ei toimi yhtään niin kuin mä joskus kuvittelin. Just näin tossa pätkän Bruce Springsteenin yhdestä levystä, missä sen manageri menee levy-yhtiöön silleen, että tää menee tälleen ja tälleen, mutta ei tää ei oo neuvottelua. Mä tulin kertomaan että mun artisti tekee näin. Mä oon täällä edustamassa mun artistia, tää ei oo neuvottelu. Se oli sellaista hyvää 70-luvun meininkiä vielä.

Onko teillä manageria?

– Ei meillä ole. Se on ehkä sen maineen takia, että ne ”Trollit on vähän hankalia jätkiä”. Se on myös tietysti suojannut meitä monelta ja siis ollaanhan me nyt vähän silleen hankalia. Välillä on tosi hauskaa olla hankala taiteilija.

Ponsimaan virnistyksessä on jotain raikasta nykypäivän business-driven Excel-muusikoiden ajassa. Onko hankalan taiteilijan roolista helppo pitää kiinni? 

– On itseasiassa itselle. Jos on jotain säätöä, niin voi ainoastaan mennä katsomaan itseään peiliin ja repeillä, kun välistä puuttuu managerit ja välikädet. Mut kyllä se myös varmasti ovia sulkee ja siltoja polttaa. Ja kyllä me varmaan rahallisesti ollaan otettu takkiinkin. Mutta kun ei se raha ole mun arvot. Mä piirrän, vaikkei siitä saa rahaa. Ei noi bisnesäijät mitään ite osaa luoda ja jos ne repii mun piirrustuksen, niin mä voin tehdä aina uuden. Mitäs ne osaa? Osaaks ne edes vaihtaa niiden Bemariin renkaat? Ei. Ne osaa vain huijaa ihmisiltä rahaa.

SUKUPOLVI X

30 vuotta on pitkä aika olemassa. Siinä ajassa syntyy ja kuolee kulttuureja, ilmasto lämpenee ja politiikka viilenee. Suomesta tuli jääkiekon suurmaa ja heavy metalista valtavirtaa. Paljon on ehtinyt vettä virrata Esseniä halkovassa Ruhrissa. 

– Joo. 30 vuotta on itseasiassa ihan vitun paljon. Se on älytöntä. Kaikesta on 10 vuotta tai 20 vuotta, kun ite kelaa silleen, et Queen on 30 vuotta vanha bändi.

Freddie Mercury oli jo kuollut 30 vuotta sitten. Alamme muistella 90-lukua ja sen viattomuutta. Finntrollin perustamisen aikoihin maailma oli vähemmän kyyninen.

– Silloin oltiin 20 ja kaikki oli uutta. Maailmaa vielä parannettiin, kun nyt sitä vaan paskotaan. Mä aina sanon että maailma oli iloisin joskus 1995-2001. Se voi johtua toki siitä että oltiin parikymppisiä, mut siltä se tuntui. Jos miettii 90-luvun loppua, niin silloin oli vähän semmonen tunnelma, että tää maailma oikeesti muuttuu. Just joku ’99 Woodstock ja sen kauheat lapset. Kun niitä vedettiin niitä lapsia ihan kakkoseen ja ne ei hyväksyneet sitä, niin ne reagoi. Sit sä laitat Rage Against The Machinet, Limp Bizkitit ja Kornit lavalle ja ne laulaa just tästä mitä te just teitte niille. Sitten ihmeteltiin, että ne polttaa koko paskan maan tasalle. Mut sitten tuli 2001. Siinähän muuttui ihan koko maailma. Puhutaan Neuvostoliiton romahduksista, puhutaan covidista ja mistä vaan, niin kyllä se 2001 ja se koko policy, se on ollut se isoin piste ja kaikki tavallaan muuttui. Yhtäkkiä piti rupee jotain vesipulloa ja vetää turvatarkastuksen läpi. Se maailma mihin meidät 90-luvulla kasvatettiin ja koulutettiin, sitä ei koskaan tapahtunut.

Itse mietin usein, että sukupolvi X, oma sukupolveni, tavallaan putosi väliin ihan kaikessa. Eihän kukaan meistä oppinut käyttämään vaikka internetiä oikein, versus nykypäivän nuoret aikuiset. Ja lopputulema on se, että keski-ikäiset ei sitten osaa muuta kuin öyhöttää jossain keskustelupalstoilla silti kuvitellen, että he ovat jotenkin ravintoketjun huipulla. Ponsimaa jakaa ajatukseni ristiriitaisin tuntein.

– Jengi nostalgisoi tosi paljon aina sitä, että ei ollut puhelimia ja ruutuaikoja. Oltiin ja leikittiin ulkona ja se oli tosi paljon parempi maailma. Kun miettii tätä hetkeä, niin itseasiassa mehän sen varjolla tiputtiin tosi paljon monen asian ulkopuolelle. Mitään hajua jostain Tiktok-trendeistä. Ja mieti miten me ollaan kasvettu. Meille esimerkiksi se mauri, joka puhuu koko ajan itsestään, niin se ei ollut välttämättä ehkä se kaikista siistein jätkä. Ja nyt sun pitäisi huoraa puhelimessa ja puhua vain itsestäs koko ajan.

– Meille on opetettu, että älä luota kenenkään. Älä luota mihinkään sähköiseen. Älä laita luottokorttitietoja tonne. Sitten sä oot vähän epäilevä kaikkea kohtaan ja samaan aikaan tulee kaksikymppiset tuosta ohi kun ne osaa tavallaan sen koko maailman. Ja sitten sä oot ihan, et mitä vittua? Ite on silleen, et jes, oltiin jollain festereilla ihan saatana hyviä ja sit saman aikaan joku huutaa taustalla, että pistäkää kontsaa, kontsaa, pitää olla sisältöö, et sillä se musa myy. Ei vittu.

Teknologiakeskustelu saa Skrymerin, muusikon sukupolvea X, näkemään punaista.

– Se on käynyt jo aika paljon ilmi, että 80 pinnaa tuolla on botteja. Niin sit nää promoottorit seuraa vaan niitä lukuja nykyään niinku… Et mitä jos kävisit vaikka esimerkiksi ton venuen oveen liimaamassa julisteen? Eiku bändin pitäis sekin ite hoitaa. Ja sit ne ihmettelee, et miks keikoilla ei oo jengiä. No kun sä sait 2000 bottia tykkäämään sun eventistä ja sit ihmetellään, kun ne ei ilmesty fyysisesti paikalle! 

Niin, nykyään aika paljon esimerkiksi festarien line-uppeja rakennetaan osittain datan perusteella. Rosteriin valittavien bändien suosiota tulkitaan suoratoistojen määrän perusteella. 

– Onks toi sit oikein? Ja että ei voi laittaa esimerkiksi kolmen eri genren bändejä samalle rundille, kun tää pitää myydä tälle tietylle kohdeyleisölle. Yhyy vittu. Pitäis varmaan perustaa punk-bändi, kun niitä voi laittaa kakskyt samaan ja se on ihan sama, onks se death metalia tai hc:ta.

Muistelen YLE:n taannoista uutisjuttua, missä kerrottiin, että Joensuun keskustassa on alkanut näkymään punkkareita. Sellaisia nuoria, 16-vuotiaita keesipäitä norkoilemassa. Ponsimaa innostuu.

– Hyvä, hyvä! Siinä on jotain toivoa antavaa. Tässä kiiltävässä ajassa, kyllä ne vastareaktiot aina tulee. Kaikkihan menee sykleissä. Kun miettii, niin 70-luvun lopussahan vain oikeat muusikot sai perustaa bändejä, kunnes yhtäkkii tuli jotain liimanhaistelijoita New Yorkista. Ne osas kolme sointua ja kaikki diggas. Kasarin lopussa sit taas oli jotain puudelia ja vittu villakoiraa, niin tuli tyypit, et tässä olis heroiinia ja Nirvana. Et kyllä se joku seuraava vaihe aina tulee.

– Tuli mieleen jotain vuosia sitten, kun Rytmihäiriö soitti tuolla Tuskan sisätiloissa, niin siellä oli pari semmosta 16v. goottityttöä huutamassa pää punaisena, että on pakko tappaa ihminen. Jes! Vittu kyllä! Se oli toivoa palauttava hetki.

Skrymer palaa lempiaiheeseensa bisnekseen.

– Kaikki on niin loppuun tuotettua ja tasoittetua, että ei missään oikein oo särmää, vauhtia tai vaarallisia tunteita ollenkaan. Mut just esimerkiksi musiikkibisneksessä, niin mikäs on se ykkösasia mitä bisnes vihaa? No riskejä. Mut näytä mulle semmonen kaava, missä lukee et miten tehdään ”suosikkikappale”.

Itse asiassa tämän hetken tekoäly-hype on jo tuottanut firmoja, jotka kertovat, että voivat listaykkösiä analysoimalla tunnistaa hittikaavan ja myyvät sitä levy-yhtiöille.

– Niin ja sit tulee joku Darkthrone ja vetää luistimet jalassa järven jäällä. Se on todella just sellanen haistakaa vittu kaikille. Kun sehän onkin just kaikessa taiteessa se, mikä loppupeleissä ihmisiä kiinnostaa. Se, että joku toinen ihminen tekee sen. Ja inhimilliset virheet tekee asioista kiinnostavia.

EI VALITTAMISTA

Uutta musiikkia Finntrollilta ei siis varmaan kannata ihan heti odotella, mutta keikkoja bändi kyllä soittaa. Myös tasavuosikymmenten kunniaksi on jotain suunnitteilla ensi vuodelle.

– Jotain on joo. Joku ehdotti, että vetäkää Tavastialla kolme päivää putkeen ja kaikki levyt. Ei välttis ihan huono idea! Jotain tollaista pitää kehitellä, mut pitäis myös ruveta säätämään sitä jo nyt. Se on jotenkin älytöntä, et ne syklit on mennyt siihen, että jos nyt haluu, niin sä et enää saa vaikka maaliskuulle keikkaa Suomesta. Ja se, et ei kukaan enää osta jotain ennakkolippuja keikalle. Mut tässä tullaan takas siihen, et se pohja meillä jotenkin siellä kuitenkin on aina silleen, että ei koskaan tarvitse soittaa tyhjille saleille, eikä tarvii mitään Tiktok-videoita. Et onks niinku parempaa komplimenttia!

Finntrollin laulajatilanne on tällä hetkellä hieman hähmäinen. Yhtyeen pitkäaikainen solisti Mathias ”Vreth” Lillmåns ilmoitti alkuvuodesta jättäytyvänsä bändin keikoilta toistaiseksi pois stressin aiheuttaman pitkittyneen univajeen takia ja vuoden 2026 keikoilla vokaalit on hoitanut norjalainen Mathias Dahlsveen. Lillmåns on kuitenkin ollut aktiivinen oman soololevynsä valmistelussa ja noussut tasaisen usein lavalle toisen bändinsä …And Oceansin kanssa. Mikä Vrethin tilanne siis tällä hetkellä on? 

– En mä ihan tiedä. Ei me oikein olla juteltu nyt sen kanssa. Mä laitoin vaan sille silloin, et menee siihen kuukausi tai kaks vuotta, niin laita ittes kondikseen. Mutta nyt sä voit katsella kun se vetää …And Oceansin keikalla. Et en mä tiiä. Musta vähän tuntuu, että siinä se niinku saa vain laulaa, eikä oo mitään ylimääräistä, kun taas meillä sillä on myös tiettyjä vastuita asioista, joita se sit joutuu stressaamaan. Et ei voi vain tulla paikalle ja vetää keikkaa.

Vrethin poissaolon ja uuden materiaalin puutteen takia Finntrollin keikkatahti on viime aikoina hieman rauhoittunut. Kesällä festareita oli kourallinen ja tällä hetkellä yhtyeen keikkakalenterissa lukee, että no upcoming tour dates. Väljemmälle kalenterille on ollut Skrymerillä tilausta.

– Nyt oli eka kesä varmaan 25 vuoteen, kun voi tehdä jotain muutakin viikonloppuisin, kun kaikkina ei oo kahta-kolmea keikkaa.  Ois noita varmaan saanu lisääkin, mutta kun laulaja putos, niin ei viittinyt tuuraavalla laulajalla hoitaa lisää keikkaa. Mut ihan hyvä näin, jos vaikka jää vähän aikaa tehdä jotain musiikkiakin. 

– Mut sit kyl täs on ollut vähän silleen, et… Kun meillä on kuitenkin toi vanha kunnon nelikko tossa, Sami, Mössö, minä ja Heikki (Saari, rumpali), joka haluu vielä tehdä tota juttua, niin  se tarkottaa sitä, että 30 vuoden jälkeen se draivi on siellä edelleen. Se on aika siistiä! 

Erinäisistä tilanteista huolimatta Finntroll siis jatkaa kulkuaan. 

Valoisa kesäilta Helsingin keskustassa on poutaantunut, kun lopettelemme haastattelua. Astuessamme kadulle bongaamme Rautatientorilta Aleksis Kiven patsaan ja kuin yhdessä tuumin päätämme kävellä sen ääreen ottamaan valokuvia. Kansalliskirjailijaamme patsaan juurella Ponsimaa jatkaa vielä sisällään palavasta draivista.

– Sitä tavallaan havahtuu välillä siihen, et ei vittu mä saan tehdä tätä edelleen. Mä saan tehdä kahta asiaa duunikseni, mitä varmaan loppumaailma haluais tehdä. Et tässä joutuu piirtämään kuvia ja sit soittamaan kitaroja. Että ei pitäis kyllä valittaa koskaan yhtään mistään mitään.