Moni on saattanut miettiä tänä syksynä, onko Petri Lindroos keksinyt keinon lisätä tunteja vuorokauteen, kun katsoo hänen suunnitelmiaan tälle ja ensi vuodelle. Ensiferum, Norther ja Warmen ovat kaikki aktiivisia bändejä, joiden keulilla Lindroos tulee vähintään kiertämään, ja joidenkin bändien kohdalla myös levyttämään ihan lähiaikoina.

Bänditoiminta on ollut pitkän espoolaisen laulaja-kitaristin elämän keskiössä 90-luvun alkupuolelta asti. Ulkopuolisen silmiin on vaikuttanut siltä, ettei Lindroos ole poikkeusaikoja lukuunottamatta juurikaan pysähtynyt koko 2000-luvulla.

Haastattelulle löytyy onneksi aikaa. Helsinkiläiseen Ravintola Vltavaan astelee sisään erittäin rauhallinen hahmo, vaikka hän on ihan vasta soittanut keikkoja Ensiferumin kanssa, ja pian on luvassa jälleen lisää kaikenlaisia keikkoja.

Miten vuorokaudessa riittää tunteja? Miten myös Norther mahtuu tähän yhtälöön? Pete, miten tämä on mahdollista?

– Kyllä kalenteriin aina mahtuu kaikenlaista, kun pistää mahtumaan, Lindroos tokaisee hieman virnistäen.

– Tässähän on se, että Ensiferum on mulle se pääratsu, jolla mennään eteenpäin. Warmen on tehnyt pari levyllistä tavaraa ja keskittynyt enemmän kotimaan keikkoihin. Norther-homman suhteen keskustelut lähtivät käyntiin viime keväänä, eikä sitäkään kaikkea ole ollut vaikeaa mahduttaa ensi vuoteen. Joskus enemmän on enemmän.

– Mulla on tässä kuitenkin jo 46 vuotta mittarissa. Sellaisia tehokkaita pelivuosia ei ole ehkä enää ihan loputtomasti jäljellä. Me keskusteltiin Northerin tyyppienkin kanssa, että lähdetäänkö nyt, vai venataanko vielä? Mä olin sitä mieltä, että nyt oli korkea aika, jos meinataan tehdä tämä, eikä me sitten alettu jahkailla asiaa yhtään enempää.

Ensiferumin keikoilla meininki on ollut katossa. Warmen on otettu avosylin vastaan live-bändiksi uudella kokoonpanollaan. Nyt Norther-uutisten tultua julki fanit ovat tuntuneet olevan täysin mehuissaan.

Asiat voisivat olla huonomminkin sen jälkeen, kun on tehnyt jo 30 vuotta soitto- ja bändihommia.

– Tuntuu varsinkin siltä, että tosi nuorikin jengi on löytänyt kaikki nämä bändit, Lindroos ihmettelee tyytyväisesti.

– Sen huomasi jo Warmenin käynnistyessä, että tilausta todellakin on, mutta samalla sai nähdä, että Northerin perässä oli aina sellainen kysymysmerkki. Ihan kuin bändin arvostus olisi vähän kasvanut parinkymmenen vuoden aikana. Ajatus keikkojen vetämisestä on Northerinkin suhteen kytenyt tuolla takaraivossa koko ajan.

– Me oltiin Northerissakin aikoinaan vähän sellaisia ”weekend warrioreita”, jotka kävi viikonloppuisin vetämässä jonkinlaisen Imatra-Kuopio-Lappeenranta -maailmankiertueen. Tehtiin ehkä kaksi tai kolme kunnon rundia ja joskus soitettiin Hypocrisyn ja Dimmu Borgirin kanssa samalla rundilla, mutta olisihan siinä voinut tehdä enemmänkin.

– Northerin ruuti kyti aikoinaan kovasti, mutta jäi vähän piippuun, eikä täysin pamahtanut. Nyt pamautetaan! Nyt tehdään. Tehdään vähän kaikkea kaikkien bändien kanssa. Onhan se kova homma kaiken tämän ajan jälkeen.

Musiikki pelasti elämältä

Palataan ajassa taaksepäin aika tarkalleen 40 vuotta. On vuosi 1986 ja tuolloin hyvinkin nuori, 5-vuotias Lindroosin Pete ihmettelee elämää Espoossa, missä hän eli suurimman osan nuoruudestaan.

Lindroosilla oli 10 vuotta vanhempi sisko, mikä takasi sen, että hän itsekin sai jo lapsena täyslaidallisen musiikkia.

– Michael Jackson ja Madonna soivat ihan tauottomasti ja ei siitä kulunut kauaa, kun meillä oli naapurin frendin kanssa ihan ensimmäinen keikka meidän olohuoneessa, missä vedettiin tietysti Michael Jacksonia, Lindroos muistelee.

– Vedettiin ilmakitaraa ja hakattiin jotain ämpäriä, joten en nyt halua sanoa, että siitä se kaikki sitten lähti, mutta hyvin lähellä oltiin. En oikein osaa muistaa sellaista aikaa, jolloin jonkinlainen yhdessä metelöinti tai musa eivät olisi olleet osa mun elämää, joten kyllä sitä tavallaan voi sanoa, että tällä tiellä ollaan oltu jo neljä vuosikymmentä.

Ihan heti Lindroos ei syntynyt laulaja-kitaristiksi. Aluksi unelmana oli hakata rumpuja.

– Koulun musiikkiluokassa oli Taman pannut, joita käytiin aina hakkaamassa, kun opettajan silmä vältti. Se oli kivaa, koska niistä lähti niin helvetinmoinen möykkä. En osannut soittaa yhtään, mutta se lyöminen oli kivaa.

– Kitaransoitto alkoi ehkä vuosi tuon jälkeen. Jollain mutsin frendillä oli kova rahapula ja sen piti myydä kitaransa pois, jotta sai jonkin laskun maksettua. Sieltä mä sain ensimmäisen kitarani. Se oli jonkinlainen Stratocaster-kopio, kermanvärinen Falcon. Se ei valitettavasti ole enää tallessa, vaan vaihtui jossain kohtaa ekaan Ibaneziin.

Katseensa kierrellessä Lindroos myöntää ainakin puolittain, että hänen teini-ikäänsä kuului kaikenlaista siihen ikään kuuluvaa sekoilua ja vähän pahantekoakin, koska pojat nyt vain ovat aika usein poikia.

– Kyllä se kitaran löytyminen soittimeksi muutti paljon kaikkea ja kun se innostus syttyi, niin siitä alkoi aivan vitunmoinen treenaaminen. Samalla kun muut hengaili paikallisella ostarilla, meikä treenasi himassa soittamista.

– Voisi kai sanoa, että kitara pelasti minut elämältä.

Heti kun puhe kääntyy kitaran soittamiseen, treenaamiseen ja erityisesti kimpassa soittamiseen, katseet kääntyvät 90-luvun alkupuoliskolle ja siihen, millaisia mahdollisuuksia nuorukaisella oli soittaa lama-ajan Suomessa.

– Meillä oli paljon kaikenlaisia nuorisoklubeja, jotka alkoivat heti, kun koulupäivä oli ohi, Lindroos sanoo.

– Siellä me hengattiin seitsemään tai kahdeksaan asti illalla melkein joka päivä. Siellä oli myös meidän ensimmäinen treenis. Viikonloppuisinkin päästiin soittamaan Olarin klubilla, joka meni jossain kohtaa valitettavasti kiinni.

– Se oli sellainen jännä Olarin talvipuutarhakompleksi, jossa soittotilat sijaitsivat paljon maan alla. Siellä ei ollut mitään hätäuloskäyntiä. Kun jotkin uudet rajoitukset astuivat voimaan, paikkahan suljettiin aika nopeasti jossain vuoden 1996 tuntumassa. Nyt se on muuten kuulemma avattu uudelleen, mikä on aivan helvetin hyvä juttu.

– Muistan myös, että oli paljon kaikenlaisia bändiskaboja ja niiden lisäksi retkiä, kun lähdettiin vaikkapa Espoosta Kannelmäkeen jollekin nuokkarille soittamaan ja seuraavana viikonloppuna sieltä tuli porukkaa soittamaan Espooseen. Nuorisotilat oli tuolloin ihan kaikki kaikessa. Voin sanoa, että niitä kannattaisi olla myös tätä nykyä enemmän.

– Kyllä se varmasti jeesaisi yhteisöllisyyteen ja siihen, että nuoriso pysyy pois kaduilta aiheuttamasta hämminkiä.

Lindroos naurahtaa, että nuorisotiloissa riitti aika simppelitkin aktiviteetit pitämään hänen ikätoverinsa tyytyväisenä.

– Pari bilispöytää, pari pingispöytää, muutamia lautapelejä ja ehkä telkkarihuone takanurkassa, missä rokkui satakiloinen kuvaputkitelkkari katon nurkassa ja VHS:ia pystyi katsomaan niin paljon kuin jaksoi.

– Sekin kaikki pelasti minut elämältä!

Treeniä, treeniä ja vielä kerran treeniä. Ei ole lainkaan epäselvää, että Lindroos halusi ottaa jo nuorena kitaran todella tiukasti hyppysiinsä, mutta kitaristinakin on mahdollista olla kaikkea komppikitaristista lead-kitaristiin.

– Ihan alussa soittaminen oli tietysti muiden kaman soittamista, kun itsellä oli kasassa ehkä pari kusista rallia, jotka nekin olivat korkeintaan jotain vähän punkahtavaa kamaa, kuten varmaan kaikilla aluksi, Lindroos muistelee.

– Punkista se lähti, mutta heti kun sitä raivohuutoa veti tarpeeksi pitkään, alkoi tietysti kehittyä soittajana. 15- tai 16-vuotiaana kaikki vitutti, joten punk osui siinä just oikeaan rakoon, kun elämän pakka oli ihan hajallaan.

– Siihen maailmanaikaan oli tilulilu-meininki isollaan metallihommissa. Kyllähän nyt tiluttaa piti osata. Sitä treenaamista olisi vain pitänyt jatkaa vielä intensiivisemmin 2000-luvulle, mutta pian kävi niin, että kun bänditoiminta alkoi oikeasti lähteä liikenteeseen, oltiin koko ajan treeniksellä tai levyttämässä, ja viikonloppuisin tietysti keikoilla.

– Siinä kävi vähän niin, että tuolloin juotiin kaljaa ja tehtiin heviä. Siinä se oma intensiivisin treenaaminen jäi taka-alalle, mitä ei varsinaisesti helpottanut sekään, että kun lopulta liityin Ensiferumiin, niin yllättävän kova menojalka alkoi vipattaa. Siitä eteenpäin me ollaan periaatteessa vedetty yhtä soittoa yli 20 vuoden ajan.

Lindroos sanoo, että Ensiferumin tiukka keikkatahti taukosi vasta Koronan kohdalla. Tässä vaiheessa hän oli ollut bändissä 16 vuotta. Kesti 8 kuukautta, kun hän ei koskenut kitaraan lainkaan.

– Sitten se treenaamisen valo alkoi pitkästä aikaa löytyä ja kyllä siinä huomasi, että treeniä olisi voinut todellakin tehdä jo 20 vuotta aiemmin, koska nytkin se on sellaista soittamiskunnon ylläpitoa.

– Oon toisaalta aina tasapainoillut vähän sen kanssa, etten ole halunnut olla ihan liian tekninen kitaristi. Tekniikalla ei ole lopulta kauheasti väliä, jos ei ole hyviä biisejä. Oon aina halunnut tehdä hyviä biisejä ja soittaa niitä hyvin, enkä olla se kaveri joka vetää spotlightissa jotain hervotonta tilua ilman, että sillä on mitään sijaa biisissä.

Turpaan, kunhan tukka ei lähde

Lama-ajan Suomi 90-luvulla saattoi olla haastavaa aikaa elää aika monestakin kulmasta, mutta 90-luku oli mahdollisesti paras mahdollinen ajankohta olla teini-ikäinen metallia ahmiva nuori.

Metallin perustukset oli valettu jo 70- ja 80-luvulla, joten sitä mistä ammentaa löytyi vaikka kuinka, mutta samaan aikaan death ja black metal kaikkine sivujuonteineen kiihtyivät ja kiihtyivät. Metallia riitti rohmuttavaksi enemmän kuin ehkä kukaan ehti tape trading-, CD- ja kasettiaikana jo ennen internetin ihmeaikaa.

– Klaus Flemingin vetämä Metalliliitto oli se runsaudensarvi, Lindroos hehkuttaa ja miettii, että oli erittäin tarkkaa, että joka keskiviikko kahdeksasta yhdeksään oli radion äärellä valmiina äänittämään kaikki kovat kappaleet.

– In Flames ja Dark Tranquillity olivat sellaista kamaa 90-luvun puolivälin nurkilla, jotka vaikuttivat ihan suoraan Requiem-bändin perustamiseen, ja Requiemista tuli sitten myöhemmin Norther. Noissa sekoittui tavallaan siihen tutuksi tulleeseen vanhan liiton heavy metaliin örinälaulua ja rankkuutta, mikä kapsahti mun omaan nilkkaan.

– Ei varmaan yllätä, että Children of Bodomin esiaste IneartheD soi paljon. Mietittiin, että ai se melodisuus voi olla myös TÄLLÄISTA. Tuohon tapaan tuntui, että ysärillä joku bändi teki ensin jonkun jutun tosi överisti ja sitten seuraava bändi uskalsi taas tehdä sen jutun vielä vähän överimmin ja koko ajan kokeiltiin kaikenlaisia rajoja.

Melodinen death metal lähti vyörymään varsinkin Göteborgin suunnalta nopeasti Suomeen päin. Lindroosille oli lopulta hyvinkin selvää, että oma tekeminen tulisi nojaamaan metallin melodisempaan eikä niinkään brutaalimpaan suuntaan.

– Se saattoi johtua siitäkin, että olin diggaillut heavy ja power metalia aina, eli se melodia oli se juttu.

– Stratovarius oli tietysti helvetin kova juttu. Metalliliitosta tuli myös Rhapsody, josta ajatteli että ihmettä TÄMÄ on, kun kaikki menee jo näin suureen tappiin, ja sitten oltiinkin jo ostamassa The Legendary Talesia (1997). Jo sitä ennen Helloween ja Gamma Ray olivat tarttuneet matkaan, joten kyllä se powerin kerma oli omassa kuuntelussa läsnä.

– Sitten oli myös black metal, joka väijyi mukana. Emperor, Cradle of Filth ja kaikki. Näissäkin se omalla tavallaan melodisempi ja isolleen vedetty äärilaita oli se homma, joka vaikutti kaikkein eniten myös omiin bändeihin.

Kun luettelee tällaisia bändejä, ei ole kovin suuri ihme, että 90-luvun puolivälissä löytyi aika nopeasti samanhenkisiä tyyppejä Lindroosin soittokavereiksi, eikä tästä kulunut enää kauaa, kun Northerin esiaste alkoi olla jo kasassa.

Ensin oli Requiem, jota seurasi Decayed, ja lopulta nimeksi vakiintui Norther.

– Ihan ensimmäinen muoto tästä kaikesta pistettiin pystyyn todella vanhan kaverin Ronin kanssa, Lindroos kertoo.

– Roni soitti toista kitaraa. Rumpali ja basisti olivat mun luokalta. Siitä se homma lähti elämään. Basisti lähti pois, toinen tuli tilalle ja se saattoi muuten olla jo tuossa vaiheessa Jukkis (Jukka Koskinen), joka liittyi mukaan. Sitä en muuten muista yhtään, että missä me Jukkiksen kanssa tutustuttiin, kun sehän oli peräisin kaukaisesta Riihimäestä.

– Kun Roni lähti menemään, pistettiin ilmoitusta varmaan Keltaiseen Pörssiin tai jollekin muulle palstalle, ja muuan Kristian Ranta (Kitara) lähti matkaan vuosituhannen taitteessa. Samoihin aikoihin bändiin löytyi myös Tuomas (Planman) kiipparimieheksi. Saatettiin olla Tuomaksenkin kanssa samassa koulussa tuolloin.

Luetellessaan kaikkia näitä bändikavereita, joista osa kävi kääntymässä bändeissä, Lindroos sanoo olleensa jo todella varhaisesta vaiheesta asti erittäin määrätietoinen sen suhteen, että bändihommat ovat hänelle se juttu.

– Hyvin vähän oli innostusta mihinkään koulunkäyntiin, kun soittaminen kiinnosti koko ajan enemmän, hah hah!

– Kyllähän vielä tuossa vaiheessa tuli koulussa käytyä, mutta jossain vaiheessa se vaan jäi kesken ja taidan yhä tänäkin päivänä olla vielä kesälomalla, joka alkoi vuoden 1998 keväällä.

– Hetken mä ehdin siinä pyöritellä peukaloita, kunnes mutsi kyseli, että mitähän mä meinaan oikein tehdä. ”En mä oikeen tiedä”, olin vain tokaissut. Olin just täyttänyt 18, koko elämä oli edessä eikä ollut mitään visiota minkään suhteen. Armeijaankaan en halunnut lähteä, koska siellähän olisi joutunut leikkaamaan letin pois.

– Lähdin sivariin. Sain pitää tukan. Vuoden 1999 tammikuusta eteenpäin olin siellä vuoden ja kun pääsin sivarista pois, niin asia mikä kiinnosti yhä kaikkein eniten oli sama kuin ennenkin: Soittaa kitaraa ja soittaa sitä bändeissä.

Yksi asia on olla kitaristi. Toinen asia on olla laulaja-kitaristi. Ja kolmas asia on olla tämän kaiken ohella vielä niin sanottu bändin keulahahmo. Se on homma, joka sopii joillekin kuin luonnostaan, ja toiset kasvavat rooliin.

– Minunhan se oli tehtävä, koska kukaan muu ei suostunut, ihan kuten kävi laulamisenkin kanssa, Lindroos sanoo.

– Ei siinä ollut koskaan oikein mitään epäselvää. Ei se helppoa ollut aluksi. Northerin ensimmäinen keikka oli Hakaniemessä pienessä keikkapaikassa. Kride löi päänsä seinään, kun moshasi lavalla. Niin pieni paikka se oli. Me tehtiin tuona iltana saman keikkapaikan kaljanmyyntiennätys. Jonkinlaisena meriittiniä sitäkin voisi pitää.

– Ihan kuten mä olin vain lähtenyt soittamaan ja sitten laulamaan, mä vain lähdin olemaan se kaveri keskellä lavaa. En mä voi sanoa syntyneeni siihen rooliin, mutta se vain tapahtui. Yks kaks sitä on tässä aika monta vuotta tehty.

Vimmaisia vuosia ja kuosia

Ensimmäinen Norther-albumi Dreams of Endless War (2002) oli niin valmis ja sellaisella energialla ladattu melodeath-pommi, että sitä oli jo levyn ilmestyessä vaikeaa uskoa vasta bändin debyytiksi.

Norther-nimellä oli tätä ennen julkaistu vain yksi demo, ja sekin pari vuotta ennen ensimmäistä albumia.

– Nyt ihan hiljattain on tullut kuunneltua paljon noita varhaisimpia levyjä, koska tehdään ensi vuonna taas pitkästä aikaa keikkoja, ja kyllä se oli itsellekin myönnettävä, että on eka levy aikamoinen pläjäys, Lindroos sanoo.

– Biisien mittoja ei ainakaan mietitty yhtään. Eikä sitä, mistä kaikesta biisit koostuvat. ”Mulla on tällainen 28-palanen ralli” saattoi olla ihan perus meininkiä, eikä yhden riffin, melodian tai soolon kanssa jumiteltu mitenkään liian pitkään. Sillon ei mietitty liikaa näitä hommia. Jos jokin kuulosti makealta, niin se tehtiin sen kummemmin analysoimatta.

– Me ei edes mietitty, että tarvitseeko tällaista kiippari- tai kitaraosuutta vielä tuohon kertosäkeen jatkeeksi. Se kertosäe olisi saattanut olla jollain mittarilla ”parempi” 25 sekuntia lyhyempänä, mutta me vedettiin intuitiolla, ja sen seurauksena biiseistä tuli aika sekoja. En mä nytkään lähtisi muuttamaan tai oikomaan noista biiseistä juuri mitään.

Noihin aikoihin ei ollut somea. Ei ainakaan siinä muodossa kuin nykyään. Uusia metallitulokkaita tuomittiin ennemmin lukemattomilla keskustelufoorumeilla. Nimimerkkien takaa, tietysti, kuten oli noihin aikoihin tapana.

Northerin julkaistessa ensimmäisen albuminsa varsinkin Imperiumi-verkkosivuston liki legendaarisella Messulaudalla kävi keskustelu kuumana puolesta ja vastaan. Osa kuulijoista piti Dreams of Endless Waria todella kovana debyyttinä, mutta Norther sai myös risuja ylitsevuotavasta melodisuudestaan. Sanottiinpa bändiä myös Bodom-kopioksi.

– Ihmeteltiinhän sitä tuolloinkin, että jos pisti vaikka yhden Bodomin ja Northerin biisin rinnakkain, niin ei niissä ollut oikeastaan mitään samaa, ellei sitten mitata asiaa sitä kautta, että molemmat soittaa metallia, Lindroos hymähtää.

– Se kuului asiaan, että kaikkia bändejä vertailtiin toisiinsa, eikä se kiinnostanut meitä vittuakaan. Me oltiin tutustuttu Bodomin jätkiin jo IneartheD-aikoihin. Kuoppalan Alexander oli Pohjois-Tapiolan koulussa luokan avustajana. Ale oli just liittynyt IneartheDiin, meillä kaikilla oli treenis Lepakossa ja kun Lepakko purettiin, muutettiin Nosturiin.

– Bodomit, Amorphis, Sinergy, me ja monet muut soitettiin samoilla treeniksillä ja samoissa paikoissa, mutten mä sanoisi, että kukaan olisi riffejä lainaillut tai kuulostanut toisiltaan. Vahva vaikutus oli, tottakai, mutta mä luulen että soundi lähtee lopulta niin paljon soittajien näpeistä, ettei kukaan olisi voinut kopioida toisiaan edes halutessaan.

Lindroos fiilistelee sitä, miten paljon Lepakon ja Nosturin yhteisöllisyys vaikutti Northerin alkutaipaleeseen verrattuna siihen, että bändi olisi treenaillut vaikkapa jossain satunnaisessa kellarissa tai autotallissa.

– Se oli ihan vitun hyvä asia, koska päästiin tekemään Sonic Pump Studiolla viikonloppudemo ja Nino Laurenne jeesasi sen kanssa. Nino sanoi muuten olevansa epäonnistunut muusikko, joka oli siirtynyt lasin toiselle puolelle.

– Sonic Pump oli tuolloinen pikkuinen kellaristudio, missä me äänitettiin kaksi omaa biisiä ja Skid Row -coveri. Roudattiin poltettu CD Nosturille, se levy oli jäänyt sinne jonnekin pyörimään stereoitten eteen, Bodomit olivat tulleet jostain reissusta takaisin ja Ewo Pohjola, joka oli Spinefarmilla hommissa tuolloin, oli saanut tuon meidän demolevyn käsiinsä.

– Demon päälle oli ilmaantunut lappu, jossa luki: ”Vitun hyvää kamaa. Tulkaa signaamaan diili. Terveisin, Ewo.” Se näytti siltä kuin vahvasti humalassa ollut oikeakätinen ihminen olisi kirjoittanut vasemmalla kädellä paperille, eli me ajateltiin tietysti, että tämähän on joku Bodomien läppä, eikä todellakaan lähdetä mihinkään Spinefarmin konttorille.

– Siinä meni muutama päivä, istuttiin Kriden kanssa kaljalla ja mietittiin, että mitä jos se lappu ei ollutkaan läppä? Soitettiin Spinelle jollain kolme kiloisella NMT-puhelimella. Ihan oikea lappu se oli. Nimet paperiin, ja känni päälle. Oltiin listattu Century Mediat, Nuclear Blastit, Roadrunnerit ja muut, eikä edes ehditty lähettää demoa mihinkään.

Viiden vuoden sisällä neljä Norther-levyä. Heti kun Norther oli tehnyt sopimuksen Spinefarm Recordsin kanssa, koneet lähtivät käyntiin hirvittävää tahdilla ja bändi eli monen albumin ajan erittäin vimmattua luovuuden tahtia.

– Kyllä sitä välillä ihmettelee, miten erilaista elämä oli tuolloin, kun bändin jengillä ei ollut vielä perheitä, ”oikeita töitä” tai välttämättä edes opiskelujakaan, vaan kaiken keskiössä oli musa ja bändissä ryyppääminen, Lindroos sanoo.

– Kun lähdit treenikselle, ensin haettiin läheiseltä bensikseltä mäyräkoira tai pari kaljaa. Juotiin bisseä ja sitten alettiin soittaa. Joskus se soittaminenkin unohtui. Kun kaikki olivat musan kanssa tuolla tavalla läsnä, niin kyllä siinä sitä musaakin syntyi ihan hullua tahtia. Tänä päivänä on katsottava kaikkien kalentereita aika paljon huolellisemmin.

– Päälle 20 vuotta sitten mielessä pyöri koko ajan melodioita ja riffejä, niitä tuli muiltakin ja välillä kävi niin, ettei edes huomannut kun biisi oli taas valmis. Joskus biisejä syntyi yksi parissa tunnissa. Kun tuota jatkoi pari viikkoa, alkoi olla levy kasassa. Sitten mietittiin jo kansia. Ja alettiin buukata studiota. Levyjä olisi voinut varmaan tehdä enemmänkin.

Nyt kun Norther on tekemässä comebackia ainakin lavoille, Lindroos kokee sen tekevän hyvää bändin perinnölle.

– Mun mielestä asiat loppuivat sillon aikanaan vähän surullisesti. Siinä ei ollut sellaista oikeaa asioiden pakettiin pistämisen fiilistä. Asiat vain loppuivat, enkä ollut itsekään enää viimeisen albumin syklissä mukana.

– Aikuisuus tuli siinä vaiheessa Northeriin. Monella jätkällä oli jo tuolloin bisnes- ja perhekuvioita tulilla. Bändille ei vain ollut aikaa. Norther meni kuoppaan kaikessa hiljaisuudessa. Me ei sillon aikanaan tehty edes ihan hirveästi kiertueita, koska mullakin alkoi jo parin ensimmäisten levyjen jälkeen tapahtua bändihommissa paljon kaikenlaista.

Hilipatipippaa ja hilipatipontapippaa

Northerilla oli vauhti päällä, mutta jo 2000-luvun puolivälissä Lindroosin vuorokaudessa vaikutti riittävän tunteja.

Moni saattoi hieraista silmiään, kun Jari Mäenpää oli väistynyt sivuun Ensiferumin kiertueilta ja hätiin hälytettiin kukapa muukaan kuin Petri Lindroos. Muistetaan tässä kohdassa se, että kun Lindroos liittyi Ensiferumiin vuonna 2004, Norther oli juuri julkaissut toisen albuminsa, ja kolmas ja neljäskin albumi tulisivat ilmestymään ihan pian.

– Kun Jari lähti hoitelemaan Wintersun-touhujaan, Ensiferumilla oli Euroopan rundi buukattuna ja Jari ei halunnut lähteä rundille, koska Wintersunille oli buukattuna studio samaan aikaan, Lindroos kertaa nyt 22 vuotta myöhemmin.

– Mahi (Markus Toivonen, kitara) kysyi multa, haluaisinko lähteä kolmen viikon päästä Ensiferum-rundille. Mietin että ai Euroopan rundi? Mikä ettei. Northerin kanssa ei ollut juuri siinä kohdassa tapahtumassa mitään. Treenasin 14 biisiä, lähdettiin rundille ja se oli jännää aikaa se, koska sillon alkoi folk-touhulla olla aika kovaa noususuhdannetta.

Folk metalin voisi kuvitella olevan jopa vapauttavaa? Folk metal -bändeihin ja yleisöön kuuluu kasvomaaleja, asusteita ja jos jonkinlaista rekvisiittaa, jonka voi ajatella olevan jopa eräänlainen rooliasu kantajalleen.

Samalla yleisössä heilutellaan juomasarvia viikinkikypärät päässä menon ollessa vähintään vauhdikasta.

– Mä olin 24-vuotias kun lähdin Ensiferumin matkaan ja elin juhlavassa elämässäni parasta aikaa, Lindroos sanoo.

– Koko bändi veti samalla hengellä. Huomasin nopeasti, että bändi oli samanhenkistä jengiä kuin itse olen ja koko crew oli sitä myöskin. Siellä oli kokeneempia äijiä meidän matkassa ja he olivat se porukka, jotka pitivät meidät aina sellaisella tiellä, että keikat soitetaan, vaikka mitä tapahtuisi. En tiedä mitä olisi tapahtunut ilman sitä joukkoa.

– Opin siinä nopeasti ensinnäkin sen, että bändissä ei kannata yrittää tehdä kaikkea itse ja toisekseen bändin keulilla voi irrotella, eikä kaikki ole niin vakavaa, vaikka asiat tehtäisiinkin tosissaan. Ensiferumin kanssa pääsin ensimmäistä kertaa ihan toden teolla kiertämään. Kyllä se vahvisti sitä fiilistä, että näitä hommia haluan tehdä jatkossakin.

Kaikki bändit ovat erilaisia keskenään, ja niin myös melodeath ja folk metal toisiinsa verrattuna.

Puhumattakaan siitä, että folk metal oli jo aikoinaan genrenä jotain sellaista, että fanit odottivat aikamoisen riemukkaita keikkoja, isoa meininkiä ja samalla bändeiltä jopa vaaditaan, että meno keikkojen ohella on hurlumheitä.

– Ei sitä voi kieltää, että kyllähän ne keikat soitettiin ikään kuin ryyppäämisen ohella, Lindroos naurahtaa.

– Se oli meille tuolloin ihan normaali päivä. Ei ollut mikään yllätys, että onpas mulla huono olo tänään. Tuolloin asiaan suhtautui niin, että sillä se lähtee millä se tulikin. Jos olotila oli huono, niin sitä samaa ”bensaa” vaan verenkiertoon ja taas lähti keikka ja sitä seuranneet juhlallisuudet aina aamuyöhön asti.

– Hauska homma on se, että mitään taltiointejahan meillä ei tuolta ajalta varsinaisesti ole. Oli aika hyvä homma, ettei kännyköissä ollut tuolloin vielä ainakaan kovin kummoisia kameroita. Vitun paha sanoa, miltä me kuulostettiin tuolloin, mutta helvetin hauskoja ja kosteita reissuja nuo olivat vuosikausia tai vuosikymmenen tuosta eteenpäin.

Vuosikymmenen eteenpäin kosteita keikkoja? Lindroos on soittanut Ensiferumissa yli 20 vuotta, mutta yksi asia muuttui jo toistakymmentä vuotta sitten, vaikkei se hänen mainitsemansa meininki lavalla olekaan kadonnut.

– Mä oon ollut rapiat 12 vuotta selvinpäin. Ei tule ryyppäiltyä enää.

– Mulle todettiin tuolloin nivelreuma ja sen aikaisen injektiolääkityksen kanssa ei saanut todellakaan ottaa viinaa. Siinä oli sellainen aavistuksen verran motivaatiota kohentava lausahdus, että yhdistelmä saattaa johtaa kuolemaan. Se ei ollut sen ihmeellisempi päätös. Joko kärsin nivelreuman viinan kanssa tai sitten hoidin sen ja jätin viinan.

– Kitaristi tarvitsee jonkin verran niveliään. Halusin soittaa. Ja haluan edelleen. En halunnut vaarantaa sitä yhtään.

Holittomuus ei ole paperilla ihan helpoin asia varsinkaan folk metal -bändissä tai lajin keikoilla. Siellä sitä kosteutta odotetaan. Ellei jopa velvoiteta joissakin seuroissa. Miten sitä touhua voi pystyä seurailemaan selvinpäin?

Tästä päästään siihen viheliäiseen noidankehään, jossa aika moni saattaisi haluta vähentää, mutta kukaan ei halua olla se ilonpilaaja joka on ottamatta, koska olettaa muiden odottavan sitä juhlimista.

– Lääkitys oli alkamassa tyyliin seuraavana keskiviikkona ja sitä ennen meillä oli Saksassa festarikeikka viikonloppuna, joten se oli viimeinen mahdollisuus tempaista.

– Sitten muuten vittu vedettiin. Kaikkea mahdollista mitä baareista löytyi. Tuolla tavalla se kelpasi lopettaakin. Luulot pois. Sen jälkeen oli huono olo seuraavan viikon puoliväliin asti, ja sitten alkoikin jo se lääkitys.

– Itselleni alkoholittomuus oli päätöksenä yllättävän helppo. Päätin tehdä niin, ja pysyin siinä. Sen jälkeen kesti hetken totutella kaikkeen, mutta pian tilillä alkoi olla enemmän rahaa ja keikat sujuivat jopa paremmin kuin koskaan aiemmin. Aiemmin tili oli helposti nollilla ja keikat olivat joskus vähän sivuroolissa kaikessa siinä riehumisessa.

– Ei sillä, vaikkei sellaista krapulaista huonoa oloa olekaan, niin kroonisesta väsymyksestä kärsin aina. Ei näistä univeloista pääse varmaan koskaan täysin irti. Se tuntuu olevan osa tätä elämäntapaa.

Edellisenä viikonloppuna ennen turinaamme Lindroos ja Ensiferum olivat soittaneet SaariHelvetissä. Vieläpä samana päivänä erään Abbathin kanssa. Ensiferumin keikka oli railakas, Abbathin hieman väärällä tavalla. Siitä voi käydä vaikkapa Youtubessa tarkistamassa videotallenteen, joka sisältää koko keikan. Tallenne kestää pari minuuttia.

– En kyllä kykene edes kuvittelemaan sellaista tilannetta, että kuppi menisi niin pahasti nurin, että olisi jo vaivautunut toiseen maahan, keikan pitäisi alkaa ja sitten paiskaisi kitaran rumpuihin ja keikka olisi siinä, Lindroos naurahtaa ja sanoo sitten, että Ensiferum on kyllä nähnyt ja kokenut kaikenlaista keikkoja ennen, niiden aikana ja jälkeen.

– On meiltäkin lentoyhtiö hävittänyt kaikki kamat ja sitten ollaan vedetty jonkinlainen keikka lainavehkeillä. From Afar -levyltä (2009) asti on aina jännittänyt vähän kuvioihin tulleet orkestraatiot ja taustanauhojen kanssa saa aina vähän säätää, mutta ollaan aina haluttu keskittyä siihen, että ollaan ilman niitä nauhojakin todella kova bändi.

– Muutamalla bändillä, joiden kanssa oon rundeilla jutellut, ovat kertoneet että heillä nojaa se keikka niin paljon taustanauhoihin, etteivät he pysty soittamaan ilman niitä. Oon siinä vähän ihmetellyt, että miten te ootte aloittaneet soittamisen sillon aikoinaan? Tuskin ekoissa treeneissä on kuitenkaan ollut taustanauhoja käytössä, hah hah!

Kuva: Jaakko Manninen

Ei tarvetta lopettaa ”kesälomaa”

Elämä ei siis ole pelkkää juhlaa edes folk metal -bändissä, mutta adrenaliinitasot ja hypersosiaalisuus ovat silti äärimmillään kiertueilla, vaikka niitä tekisikin selvinpäin.

Lindroos on todella kokenut kiertäjä. Hän on ollut parikymmentä vuotta tien päällä lähes koko ajan. Se on hänelle elämäntapa. Rundielämän toisella puolella odottaa kuitenkin aina kotoinen arki. Siihen on vaikeaa totutella.

– Kutsutaan sitä vaikka rundin jälkeiseksi masennukseksi. Se on kaikkein pahinta.

– Se on sitä, kun olet vielä edellisenä päivänä soittanut rundin viimeisen keikan sadoille tai tuhansille ihmisille, pistät hirveällä paniikilla yöllä kamat kasaan jotta olet aamulla valmis kentälle, lennät kotiin ja sitten on aika hiljaista. Sulla on ollut se 30-40 henkeä ympärilläsi suuren osan vuorokaudesta kaikkialla muualla paitsi ehkä kun käyt paskalla.

– Sitten siinä menee viikko tai kaksi ja huomaa miettivänsä, että pitäisiköhän lähteä jonnekin keikalle? Ja meinaan tällä itse keikan soittamista, koska keikoilla käyminen on jäänyt mulla jo hyvän aikaa sitten aikalailla kokonaan pois.

– Välillä siinä ehtii tulla sellainen fiilis, että pitäisikö alkaa tehdä jotain muuta? Kyllä tämä työ syö koko oman sosiaalisen elämän. Kun rundilta pääsee himaan, niin ei paljon huvita hengailla missään kovaäänisessä ympäristössä ja aina ei huvita edes nähdä ketään. Se viikkokausien kiertue on sellainen sosiaalisen meiningin yliannostus.

Lindroos naurahtaa, että tätä nykyä meininki on alkoholittomuudenkin takia se, että jos hän päättää lähteä ulos rundin ulkopuolella, niin aika usein hän on takaisin kotona kymmenen aikaan illalla.

– Sen jälkeen ei ihan hirveästi jaksa kuunnella muiden meininkejä, hän naurahtaa.

– Siinä vaiheessa ihmisten nousuhumala alkaa olla aika hyvässä kuosissa ja kun sitä seuraa selvinpäin, huomaa vielä selvemmin, millaisessa looppaavassa tilassa kaikki muut pienessä tai vähän suuremmassakin maistissa ovat. Kun sama stoori tulee kymmenen minuutin sisään toista kertaa, on hyvä alkaa katsoa busseja kotiin.

Tässä kohtaa sopii taivastella myös sitä, millaisia keikkojen soittoajat olivat täällä Suomessakin aikoinaan.

Ei nykyhetkestä tarvitse kovin kauaksi taaksepäin mennä, kun oli ihan tavallista, että pääesiintyjän keikka alkoi 23:30. Tai jopa 00:30. Tai miksei vaikka 1:15. Näin keikkapaikat saivat ainakin näennäisesti maximoitua kaljanmyynnin.

– Sillon kun lähdin ensimmäistä kertaa kunnolla ulkomaille keikoille, niin oli siinä ihmettelemistä, kun meidän keikat alkoivatkin kahdeksan tai yhdeksän aikaa illalla, mitä ei ollut varmasti Suomessa tapahtunut, Lindroos sanoo.

– Eihän tuohon aikaan Suomessa kukaan ollut edes poistunut himasta etkoilta ennen yhdeksää? Saati että olisivat jo keikkapaikalla asti. Pohjathan piti vetää himassa, sitten baariin vielä matkalla ja sitten ehkä vasta keikalle.

– En edes tiedä miten monta kertaa tilanne oli jossain Tavastiallakin se, että keikan aloitusaika oli vähintäänkin liukuva. Henkilökunta neuvotteli, että voisitteko aloittaa tuossa puoli yhden aikaan, kun jengiä tulee vieläkin sisälle. Tänä päivänä meillä lukee paperissa 21:45 ja jos jengi ei ole siihen mennessä paikalla, niin sitten jää keikka näkemättä.

Musiikki on yhä Lindroosin elämän keskiössä. Sekä rundilla, että sen ulkopuolella. Parasta on silti se, että laulaja-kitaristi on yhä innoissaan kaikesta siitä mitä on tulossa, eikä vaikuta haikailevan ainakaan väärällä tavalla mennyttä.

– Ei bändihommista pääse koskaan täysin irti, vaikkei olisikaan kiertueella. En uskalla edes ajatella, miten pahasti putoaisin kärryiltä, jos pistäisin puhelimen vaikka viikoksi kiinni. Bändihommissa riittää aina jotain tehtävää.

– Jos tänään tulee keikkatarjous, aika monesti on niin, että saman vuorokauden aikana kahdeksaan mennessä illalla pitäisi olla vastaus kaikilta, onnistuuko keikka vai ei. Huomenna on kuulemma aina liian myöhäistä.

– Nyt me aletaan tietää jo aika hyvin, mitä tehdään ensi vuonna (jolloin Ensiferum muun muassa kiertää Jari Mäenpään kera, toim.huom.), Norther-rundiakin on siinä rinnalla ja uusia Ensiferum-biisejäkin pitäisi lyödä läjään tässä kaiken keskellä, mutta onhan se hurjaa, että samaan aikaan pitäisi jotenkin tiirailla jo vuoteen 2028 asti.

– Jotenkin tässä on vaan yhä siinä tilanteessa, että haluaa vetää niitä keikkoja ja paljon, eikä mulla ole tälläkään hetkellä halua tai tarvetta lopettaa sitä mainitsemaani ”kesälomaa”, joka alkoi vuonna 1998.