JP Ahonen on tehnyt viime vuosina niin paljon työtä ison projektin kanssa, että hänellä on aihetta hymyyn. Pian Belzebubs-animaatiosarja jatkaa siitä, mihin Belzebubs-sarjakuva on yli 10 vuoden aikana ehtinyt. Kaikki se, mitä tämän sarjakuvissa syntyneen black metal -perheen ympärillä on tapahtunut, on ollut JP:lle monella tavalla unelmien täyttymystä.
Ihan aina JP ei ole malttanut pysähtyä fiilistelemään sitä, millaisia asioita hän on saanut tehdä ja kokea. Villimpi Pohjola -sarjakuvista, Perkeros -sarjakuvaromaanista ja monista muista visuaalisista projekteista tunnettu JP on mennyt koko elämänsä ajan niin lujaa eteenpäin, että eräässä vaiheessa hän putosi myös burnoutin ja masennuksen loputtoman oloiseen onkaloon.
Maailma ei ole kaikkein helpoin paikka kulttuurialalla työskenteleville, mutta varsinkaan sarjakuvataiteilijan ei ole yksioikoista tasapainotella taiteellisen vapauden, luovan työn ja toimeentulon välillä. Valtavasti perhettään rakastava ja aina sen merkitystä alleviivaava JP on joutunut usein kyseenalaistamaan uravalintansa mielekkyyttä ja järkevyyttä.
Nyt istumme JP:n kanssa hänen työhuoneellaan Tampereella. Tunnelma on innostunut ja iloinen, kuten piirtämistä ja musiikkia rakastavan JP:n kanssa aina. 45-vuotias JP alkaa kertoa siitä, millaista heittäytymistä, uskonloikkia ja vähän tuuriakin se on vaatinut, että teinivuosien sarjakuvien näpertely on edennyt animaatiosarjaan asti.
Kutsumus löytyy kokeilemalla
Mitä tahansa JP onkaan taiteillut, olivatpa ne sarjakuvia tai vaikka kirjoja, on kaiken takana aina ollut paljon musiikkia. Hänen töissään on aina ollut ilmeisiä musiikkiviitteitä ja jopa vielä enemmän ”tietäjät tietää” -sisältöä kuin musiikkinörtiltä musiikkinörteille.
Kun tämän havainnon heittää ilmoille, JP palaa heti kaiken alkulähteille ja aikoihin jopa ennen kuin hän oli piirtänyt vielä piirrostakaan, puhumattakaan siitä että olisi vielä haaveillut elämäntavasta nimeltään sarjakuvataiteilija.
– Mä pystyin aika hyvin pinpointtaamaan sen musaheräämisen hetken, kun olin 12- tai korkeintaan 13-vuotias, oltiin asuttu joitakin vuosia perheen kanssa Dubaissa ja olin ala-asteen jälkipuolikkaalla, JP aloittaa matkan vuosikymmenten taakse menneisyyteen.
– Siellä oli yksi rinnakkaisluokkalainen kaveri, olin hänen luonaan kylässä ehkä 6. luokan puolivälissä ja tämä kaveri kuunteli Megadethia ja kaikkea. Mulla ei ollut mitään kosketuspintaa heviin. Olin, että mitä ihmettä tämä on?
– Sillä kaverilla oli erikoisia käsityksiä bändistä. ”Joo nää on saatananpalvojia ja pahoja jätkiä”, koska no, 90-luvulla kaikkeen metalliin tuntui liittyvän tuollaisia huhuja. Se kuulosti tosi kutkuttelevalta, koska porukat kuuntelivat lähinnä kaikkea Prismassa löytyneitä rakkausballadikokoelmia ja Natalie Colea, josta muistan kyllä ihan diggailleeni.
– Kuudennen luokan keväällä me muutettiin takaisin Suomeen, tutustuin paremmin KP:seen eli Kalle-Pekka Alareen, joka oli ollut mun kanssa samalla luokalla jo ekalta asti, mutta alettiin bondaamaan vasta tuolloin ala-asteen lopulla. KP piirsi sarjakuvia, joo, mutta kuunteli myös paljon musaa. KP:n jalanjäljissä innostuin ihan samoista asioista.
JP sanoo, että jolloin hän oli 13-vuotias, on piirtynyt vahvasti mieleen. Tuolloin sekä musiikki- että sarjakuvakärpänen puraisivat todella lujaa. Sitten JP hymähtää, että sillä samalla tiellä hän on vieläkin ja on toisinaan jopa epäuskoisesti naureskellut itse itselleen, että onko hän sen jälkeen edennyt ihmisenä mihinkään.
– Ne asiat innostivat tuolloin niin paljon, että se näkyy vieläkin kaikessa mitä teen. Koen asia niin, että kun löysin sen ”oman juttuni” jo tuolloin ja sekä musa että että sarjakuvat olivat täysin ”minua”, niin se oli aika onnekas juttu.
– Teininä mulla ei ollut sellaista tarvetta kapinoida tai etsiä itseäni, koska mä tiesin että mä diggaan sarjakuvista ja että mä diggaan hevistä, joten sain purettua kaiken energiani levyjen ja kirjojen parissa. Aloin nopeasti soittaa kitaraa ja piirtämään sarjakuvia, mihin sai kyllä ammennettua niin paljon kaikkea sisällä kuplivaa kuin oli vain ikinä tarpeen.
Kaikilla ei ole tällaisia intohimoja. Eikä välttämättä ainuttakaan. Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan löydä sitä tietynlaista poltetta elämäänsä. Syitä voi olla monia. JP alleviivaa, miten tärkeää hänelle oli saada jo nuorena kokeilla hieman kaikenlaista ja löytää musiikista ja sarjakuvista elämäänsä kaivattua kipinää.
– Mulla käy välillä jopa vähän surku sellaisia ihmisiä kohtaan, joita ei tunnu kiinnostavan oikein mikään, hän miettii.
– Mä ymmärrän kyllä sen, että omallakin kohdalla nämä intohimot menevät jopa niin pitkälle, että tässä ollaan ihan taatusti jollakin kirjoilla, mutta vaikkei intohimostaan tekisikään itselleen ammattia, niin kyllä mun harras toive olisi se, että kaikki löytäisivät elämäänsä merkityksellisyyttä. Siis asioita, jotka merkitsevät heille itselleen jotain erityistä.
– Se voi olla jotain todella yksinkertaista. Jotain mistä syttyy. Jotain mikä on omasta mielestä kivaa. Jos nuorena on mahdollista käydä vähän testailemassa asioita, niin se oma juttu voi löytyä yllättäviltäkin suunnilta.
Vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja. Musiikki eli soittoharrastus ja sarjakuvat eli piirtäminen ovat molemmat kokonaisvaltaisia harrastuksia. Molempiin voi yrittää venyä, mutta kaikkeen aikaa ei voi millään riittää.
– Ironista kyllä muistan sen, kun olin 16-vuotias ja kirjoitin lyriikoita, joissa käsittelin aikaa ja erityisesti sitä, miten aika loppuu aina kesken, JP naureskelee jälleen itselleen ja sanoo sitten kuin viestinä teini-itselleen, ettet tiennyt kiireestä mitään.
– Mulla oli nuorena visioita ja kunnianhimoa niin moniin asioihin, etten olisi koko elämäni aikana voinut revetä niihin kaikkiin. Läpi teini-iän ja lukioajan tein vielä aika 50-50 jaolla piirtämistä ja kitaratreeniä. Kuvislukiossa TamLussa asiat alkoivat jo pikkuhiljaa keikahtaa sille puolelle, että tein enemmän biisejä ja soitin kuin piirsin.
– Siinä kävi vähän niin, että kun aloin ensimmäistä kertaa tosissani seurustella, se kotona piirtäminen kyykkäsi. Yläasteella olin piirtänyt huoneessani satoja sivuja, joista ei tullut koskaan mitään, mutta lukiossa seurustelu, kaljan juominen ja musa kiinnostivat enemmän, ja noita kaikkia asioita sai tietysti bänditoiminnassakin yhdistellä.
– Asiaa alkoi kääntää se, että mä olin aika introvertti ja arka tyyppi. Mä en kokenut, että musta olisi keikkalavoille. Tykkäsin soittaa ja höntsyillä tutulla ja turvallisella kaveriporukalla, mutta ajatus siitä, että olisi pitänyt lähteä vieraiden ihmisten eteen keikoille, ottaa yleisö haltuun ja avata sitä puolta itseltään, tuntui liian pelottavalta.
JP kuvailee, että sarjakuvia voi aina tehdä itsekseen, kunnes ne lähtevät maailmalle. Musiikin tekeminen sen sijaan tuntui jo nuorena vielä intiimimmältä ja ajatus keikoista todella raa’alta. Nuorelle JP:lle tuntui vaikealta ajatella sitä vaihtoehtoa, että ”nössön runopojan” tekemät kappaleet dumattaisiin täysin.
– Oon monesti kiitellytkin sitä, että luojan kiitos somea ei ollut sillon, kun olin itse teini-ikäinen. Sen verran herkkä tyyppi olin, että olisin mennyt ihan paskaksi, jos piirustuksia tai musaa olisi haukuttu somessa. Mä olisin ollut ihan täydellinen maalitaulu kaikille mopopojille, että katsokaa nyt mitä tuo nössö runkkari yrittää tuhertaa.
– Me tehtiin kyllä KP:n kanssa biisejä ja muodostettiin tosi hyvä kaksikko, koska mä tykkäsin enemmän riffeistä ja KP:lta taas sujui sooloilukin. Haluttiin sekoitella akkarimeininkiä metalliin ja kuinka ollakaan, myöhemmin löysin Opethin, joka oli just sitä mitä me haluttiin tehdä. Meillä ei ollut bändiä, vaan ennemmin hauskanpitoprojekteja.
– Tehtiin me silti Wolfpack-bändin kanssa ihan EP:kin lukioajan lopulla. Otettiin siihen Tiina Kallio laulamaan, koska KP oli sitä mieltä, ettei mun pidä pilata kaikkia biisejä örisemällä. (Diablo-rumpali) Heikki Malmberg oli meillä rummuissa. Wolfpack oli meidän sellainen hauska lopputyö lukioon ja tuolloisena musaprojektina oikein hauska juttu.
– Yleensä me vaan keksittiin jokin bändi, sille logo ja miltä sen pitäisi kuulostaa, ja sitten tehtiin sille bändille musaa ja kieli poskessa musavideoitakin, muttei mietitty yhtään, että sen pitäisi olla mitään sen enempää. Näiden ajatusten kautta aloin keskittyä yhä enemmän piirtämiseen ja musasta tuli täysin paineeton hauskanpitoharrastus.
Tilaisuus teki pohjolasta villimmän
Sarjakuvien piirtäminen on ajatuksena todella yksinkertainen, vai mitä? Mieti jokin juttu, mitä haluat sarjakuvassa kertoa ja päätä sitten, onko ruutuja kolme vai hieman enemmän, ja täytä sitten nämä ruudut valitulla asialla.
Oikeasti tämä ei ole kovin helppoa hommaa. Kuka tahansa voi raapaista sarjakuvan kasaan, mutta jos aikoo oikeasti kiteyttää parhaimmillaan yhteen tai kolmeen ruutuun jonkin todellisen jujun iskevästi, kynän on oltava todella terävä.
– Yläasteen halki mä piirsin pidempiä sarjakuvastooreja täysin improlla eteenpäin. Mulla saattoi olla päässäni jokin ajatus, että mitä haluan kertoa, mutten ollut jäsennellyt niitä mitenkään, enkä tiennyt mitä tapahtuu, JP muistelee.
– Pääsin ehkä jonnekin sivulle 100 asti tässä cyberpunk-henkisessä tarinassani, jossa oli muuten eläinhahmoja, ja sitten mä tajusin että mun piirrosjälki on tehnyt tuon piirtämisen aikana sellaisen harppauksen, että mun pitäisi aloittaa sieltä alkupäästä uudelleen ja piirtää kaikki uudelleen. Ne työt jäivät lopulta pöytälaatikkoon muhimaan.
Ihan heittämällä ei Suomessakaan aleta tehdä uraa sarjakuvilla. JP myöntää olleensa teini-ikäisenä epäileväinen, tulisivatko sarjakuvatkaan olemaan hänelle enemmän kuin harrastus. Vaihtoehtoja oli käytävä läpi.
– Lukiossa mä mietin, ettei sarjakuvilla varmasti pysty elämään tässä maassa. Mietin, että mikä olisi se ”next best thing”? Ajattelin, että graafinen suunnittelu. Jos vaikka pääsisi johonkin mainostoimistoon töihin.
– Mietin asian niin, että jos saisin tuollaisesta koulusta oppeja ja kontakteja, jotta pääsisin sitten joskus tekemään vaikka edes levykansia ja bändipaitoja ja sellaista. Eli en heittänyt musiikkihommia tuossakaan kohtaa mäkeen. Haaveilin, että voisin olla vaikka seuraava Travis Smith. Tehdä markkinointia ja samalla musahommien grafiikkoja.
– Sitä kautta päädyin Lapin yliopistoon opiskelemaan graafista suunnittelua. Siellä alkoi taas vähän itseluottamus karista, että ei musta kyllä mitään ammattilaista tule, kun kaikki muut on niin paljon parempia. Alensin itseni siihen, että ehkä mä löydän jonkun rivigraafikon pestin mainostoimistosta, koska en kokenut että musta on kuvittajaksi.
– Hauskaa kyllä, siellä oli useampia sarjakuva- ja pilapiirtäjiä. Petteri Tikkanen, Jarkko Nääs, Jyrki Vainio ja muita. Julkaisimme siellä omakustannelehteä, johon tein ihan absurdeja juttuja. Kyllä se sarjakuvastaili oli sen verran verissä, että aina kun koulussa piti kuvittaa jotain, se tuli ulos meikäläisen omalla tyylillä.
Tässä vaiheessa alettiin ottaa askelia siihen suuntaan, mikä tulisi johtamaan Villimpi Pohjola -sarjakuviin: JP pääsi harjoittelijaksi Aamulehteen ja pääsi kuvittamaan artikkeleita, mikä kuului rivigraafikoiden töihin.
– Onnekseni kustantajat bongasivat niitä mun piirroksiani. He ottivat yhteyttä, että haluaisinko kuvittaa vaikkapa tällaisen oppikirjan ja muuta. Vaikken uskonut kykyihini, niin se ovi kuitenkin aukesi pikkuhiljaa.
– Juha Sihto, joka vastasi Aamulehden sarjakuvatarjonnasta, oli nähnyt että mulla on sarjakuvamainen tyyli kuvittaa. Juha kysyi, olisiko mulla mitään ehdotuksia uusista strippisarjakuvista, koska Allakkaan tarvittaisiin uusi viikottainen sarjakuva. Heitin puolivitsillä, että voisin tehdä sellaista itse. Juhahan tarttui siihen kiinni aikalailla heti.
– Enhän mä ollut strippisarjakuvia tehnyt aiemmin. Mulla oli kyllä ollut ideoita, mutten ollut koskaan vienyt niitä sen pidemmälle, koska ei mulla ollut niille mitään julkaisukanavaa. Se oli täysin valkoinen valhe! Ei mulla ollut mitään muuta kokemusta kuin ne täysin improtut pitkät sarjakuvatarinat, jotka olin jättänyt jemmaan yläasteen jälkeen.
– Tilaisuus teki ”varkaan”. Työpäivän jälkeen menin kotiin ja mietin, että ei saatana, mistä mä keksin viikottaisen sarjakuvan? Jotenkin mä päädyin miettimään, että opiskelijaelämästä ja kaksikymppisyydestä mä EHKÄ pystyn improvisoimaan jotain viikottain. Sitten ei puuttunut enää kuin muutamia juttuja. Kuten esimerkiksi hahmot.
– Mä tekstailin hädissäni vanhoja luokkakavereita läpi, että saanko käyttää sun näköisyyttäsi, jos muutan hahmon nimen ja vähän persoonallisuuttakin. Kaikki vastasivat myöntävästi. Aloin hahmotella, että jos yksi tyyppi olisi tällainen partasuu ja yksi olisi tällainen takatukka ja siitä se Villimpi Pohjola -sarjakuvan hahmokatras pikkuhiljaa syntyi.
– Ei mulla ollut niille hahmoille mitään juonikuvioita tai tahtotiloja mielessä, vaan tein Villimpi pohjola -sarjakuvaan pitkän aikaan irrallisia vitsejä opiskelijaelämästä. Se työ opetti koko ajan ja aloin huomata, että hahmojen on haluttava jotain elämältään, heillä on oltava sisäisiä ristiriitoja. Sitten hahmoista tuli oikeasti persoonia.
Ihan pikku juttu Villimpi pohjola -sarjakuva ei ollut. JP ihmettelee itsekin sitä, että sarjakuva pyöri Aamulehdessä ja sitä myöten myös albumeissa peräti 17 vuoden ajan. Se on pitkä aika mille tahansa sarjakuvalle.
– Sitä, mikä lähti liikkeelle ihan pienestä aivopierusta, sai kyllä piirtää ihan tosissaan todella pitkään, JP naurahtaa.
– Samaan tapaan kuin Villimpi Pohjola oli niiden hahmojen kasvu- ja aikuistumistarina, niin se oli sitä myös mulle. Kehityin ihmisenä ja tekijänä, ja kävin läpi aika monta eri elämänvaihetta noiden vuosien aikana.
Tässä vierähti JP:n kaksikymppisyys, ja aika paljon ylikin. Miten hyvin Villimpi Pohjola -sarjakuvan kaltainen työ löi niin sanotusti leiville, ja miten paljon sen rinnalla joutui tai sai tehdä kaikenlaista muuta?
– Se oli jännä sarja siinä mielessä, ettei se pyörinyt missään muualla kuin Aamulehdessä. Saatoin tarjota sitä itse ulkomailla, vaikkapa Ranskassa tietyt kustantajat ottivat yhteyttä ja siihen se sitten kuitenkin jäi. Ei se koskaan ihan täysin niin sanotusti ”lähtenyt”, minkä takia mä sen sitten lopulta lopetinkin.
– Olin tehnyt sitä todella pitkään. Se alkoi saavuttaa luonnollisen päätepisteensä. Lisäksi tuo osui burnoutini pahimpaan vaiheeseen. Pahimmassa vaiheessa mulla meni yhden stripin tekemiseen kaksi päivää. Se oli harjaantunut perfektionismin hakuisuuteen, joka juontui siitä, kun Perkeros -sarjakuvaromaania oltiin tehty samaan aikaan niin kovalla pieteetillä.
– Sain korvauksen Aamulehdeltä per strippi. Sekä jotain julkaistuista albumeista. Tein Villimpää Pohjolaa kaksi päivää viikossa ja kolmena päivänä jotain muuta, mistä tuli oikeasti rahaa. Samaan aikaan alkoi tulla jälkikasvua. Siinä oli tehtävä isoja ja kovia ratkaisuja monien vuosien elon jälkeen, mutten osannut tehdä niitä ennen loppuunpalamista.
Voi Perkeroksen Perkeros!
Alamme lähestyä sitä pistettä JP:n elämässä, kun toistakymmentä vuotta jatkunut ahkera tekeminen kääntyi hieman itseään vastaan. Kuten joku viisas on sanonut, intohimotyökin kuormittaa. JP:n kohdalla tämä johti burnoutiin.
Me lukijat saimme nauttia jostain todella hienosta, vaikka JP:n työmäärä menikin yli äyräiden. Vuonna 2013 julkaistu Perkeros-sarjakuvaromaani monella tapaa erittäin JP:mäinen magnum opus.
Jo Perkeros-sarjakuvan lähtökohta oli JP:mäinen: ”Itsetunto-ongelmainen perfektionisti Akseli yrittää luotsata avantgardistista metallibändiään Perkerosta, mutta henkinen lukko vääntää kielet epävireeseen. Musiikkinarkkarista (Akseli), ikivanhasta hipistä (Kervinen), taideopiskelijasta (Lilja) ja karhusta (Karhu) koostuva yhtye ei näytä pysyvän kasassa edes roudarinteipillä, Akselin riitasointuisesta parisuhteesta puhumattakaan…”
Äärimmilleen vietyä yksityiskohtaisuutta, mielikuvituksellista käsikirjoitusta ja antaumuksellista piirrosjälkeä.
– Oli se melkoinen savotta, JP huokaa pientä itselleen hymyilyä äänessään.
– Kävin jenkeissä muutamaan otteeseen Flight -sarjakuva-antologian porukan kanssa ja pitchasin muutamalle kustantajalle Villimpää Pohjolaa ja muuta Selitin, että nämä ovat yksittäisiä strippejä, mutta pidempääkin tarinalinjaa on. Siellä aika yksiselitteisesti dumattiin, etteivät strippisarjakuvat oikein myy. Se mikä sieltä jäi käteen oli se, että piirrosjäljestä tykättiin ja vinkattiin, että jos teen joskus jotain muunlaista, niin kannattaa olla yhteydessä.
– Aikalailla samoihin aikoihin, koska meillä on KP Alaren kanssa yhteinen ”laitoshistoria” ihan sieltä ala-asteelta asti yläasteen, lukion ja armeijan kautta yliopistoon, alettiin Rovaniemellä saunassa höpöttelemään, että olisi kiva tehdä jokin yhteinen pöljäilyprojekti. Mitä jos tehtäisiin sarjakuvaa? Se jäi siitä sitten muhimaan ajatuksiin.
– Tuolla hetkellä ei ollut mitään ajatusta, että olisiko se strippisarjakuvaa vai jotain muuta. Tuosta lähti ajatus, että voisiko tämä olla sellainen pidempi kokonaisuus, jota voisin sitten pitchata eteenpäin?
– Me fiilisteltiin lukiolaisaikaa, kun käytiin fillarilla keskustan divarit läpi ja pengottiin sarjakuvat ja levyhyllyt läpi. Sitä, kun eli ja hengitti sarjakuvaa. Ajateltiin, että pitäisikö meidän tehdä sarjakuva 15- tai 16-vuotiailla JP:lle ja KP:lle?
Tästä alkoi syntyä ajatus sarjakuvaromaanista. JP ihmettelee sitä, ettei tiedä enää itsekään, mikä idea tuli keneltäkin, kun hän ja KP pallottelivat ajatuksia hahmoista ja juonesta ja kaikesta siitä, mistä lopulta tuli Perkeros.
– Muistan sen, kun molemmilla oli ajatus, että tämän on kerrottava bändistä ja ennen kaikkea bändissä on pakko olla joku eläin, jonka piti olla rumpali. KP taisi ehdottaa koiraa ja mä ehdotin sitä karhua. Karhulla mentiin. Myöhemmin kun oltiin jo aika pitkällä sarjakuvassa, mä harmittelin sitä, että rumpalin olisi sittenkin pitänyt olla mäyrä, hah hah!
– Kun oltiin tarpeeksi pyöritelty konseptia ja käsistä yhdessä, mä otin siitä vetovastuun, että piirrän koko paskan. Mä tein kaksitoista koesivua eri tyyleillä ja väreillä, ja sitten pitchasin sitä. Sain palautetta, että muuten ihan jees, mutta loppua voisi vähän hioa. No, lopulta me saatiin sopimus kustantajalta, yhteensä 3500 euroa kahteen pekkaan.
– Sellaisella summalla olisi pitänyt tehdä 200-sivuinen sarjakuvaromaani. Saatiin puolet heti, ja puolet kun homma oli valmis. Tein koko vuoden 2011 niin, että otin kaikki freelancer-keikat vastaan mitä tarjottiin, jotta sain tarpeeksi taloudellista bufferia tehdä Perkerosta. Päätin, että vuonna 2012 teen yhdeksässä kuukaudessa koko romaanin.
– Aiemmalla työtavalla aika olisi varmasti riittänytkin, mutta menin ostamaan piirtonäytön, millä testasin koesivuja Perkeroksesta ja huomasin, että saan tällä aikaiseksi paljon parempaa jälkeä kuin jos piirtäisin tusseilla. Siinä oli vain se ongelma, että mulla kesti entiseen nähden varmaan kaksinkertainen määrä aikaa per sivu. Ajattelin, että kyllä tämä tästä varmaan vielä nopeutuu, kun hommaan harjaantuu. No, ei nopeutunut.
JP pudistelee päätään luetellessaan, että uuden työmetodin plussat olivat ne, että jälki oli parempaa, mutta vastapainona hänen aikataulunsa alkoivat paukkua jatkuvasti. Syy tähän oli se sama, minkä takia Perkeros on lukijalle niin antoisa paketti. JP pystyi zoomailemaan loputtomasti sarjakuvan paneeleihin ja yksityiskohtia alkoi syntyä tolkuttomasti.
– Se oli sinänsä perusteltua, koska halusin että lukijalla on mahdollisuus hukkua niihin ruutuihin samalla tavalla kuin sarjakuvan päähahmo Akseli hukkuu musiikkiinsa. Meillä oli KP:n kanssa jopa sellainen visio, että Perkeros ilmestyisi iPad-versiona, jossa pääset tutkimaan nekin yksityiskohdat, jotka eivät edes näy painetussa printtiversiossa.
– Se ei koskaan toteutunut. Mä olin aika loppuunpalanut jo siinä vaiheessa, kun mä pääsin vasta aloittamaan sen Perkeroksen, koska olin tehnyt niin paljon duunia vuoden 2011 aikana. Kun tuon päälle Perkeroksen piirtämistahti venyi ja tuli selväksi, ettei se yhdeksän kuukautta riitä kirjan tekemiseen, jouduin taas ottamaan muitakin töitä.
– Pallottelin Perkeroksen ja freelancer-keikkojen välillä, ja tein sellaisia 14-16-tuntisia työpäiviä kuutena tai seitsemänä päivänä viikossa. Se oli ihan järjetöntä. Me koitettiin myös saada jälkikasvua vaimon kanssa, oli keskenmenoa ja paljon kaikkea muuta, mitä ikinä voikaan elämässä tapahtua. Se aika tuntuu nyt todella sumuiselta.
Se, kun Perkeros oli vihdoin valmis, oli JP:n mukaan vasta alkua. Paine ja työn määrä ei helpottanutkaan.
– Ulkomaisilta kustantajilta, joille olimme myyneet kirjan käännösversion, alkoi tulla kyselyä kakkososasta. Kaikenlaisia vaateita tuli, mitä sen toisen kirjan pitäisi olla, eikä se ollut sitä, mitä me oltiin KP:n kanssa ajateltu.
– Kun siinä oltiin vielä ekaa kertaa pappia kyydissä tällaisessa produktiossa, ei meillä ollut oikein ballseja sanoa, ettei me haluta tehdä tätä noin. Oli löydettävä jokin ratkaisu, miten pidän kaikki tyytyväisenä. Sitten mä tajusin, että olen just kiivennyt ”Mt. Everestille”, enkä kykene tekemään mitään vastaavaa uudestaan heti, jos koskaan.
– Koko Perkeros kuihtui tuossa vaiheessa. Meillä oli toisen ja kolmannen kirjan konseptit olemassa, kakkoskirjasta jo kässärikin, mutta jokin niissä mua hiersi, enkä kokenut sellaista paloa, että voisin alkaa niitä piirtämään. Vieläkin vähän harmittaa, kun hahmot olivat niin hyviä ja se kaikki jäi vain kesken. Siellä oli hyviä juttuja suunnitelmissa. Siellä oli tulossa sellaista vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja tietysti musiikkijuttuja, joita en ole muualla nähnyt.
– Viime vuosina on alkanut vähän kiinnostaa, että voisin ehkä palata Perkeroksen pariin, jos taloudellinen tilanne olisi turvattu, mutta kyllä tuon kirjan jälkeen oli pitkään niin vereslihalla, että sen kanssa on yhä todella varovainen.
Intohimoisella tekemisellä burnoutiin
Jokainen kokee loppuunpalamisen omalla tavallaan, mutta kaikissa burnouteissa on myös yhteisiä piirteitä.
Millaisista asioista aloit tunnistaa, että nyt kaikki ei ole ihan kunnossa? Että nyt on tullut tehtyä liikaa? Tuliko tästä asiasta tietoiseksi itse, vai pitikö jonkun muun osoittaa, miten pitkälle tekemisen määrä oli lipsahtanut?
– Siinä oli niin paljon asioita henkilökohtaisessa elämässä ja työelämässä, jotka sysäsivät asia niin pitkälle, että mulla alkoi olla voimakkaita psykofyysisiä oireita. Kuume oli koko ajan jotain 38 astetta. En pystynyt syömään tai nukkumaan enää juuri ollenkaan. Siinä kohdassa tuumasin, että nyt on ehkä hyvä mennä juttelemaan jollekin.
– Juurisyy käsiteltiin aika nopeasti terapeutin kanssa ja alettiin pureutua muihin juttuihin. Olin huomannut itse omassa työskentelyssäni, että kaikessa meni kaksinkertainen määrä aikaa ja aloin tärisemään ihan jokaisen asian äärellä.
– Liian paljon töitä. Esikoinen kotona. Halusin olla työhuoneella tehokas, että ehdin ajoissa kotiin. Kun olin töissä, musta tuntui että pitäisi olla kotona ja kun olin kotona, tuntui että pitäisi tehdä töitä. Podin huonoa omatuntoa kaikesta ja koko ajan.
– Lopulta se meni niin pahaksi, että tuijotin työhuoneella sarjakuvaa ja kipuilin sitä, että pitäisikö puhekuplan olla tuossa vai tässä. Tuskailin asioita, joilla ei ollut mitään väliä ja se alkoi signaali siitä, että pääkoppa käy ylikierroksilla.
– Se oli vaikea paikka, kun en ollutkaan enää sellainen reipas, ahkera ja nopea tekijä, jollaiseksi olin aina mieltänyt itsensä. Osa mun identiteettiä oli ollut tuohon pisteeseen saakka se, että pystyn tekemään kaikkea yhtä aikaa ja mieli pursuaa ideoita, ja sitä paitsi nautin siitä kaikesta. Vauhti oli ollut todella kovaa todella pitkään.
– Dedikset alkoivat kusta. En ollut enää tyytyväinen mihinkään. Olin burnoutissa. Sitten kun burnoutin oireet alkoivat olla ohi, alkoi masennus. Mun pääni sanoi, että mä vihaan itseäni, mua vihataan kotona ja mua vihataan duunissa. Sisäinen puhe päässä alkoi olla niin myrkyllistä, mikä ei ollut kovin hyvä yhdistelmä sen kanssa, että tämä mun duuni kuitenkin on loppupeleissä aika yksinäistä ja siinä olikin sitten loputtomasti aikaa olla yksin oman päänsä kanssa.
JP kuvailee käyneensä pitkän aikaa loputonta päänsisäistä monologia, mihin terapeutti oli todennut, että mitä enemmän ihminen ajattelee negatiivisia asioita, sitä voimakkaammaksi ja suoremmaksi väylä niille muodostuu. Päässä voi olla monenlaisia ajatuksia, mutta jos ajattelee vain negatiivista, siitä tulee se moottoritie kaikkien muiden ajatusten keskelle.
– Olin aina ollut todella monella tapaa elämäniloinen ja energinen ihminen, joten tuossa tilanteessa alkoi koko minäkuva rapistua, kun en enää oikein ollut varma, kuka oikeastaan edes olen, kun koen kaiken tällä tavalla, JP sanoo.
– Mä oon kiitollinen mun vaimolle, joka on ollut niin ymmärtäväinen ja kärsivällinen kaikkien mun vaiheiluiden läpi. Sellaisina hetkinä, kun olin vaikka saanut Perkeroksen kasaan ja tuskailin, että nyt pitäisi saada äkkiä se toinen osa tehtyä ja samaan aikaan meillä oli 3 kuukautta vanha lapsi kotona. Vaimo oli se tyyppi, joka ansiokkaasti haastoi ja kysyi, että olenko ihan oikeasti tosissani? Kyllä siinä oli parisuhdekin kovilla, kun olin koko ajan työmoodissa sekä työhuoneella että kotona. Se oli viimeistään se hetki, kun ymmärsin kyseenalaistaa elämäni prioriteetteja.
– Vaimoni Marjaana on myös taiteellisella alalla, valokuvaajana, ja ymmärtää omalla tavallaan aivan täysin sen, millaisten asioiden kanssa pahimmillaan kipuilen. En edes tiedä, miten monta kertaa vaimo sai kuulla mun sanovan, että ”kyllä tää kohta helpottaa” tai ”vielä jos tämän jutun tiristän, niin sitten ei tartte tehdä enää niin paljon”, kunnes oli ihan oikeasti pakko nostaa jalkaa kaasulta. Sitten aloin toden teolla kyseenalaistaa tätä kaikkea mitä teen.
– Se ehti mennä niin pitkälle, että aloin miettiä, ettei missään ole mitään tolkkua. En suoriudu mistään kuten haluaisin, en saa piirtämisestä tai tarinan kertomisesta mitään nautintoa ja kuvittelin suututtaneeni kaikki lukijat ja yhteistyökumppanit. Siinä oli monta sellaista hetkeä, kun olin jo päättänyt pistää pillit pussiin. Tsekkailin lähihoitajakouluja ja tuumasin, että sillä tavalla voin ainakin olla hyödyksi ja se olisi ehkä myös duuni, joka ei seuraisi kotiin asti.
Pieni kutsumus sarjakuvista kuitenkin yhä huhuili JP:tä. Hän kertoo tuumailleensa, että Villimpi Pohjola -sarjakuva on yhä kesken Aamulehdessä ja se on pakko saada jonkinlaiseen päätökseen. JP päätti jatkaa niin pitkään, kunnes kaikki tarinalinjat olisi mahdollista kietoa yhteen ja pitkään hänen elämässään mukana kulkenut sarjakuva saisi päätöksen.
– Kokeilin erilaisia metodeja, eli siirryin digitaalisesta piirtämisestä takaisin tusseihin ja kaikkea muuta, mutta sekään ei tuntunut avaavan sitä sellaista jumia lukkoon. Pahimmillaan tämä meni sellaiseksi, että piirsin käsin, olin tyytymätön ja tein saman sarjakuvan koneella uudelleen, koska mua vitutti niin paljon. Se oli sellaista jatkuvaa tervanjuontia ja säätämistä, joka ei tuntunut johtavan yhtään mihinkään.
JP naurahtaa jälleen itse itselleen, kun hän kertoo miettineensä noina tuskaisina aikoina, että oikea metodi kaikken lukkojen avaamiselle on ”fight fire with fire” ja ”Jos tää on tullut piirtämisestä, niin piirtämisellä mä tämän ratkaisen.”
– Tarvittiin jokin proggis, jolla ei ollut mitään tekemistä minkään kanssa ja joka olisi täysin paineeton. Lokakuussa 2015 silmiini osui Inktober-haaste, jolla oli aika paljon kauaskantoisemmat seuraukset kuin olin kuvitellutkaan.
– Ideana oli tehdä yksi strippi joka päivä kuukauden ajan. Siitä alkoi syntyä Belzebubs. Se toimi oikeastaan juuri sillä tavalla kuin pitikin, vaikka sen pitikin olla harmiton terapiaprojekti. Nyt se on ollut mun elämää 11 vuoden ajan.
Nyt noista hetkistä on kulunut yli 10 vuotta aikaa ja JP on tämänkin jälkeen tehnyt aika paljon taidetta ja töitä, joten burnout- ja masennuskauden jälkeen käteen on varmasti jäänyt ainakin joitakin työkaluja, minkä myötä hän voi yhä tehdä sillä ihan alkuperäisellä innollaan asioita, muttei mene rajojen yli enää loppuunpalamiseen asti.
– Kyllähän aina välillä on tullut käytyä pimeyden puolella ja olen löytänyt itseni niissä tilanteissa, joissa olen huomannut, että nyt on taas ihan liikaa asioita pöydällä. Aiemmasta oppineena olen ehkä sisäistänyt paremmin sen, että joitakin dediksiä voi siirtää ja joihinkin asioihin voi sanoa ”ei”, eikä jokaista tahoa pidä ikään kuin ylimielistellä tekemisillään.
– Olen yhä sellainen tyyppi, että mua vituttaa ja harmittaa, kun en kykene kaikkeen koko ajan, mutta niin se vain on, etten mä voi monistaa itseäni, eikä ratkaisu ole se, että mä teen taas jonkun viikonlopun koko ajan duunia ja muka kirin asioita sillä keinolla. Kyllä ne asiat odottavat yksi kerrallaan tekijäänsä vielä maanantainakin.
– Mä koen, että mä olen kuitenkin ensisijaisesti isä ja aviomies, ja kaikki muut asiat tulevat sen jälkeen. Toki sen kanssa kipuilee aina välillä, jos joutuukin tekemään pidempää päivää ja muuta, mutta mä koen, että ne ratkaisut joita teen, tulevat siitä lähtökohdasta, että haluan viettää aikaa perheeni kanssa, ja työ tulee kuitenkin aina toisena.
– Tässä mielessä juuri Belzebubs on ollut hyvä asia. Siihen on kuulunut niin paljon muutakin kuin strippisarjakuvia. Musiikkia, kaikenlaisia projekteja, ja pian myös tämä animaatiosarja. Ne ovat niin isoja juttuja, etten enää yhtäkkiä teekään kaikkea ihan yksin, ja nyt minunkaan ei tarvitse enää ajatella, että mun on pakko tehdä kaikki yksin heti ja nyt.
Musta-valkoinen perhe terapeuttina
Vuoden 2015 Inktober-haasteen pyörteissä JP:n päässä alkoi raksuttaa. Millaisen sarjakuvan hän haluaisi tehdä, jos tavoitteena on tehdä yksi sarjakuvastrippi päivässä? Kaikki lähti syntymään eräänlaisesta pelkistetystä pohjaideasta kaikkien niiden hyper yksityiskohtaisten sarjakuvien jälkeen, joita JP oli pitkään tehnyt.
– Se taisi olla 5. päivä lokakuuta, kun näin kaverien piirtelevän Inktoberiin hienoja tussipiirroksia ja mietin, että olisipa mukavaa osallistua tuollaiseen hauskanpitoon, JP muistelee nyt.
– Ajattelin, että mitä jos mä tekisin Inktoberiin jotain ihan täysin improlla? Mitä jos käyttäisin sitä sellaisena self-therapy -projektina? Lähdin kokeilemaan. Kun olin saanut lapsen nukkumaan illalla, ryhdyin keittiön pöydän äärellä miettimään, että mitähän mä voisin tehdä? Aloitin piirtämällä ympyrän ja tein siihen ympyrän naaman.
– Jostain siihen manifestoituivat nämä kaksi bläkkistyyppiä, ja toisella oli muuten oksennusta paidalla. Tämä juonsi juurensa siihen, että olin joihinkin Perkeroksen omistuspiirrustuksiin piirtänyt pikkuisia bläkytyyppejä juoksentelemaan, koska ajattelin ettei kukaan tee pelkällä mun nimmarilla mitään.
– Lähdin tekemään Inktoberiin niiden black metal -tyyppien toilailuja. En edes miettinyt yhtään, mitä siitä voisi tulla. Postasin sen ensimmäisen Instagramiin ja ajattelin, että jos näistä tulisi jokin sarja, niin pitäähän niiden löytyä saman hashtagin takaa. Mietin varmaan hetken, että mikä liippaisi läheltä tätä aihetta ja siinä se nimi oli: Belzebubs.
Yksi strippi johti toiseen, toinen kolmanteen ja pian Belzebubs-ideoita alkoi tulla niin paljon, että JP pisti niitä talteen tulevaisuuden varalle. Strippejä syntyi nopeaan tahtiin parikymmentä, vaikkei JP suorittanut Inktoberia loppuun asti.
– Belzebubs alkoi kutkutella tosi paljon ja ne vaikuttivat maistuvan myös lukijoille, JP iloitsee.
– Olin aiemmin laittanut Instagramiin vain joitakin Villimpi pohjola -sarjakuvia ja jostain syystä tililläni oli aika paljon ulkomaalaisiakin seuraajia. Loppukeväästä 2016 päätin, että teen kaikki muut duunit maanantain ja torstain välillä ja perjantaisin mulla on sitten vapaampi päivä, jolloin teen jotain omaa kivaa, ja se oma kiva oli Belzebubsia.
– Belzebubs-minisarjikset myytiin käytännössä heti loppuun. Tehtiin 300 kappaletta niitä suomeksi ja 300 englanniksi. Ajattelin, että ihan kiva kun tälle on kysyntää ja jatkan tätä niin kauan kuin se on hauskaa. En edelleenkään ajatellut, että Belzebubsista tulisi mikään juttu. Ajattelin yhä, että teen Villimpi Pohjola -sarjakuvat loppuu ja katsotaan sitten uusia juttuja.
Yhtäkkiä Belzebubs-nettisarjakuva alkoi mennä viraaliksi. Seuraajia oli ensin 1000, pian 3000 ja yhden viikonlopun jälkeen 30000. Tämä oli sekä hyvä että huono uutinen. JP alkoi pelätä sitä, että alkaako nyt syntyä ihan erilaista painetta, vaikuttaako tämä hänen ulosantiinsa ja ollaanko taas matkalla pisteeseen, jossa hän menee täysin lukkoon.
– Kyllä siinä myös vähän mietti, että millainen hyökkäys ”true-metal” -porukalta tulee, koska black metal on vakava juttu. Tai se, että hyökkäävätkö hihhulit kimppuun, koska tämähän on ihan Satanismia tämä sarjakuva. Aika nopeasti sen huomasi, että kommentointi oli sittenkin tosi kannustavaa ja innostunutta, joten sitten annoin vain mennä.
JP:n päässä alkoi pyöriä yhä villimpiä ideoita Belzebubsin suhteen. Hän kertoo halunneensa ottaa paljon irti siitä, että kyseessä on hänen ensimmäinen verkkosarjakuvansa. Alunperin JP ajatteli, että hän voisi tehdä jopa strippejä, jonka viimeinen paneeli olisi lyhyt animaatio, johon hän tekisi itse öristen ja soittaen sopivia biisipätkiä.
– Nopeasti olin kuitenkin sitä mieltä, että ajattelen asiaa ihan liian pienesti. Aloin jutella asiasta ”anonyymeille muusikkotutuille” ja nopeasti sain vastakaikua, että sopivia demoja voisi hyvinkin löytyä pöytälaatikosta.
– Ajatus ihan oikeista biiseistä innosti todella paljon. Bändi kaikkea tuota tekemään löytyi aika nopeasti eri kontaktien kautta. Tehtiin kolme demoa, lähetettiin ne Century Medialle ja siellä innostuttiin kovasti.
– Lafka tarjosi sopparia, mutta heillä oli visioita, että tämä voisi olla ”punkahtava” juttu, eli lyhyitä biisejä ja muuta. Onneksi siinä vaiheessa oli jo sen verran älliä päässä, että jatkettiin sen oman suuruudenhullun jutun tekemistä. Ongelma oli lähinnä se, että koska bändi oli sarjakuvahahmoja, oli tehtävä myös musiikkivideoita ja ne videot oli tietysti toteutettava animaatioina, joita en todellakaan voinut alkaa pipertelemään vain itsekseni.
– Mulla oli Flightin ajoilta kontakteja, joihin ottaa yhteyttä. Ensimmäiset tahot pyysivät sellaista sataa tuhatta dollaria animaatiomusiikkivideosta. Se oli ”vähän” liikaa. Turusta löytyi Pyjama Films, joka lähti tähän messiin, ja jotta saatiin budjetti riittämään, lupasin tehdä kaikki key framet hahmoista ja Pyjama ”vain” animoisi videot.
Belzebubs on julkaissut jo aiemmin Pantheon of the Nightside Gods -albumin (2019) ja ensi vuonna on luvassa toinen levyllinen suureellista sinfonista black/death metalia. Jos joku epäili, että Belzebubs-albumi olisi kertakäyttöinen juttu tai varsinkaan minkäänlainen vitsi, sai levyn kuullessaan aivan varmasti nopeasti huomata, että nyt puhutaan oikeasti lujasta metallista.
Aiemmin JP puhui siitä, ettei hänestä oikein ollut bänditoimintaan, koska musiikin tekeminen ja sen esittäminen omalla nimellä ja naamalla tuntui liian pelottavalta. Belzebubs on ollut monella tapaa vastaus näihinkin kysymyksiin. Mikäpä olisikaan täydellisempi tapa JP:lle julkaista musiikkia kuin sarjakuvabändi, josta kukaan ei edes tiedä, ketkä levyillä soittavat tai kuka on vastannut mistäkin sävellyksistä.
– Sain sitä itsekin monta kertaa naureskella, millä tavalla Belzebubs manifestoitui tällaiseksi jutuksi, että pääsin sitten kuitenkin tekemään musiikissa myös sellaisia juttuja, joista haaveilin jo teininä, JP sanoo.
– 16-vuotiaana mulla oli sellaiset kunnianhimoiset unelmat, että voi jos sarjakuvat ja musiikin saisi vielä joskus yhdistettyä toisiinsa. Mitä jos jokainen levy olisi oma tarinansa ja levyjen bookletit olisivat sarjakuvia?
– Belzebubsissa on muutenkin sellaisia juttuja, joita mietin jo Perkeros-sarjakuvaromaanin kohdalla, että jos Perkeros olisi lähtenyt eri tavalla, niin olisin voinut tehdä asian x, y ja z. Aina jos ollaan bändin tai Pyjaman kanssa mietitty, että millä tempauksella Belzebubsia voisi promota, niin pöytälaatikosta on saattanut löytyä joitain tosi vanhoja ideoita.
Sarjakuvabändistä voi siis tulla levyttävä bändi, mutta eihän se nyt missään tapauksessa keikkailla voi? Väärin. Tämäkin oli vähällä toteutua vuonna 2020, mutta iso paha pandemia perui Tuskan, monia muita festareita, ja samalla Belzebubs-keikan.
– Tehtiin yhdeksän kuukauden ajan valmisteluja, eli tehtiin kaikista bändin hahmoista 3D-mallit ja valmisteltiin kaikkea sellaista, mikä maksoi ihan saatanasti. Saatiin buukattua seitsemän keikkaa, jotka olisivat kattaneet kulut. Puhutaan päälle 100000 eurosta. Koronan takia oltiin siinä tilanteessa, ettei ollut enää mitään muuta kuin hävittävää.
– Belzebubs-liveä ei olla ainakaan toistaiseksi saatu sittemmin uudelleen käyntiin ja tiedän, että mä olen se pullonkaula tässä asiassa. Oon kyllä sanonut, että jos joku muu haluaa ottaa koppia live-juttujen järjestämisestä, niin tehkää vaan, koska mä olen ollut viime vuosina niin naimisissa tämän tulevan animaatiosarjan kanssa, mutta ei mitään ole vielä tapahtunut.
Tälle takaiskulle ei voinut mitään, mutta JP myöntää suoraan, että asia harmitti ja harmittaa yhä tänäkin päivänä.
– Tuossa oli vielä se, että omat suunnitelmat menivät pieleen, joo, mutta valokuvaajavaimoni kalenteri tyhjeni pandemian takia täysin ja olimme ainoastaan minun tienaamiseni varassa. Kolmen muksun ja asuntolainan kera.
– Siinä oli pysähdyttävä ja mietittävä, että mitäs nyt? Sain ajatuksen, että meillähän on paljon keikalle tarkoitettua 3D-materiaalia ja tuumasin, että voisiko siitä tehdä 360-keikan katsottavaksi etänä? Se oli täysin yltiöoptimistinen ajatus, enkä osannut hahmottaa, miten paljon aikaa edes kahden kappaleen toteuttaminen tuollaiselle 360-keikalle vie aikaa.
– Koko homman mittasuhteet alkoivat hahmottua minulle siinä vaiheessa, kun aloin hahmotella koko juttua ja tajusin, että miten tätä edes voi kuvakäsikirjoittaa? Jos 360-keikkaa katsoo vaikka VR-laseilla, pitäisi bändin ja koko yleisön olla animoitu joka suunnassa läpi kaikkien kappaleiden, eikä se voi olla vain samoja animaatiopätkiä toistavaa.
– Suunnitelman edetessä tuli vain lisää haasteita, perheen talous oli samaan aikaan tiukilla ja sitten oljenkortena tälle kaikelle tuli Belzebubs-animaatiosarja, koska sille oli jo Yleltä rahoitus. Sain käsikirjoituksesta rahaa. Ykkösversiosta maksettiin jotain, kakkosversiosta maksettiin jotain. Päätin, että mun on pakko keskittyä täysin tuohon sarjaan.
Kaikki johti animaatiosarjaan
Belzebubs-sarjakuva, Belzebubs-albumi, Belzebubs-musiikkivideoita ja tietysti Belzebubs-oheistuotteita. Eikä siinä vielä kaikki. Jo musiiikkivideoita tehtäessä Pyjama Films oli udellut JP:lta, oliko tämä ajatellut animaatiosarjaa. Olihan hän.
Nyt se on todellisuutta. Belzebubs-sarja alkaa Yle Areenassa 24. syyskuuta ja Yle TV2:ssa torstaina 1. lokakuuta.
– Se on pakko sanoa, että onhan tämä ollut huojentavaa, kun animaatiosarja meni maaliin asti. Tässä elettiin aika monta vuotta sellaisia aikoja, kun ei voinut olla ihan varma, että valmistuuko ja toteutuuko tämä koskaan.
– Pyjaman kanssa oli todella luontevaa lähteä tekemään animaatiosarjaa, koska tiesin millaisia tyyppejä he ovat. Kun Belzebubs-albumi oli julkaistu, olimme tehneet musiikkivideot yhdessä ja live-keikat eivät toteutuneet edes toisen tai kolmannenkaan vuoden optiolla, lähdettiin ihan tosissaan suunnittelemaan sarjaa.
Sarjakuvat ovat vielä sen kokoluokan asia, jonka voi opetella tekemällä, eikä riski ole kovin suuri. Kokonainen animaatiosarja sen sijaan on jotain sellaista, mitä ei voi lähteä vain kokeilemaan ja toivoa parasta.
– Kun piirtelin yläasteikäisenä omia sarjakuvia, muistan kun Kukunorissa myytiin sellaista lehteä kuin Wizard. Se oli vähän kuin sarjakuvien Tekniikan maailma. Fiilistelin, että olisipa mullakin joskus oma juttu, josta voisi julkaista merkkaria ja tehdä kaikkea. Oon miettinyt monesti, että se 16-kesäinen JP olisi aivan mehuissaan siitä, mitä se on nyt saanut tehdä.
– Valitettavasti nyt asia menee niin kädestä suuhun ja paniikin omaisessa selviytymistilassa, ettei siinä ehdi oikein fiilistelemään kaikkea sitä mahtavaa, mitä pääsee tekemään. Animaatiosarjan kohdalla erityisesti kello on tikittänyt kovaa tahtia, eikä sitä ole tekemisen aikana ehtinyt fiilistellä samaan tapaan kuin ehkä nyt kauden valmistuttua.
– Belzebubs on myös Pyjamalle ensimmäinen tämän kokoluokan tuotanto. Aiemmin he ovat tehneet mainosjuttuja ja muita. Heidän kanssaan on ollut hyvä boogie. Joissakin asioissa olisin saattanut kaivata jopa lisää apua Pyjamalta, mutta samaan aikaan oon saanut heiltä todella paljon vapauksia ja luottoa toteuttaa itseäni.
JP kertoo, että Belzebubs-sarjalla piti alunperin olla ihan eri käsikirjoittaja ja dramaturgi. Tämä oli kuitenkin todennut, ettei hänen kannata olla pääkäsikirjoittaja, koska Belzebubs-maailma ja sen hahmot ovat kuitenkin lopulta JP:n juttu.
– Hän sanoi, että mä tunnen näiden hahmojen mielenmaiseman parhaiten, ja oikeassahan hän tavallaan oli. Toinen puoli asiassa oli se, että juuri kun mun piti päästää irti jostain vastuusta, niin se kaikki olikin taas mun käsissäni.
– En mä ollut koskaan aiemmin käsikirjoittanut telkkariin. Kyllä ne lainalaisuudet piti ottaa nopeasti haltuun. Tässä asiassa kokenut dramaturgi Leo Viirret auttoi paljon. Käsikirjoitusporukassa oli mun ja Leon ohella mukana Lassi Vierikko ja Jenny Dahlström, jotka tunsivat toisensa etukäteen, ja mä sovin sinne ummikkona hyvin sekaan.
Animaatiosarjan tekemisen aikana JP alkoi ymmärtää omia Belzebubs-hahmojaan yhä paremmin ja myöntää sisäistäneensä sen, miten paljon mahdollisuuksia tässä pienessä black metal -perheessä lopulta onkaan.
– Onhan se idea lopulta hyvin simppeli, että satanistinen black metal -bändi ja -perhe tekee sitä omaa juttuaan omalla tavallaan täysin härkäpäisesti, mutta jo tuo yksinkertainen periksiantamattomuus antaa sarjalle paljon sydäntä.
– Belzebubs on musta-valkoinen tietyssä mielessä, mutta se ei ole lopulta ole yhtään musta-valkoinen. Yksittäisissä stripeissä nämä hahmot olisivat saattaneet tulla helposti unohdetuksi, jos kaikki olisi pohjautunut punchlineihin, mutta jatkuvajuonisen sarjakuvan ja tällaisen sarjan kautta Belzebubs voi sanoa ja antaa kokijalle yllättävän paljon.
Heti kun alkaa miettiä sitä, että sarjakuva pitää alkaa muuttaa animaatioksi, alkaa loputon kysymysten tulva: Millainen kunkin hahmon elekieli on? Miten tämä hahmo liikkuu? Miltä hahmot kuulostavat?
– Kova paikka oli nimenomaan se, että loppu viimein mulla piti tietysti olla se mielipide kaiken suhteen, JP naurahtaa.
– Jokin pieni muutos käsikirjoituksessa saattoi aiheuttaa sen, että se vaikutti jaksoihin 1, 3, 5 ja 8, joten koko ajan oli mietittävä isoja linjoja. Jouduin monta kertaa ottamaan mietintätaukoja ja fiilistelemään ihan tosissani sitä, että onko tämä Sløth, Hubbath tai Obesyx nyt juuri se tyyppi, jollaiseksi heidät miellän. Kaikki oli kiinni pienistä jutuista.
– Ääninäyttelyä oli ihan mielettömän hauskaa tehdä. Alkuperäinen käsi on tehty englanniksi, ja meillä on brittiläiset ääninäyttelijät mukana. Kun aloin saada demonauhoja, osa erottui samantien, että TÄMÄ on just oikea tyyppi. Joistakin taas ei ollut vahvaa mielipidettä ja jouduin toteamaan, että mun mielestä Lilithin ääni savuisempi tai matalampi. Sitten saattoi tulla toinen demo ihan erilaisella energialla, mutta diggailinkin siitä tosi paljon.
– Oli ihan huikeaa kuunnella, miten tarkkaa ääninäyttelijän työ voi olla. Se, miten näyttelijä voi sanoa nasevasti jonkin replan, mutta pienet murahdukset tai äännähdykset voivat merkitä kaikkea. Toki heillä oli helpotus hommassa, ettei tuossa vaiheessa mitään ollut vielä animoitu, vaan lukemattomista otoista sovitettiin sopivia animaatioksi.
– Suomiäänet olivat haastavamman paikan edessä. He joutuivat ääninäyttelemään valmiiseen animaatioon englanninkielisen näyttelyn tilalle. Rajallisessa ajassa piti sanoa suomeksi kaikki asiat mitä piti sanoa. En ollut hoksannut sitä, miten vaativaa se on. Onneksi casting oli kova, eli mukana on Martti Manninen, Krista Kosonen, Viivi Tamminen, Kosmo Salminen, Elias Salonen ja ihan huikea muukin joukko pienemmissä rooleissa.
Samaan hengenvetoon JP kertoo olevansa todella tyytyväinen musiikkiin, jota sarjassa kuullaan.
– Mukana on tietysti Belzebubs-musiikkia, jopa klippejä tulevalta kakkoslevyltä, mutta taustamusiikista vastaa Douglas Black Heaton. Hän oli ensin sitä mieltä, että on ihan väärä kaveri tekemään tätä, koska ei tiedä black metalista mitään, mutta soundtrackista tuli juuri sopivalla tavalla kaikkea muutakin kuin black metalia.
– Sarjan ääniraidassa on kaikkea laidasta laitaan. En halunnut että tämä on sellainen sarja, jota jakson katsottuaan korvat soivat, vaan sarjan piti olla tietyllä tapaa yhtä helposti katsottavissa kuin sarjakuva on helposti luettavissa. Musiikin piti tukea tarinaa, tuoda siihen jotain lisää ja olla myös ylipäänsä eräänlainen love letter kaikenlaiselle musiikille.
– Tein jopa itse pienen cameo-pätkän eli laulan sarjassa vähän tanhua, eli mikään työpäivä ei ollut samanlainen!
Moni saattaa yllättyä, miten monipuolinen animaatiosarja Belzebubs oikeastaan onkaan. Ensimmäisen tuotantokauden kaikki 13 jaksoa ovat keskenään hyvin erilaisia, vaikka ne muodostavatkin yhden jatkuvan juonikaaren.
– Lopulta animaatioon ja juoneen tuli paljon aivan huikeita juttuja, joita en alun alkaen voinut kuvitellakaan tulevan mukaan, joten kyllä tämä sarja sparrasi myös itse itseään prosessin aikana, JP miettii nyt.
– Olin laatinut konseptin ensimmäisestä kaudesta, jossa oli yksittäisiä jaksoja. Siinä oli vain löyhä jatkumo. Kun työ eteni, huomattiin Lassin kanssa nopeasti, että ollaan kyllä menty todella syvään päähän ja tehty mukaan todella tiukka, yhtenäinen juoni. Toivonkin että jengi malttaa katsoa sarjaa enemmän kuin parin jakson ajan.
– Sarja alkaa kehittyä eteenpäin. Jaksot ovat todella erilaisia. Osa on draamaisempia, jotkin ihan absurdeja ja muutamat jaksot toiminnallisempia. Jokaisessa jaksossa on yksittäinen oma stoorinsa, mutta taustalla pyörii limittäin useita juonilinjoja ja kun kausi etenee, ne alkavat versoilla ja kasvavat lopulta yhteen.
JP sanoo olevansa erityisen iloinen siitä, että Belzebubs-universumi on yhä yhtenäinen kokonaisuus. Sarjakuvat, musiikki, musiikkivideot ja animaatiosarja ovat yhdessä jotain sellaista, mitä ei ole missään muualla maailmassa tehty.
– Sitä paitsi ihan alkuperäisiin epäilyksiini Belzebubsin vastaanoton suhteen on nyt 11 vuoden jälkeen sanottava, että mähän taidan olla ihan siellä Satanismin ytimessä: Teen tasan mitä haluan, enkä mitään muuta, hah hah!
Enemmän kunniaa sarjakuville
Villimpi Pohjola, Puskaradio, Perkeros ja nyt Belzebubs. Kaikki erilaisia sarjakuvia, mutta niitä yhdistää ihan erityinen yksityiskohtaisuus. JP on kyennyt kirjoittamaan päällisin puolin kepeän oloisiin sarjakuviinsa suuria tunteita, mutta myös inhimillistä todellisuutta. Strippisarjakuvia tai ei, JP:n luomat hahmot ovat samastuttavia kenelle tahansa.
– Onhan mun sarjakuvissa ollut aina vähän kaikkea. On ihmissuhdesarjakuvaa, huumoria, fantasiaa, pop-kulttuuri viittauksia ja kaikkea, mutta joskus ideat lähtevät liikkeelle paljon pienemmistä jutuista, JP kertoo.
– Joskus se on ihan oikeasti niin, että mä oon keksinyt jonkun pienen viittauksen tai yksityiskohdan, jonka haluan piilottaa sinne sarjakuvaan, ja sitten on keksittävä koko muu sarjakuva sen pienen itseäni kihelmöivän yksityiskohdan ympärille. Se on osa tämän jutun suolaa, kun jokin juttu kutkuttelee itseä noin paljon ja motivoi piirtämään.
– Sekä Villimmässä Pohjolassa että Belzebubsissa on se, että ne hahmot ovat loppupeleissä kuitenkin se tärkein asia. Se mitä ne haluaa elämältään ja mitä vastoinkäymisiä tulee. Jos keskittyisin tekemään vain huumoria ja iskemään sarjakuviin punchlinea toisensa perään, en olisi itse tyytyväinen siihen. Kaipaan sarjakuviini sydäntä.
– Kun kirjoitin vaikkapa Villimpään Pohjolaan lapsensaantiongelmista, se tuntui merkittävältä. Kun teki sarjakuvan jostain noin yksityiskohtaisesta ja todellisesta asiasta, se teki sarjakuvasta todellisuutta.
Millaisista sarjakuvista JP itse pitää?
– Tiitun (Vilja Takalo) hommat on todella kovia. Se tapa, jolla Tiitu pystyy tiputtelemaan faktaa, omaelämänkerrallisuutta ja kaikkea mukaan sarjakuvaan hienolla piirrosjäljellä, on jotain todella hienoa.
– Samoin Petteri Tikkasella on taito tehdä kaunista viivaa, helppolukuisia juttuja, mutta toisaalta myös mukana on juurikin sitä sydäntä, mitä mä taidan kaivata myös muiden sarjakuviin, kun niitä luen.
– Tietysti Ville Pirinen on aivan huikea. Mä en voi käsittää, miten sen sellainen lupsakkuus ja persoona voi välittyä niin hyvin niistä. Ville kirjoittaa sitä dialogia ja tarinaa ihan naurettavan hauskasti.
– Ulkomaalaisista Jeff Smith. Olin aikoinaan Kukunorissa TET-harjoittelussa, kun se pulju oli vielä pystyssä ja muistan silmäilleeni siellä Bone-sarjakuvia. Olin sitä mieltä, etten oikein tykkää siitä piirrosjäljestä. Jossain välissä lainasin niitä kirjastosta ja olin ihan ihmeissäni, että nämä sarjakuvathan muuttuvat melkeinpä animaatioksi mun silmissä.
– Tuoreemmista tyypeistä Tony Cliffin sarjakuvat ovat sellaisia, että hänen on pakko olla jonkinlainen progenörttipiirtäjä. Sen näkee siinä, miten hän ajattelee tarinaa, värejä ja taustoja. Kaikki palvelee kokonaisuutta.
Musiikkiasioissa ja bänditoiminnassa puhutaan aina yhteisöllisyydestä. Siitä, miten tärkeää on, kun tapaa muita samanhenkisiä ihmisiä, voi jakaa kokemuksia, saada vertaistukea tai jopa ihan konkreettista apua.
Sarjakuvaporukoiden suhteen yhteisöllisyydestä puhutaan hieman harvemmin. Suotta.
– Mun mielestä Suomessa on hyvä porukka ja nostan todellakin hattua, millä tasolla suomalainen sarjakuvaskene on, JP kehuu vuolaasti ja alleviivaa tämän jälkeen vielä sitä, miten pienet markkinat Suomessa työn laatuun nähden on.
– Enemmän saisi olla näkyvyyttä. Tekijät kyllä pitävät yhtä, mutta jos menet vaikka Suomalaiseen Kirjakauppaan, niin siellä on korkeintaan Jubaa, Aku Ankkoja ja Mustanaamiota. Sen lisäksi että he voisivat nostaa framille sitä, että meillä on Suomessa kaikkea tarjolla taidesarjakuvasta strippeihin, ja taso on muuten todella kova.
– Mä oon ehkä vähän outolintu siinä, ettei mulla ensinnäkään ole vapaa-aikaa, mutta silloin kun sitä on, niin en juuri hengaa toisten piirtäjien kanssa. Paitsi sarjakuvamessuilla ja niiden jatkoilla. Tykkään kuitenkin siitä, että on olemassa sellaisia sarjakuvakuplia, joissa tekijät seurustelevat keskenään ja se meininki on todella kannustava.
Vielä 90-luvulla videopelejä pidettiin oikeastaan vain lasten juttuna. 2020-luvulle tultaessa videopeleistä on muodostunut mammuttimainen bisnes, ja pelejä pelataan ja striimataan kaiken ikäisten joukossa.
Vaikka eletään jo vuotta 2026, sarjakuvilla tuntuu paikoin yhä olevan hieman aliarvostettu maine.
– Kyllä mä koen niin, että Ranskassa ja monessa muussakin maassa sarjakuvat nähdään paljon arvostetumpana juttuna ja oikeastaan jopa yhdeksäntenä taiteen muotona.
– Mä toivoisin, että joka paikassa ymmärrettäisiin se, etteivät sarjakuvat ole vain Karvista ja Aku Ankkaa. Niillekin on aikansa ja paikkansa, mutta sarjakuvat ovat paljon muutakin.
– Miettikää vaikka Emilia Laatikaisen Sarjakuva-Finlandialla palkittua Ei ois susta uskonu -sarjakuvaromaania. En tiedä olisiko sitä tarinaa voinut kertoa tuolla tavalla millään muulla keinolla kuin sarjakuvana. Sitä nostettiin hyvin framille ja Emilia pääsi puhumaan teoksestaan lehdissä ja telkkarissakin, mikä oli oikein hieno asia.
– Sarjakuvat voivat olla aivan mieletön taidemuoto. Siihen minä tietysti ihan täysin uskon. Sarjakuvia on niin paljon erilaisia. Se on valtava rikkaus. Moniin sarjakuviin laitetaan niin paljon ajatusta ja tunnetta ja todellista elämää, tai sitten oikeasti eskapistisiakin maailmoja, että ne ansaitsevat vielä enemmän arvostusta kuin mitä ne nyt saavat.
JP sanoo käyneensä toisinaan puhumassa töistään ja urastaan eri tilaisuuksissa ja on aina halunnut korostaa heittäytymisen tärkeyttä. Sitä, ettei johonkin ryhtyessään tarvitse olla jotain suurta suunnitelmaa tai tavoitetta.
– Sanon aina, että jos on valmis tekemään duunia ja oppimaan tehdessä, ei tarvitse tietää valmiiksi kaikkea. Jos sanot ”kyllä” asioille, tartut mahdollisuuksiin ja motivaatiosi on kunnossa, se saattaa johtaa johonkin. Niin minulle kävi.
– En tule kodista, jossa olisi kylvetty kulttuurissa ja pienestä pitäen kannustettu soittamaan tai piirtämään. Ei sitä dumattukaan, mutta kyllä mäkin olen saanut aika kantapäänkautta oppia tekemään näitä asioita. Monet mun tekemät jutut ovat lopulta syntyneet heittäytymisen ja sattumien kautta, joten sellaisiin kannattaa ihan rohkeasti rynnätä.