Ravintola Elite Töölössä on Klassikko. Vuonna 1932 avattu korttelibistro on tullut tunnetuksi erityisesti taiteilijoiden kohtaamispaikkana ja sen nurkista löytyy niin Vesa-Matti Loirin kuin Vesa Vierikonkin kantapöydät. Ruokalista vilisee erinäisiä legendojen nimikkoherkkuja, kuten Tauno Palon kermasipulipihvi, joiden nauttimiseen vuosikymmenien aikana sopivasti nuhjuuntunut kaurismäkeläinen sisustus tarjoaa autenttiset puitteet. Olen etuajassa, tylsä ja tilaan vain kahvin. 

Se tarjoillaan arvokkaan oloisesti pöytään samalla, kun bongaan ikkunan ulkopuolelta eksentrisen näköisen muusikon tupakoimassa. Mitja Toivonen on taiteellisesti hieman myöhässä ja sopii turkissaan ja baskerissaan Eliten eteen röökille kuin Vierikko Ajolähtöön. Sisään astuessaan hän tervehtii henkilökunnan kuin kuuluisi kalustoon, tilaa oluen ja istahtaa seuraan. Pöydässä haisee krapula. 

– Siistiä, että tultiin Eliteen. Musta tuntuu, että nykyään kaikessa yritetään mennä trendien perässä ja kaikki kuulostaa, näyttää ja maistuu enää vain hiilivedokselta alkuperäisestä. Pitäis enemmän tuoda esiin tällaista alkuperäistä kulmaa, ja se mulle Elitestä tulee mieleen! Sellainen aitous. 

Maalailen töölöläisravintolan suomalaisen näköistä mielenmaisemaa ääneen. Toivonen ottaa siemauksen oluestaan ja kääntää aiheen itseensä.

– Kun ajatellaan, että mitä on Suomi ja ekana sanotaan aina, että se on joku Kalevala ja Lapin hanget, niin eihän ne kuvasta mun elämää niinku mitenkään. Mä oon syntyny Malmilla, mun suomikuva on tässä. Matti Pellonpää, Hifki, Vesa Vierikko ja stadibändit. Niissä on mulle sitä aitoutta. Ei siinä olis mitään järkeä, että mä larppaisin jotain pohjoissuomalaista. Vielä kun pääsisi siitä eroon, että stadilaisia pidetään edelleen koppavina ja ennakkoluuloisina, kun enemmän se on mun mielestä toisin päin. Aina joku on silleen, et oho, osaaks stadilainen sytyttää nuotion?

Toivonen puhuu paljon, rönsyillen ja elävästi. Puhe vilisee kielikuvia, bändien nimiä  ja ottaa vähän väliä nopeita käänteitä aiheen sivuille. Yhtäkkiä basisti esimerkiksi puhuu vastikään näkemästään Sentencedin promokuvasta parinkymmenen vuoden takaa. 

– Siinä oli joku kusinen Tebarilta vuokrattu peräkärry, missä oli kyydissä pari Marshallia ja hauta-arkku. Siinä oli niin monta tasoa siinä kuvassa, se oli suomimetalli yhdessä ruudussa! 

Mitja Toivonen oli 11-vuotias, kun Sentenced lopetti ja kuunteli tuohon aikaan mieluummin Skid Rowta. Nuorukaisen soittimeksi valikoitui basso, jonka kanssa hän ponnahti pinnalle muutamaa vuotta myöhemmin hardrock -yhtye Santa Cruzin takalinjoilla vain 17-vuotiaana. Hän oli myös yksi niistä, jotka kävelivät Santa Cruzin keikkabussista ulos kesken surullisen kuuluisan Amerikan kiertueen 2018, eikä enää koskaan katsonut taakseen. 

– Tuleeks siitä nyt kahdeksan vuotta? En mä jaksa ihan hirveesti miettiä niin vanhoja juttuja. Ehkä sitä kuitenkin miettii lähinnä, että tulipa käytyä siisteissä paikoissa ja olipa siistejä sattumuksia. Nykyään kun jossain tulee vastaan joku tyyppi, joka on vaikka 22, niin sitä kelaa helposti, että vittu mikä lapsi. Sit sitä tajuu, että mä oon ollut saman ikäisenä jo kolmannella jenkkirundilla.

Siitähän kaikki parikymppiset haaveilee, eikö? Rokkibändien Amerikan kiertueista ja maailman näkemisestä keikkabussin ikkunan läpi.

– No siis mikä on siistimpää kuin että sä lähdet sen ikäisena sekoilemaan pitkin jotain Jenkkejä sun lapsuuden idolis lämppärinä?

Toivonen viittaa Skid Row-vokalisti Sebastian Bachiin.

Aina kaikki ei kuitenkaan mene kuin Almost Famousissa. Santa Cruzin alkuperäinen kokoonpano hajosi kesken kiertueen laulaja-kitaristi Arttu ”Archie” Kuosmasen ja muiden jäsenten täydelliseen välirikkoon, mikä itsessään on melkeinpä täydellinen rock’n’roll -klisee sekin. Millaiset välit nuoruuden unelmaa eläneillä muusikoilla nykyään on?

– Ollaan me yhteyksissä aika paljon, varsinkin Joonaksen (Parkkonen, Santa Cruzin kitaristi, toim. huom.) kanssa. Se tekee lähinnä studiohommia, mutta välillä se jo vaihtaa verkkarit farkkuihin ja lähtee kaljallekin sieltä. Ja Tapsalla (Fagerström, rumpali) on duunia vaikka muille jakaa. Se sai Lost Societyssa just sen pestin mikä sille kuului, se oli kuitenkin jo silloin Cruzin aikoihin se, jolla oli farkkuliivi, missä oli Death-patchi.

Tietoisesti jätät yhden nimen mainitsematta. 

– Ja ihan syystä. Ihan tietoisesti silloin kyllä valittiin yhdessä, että paras tapa käsitellä se juttu julkisuudessa on olla hiljaa ja siitä on pidetty kiinni. 

Santa Cruz ei selkeästi ole Mitjalle kovin mieluinen aihe, mutta koitan vielä hieman vääntää. Alkuperäisen bändin hajoamisen jälkeen yksin jäänyt Kuosmanen yritti kasata ympärilleen uutta kokoonpanoa useampaan kertaan, mutta jokainen versio päätyi erinäisten sekoilujen jälkeen häviämään kuin tuhka tuuleen laulajatähden itse viihdyttyä lähinnä kohulehtien otsikoissa henkilökohtaisten ongelmiensa takia. Mietin ääneen, onko Kuosmasen sekoilu ja kohujulkisuus vetänyt lokaan myös ne bändin alkuajat ja ensimmäiset levyt, jolloin asiat olivat vielä hyvin?

– Onhan se kakkoslevy esimerkiks edelleen ihan hyvä levy. Se on ajankuva siitä mitä nipinnapin 18-vuotiaat jäbät silloin kelas, eikä se, mitä sen jälkeen tapahtui, oo sen levyn vika. Mutta ehkä se koko bändin nimi ei tunnu enää millään tapaa omalta. Vaikka olin Cruzissa oli 10 vuotta messissä, niin en identifiodu siihen enää mitenkään. Kun on kerran juonut viskokolan rainbowssa, niin eiks se riitä? Menneen pitää vaan antaa olla ja jokaisella asialla on tarkoitus. Kauhee klisee, joo, mut just sen takia se on totta.

JÄRVIKITARAA TÖÖLÖSTÄ

Elitestä löytyy röökikoppi! Jonnet ei muista, mutta aikanaan baareissa ja ravintoloissa poltettiin sisällä. Kun yleinen tupakointi kiellettiin 2006, ravintolat saivat vielä rakentaa tiloihinsa erillisen tupakointialueen ja joissain harvoissa paikoissa sellainen on edelleen pystyssä. Elitessä se on kokonainen kirjastoa muistuttava olohuone nojatuoleineen kaikkineen. Savukkeen ja piipun ääressä palaamme aikoihin Cruzin jälkeen.

Samoihin aikoihin edellä mainitun orkesterin kanssa hajosi suomalaisen metallin peruskivi Children Of Bodom. Sen nyt jo edesmennyt laulaja-kitaristi Alexi Laiho perusti nopeasti uuden Bodom After Midnight -yhtyeen, jonka basson varteen Mitja päätyi. 

– Mähän en oo koskaan ollut itse niin metal kuin se musa oli ja olin mä aluksi vähän, että mitä Nine Inch Nails -diggari tässä bändissä tekee. Munhan piti jopa ihan kysyä, että niin siis mikä genre tää niinku on?   

Bodom After Midnight ehti tehdä suuria suunnitelmia, mutta soittaa ainoastaan yhden keikan ja julkaista yhden EP:n ennen Laihon menehtymistä 2021. 

– Se oli muistaakseni uudenvuodenpäivä kun meidän silloinen manageri Jouni Markkanen soitti. Aavistin ajankohdasta että jotain on käynyt ja Jounin aloitus ”nyt on ehkä parempi että istut alas” vahvisti sen pahimman pelon. Alkusokin jälkeen iski aika nopeesti suunnaton suru ja omituisesti huoli siitä, että miten Allu nyt pärjää. Ajatushan on tavallaan ihan epärationaalinen, mut sitä mä paljon mietin. Ulkona satoi vielä tyyliin ekaa kertaa lunta sinä yönä ja mä kannoin huolta, et onko Alexilla kylmä. Kai se oli jotenkin tapa yrittää lohduttaa itseään tämmösen trauman keskellä. Seuraavat viikot meni todella sumussa ja sohvalla asiaa käsitellen. 

Tässä vaiheessa ei ajatukset ymmärrettävästi olleet taas yhdessä liian aikaisin päättyneessä bändissä, vaan aivan muualla.

– Kyllä mä menetin ystävän, eikä siinä vaiheessa sillä, että bändi loppui, ollut mitään väliä. Sehän oli itsestään selvää, että me oltiin jatkamassa Allun elämäntyötä Children of Bodomin jälkeen, eikä sitä voisi ilman Allua viedä enää eteenpäin. Sitä vaihtaria ei ees vilautettu. Tottakai se harmitti, että kaikki loppui niin lyhyeen, mutta ei siinä enää auttanut jossitella noin peruuttamattoman tilanteen edessä. 

– Lopulta kuitenkin mulle jäi Allusta iso liuta hyviä muistoja, joille nauran aina välillä itsekseen. Allu soitti mulle Dissectionia ja mä vastavuoroisesti vanhaa Alice Cooperia. Meistä tuli mun mielestä todella lyhyessä ajassa hyviä frendejä, jotka puhu muustakin kuin vaan musiikista. Mä olen loputtoman kiitollinen edelleen siitä, että Allu pyys mua mukaan ja että sain kulkea edes tän lyhyen pätkän yhdessä. Paint the Sky with Blood -EP:n kuunteleminen on itselle vielä silti todella vaikeeta, vaikka siitä ylpeä olenkin.

Laihon kuoleman jälkeen Mitja oli taas soittohommiensa kanssa tyhjän päällä vastoin omaa tahtoaan. Oli aika kalibroida tavoitteet ja soittaa tuottaja-biisintekijä Matias Mellerille. Syntyi Vauxdeville.

– Me ollaan Matiaksen kanssa oltu pitkään ystäviä, jostain 2010 alkaen, ja meillä musiikillinen DNA on, kiitos molempien perheiden, ihan identtinen. Molempien himoissa on lapsena kuunneltu Neil Youngia, Rollareita ja muita vanhan liiton rokkibändejä. Ja kun bodomihomma loppui kuin seinään, niin nyt sitten tuli se hetki, että meillä olis molemmilla aikaa.

Syksyllä 2025 lanseerattu Vauxdeville on aika kaukana Toivosen edellisistä bändeistä, mitä siihen DNA:han tulee. Loitolla se on tosin myös niistä Rollareista. Lähemmäs osuu omassa korvassani bändit kuten The Cure tai vaikka Joy Division. Koitan lokeroida Vauxdevillea jonnekin post-punkin ja new waven osastoille. Osun ainakin osittain oikeaan.

– Mä olen ekan kerran 14-vuotiaana soittanut Parkkosen Joonakselle että pääseeks bändiin ja silloin ne diggauksen kohteet on olleet aika erilaisia. Skid Row oli silloin kovin, mutta nykyään Slave to the Grind menee aika paljon harvemmin soittimeen kuin vaikka just The Cure. Nyt oli ihan kiva, kun on 15 vuotta jo kulunut siitä sen ekan polun valitsemisesta, että voi vähän päivittää sitä mikä on itelle tärkeetä. Plus ehkä tää on ekaa kertaa nyt sellainen projekti, missä itellä on sanavaltaa. Jos miettii että tulin vaikka Santa Cruziin vähän myöhässä ja se oli muutenkin sellaista egonokittelua, missä paras idea ei aina voittanut, enkä mä Bodomiinkaan mennyt sillä asenteella, että alanpa nyt säveltämään, niin nyt pystyy yhdistelemään parhaiten niitä omia diggauksen kohteita. 

Poikkeamme jälleen sivupoluille, kun keskustelu ajautuu omaan häkkiinsä lukkiutumiseen, vaikka kuinka kultainen se olisi. Olisi varmaan aika kauheaa olla sen 15 vuotta sitten valitun polun vanki?

– No jep, ja sit jos yrittäisit vähänkin tehdä jotain muuta, niin joku olis heti sitä mieltä, et vittu mitä paskaa ja ootte myyneet sielunne. Sellanen Lost Society -syndrooma, että kun kerran on tehnyt kaljaträssiä, niin sit ikinä ei saa tehdä mitään muuta kuin kaljaträssiä. Kyllä mun näkemyksen mukaan pitkän uran salaisuus on se, että pitää pystyä muuttumaan. 

Vauxdevillella ura on kuitenkin vasta aluillaan, se on julkaissut toistaiseksi viisi biisiä ja tehnyt muutaman keikan. Tällä viikolla julkaistaan kuudes ja keikalla bändi nähdään seuraavan kerran syyskuussa Helsingissä. Määrällisesti tuotantoa on siis aika saman verran kuin Bodom After Midnight ehti tehdä koko elinkaarensa aikana.

Puolassa vaikutti 80-luvulla Jerzy Kukuczka -niminen vuorikiipeilijä, joka oli kaikilla mittareilla aikansa kovimpia tekijöitä, mutta jonka kiipeilykaverit tuppasivat kuolemaan yhteisillä hengenvaarallisilla matkoilla siinä määrin usein, että ihmiset eivät uskaltaneet enää lähteä Kukuczkan kanssa kiipeämään. Mitja on itse ollut kaksi kertaa lähellä läpimurtoa, mutta molemmat kerrat ovat päätyneet traagisesti. 

– Joo, hirveet paineet Matiakselle laulajana, kun mulla on nyt kaks kertaa se laulaja jotenkin sen lennon katkaissut, Middy nauraa. 

Joku saattaisi vastaavassa tilanteessa turhautua ja todeta, että mitäpä tässä enää yrittelemään, kuin kuitenkin taas vituralleen menee. Mutta voisiko olla myös toisinpäin, että olet nähnyt jo tosi läheltä, että se menestys vois olla mahdollista? 

– Joo siis ehdottomasti näin päin. Ei todellakaan voi sanoa, että olisi kahden kerran jälkeen takki tyhjä, vaan enemmänkin reppu täynnä. Mutta uuden proggiksen kanssa aloitetaan kuitenkin aina lähtötelineistä, eikä voi ajatella niin, että jos on joskus ollut bändeissä jotka on yleisöä kiinnostaneet, niin automaattisesti tää uusi kiinnostaisi myös. 

Vauxdeville on siis Toivosen ja Mellerin duo. Taustalla soittaa kyllä myös täysiveroinen – ja yhden nähdyn keikan perusteella hiton kova – bändi, mutta musiikki syntyy vain kahden miehen käsissä. 

– Me ollaan molemmat Matiaksen kanssa, miten sen nyt sanois… Ehkä kantapään kautta opittu, että mitä vähemmän on kauhoja sopassa, sitä pienemmällä prosentilla se tulee palamaan pohjaan. On helpompaa, että on kahden tyypin visio, jota seurata  sen sijaan, että pitää kuunnella rumpalia, että tuleeko tähän väliin filli, koska rumpali aina niitä kuitenkin ehdottaa.

Mikä se visio on? 

– Kyllä sen takana on se, että kuunnellaan rehellisesti itteämme ja myydään sitä mitä me ollaan. Me ollaan suomalaisia, helsinkiläisiä ja tässä istuessa töölöläisiä. Musavaikutteet on, niinku puhuttiinkin, eniten sieltä brittirockista, tyyliin The Smiths ja sit joku sellainen, ehkä maailman huonoin termi, surf guitar on vahvasti mukana. Suomeksihan se on ”rautalanka”, ja sekin on kyllä aika huono. Ehkä sen vois lanseeraa järvikitaraks? Joo, järvikitara! Siinä kuuluu se mistä me ollaan. 

Tupakkahuoneesta ulos astuessa muistaa, miksi on ihan hyvä, ettei nykyään ravintoloissa polteta enää pöydissä. Eliten salin ilma kaikessa nuhjuisuudessaankin tuntuu raikkaalta verrattuna röökin kyllästämiin nojatuoleihin. Tilaamme uudet juomat ja palaamme nurkkapöytäämme jatkamaan vision sekamelskaa. Sitä Vauxdevillen taustalla riittää ja Toivonen silminnähden innostuu puhuessaan nykyisistä vaikutteistaan.

– Mä yhdistän tän eniten 80-luvun brittimusaan, sellaseen new waveen, mutta mä jopa välillä haluan puhua goottimusasta, vaikka se termi viekin nykyään ihan vääriin mielikuviin. Johonkin sellasiin vitun hämähäkinseitti-sukkahousuihin, mitä se ei oikeesti oo. Goottimusahan on kouluja käyneiden ahdistusta siitä miten paska maailma on. Sellaista Bauhausia ja Joy Divisionia. Se on se vision ydin. Mut tää on oikeesti vain se lähtöasetelma, eikä voi tietää mihin Vauxdeville menee. Siellä saa tehdä mitä vaan, siellä on tilaa.

Entä mikä on artistin näkemys Vauxdevillen fonetiikasta? Vaudeville, Voodeville, Vauxdeville?

– Totta kai se on Vauxdeville ja ainakin Suomessa se lausutaan miten kirjoitetaan. Niinku Hurriganes tai Stone. Koskaan ei sanota Stoun. Tai Topi Sorsakoski ja Agents, jos sä koitat sen jotenkin toisin ilmaista, niin se tulee menemään pitkin vittua. Keskenämme me puhutaan Voudevillesta, mutta tässäkin oli suuria eroja, että onko se nyt sitten ranskalainen, vai englantilainen vai amerikkalainen se lausumistyyli. Mun mielestä se on ranskalainen. 

AAMIAISMUROJA

Mitjaa pääsee välillä kuulemaan tuuraavana juontajana Radio Rockilla ja Vauxdevillen lisäksi miestä pitää kiireisenä etenkin Ylen tuottama Herman & Toivonen -podcasti, jota muusikko juontaa kollegansa Olli Hermanin kanssa. Herman tunnetaan Reckless Loven ja nykyään etenkin Popedan laulajana. Podcasissa pyöritellään laveasti musa-aiheisia ”kumman kaa” -tyyppisiä keskusteluja, kuten vaikka omia top vitosia kauheimmista comebackeista. Miten kaksikko päätyi samaan äänitysstudioon väittelemään? 

– Se alkoi vähän silleen salavarkain. Ollaan Ollin kanssa tunnettu demobändiajoista asti ja joskus tossa korona-aikaan niiden basisti oli kipeä ja Olli pyysi mua tuuraamaan, kun Reckless Lovelle tuli pari keikkaa. Ja mitä artistit takahuoneissa ja keikkabusseissa tekee? Ne väittelee. Me väiteltiin, että jos Use Your Illusionista olis tehty yks levy, niin mitkä biisit siihen tulis. Nää on asioita joilla on väliä! Ja esim. että mikä on Judas Priestin paras levy. Nää kaikki asiat on valideja juttuja. 

Todellakin on. Käymme nopean keskustelun Judas Priestin parhaasta levystä, joka on tietenkin Screaming For Vengeance, kunnes palaamme raiteille ja podcastin alkulähteelle.

– Saatiin sitten jossain vaiheessa se omahyväinen fiilis että hei, kaikkia muitakin salettiin kiinnostais tällainen keskustelu. Sit alettiin ideaa kehittelemään, pari kertaa se jo haudattiinkin, lopulta demotettiin ja kaupiteltiin ja Yleä sit kiinnosti. Mikä on sinänsä ihana foorumi, ettei meidän tarvii vaivihkaa mainostaa jotain jogurttia siinä kyljessä, eikä tuu kauheesti ohjailua, vaan sanotaan, että tehkää juuri niin kuin kokisitte miten tää pitää tehdä. 

Aihe ajautuu podcastista yleisesti musiikkijournalismiin ja sen nykytilaan. Basistin sykkeet lähtevät nousuun. 

– Jos miettii mikä on musajournalismissa vialla, niin nykyään jutut on yleensä tasoa ”mitä muroja sä söit aamiaiseks?” Ja jos mä paasaan vaikka, että nuoria kulttuurintekijöitä pitää tukea, niin se ei kiinnosta vittu ketään, mut jos me puhutaan siitä, et alkaaks Ride The Lightning oikealla biisillä, niin se keskustelu kiinnostaa kaikkia. Ja vielä enemmän yleisöä kiinnostais ne Metallican aamiaismurot kuin se miten se levy tehtiin. 

Aletaan olla jo punaisella. 

– Suurin osa musajournalismista on Youtube -videoita pitkällä saatetekstillä. Kuinka monta juttua oot kuullu, kuinka joku on ”Suomen kuumin rockbändi” ja siihen kolme Chat Gpt:llä lisättyä adjektiivia perään, minkä bändi on itse kirjoittanut ja sit se julkaistaan sellaisenaan?

Muistelemme aikaa, kun Suomessa oli vielä useita musiikkimedioita ihan televisiossakin, kuten Voice ja Music Television. Oli lehtiä ja useitakin sisältöön pyrkiviä radio-ohjelmia. Kerron Mitjalle, että Radio Suomipopillakin oli heviohjelma, Tuhkaluukku.

– Tuhkaluukku? No se kuulostaa kyl niin pahnan pohjimmaiselta, muusikko nauraa. Ja eiks jäbällä ollu Rautakanki? Eiks se vois tehdä paluun? En mä sano, etteikö jengi olis tehnyt onnistumisia sen jälkeenkin, mut mun mielestä vois vetää johtopäätöksen, et suomimusa alkoi silloin paskoontumaan kun sä lopetit. 

Rautakanki takaisin! Kyllä! Ping Radio City! 

Palaamme Herman & Toivonen -podcastiin. 

– Se on ihan hauskaa, mut kyl mä identifioin itseni silti eniten muusikoksi. En mä esim. kuuntele podcasteja ite ollenkaan. Mut sitä on nastaa tehdä ja mun mielestä on ihan freesiä että kulttuurista puhutaan niin, että on eriäviä mielipiteitä ja sitä kautta 

keskustelua syntyy.  Tää uus Levyraati kun tuli, niin eihän sillä tee mitään, kun kaikki antaa kasin, kun ne ei haluu olla ilkeitä. 

Kulttuuria ei ole jos siitä ei ole keskustelua. 

– No niinpä, sehän se pointti on! Et kulttuurin ja aamiaismurojen sisältö ei pitäis olla sama. Tuntuu et se on vaan sellanen hyödyke ja sit kun aamiaismuroista väitellään enemmän kuin kulttuurista, niin sehän on ihan kauheeta. Kyllä mä haluaisin että sitä kulttuurikeskustelua tuotaisiin takaisin ja niin, että saa olla eri mieltä, eikä silti ole ihan paska tyyppi. Ja kyllä mä nyt oon vähän sitä mieltä, että jos sä teet taidetta, niin pitää olla sellanen kilpi, et jos joku sanoo, että se ei tykkää sun tuotteesta, niin kyl sun pitää niellä se. 

Mietin, onko musiikkijournalismi ja ehkä kulttuuri ylipäänsä ajan hengen mukaisesti vesittyneet joksikin haaleaksi ihan-kiva-seiskapuol -jutuksi, jolla ei ole enää merkitystä kuluttajille. Toivonen näkee asian laajemminkin. 

– Tää nyt on yltiöoptimismia, mut sitä pitää olla, muuten sitä heittäis pyykeen kehään ja vois jäädä kotiin vaan kuuntelemaan vanhoja Sabbatheja, mut mä toivon, että tulee se murros, että pikamuotitavara ja mittatilaustyönä tehty kylpyvesi ei enää kelpaa vaan ihmiset alkaa kaipaamaan sitä aitoa, oikeaa, jotain rosoa, Ja et jengi taas tajuaa, miks Tom Araya kuulostaa oikeesti vihaisemmalta kuin joku losilainen tatskahihaäijä jossain artistihatussa. Mä toivon, että tulee jossain vaiheessa taas uus omanlaisensa vastareaktio tähän aikaan. 

Olemme istuneet Elitessä jonkin tovin ja iltapäivä pimenee jo. Päätämme ns. pakkolopettaa haastiksen, koska muuten me ”voitais istuu täällä vielä huomennakin”, kuten artisti asian toteaa. Palaamme vielä tupakkahuoneen nojatuoleihin, missä tärkein kysymys on vielä ilman vastausta: mitä aamiaismuroja Mitja Toivonen söi tänään? 

– Jos mä syön, niin ne on Coco Popseja, kyl se on mun go-to -muro. Kaikki muut on vääriä.