Keväinen Berliini antaa parastaan. Aurinko lämmittää ja 30 000 askelta päivässä läpi kolmannen valtakunnan emmentaliksi ammuttujen monumenttien ja kylmän sodan huvipuistoiksi muuntuneiden turistikohteiden menee huomaamattomasti dönerin voimalla. Saksan pääkaupunki on yhtä suurta kontrastia holokausin muistomerkin ja Kreutzbergin graffitien välillä ja sama kontrasti korostuu kävellessä pöyhkeän Uber Arenan ohi matkalla kohti Friedrichsheinin punk-luolia. Siellä entisen rautatievarikon, nykyään R.A.W:na tunnetun alueen perukoilla sijaitsevan Club Cassiopeian pihassa seisoo suomalaisin rekisterikilvin varustettu valkoinen pakettiauto. 

Elämme vasta iltapäivää, mutta keikkapaikan ovella on jo muutama ahnas odottamassa sisäänpääsyä. Heidän innostuksensa on silminnähtävää, kun oven avaa Samy Elbanna, joka huikkaa minut sisään pahoitellessaan jonottajille, että nämä joutuvat vielä hetken odottelemaan vuoroaan. Lost Societyn keikkaan on vielä useampi tunti. Bändi on ajellut Cassiopeiaan Münchenista ja on Euroopan kiertueensa puolivälissä. Berliini on muusikolle jo ennestään tuttu.

– Siis tää on varmaan yks mun lempikaupunkeja koko maailmassa. Me oltiin just viime kesänä mimmifrendin kanssa täällä pitkä viikonloppu. Täällä on todella vahva altsu-kulttuuri tottakai ja muutenkin jotenkin sellanen positiivinen ilmapiiri ympäriinsä. Ei hirveästi harmita just nyt.

Aiemmin päivällä kaupungin katuja tallaillessa mietinkin, että Berliini on jotenkin tosi paljon persoonallisen ja omaehtoisen Samyn näköinen paikka.

– Mun mielestä tää on mahtava siinä, et kun sä meet vaikka jonnekin Los Angelesiin ja ihan mihin vaan kauppaan, niin on sellaista tekopirteetä ”hei miten menee”, tiiätsä?  Musta tuntuu, että täällä on toi sama, mut jengi oikeesti tarkoittaa sitä! Mäkin pyörin tänään kaikissa vaateliikkeissä ja siellä sun täällä levykaupoissa ja tällä, kun pääsee sisään, jengii oikeesti kiinnostaa ja jäädään suusta kiinni hirveen usein myyjien kanssa. Täällä on jotenkin helvetin hyvä taiteellisen sielun olla, tuntuu, että on tavallaan estoton tapa elää ja se tuntuu tuolla, kun kävelee.

Estoton kuvastaa muusikkoa hyvin. Samy puhuu paljon ja eloisasti ja tekee joka sanalla selväksi, että on oma itsensä. Alunperin jyväskyläläinen, sittemmin helsinkiläistynyt muusikko on ominut erittäin pääkaupunkiseutulaisen puhetavan, joka vilisee finglismejä ja niinku– ja tiiätsä -sanoja.

– Kun itse Stadissa asun, niin onhan se nyt kuitenkin Suomesta se avomielisin paikka silleen, että mun näköinen tyyppi, tatskoi täynnä ja aina vähän niinku normaali-ihmisten mielestä oudot vaatteet, niin mähän sulaudun kyl joukkoon. Mut tuntuu, että täällä siitä vielä nimenomaan jengi on fiiliksissä! Tää on vähän semmonen hyväntahtoinen halloween joka päivä, et kellä on magein fitti ja kellä on siistein habitus. Ja sit se, kun kaduilla kuuluu, tiiätsä, jotain teknoa ja beatboxaajia ja breikkaajia ja kaikkea, niin onhan se nyt siistiä.

Tiiän! Ja niin on. Jos vertaa Berliiniin, niin onko Suomi sun mielestä ahdasmielinen maa? 

– No onhan se. Tai siis, en missään nimessä vois sanoa, että se on ahdasmielisin. Ei todellakaan. Ja siis Suomessa on hirveen avointa jengiä, mut ehkä se yleinen ilmapiiri on edelleen vähän semmonen, että haetaan niitä rajoja ja edelleen ehkä pelätään sitä, että kuinka pitkälle asioita voi viedä. Kyllähän nykyisinkin sä voit nähdä jo pankkityypin, jolla on kaulatatuointeja, että eihän asiat ole mitenkään ihan kivikautisia, mutta kyllähän kun kattoo ihan politiikasta alkaen, että mitkä trendit on suosituimpia, niin kyllähän sen näkee, että eihän se nyt ihan niin avoimielinen ole, mitä ehkä mielletään. Toki nyt metalimusiikkia on joka paikassa ja bändipaitoja myydään jossain K-Marketeissa, että ei siellä tarvitse pelätä henkensä edestä, jos näyttää vähän erilaiselta, mutta silti vois sanoa, jos vertaa vaikka tähän, niin onhan se ihan eri maa.

Yksi kaupunki, saati kaupunginosa, ei kuitenkaan kerro koko totuutta maan tilasta. Samalla, kun Kreutzbergin graffitit jätetään edelleen buffaamatta ja tekno raikaa sivukujilla, oikeistolainen AfD-puolue on noussut Saksan toisiksi suurimmaksi ja maa on siirtynyt oikeammalle ja konservatiivisemmaksi kuin kertaakaan sitten 40-luvun. Vain muutos on varmaa ja se kulkee sykleissä.

– Niin, enhän mäkään vois sanoa mitenkään täydellä varmuudella siitä meiningistä täällä, paitsi sen, mitä mä itse näen, versus jos oikeasti asuisi täällä ja tietäisi, mitkä ne paikalliset isoimmat mediat ja TV-kanavat ja nää on. Toki se voi näyttää siltä, että täällä on paljon rennompi meininki, mutta voihan se olla, että täällä on asiat ihan yhtä päin helvettiä tai enemmänkin. Mutta se altsukulttuuri kuitenkin paistaa täällä paljon enemmän katukuvassa.

Muuttunut on myös Lost Society, joka on kulkenut pitkän matkan debyyttilevynsä Fast, Loud, Deathin kaljaträssistä kohti modernimpaa, näyttävämpää ja samalla syvällisempää ilmaisua. Samalla, kuten politiikassakin, nousevat ne änkyröiden konservatiiviäänet, jotka vastustavat muutosta ja vailla parempaa kohdetta kohdistavat näkemyksensä henkilökohtaisesti Samyyn ja esimerkiksi tämän poikkeavaan ulkonäköön. Samy seisoo kuitenkin tukevasti omilla jaloillaan. 

– Ainoa ihminen, kenen perspektiivistä mä oon ikinä osannut tehdä musaa on omasta, enkä mä voi rupee larppaa ketään muuta musiikillisesti, ulkonäöllisesti tai mitään muutakaan. Et just kaikkine vaiheineen, mitä mulla on ollut silleen, et hei, mä diggaankin laittaa meikkiä tai pitää tietynlaisia vaatteita, niin kaikki aina ottaa sen että no niin, nyt se diggaa tosta ja tosta bändistä. Ihmiset jotenkin unohtaa sen, että ihminen on elävä organismi, joka muuttuu ja häneen vaikuttaa moni asia ja hänellä on omat mielipiteet myös. Kaikki ei mee niinku tietyn genren mukaan. Mä oon ekan kerran vitosluokalla saanut paskaa niskaan siitä, et mulla on ollut nahkabyysat ja tukka tuperattu koska mä diggasin kasarimusasta, eli mä oon kuunnellut sitä paskaa siitä asti. Mut se nyt on sitä noisea, koska ihmiset tulee aina pelkäämään asioita, mitä ne ei täysin ymmärrä. Ja kyllä siellä on pari tyyppii täs vuosien varrella tullut myös silleen, et vitsi, et oispa mullakin pokkaa. 

– Mä applauderaan ja annan niin paljon rakkautta mun vanhemmille jotka oli silleen, että do your thing, kukaan muu täällä maapallolla ei ole sinä, sä olet ainoa sinunlaisesi ihminen, joten wear it proudly. Tee ihan mitä sä haluut, kuhan sä et satuta ihmisiä. Tolla mantralla mä oon eläny koko elämäni. Musta tuntuis hirveeltä, jos mä laittaisin jonkun puvun päälle vain, koska mulla olis sellainen yhteiskunnallinen paine, et tolta miehen pitää näyttää.

Eli ulkonäössä on jotain statementia myös?

– No siis mun mielestä kaikki on statementtia mitä mä teen. Et jos mä tuun joku verkkopaita päällä ja täydet meikit naamassa, niin onhan se sellainen, et tää on meitsi, ottakaa tai jättäkää. En mä tietoisesti tee sitä sillä, että mä haluun shokeerata mahdollisimman paljon, vaan se on silleen, että mä oon mun suurin fani kun mä näytän tältä. Enkä mä haluu herätä seiskavitosena silleen, et vittu kun mä en tehny tota tai mä en tehny tätä, vaan mä haluun olla silleen, et mä elin just niinku Samy Elbanna halusi elää, ja tähän päädyttiin.

Samyn persoonan lisäksi, kuten todettu, vuosien varrella tapahtunut muutos Lost Societyn musiikillisessa tyylissä herättää ihmisissä vahvoja tunteita. Etenkin sosiaalisessa mediassa jaksetaan huudella bändin nössöytymisen perään vähintään yhtä paljon kuin Ruisrockin nimestä vaaditaan sanan ”rock” poistoa. Muusikko ei ole huutelusta omien sanojensa mukaan moksiskaan, mutta keskustelu osuu silti selkeästi johonkin hermoon.

– Sanotaan niin, että tässä vuosien varrella on tapahtunut ihan oikeitakin tragedioita mun elämässä, et tollaset asiat ei voi mennä hirveen syvälle. Ja kyl mä oon aina sanonut, että tottakai mä ymmärrän miks tällasii ajatuksii tulee ihmisille. Jos sä otat asiat ihan vitun täysin at face value, niinku et ei oo enää rässikompii ja me ei puhuta enää darrasta tai kännistä equals musa täysin erilaista, jos sä katot sitä asiaa noin plainisti, niin mä ymmärrän miks sä suutut. Mut sit vaikka Metallica on mulle vitun iso esikuva ja se on enemmän mulle esikuva siinä, että ne on tehny just mitä ne on ikinä halunnu. Musiikilliselta anniltaan mun mielestä Metallica paras levy of Black Album. Mä oon aina ollu tosi yksinäinen sen mielipiteen kanssa, mut mun mielestä se on yks parhaita modernin metallin albumeja mitä on ikinä julkaistu ja se oli tosi tietoinen piste heille. Ne oli silleen et tää on se mitä nyt tulee. Toi on aina puhutellu mua silleen, et miks mun pitäis tehdä jotain uudelleen ja uudelleen mitä mä oon tehny 15-vuotiaana, jos mä en halua? Et jos mä otan kitaran nyt, niin ei mul tuu niitä sellasia riffejä enää, joten miks mun pitäis pakottaa itteni tekemään niitä? 

– Se on jännä ajatusmalli, että fanit ikäänkuin omistais musiikin, et kyllä se kuitenkin se tekijänoikeus on aina sulla. Kyllä mä ymmärrän sen tottakai silleen, et jos mä kuuntelisin Maidenia ja yhtäkkiä sieltä tulis joku metalcore-levy, niin olisin mäkin silleen että aah, okei, tää on vähän outo valinta. Mut sit jos mä kuulisin stoorin sen takaa tai jos mä kuulen Steve Harrisilta, et no tiiätsä, mä otin basson käteen, ja tää on vaan se, mitä alkoi syntyä, niin sit mä  sanoisin, että no vittu, fair play! Ei se bändi sieltä katoo vaikka se musiikki menee eteenpäin eri tavalla kuin mitä sä oot ehkä toivonut.

AM I GONNA LOSE MY SPARK?

Koronavuodet sekoittivat pakkaa vähän kaikilla ja niin se teki myös Lost Societylla. Yhtyeen uusi levy Hell Is a State of Mind julkaistiin maaliskuussa, neljä vuotta edellisen If The Sky Came Downin ja kuusi vuotta No Absolutionin jälkeen. Maailman oltua pandemian takia epäsäännöllisesti auki ja kiinni bändi kiersi useamman vuoden ikään kuin kahden levyn sykliä samaan aikaan, eikä tilaa uuden musiikin luomiselle oikein ollut.

– Mä en jotenkin itekään älynnyt kuin vasta silloin, kun mä rupesin tekemään haastiksia ja kaikki oli silleen, että oliko tää tietoista, että tässä meni näin kauan. Mä olin siis, että mitä vittua, että menikö tässä kauan? Mutta joo, oli vähän silleen, että ei ollut varsinaisesti aikaa istua alas ja olla silleen, että nyt mä tyhjennän mieleni ja rupean tekemään musaa taas. Mutta sitten kuitenkin kun se vähän rauhoittui se edellinen levy, niin sitten me ruvettiin jälleen Joonaksen (Parkkonen, yhtyeen tuottaja, toim.huom.) kanssa istumaan studiolla ja pikkuhiljaa fiilistellä ja ideoimaan, että mistä voisi olla kyse nyt seuraavalla kierroksella. Silloin syntyi sellainen biisi kuin Blood Diamond ja se tavallaan antoi meille ne näkymät, että millainen se levy tulee olemaan ja miltä se soundaa.

If The Sky Came Down oli sävyltään ja teemoiltaan varsin synkkä, johtuen Samyn senhetkisestä elämäntilanteesta. Nyt fiilis oli toinen ja kun studio- ja sävellysmoodiin viimein päästiin, ei kiirettä ollut. 

– Se vähän meni vaan vahingossa silleen, että me Joonaksen kanssa istuttiin puolitoista vuotta studioilla eri periodeissa, kirjoitettiin musaa, oltiin silleen, että tämä on maailman hauskinta. Musta tuntuu, että kun se edellinen levy, sen tekeminen, sen äänittäminen ja niiden tarinoiden eläminen oli mulle niin helvetin raskasta aikaa, niin musta tuntui, että kun päästiin pahimmasta sellaisesta spiraalista pois, mä ehkä löysin sellaisen alkukantaisen ilon säveltää musiikkia ihan vaan sen musiikin ilosta, eikä siksi, että sen tarkoitus on pelastaa mun elämä. 

Eli uusi levy oli terapeuttinen ihan eri tavalla?

– Joo! Me hengattiin studiolla ja oltiin vaan silleen, että kuunnellaan Alice Cooperia ja kuunnellaan Priestia, fiilistellään niitä bändejä ja artisteja, mitkä saivat meidät kuuntelemaan musaa in the first place, Michael Jacksonia ja Dire Straitsia. Ja sitten oltiin silleen, että pysytään kaukana kaikesta Bring Me The Horizonista ja I Prevailista, mitä on tullut ulos viimeisen kymmenen vuoden aikana, ja tehdään vaan sellaista musaa, mikä on aina ollut meissä syvällä.

Hell Is a State of Mind tosiaan on, nimestään huolimatta, huomattavasti elämää huokuvampi kuin edeltäjänsä. Mutta oliko suunta myös pelottava? Oliko helppoa tehdä yhtäkkiä musiikkia positiiviselta jalalta, kun usein mielletään, että se sun elämää pelastava musiikki on ikään kuin jossa on siellä artistiuden ytimessä?

– Mä olin vuoden intensiivisessä terapiassa just tämän todella pahan jakson jälkeen ja ensimmäisiä juttuja, mistä me keskusteltiin, on se, kun mä olin silleen, että am I gonna lose my spark? Menetäänkö mä nyt ne mun stoorit? Ja terapeutti oli silleen, että vittu, hän on puhunut niin monen taiteilijan kanssa ja just käynyt tämän asian läpi, sillä kaikilla on totta kai se oletusarvo, että onko mulla sitten enää mistään, mistä kertoa, jos multa viedään nämä ahdistavat tarinat pois. Sitten mä ymmärsin, kun me alettiin avata tätä asiaa ja me puhuttiin näistä jutuista, että no hei, eihän multa viedä kuitenkaan mun näkemystä asioihin. Multa ei viedä mun perspektiiviä moneen ongelmaan mitä maailmassa on ja mitä on henkilökohtaisessa elämässä.

– Musta tuntuu, että tässä käydään niitä samoja issueita läpi, mutta vaan eri perspektiivistä. Nyt ne ei ole silleen, että vittu, miten mä pärjään täällä, vaan silleen, että mä kerron tavallaan kolmannesta perspektiivistä mitä siinä tapahtui, mitkä asiat helpotti mun elämää ja mitkä pahensi sitä. Ja sitten siinä toki puhutaan yhteiskunnallisistakin ongelmista, niin kuin aina ollaan puhuttu.

Yhtä lailla kuin pelko luovuuden menettämisestä, aika yleistä jossain kohtaa rock’n’rollin kaarta on sekin, että artisti löytää biisien tekoon uusia näkökulmia raitistumisen ja terapian kautta. Samy nauraa ja tunnustaa kliseisyytensä, mutta  vannoo, että ajatus laajemmasta perspektiivistä ei johdu ainoastaan niistä.

– Mä oon aina rakastanut sitä ajatusta, että maailmassa on kahdeksan miljardia ihmistä, eikä kellään voi olla täysin samanlainen näkymä johonkin tietyn issueen tai asiaan. Että on kahdeksan miljardia eri tapaa puhua rakkaudesta tai kuolemasta tai uudelleensyntymisestä ja mun mielestä se on hieno asia ymmärtää lyyrikkona, että sä oot ainoa ihminen koko maailmassa, joka näkee tän asian just tällä tavalla ja joka voi puhua tästä just näin. Jos mietitään metallimusiikissa, mistä puhutaan yleensä, niin ne on kuolema, rakkaus, uudelleensyntyminen, erot, että ne on aika silleen melkein kahdella kädellä laskettavissa olevia aiheita, mutta silti niistä osataan kertoa niin eri tavalla. Ronnie James Dio pystyy kertomaan lohikäärmeistä hyvin eri tavalla kuin vaikka joku The Weeknd.

Jokainen vastaanottaja myös filtteröi erilaiset näkökulmat oman mielensä läpi, joten ehdotan että jokainen biisi, jonka Samy tekee, on itseasiassa kahdeksan miljardia biisiä, koska niiden merkitys jokaisen kohdalla on eri.

– Just näin. Se tais olla Dave Grohl, joka sanoi joskus, että on vitun makeeta, että sä voit soittaa keikkaa kymmenelle tuhannelle ihmiselle ja laulaa sun sanat, joilla on kymmenen tuhatta eri merkitystä. Seitsemänvuotiaana, kun mä kuuntelin Maidenin Prisoneria, missä lauletaan I’m not a prisoner, I’m a free man, niin en mä en kokenut sitä samaa tunnetta mitä Bruce Dickinson tai Steve Harris, mullehan se vapaus siinä meinasi sitä, että lähden koulusta ja meen himaan soittamaan mun kitaraa. 

Muuttuuko sulla itselläsi sun omien biisien merkitykset ajan kuluessa? 

– Muuttuu ehdottomasti. Vaikka sen edellisen levyn biisit, mä näen ne nyt ihan täysin eri tavalla. Nyt ne ei oo enää sitä, et vitsi mä en oikeen haluais laulaa tästä, kun tää muistuttaa mua siitä hetkestä kun mä haudoin itsemurhaa, vaan nyt se on se, että mä oon edelleen täällä! Esimerkiks vaikka 112 biisi, mikä luonnollisesti tulee hätänumerosta ja kertoo siitä kaikesta itseinhosta mitä mulla on ollut, niin nyt mä ajattelen sitä pilke silmäkulmassa ja pieni hymy päällä silleen, et vittu toi oli se äijä mut se on edelleen täällä ja et pahimmalta vältyttiin! 

Jatketaan kliseiden parissa. Vaikka perspektiivejä on monia ja merkityksiä yhtä monta kuin on vastaanottajia, Samy on kuitenkin se, jolla on mikrofoni ja jota ne jo iltapäivällä venuen edessä odotelleet fanit ovat tulleet kuuntelemaan. Se on valtaa.

– Mä en aktiivisesti ajattele niin, mut se, kuinka paljon kiertueasetelmassa tai sit vaikka sosiaalisessa mediassa saa kommentteja ja viestejä siitä, et joku asia, minkä mä oon sanottanut, on puhutellut niin syvälle jotain ihmistä ja auttanut vaikka jonkun pahan periodin läpi, niin se on kyllä paras asia mitä mä voin kuulla. Tää on se, mitä musa teki mulle ja mitä se on tehnyt mulle viimeiset 23 vuotta. Mä oon vaan hirveen kiitollinen vaan siitä, et jos mä voin jollain tapaa olla avulias ja en mä ikinä ota sitä myöskään sellasena paineena, eikä sitä saakkaan ottaa. Kukaan muusikko ei saa ikinä olla, tai ajatella että hän on, vastuussa näistä ihmisistä. Kaikki, mitä me kirjoitetaan se on meidän elämää ja me kirjoitetaan musaa itsellemme, mut jos se connectaa johonkin, niin sit se on vitun siistiä. Ja onhan se mageeta, et joku, mitä me tehdään, tietsä, jossain kellarissa Stadissa, voi vaikka täällä Berliinissä puhutella jollekin ihmiselle niin vahvasti, et se on vaikka muuttanut hänen trajectoryn sen elämästä

KUKAAN EI TULE TEKEMÄÄN TÄTÄ PAREMMIN

Trajectoryn Samy Elbannan elämästä muutti aikanaan kitaralegenda Alexi Laiho, joka Children of Bodomin kanssa oli yksi syistä miksi nuori muusikon alku tarttui kitaraan. CoB:n taru kuitenkin loppui surullisissa merkeissä vuonna 2019 ja sittemmin Samyn kanssa ystävystynyt Laiho menehtyi traagisesti vuotta myöhemmin. Pitkän suruajan päätteeksi, ja monien yllätykseksi, alkuvuodesta 2026 Children of Bodomin alkuperäisjäsenet ilmoittivat kahdesta Tavastian keikasta, joilla Laihon paikan kitarassa ja laulussa otti hoitaakseen eräs Samy Elbanna. Nyt, muutamaa kuukautta myöhemmin, muistot keikoista saa edelleen muusikon ihon kananlihalle.

– Se oli siis ihan käsittämätön kokemus. Ne tunteet ja se ilmapiiri, mikä Tavastialla oli kaks päivää, niin mä en oo ikinä kokenut mitään vastaavanlaista.  Se oli just näitä tällasia larger than life -tunteita, koska kaikki tietää kuinka suuri hahmo Allu on ollut ja noi illat todisti sen, kuinka se musiikki ei koskaan tuu kuolemaan. Mähän olin siellä ikään kuin vain äänenä ja välittäjänä, koska todella ikävien asioiden takia se ei vaan ole mahdollista enää, että hän olisi siellä esittämässä itse niitä biisejä niin kuin kuuluisi olla. Minut hälytettiin tähän tehtävään ja tottakai sanoin välittömästi kyllä, koska Allu oli tottakai, paitsi rakas ystävä , niin suurin esikuva, mitä mulla on ikinä ollut niinku musiikkiin, laulamiseen ja siis ihan vaan niinku olemiseen in general. Se oli ihan käsittämättömän hieno ja tosi kaunis kaks päivää. Koko bändi oli niin kovassa iskussa ja siitä näki siitä tiukkuudesta kuinka tärkeä tämä asia oli kaikille, että tämä tehdään mahdollisimman hyvin ja kunnioitetaan niin paljon alkuperäistä tekijää kuin voidaan. 

Kuinka helppo keikoille oli sanoa kyllä? Voisin kuvitella, että joku pieni turaus siinä tuli niihin viidesluokkalaisen nahkabyysiin.

– No kun juttu on siinä, niin nöyrällä tavalla, kun tän voi sanoa, että, heti kun mä kuulin, että tällainen asia olisi edes mahdollista, niin mä tajusin, että tämä tulee tapahtumaan olen mä siinä tai en, mutta mä tuun tekee tämän paremmin kuin kukaan muu maailmassa. Ja haluan painottaa tätä, että toi ei oo mikään kusipäinen kommentti, vaan toi on silleen toteamus, että kun toi aihe on mulle niin tärkeä ja tiedostan mitä pystyn tekemään, niin mä olin silleen, että tottakai mä tuun tekee tän. Että ei kukaan muu tuu tekee tätä paremmin. Niin se oli helppo ”kyllä”. Ja puoli vuotta siihen myös meni duuniin silleen, että joka päivä kuuden tunnin kitaratreeni, siis ihan jatkuvasti, jotta se saatiin siihen tikkiin mitä sen pitääkin olla. 

En itse päässyt paikalle keikkoja todistamaan, joten olen joutunut tyytymään Youtube-videoihin, jotka jo ne aiheuttivat roskia silmiin. Myös kaikki, jotka paikan päällä olivat, tuntuivat ylistävän keikkoja – ja Samya. Samaten kuin keskustelupalstojen CoB-puristit ja vaikka ulkomaiset toimittajat ovat kautta linjan olleet haltioissaan tapahtuneesta. Nuoret kitaristit, take note: kuuden tunnin päivittäinen kitaratreeni puolen vuoden ajan palkittiin. 

– Kyllä ehdottomasti. Mä oon ihan edelleenkin hyvin sanaton ihan vaan siitä, että kuinka valtavan hienosti toi otettiin vastaan. Ja sit se, että kuinka avomielisesti myös otettiin tää tilanne, että mä olen siellä esittämässä näitä biisejä. Me pistettiin helvetisesti työtunteja ja varmistettiin, että koko bändi on helvetinmoisessa tikissä, mutta edelleen me ollaan kaikki silleen haavit auki, että kuinka valtavan hienosti toi otettiin vastaan. Ei voi olla siis muuta kuin kiitollinen ja kyllä voidaan olla myös helvetin ylpeitä itsestämme. 

Keikkojen jälkeen saatiin jo vihjeitä jatkosta ja tällä hetkellä kesälle 2027 onkin julkaistu ainakin Tuskan ja Provinssin keikat. Omaa osuuttaan Samy vähättelee.

– No siis fakta on se, totta kai, että siis toi musiikki tulee elämään ikuisesti. Ja noi keikathan on varsinaisesti se testamentti just nimenomaan tohon asiaan viitaten, että ei nää biisit tule ikinä tähän kuolemaan. Ja mun mielestä on upeeta, miten toi kolmikko (CoB:n Janne Wirman, Henkka Seppälä ja Jaska Raatikainen, toim. huom.) on koko ajan jatkanutkin ton legacyn eteenpäin viemistä ja kyllä ne sen tiimoilta varmasti tulee paljon tekemään vielä. 

Mikä uudessa tulemisessa on hienointa on se, että sen lisäksi, että aikalaiset pääsevät elämään menneitä hetkiään Children of Bodomin äärellä, tarjoaa keikat uudelle sukupolvelle, joka ei ehkä ole alkuperäistä bändiä koskaan nähnyt, mahdollisuuden todistaa sen livenä ensimmäistä kertaa. Samylle Laihon musiikin välittäminen eteenpäin oli pyhää.

– No siis ne parhaat kaks asiaa, mitä mä pystyn välittää, on ne laulujutut ja ne kitarajutut. Se on mun duuni näyttää ihmisenä, että vittu miettikää, joku jätkä on oikeesti säveltäny ja sanottanu nää! Koska mikä oli mun mielestä niin ainutlaatuista siinä Allun kitaran soittamisessa ja sävellyksessä oli se, että niissä tuotiin tollaseen äärimusiikkiin kasarimaisia melodianpätkiä ja tuotiin sellaisia ikonisia ja laulettavia melodioita, mitä kukaan muu ei mun mielestä tohon aikaan oo tehny tollasessa musiikissa. Ja sit se, että miten on osattu huutosoundiin rakentaa huukkeja niin, että oikeesti sä voit ite laulaa niitä messissä vaikka sä et välttämättä ymmärrä sanaakaan mitä siin sanotaan. Mulle on tosi tärkeä juttu nimenomaan soittaa ne juuri niinku ne on sävelletty, koska kukaan muu just siinä tilanteessa ei sitä pysty kertomaan tai välittämään eteenpäin kuin minä. 

Jäämme odottamaan ensi kesää. Children of Bodomin debyytistä Something Wildista tulee samalla kuluneeksi 30 vuotta. 

LOVE IS BLIND

Jos päivänsä täyttää kuudella tunnilla kitaransoittoa joka päivä, jonka ohessa istuskelee studiolla kuuntelemaasa Alice Cooperia ja säveltämässä biisejä, alkaa vuorokaudesta loppua nopeasti tunnit kesken. Lisäksi kotona odottelevat puoliso ja koira, joten vapaa-aika on viime aikoina ollut kortilla. Nyt, kun Bodom-treenit on ainakin toistaiseksi ohi, voisi kuvitella, ettei kitaransoitto ole Samylla ihan päällimmäisenä mielessä, kun hän vapaa-aikaansa miettii.

– No, tolta meidän meidän kiertuemanagerilta, joka on tuolla paitatiskillä, niin häneltä voi kysyä, että onko Samy enää jaksanut soittaa kitaraa nyt noiden keikkojen jälkeen bäkkärillä, muusikko nauraa.

Kiertuemanageri Petri Eskelinen pudistelee päätään. On kuulemma tiluteltu.

– Jos jotain, niin toi koko prosessi noihin Bodom-keikkoihin asti, ja toki ennenkin sitä kun oltiin studiossa, niin musta tuntuu, et mä oon saanut sellasen tosi alkukantaisen fiiliksen kitaran soittoon, mitä mulla ei oo hetkeen ehkä ollut. Joku pieni sparkki on taas syttynyt. Sellaisen, et vittu tää on hauskaa et on tällanen vittu puinen esine, missä on kielet ja sit sä voit vaan hakata niitä ja tehä sille jotain juttuja. Kun mekin ollaan 13 vuotta tehty tätä, niin kyllähän väkisin tulee sellasia periodeja, et en mä vittu haluu enää nähdä tota soitinta enää ikinä ja sit vasta kun mennään kiertueelle, niin napataan se uudestaan. Mutta nyt on ollut sellaista, et on hauskaa soittaa, hauska niinku koko ajan kehitellä uusia juttuja ja soittaa ja kehittää sitä omaa tekemistä.

Samyn vuorokausien tuntimäärän on oltava muita ihmisiä suurempi, koska kaiken yllämainitun lisäksi näen hänet varsin usein juoksemassa pitkin Kaivopuistonrantaa.

– Joo, mä rakastan juoksemista. Mä aloitin silloin 2020 koronan pahimpaan aikaan, että niinku about 10 kilsaa päivässä pitää juosta.

Mitä se juoksu sulle antaa? Mitä varten sä juokset? 

– Siis monta asiaa, mut ykkönen on se, et se on täysin mun mielenterveyttä varten. Se hidastaa ne neljä tuhatta miljardia ajatusta, mitkä pyörii samanaikaisesti päässä ja silloin kun mä juoksen, niin ainoa asia mitä mä mietin on se, et mä en kompastu ja et molemmat jalat menee jokseenkin silleen järkevästi eteenpäin. Mut sit se on myös inspiraation lähde silleen, et mulle on tullut helvetin monta hyvää ideaa kun mä juoksen ja mulla on tiiätsä puhelimen nauhoittaja täynnä jotain fileja. Juostessa voi tulla just jotain lyriikanpätkiä tai titlejä tai jotain tämmösiä, et kyl se on mulle myös tosi inspiroiva tilaa. Ja sit se on myös semmoista, et kuuntelee musaa. Voi vaan nauttii ja laittaa jonkun meidänkin levyn soimaan silleen, et vittu tää on hyvää musaa ja sit vaan juoksee.

Addikteilla on paha tapa hoitaa ja korvata ongelmiaan uusilla addiktioilla, jolloin terveellisestäkin voi tulla epätervettä. Tästä Samyllakin on kokemusta.

– Joo, se ei enää oo sellaista kuin silloin henkisesti pahimpaan aikaan, et mä juoksin kerran viikossa puolimaratonin, ja sit loput päivät 13 kilsaa, ja sit mä söin ehkä kerran päivässä, jos sitäkään. Toi ei ole overstatement, vaan toi on ihan niinku se meni, ja tohon aikaan se oli niin epätervettä se, mitä varten mä juoksin. Se oli sellaista ihan syömishäiriöistä ja sit kun sen pystyi oikeuttaa sen silleen, et no eihän tää oo paha tapa, et täähän on urheilua. Mut kun no, ei se niin vaan mee. Nykyään se on kuitenkin vaan sellaista hyvää pään nollausta ja sellaista, että pysyy hyvässä kondiksessa. Se on myös elintärkeetä mulle. 

– Mä en kato mitään niitä statistiikkoja, mulle se ei oo sellaista, et kuinka nopeesti mä juoksen tai kuinka pitkään, tai et oonks mä vetäny vaikka uuden ennätyksen. Se on vaan niinku semmonen, mitä mä teen ihan niinku oman haastamiseni takia. Ainoa asia, mitä mä oon mittailu mun frendin kaa on se, et me on otettu nyt kolme vuotta putkeen kerran kesässä Cooper-testi. 

Jos joku ei tiedä, Cooperin testi on amerikkalaisen sotilaslääkärin Kenneth H. Cooperin kehittämä kestävyyttä mittaava juoksukoe, jossa tulee juosta mahdollisimman pitkä matka 12 minuuttiin. Testiä käytetään yleisesti mm. kouluissa, armeijassa ja esimerkiksi pelastusopiston pääsykokeissa ja se on aivan perseestä.

– No se on! Mut se on menny ihan suht hyvin nyt tässä viime vuosina. Kolme ja puol kilsaa viime vuonna, siitä mä oon kyl helvetin ylpee. 

– Mutta mä palaan tohon, kun sä kysit mitä mä tykkään tehä vapaa-ajalla, ettei nyt ihmiselle jää sellanen fiilis, et mä oon tällanen niinku himorunkkari , joka koko ajan tekee jotain. Mä siis rakastan olla tekemättä mitään ja mä oon vitun hyvä siinä. Et kyl mä oon ensimmäinen joka myöntää esimerkiks sen, et mä oon täysin addiktoitunut puhelimeen ja sosiaaliseen mediaan ja kaikkeen tollaseen. Ja sellainen, et voi vaikka viettää kokonaisen päivän tai viikonlopun mimmifrendin ja meidän koiran kanssa sohvalla katsoen leffoja tai jotain tosi paskoja reality-sarjoja, niin se on mulle se elämän suola. 

Missä helvetin välissä, mietin. 

– Joo, me tehään tosi paljon duunia mut sit me molemmat tiedostetaan, et me voidaan antaa se  lorvailu itsellemme. Vaikka tää on paska pointti, koska ei mun mielestä kenenkään ikinä tarvi antaa oikeutusta itselleen et  voi vain löhöillä. Mut meille se on silleen, et jos painaa kuusi päivää viikosta duunia, niin kyl sen yhden päivän voi ottaa sit tähän. Meillä on Love is Blindin kolmoskausi menossa, siitä tulee fiilis että no vois täs mennä vitusti huonomminkin.

Berliiniläisen keikkapaikan ovet ovat keskustelumme aikana avautuneet ja yläkertaan, missä istumme, alkaa valua väkeä. On aika lopetella ja päästää artisti takahuoneeseen katseilta piiloon ja – yllättäen – soittamaan kitaraa. Samyn takahuone-elämän paheet jäävät nykyään siihen. 

– Seitsemän vuotta sitten mä tein elämäni parhaan päätöksen, kun mä lopetin alkoholin käytön, enkä oo kertaakaan katsonu taaksepäin.

Muusikon sanat tuntuvat painavilta. Samy on 30-vuotias, mutta ehtinyt näkemään paljon, myös niitä elämän varjopuolia. 

– Mä en sano, et ois pitäny lopettaa vielä aikasemmin, vaan mä oon siitä kiitollinen, et mä elin ne vuodet kun mä sekoilin. Ja mä en ikinä satuttanut ketään, se on se ykkösjuttu, et mä satutin vaan itteeni. Mä voin niin perkeleen huonosti ja käsittelin asioita niin väärin, mut se kaikki meni niin, ja mä ikään kuin tulin siihen lopputulemaan itse. Ja nyt kun kattoo, niin mä oon selväpäinen vegaani, joka ei polta röökiä, en oo eläessäni vetänyt kokaiinia ja mä rakastan elämää. Mulla on koira ja avovaimo ja mä haluun elää elämäni loppuun asti vaan sillä, et mä haluun palvella itseäni paremmin. Mä en halua turruttaa omia tunteitani enää mihinkään. Mä oon menettäny aika paljon elämässäni ja mä oon menettäny niin läheisiä ihmisiä mulle, et mä oon oppinu myös sen, et pitää oikeesti elää hetkessä ja olla helvetin kiitollinen siitä, mitä on ympärillä. Ja vaikka siitä, et on tälleen keskiviikkona Berliinissä soittamassa headline-keikkaa. Mikään näistä asioista ei ole itsestään selviä, enkä mä vois ikinä ottaa näitä asioita silleen.

Amen. 

Lähden kävelemään hotellilleni päin ja ohitan 17 000-paikkaisen Uber Arenan toistamiseen. Mietin mielessäni, että toivottavasti joku päivä Lost Society esiintyy siellä. Samy Elbanna olisi sen ansainnut.