Tuska-sunnuntain alkuillasta backstage-alueella odottaa valtavan oloinen hahmo mustissa vaatteissa, joka on kättelun hetkellä sekunnin ajan uhkaava kuin karhu. Varsinkin kun toimittaja itse on hänen rinnallaan kuin pikkuinen hobitti.

Björn ”Speed” Strid on kuitenkin kaikkea muuta kuin uhkaava. Soilwork– ja The Night Flight Orhcestra -laulaja ottaa tilanteen välittömästi haltuun heittämällä huulta siitä, että tietysti hänen pitää ottaa pari Karhu-olutta Suomessa. Laulaja on myös kiinnostunut siitä, mitä bändejä olemme nähneet Tuskan aiempien päivien aikana.

Tänä sunnuntaina Speedilla on tavoitteena nähdä tovi Tuskan kakkoslavalla soittavan Queensrÿchen keikkaa. Sitä ennen hän on lupautunut puhumaan Metalheimin kanssa ja innostuu heti, kun kerron, että tänään puhutaan laulamisesta. Sille on syynsä. Speedilla on yksi metallimaailman komeimmista äänistä.

– Minusta tuntuu, että eräänlainen laulamisen psykologinen puoli unohdetaan toisinaan, Speed aloittaa aurinkolasiensa takaa hymyillen, ottaa huikan oluesta ja jatkaa sitten, että hänelläkin on ollut urallaan nousuja ja laskuja.

– Jos on laulanut pitkää, voi aina laulaa ihan hyvin. Yleisö ei välttämättä huomaa eroa hyvän ja huonon päivän välillä. Mutta tätä voisi verrata vaikkapa urheiluun. Siis siihen, kun lähdet juoksulenkille ja muutamien kilometrien jälkeen tiedät heti, ”lähteekö” tänään kunnolla vai ei. Laulaessakin sen tuntee koko kehossaan, onko tänään hyvä päivä.

– Kaikki vaikuttaa laulamiseen. Laulaminen on niin kokonaisvaltainen asia. Kun kuuntelen vaikkapa vanhoja Soilwork-albumeita, voin yhä kuulla laulustani, millaisesta elämänvaiheessa olen ollut tuolloin. Olenko ollut sinut itseni kanssa tai vaikka stressaantunut jostain, vai onko ollut meneillään jotain todella hienoa ja onnellista. Kaikki heijastuu kaikkeen.

Speed naurahtaa leppoisasti sanoessaan, että tämähän uhkaa mennä heti alkuun syvään päähän ajatuksissaan.

– Kropastaan voi pitää aina huolta, kuntoillakin voi ja olla päihteittä, hän luettelee hymähdellen.

– Mutta silti tulee niitä parempia ja niitä huonompia päiviä. Olen aika tunteella vetävä laulaja ja vedän itseni usein äärirajoille, koska haluan että laulumelodioissani on paljon fiilistä ja örinöissäni on paljon intensiteettiä.

– Hyvä puoli laulamisessa on se, että se myös vaikuttaa fyysisesti. Joskus fiilis voi olla aivan totaalisen paska jopa vielä lavalle noustessa ja muutama rivi huutamista riittää siihen, että kroppa on täynnä voimaa ja kaikki tuntuu mahtavalta. Siksi mielestäni ihan kenen tahansa tulisi laulaa säännöllisesti. Ja huutaa! Se tekee valtavan hyvää kenelle tahansa. Kokeilkaa vaikka.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Ei alkuunkaan laulaja

Speed, koko nimeltään Björn Ove Ingemar Strid, syntyi syyskuussa 1978 Ruotsin Helsingborgissa.

Tätä nykyä kaikki vähänkään metallia seuraavat tuntevat hänet vähintään vuonna 1998 ensimmäisen albuminsa julkaisseesta Soilworkista, mutta monille Speed on tullut tutuksi myös bändeistä kuten The Night Flight Orchestra. Speed on aina tunnettu erittäin omalaatuisesta ja monipuolisesta äänestään, josta löytyy paljon syvyyttä.

Sen takia saattaakin olla pieni yllätys, ettei Speedista pitänyt tulla oikeastaan laulajaa lainkaan. Eikä kyseessä ole yksi niistä tarinoista, joissa joku alkoi vastahakoisesti bändin laulajaksi. Speedin ei ollut tarkoitus olla edes muusikko.

– Nyt kun mietin koko asiaa, niin se oli ihan sattuman kauppaa. Ihan silkkaa sattumaa! Speed melkein huudahtaa selvästi huvittuneesti itsekin, ja jatkaa sitten pitäneensä kyllä aina musiikista, mutta edellä oli pitkään muita intohimoja.

– On minusta olemassa videoita, kun laulan 4-vuotiaana ruotsalaisia lauluja leikkimikrofoniin, mutta lapsesta asti minun elämäni oli silkkaa urheilua. Pelasin paljon lätkää ja se oli minun tavoitteeni. Minusta piti tulla jääkiekkopelaaja.

– Olin kyllä jo lätkäaikoinani ”se tyyppi”, joka toi aina kokoelmalevyt kaikille pelireissuille ja rakensi tsemppisoundtrackit pitämään tunnelmaa yllä, joten voisi kai sanoa, että olin pelaaja ja pukukoppi-DJ jo paljon ennen kuin olin laulaja.

Teini-iässä Speed sai päähänsä kokeilla kitaran soittamista. Hän sai 14-vuotiaana akustisen kitaran vanhemmiltaan.

– Menin ottamaan muutamia soittotunteja ja tietysti siinä kävi niin, että kun olin tottunut jääkiekon kovaan vauhtiin, minusta soittotunnit olivat ihan liian hidastempoisia ja jopa tylsiä. Soittamisesta ei meinannut tulla mitään.

– Sitten sain vielä mustan Washburn-sähkökitaran. Se muutti kaiken. Sähkökitara innosti minua. Siitä alkoi muutos, jonka aikana minusta tuli urheilijan sijaan muusikko. Mutta ihan hetkessä se ei tapahtunut.

– Olin todella hyvä lätkässä. Pääsin pelaamaan aika korkealla junnutasolla ja isoissa turnauksissa Ruotsissa. Hommasta alkoi tulla vakavaa. Ja sitten siitä tuli liian vakavaa. Puolestani alettiin suunnitella kokonaista uraa, mukaan alkoi jo hiipiä kaikenlaisia sponsori- ja raha-asioita, sopimuksia, papereita ja kaikkea, ja kyllästyin siihen kaikkeen nopeasti.

Musiikista tuli Speedille pakopaikka. Nyt ei kuitenkaan ollut vielä Soilworkin tai sen esiasteen, Inferior Breedin aika. Sen sijaan Speed löysi soittokavereita ja alkoi soittaa crust punkia.

– Sekosin täysin bändeistä kuten Discharge ja samoin ruotsalaisesta punk- ja hc punk -skenestä. En ollut koskaan kokenut mitään samanlaista kuin noin kovan musiikin soittaminen kitaralla.

– Samaan aikaan yksi kavereistani soitti ihan erilaisessa porukassa. Heillä oli kellaritreenis ja pääsin treenaamaan heidän kanssaan. Soitimme tuntikausia treeniksellä ja vaihtelimme soittimia koko ajan. Coveroimme kaikkea ruotsalaisesta pop-bändi Popsiclesta juuri Heartwork-albumin (1993) julkaisseeseen Carcassiin ja Dissectioniin.

– Se oli todellinen genrejen sulatusuuni. Sekosin täysin musiikista. Halusin kuulla ja soittaa kaikkea. Aloin kerätä vinyyleitä ja vaihtaa kasetteja. Vaikka olinkin pitänyt lätkästä koko pienen ikäni, musiikki oli jotain ihan erilaista. Tuntui kuin kaikki olisi ollut mahdollista, kun mitä tahansa pystyi kokeilemaan.

Tämä kaikki ei kuitenkaan vielä vastaa siihen kysymykseen, miten Speedista tuli juuri laulaja? Hän soittaa kitaraa ja säveltää paljon kitarallakin vielä nykyäänkin, mutta kun Speedista puhutaan, hänet mielletään aina laulajaksi.

– Seuraava sattuma sattumien sarjassa kohti laulajuuttani oli siirtyminen lukioon ja Peter Wichersin (Soilwork-kitaristi 1996-2005, 2008-2012) osuminen samalle luokalle kanssani, Speed kertoo.

– Peter näki minut koulussa ja arvioi pitkästä tukastani ja mustista vaatteistani, että minun on pakko olla metallityyppi. Peter ei todellakaan aikaillut. Hän sanoi että näytän ihan laulajalta. Peter kertoi soittavansa kitaraa ja tarvitsevansa laulajan. Kai se jotain kertoo minustakin, etten kovin kauaa empinyt, kun olin jo treeniksellä huutamassa mikkiin!

– Pidin välittömästi siitä, mitä laulaminen ja huutaminen sai minut tuntemaan. Melodinen laulaminen oli jo oma juttunsa, mutta kun lähdin kokeilemaan vetää perässä At the Gatesin Slaughter of the Soulia (1995), elämäni muuttui heti.

Lopulta Speed nauraa sanoessaan, ettei ole ihan varma siitä, olivatko urheilu ja musiikki niin kaukana toisistaan?

– Voi olla, että adrenaliini vain sai vereni kiehumaan siihen malliin, että etsin aina yhä innostavampia asioita.

– Huutaminen tuntui heti samalta kuin ratkaisumaalin tekeminen todella tärkeässä lätkämatsissa. Ero tuli siitä, että urheilusta sain noita hetkiä irti vain toisinaan, mutta minusta tuntuu vielä 30 vuotta myöhemminkin ihan samalta koko ajan, kun laulan yleisön edessä. Se tietty ”potku” on vain parempaa kuin mikään ikinä missään.

Jo ennen kuin Speed oli äänittänyt albumiakaan musiikkia, hän tarttui jo nuorena kiinni yhteen periaatteeseen alkaessaan tehdä musiikkia. Se on aina määrittänyt hänen tekemisiään: Lyriikoilla oli oltava merkitystä.

– Aina kuunnellessani Slayerin Tom Arayaa tai vaikka Dissectionin Jon Nödtveidtia ajattelin, että he uskovat siihen mistä he huutavat ja että he ovat oikeasti pistäneet ajatusta myös siihen, miten he kaiken sanovat ja rytmittävät.

– Päätin jo varhain, etten halua kirjoittaa höpöhöpöä lyriikoihini. Siksi olen aina laittanut paljon itseäni teksteihini. Soilworkissa se saattaa tarkoittaa todella raakojakin aiheita mitään kaunistelematta, The Night Flight Orchestrassa taas olen irrotellutkin aika paljon. Tärkeintä on, että uskon sanoihini. Siten joku muukin saattaa uskoa niihin.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Milloin ääneni loppuu?

Nyt 30 vuotta myöhemmin Speed on yksi metallimaailman tunnistettavimmista äänistä. Ilmankos hän on laulanut kymmenillä albumeilla ja tullut siinä samalla kutsutuksi vierailemaan monien muiden bändien kappaleissa.

Toisin kuin voisi luulla, Speed tämän vaikuttavan äänen takana on aina hieman varpaillaan laulamisensa suhteen.

– Juuri ennen Tuskaa esiinnyimme Soilworkin kanssa Copenhell-festareilla Tanskassa. Siellä minuun iski todella omituinen tunne. Örinät tuntuivat todella vaikeilta. Ajattelin itsekseni, että nytkö se tapahtuu. Nytkö ääneni loppuu?

– Tuollaisessa tilanteessa aivot alkavat kulkea ylinopeutta. Muutamissa minuuteissa ehdin jo kuvitella mielessäni tilanteen, jossa en voi enää varsinkaan huutaa, joten koko musiikkihommieni tulevaisuus muuttuu. Puhtaissa laululuissa minulla ei ollut mitään hätää, mutta tuon keikan aikana olin hetken varma, että ikä on saavuttanut minut.

– Myöhemmin tajusin, että Kööpenhaminassa oli tuolloin 34 astetta lämmintä varjossa. Sillä saattoi olla hieman merkitystä. Tänään jo nauroin itselleni, kun Tuska-keikka sujui taas ihan kuin rasvattu, että olinkohan ”vähän” ylidramaattinen paria päivää aiemmin. Olen aina ollut tuolla tavalla herkkä laulaja. En ota laulamista itsestäänselvyytenä.

Tämä intohimo ja kunnioitus laulamista kohtaan todellakin kuuluu Speedin tavassa laulaa. 

Soilwork bändi ole koskaan kuulostanut siltä, että se säveltäisi musiikkia ja laulut ympättäisiin tähän päälle, koska laulua vain kuuluu olla mukana. Speedin ääni on aina ollut yksi bändin pääinstrumenteista.

– Sanokaa meitä todella ruotsalaisiksi tämän asian suhteen jos haluatte, mutta ajattelimme jo nuorina poikina, että melodia ja biisi ovat kaikki kaikessa, ja hyvää melodiaa ja hyvää biisiä kohti on mentävä keinoja kaihtamatta.

– Se on vaatinut paljon opettelua. Ei ole ollut helppoa tehdä musiikkia, jossa kitara- ja laulumelodiat tukevat toisiaan, eivätkä vie toisiltaan tilaa. Olen käyttänyt kymmeniä tuhansia tunteja elämästäni siihen, että oppisin laulamaan niin hyvin, että ääneni ja laulumelodiani kantavat tarpeen tullen vaikka koko kappaletta.

Speed ei käynyt varhaisina lauluvuosinaan laulutunneilla. Nuorena uhmakas laulaja koki, että malliksi riittävät hänen sankarinsa, joita on helppoa lähteä imitoimaan. Esikuvia löytyi 80- ja 90-luvun metallimaailmasta paljon.

– Olen Ruotsista, joten tietenkin Tompa Lindberg (At the Gates) oli suoranainen synonyymi äärimetallilaulamiselle kaikille meille, jotka Ruotsissa lähtivät vähän kokeilemaan metallilaulamista. Rauha hänen sielulleen.

– Toinen äärimmäisen kova tapaus oli (Kreatorin) Mille Petrozza. Hänen korkea äänensä oli jotain sellaista, mitä olisin ehdottomasti halunnut tehdä. Se johti aika rajuun oman ääneni rääkkämiseen ja moniin virheisiin, joilla olin vahingoittaa ääntäni aika pahasti. Pidemmälle vietynä laulamiseni olisivat voineet loppua aika lyhyeen.

– Tajusin onneksi tarpeeksi ajoissa, että minulla on enemmän voimaa keski- ja alarekisterissä. Palasin takaisin lähtöruutuun. Aloin keskittyä hieman selkeämmin artikuloituun ja melodisempaan huutotapaan, joten seuraava esikuvani oli tietysti Tom Araya, joka on mielestäni tätä nykyäkin ihan ykkönen tuollaisessa laulamisessa.

– Halusin kehittää oman tavan laulaa. Sellaisen, jossa olisi sekä voimaa että selkeyttä. Halusin että joka ikinen kirjoittamani lyriikka tulee ulos oikealla painotuksella ja rytmityksellä. Oikeanlainen groove on niin tärkeää musiikista riippumatta. Kesti todella kauan, ennen kuin sain hiottua äänenkäyttöäni juuri oikeanlaiseen suuntaan.

Speed kertoo käyneensä kunnollisessa lauluvalmennuksessa viisi kertaa. Ensimmäistä kertaa Predator’s Portrait -albumin (2001) aikoihin. Speed korostaa, ettei kyse ole aina isoista mullistavista asioista, vaan pienistä vinkeistä.

– Jokainen ihminen on lopulta laulajana yksilö, mutta kaikissa ihmisissä on myös paljon samaa. Siksi lauluopettajan luokse meneminenkin on hieman sama kuin terapeutille meno. Sielläkin on luotettava, ja oltava auki.

– Kun menin ensimmäistä kertaa lauluopettajan pakeille 2000-luvun alussa, haasteenani oli se, etten laulanut oikeasti puhtaasti. Se oli sellaista muodotonta örinän ja puhtaasti laulamisen välimuotoa. Sekin toimi hyvin, mutta oli todella pahaksi äänelle. Minun oli opittava rentoutumaan ja ymmärrettävä, mistä ääni lähtee.

– Tuolloin lauluopettaja näytti minulle muutaman hengitystekniikan, opetti minut rentouttamaan hartioitani ja totesi, että laulaessa tapahtuu aina virheitä. Noin pieniä juttuja ne lopulta olivat ja lopputuloksen kuulette Predator’s Portraitilla. Olen silläkin levyllä aika raakile, mutta yhtäkkiä en selvästikään enää jännittänyt laulamista niin paljon.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Tärkeitä oppitunteja ja mentoreita

Puhuessaan oppivuosista, Speed ei puhu mistään uran alkuvuosien kapsahduksista, vaan painottaa halunneensa kehittyä laulajana ihan aina. Siksi uusia oivalluksia on mahtunut matkan varrelle jopa ihan viime vuosina.

– Kymmenisen vuotta sitten ymmärsin vihdoin, että hei, äänen avaaminen ei välttämättä ole huono asia, Speed pudistelee päätään.

– Tämäkin piti tajuta kantapään kautta. Olin pahasti sairaani. Yritin silti selvitä kiertueen läpi, mutta ei siitä meinannut tulla mitään. Pyysin vinkkejä, miten lämmitellä ja avata ääntäni. Kokeilin joitakin ihan perus kikkoja ja vähemmän yllättäen ne jipot olivatkin aivan helvetin hyviä juttuja, joista en ole luopunut sen jälkeen.

– Kyseessä oli rundi, jossa soitimme sekä Soilworkin että The Night Flight Orchestran kanssa samoilla festareilla. Keikkojen välissä oli vain puoli tuntia. Olin aina avannut ääntäni Night Flightin kanssa, mutten koskaan Soilworkin, koska jotenkin naiivisti ajattelin, että eihän äänen avaamisella ole mitään tekemistä örinän kanssa.

– Olin kuitenkin örissyt jo 16-vuotiaasta asti. Olin jo pitkään tiennyt mitä teen. En juurikaan miettinyt ikääni. Ajattelin aina, että minähän olen ”vasta” sen ja sen ikäinen, mutta jossain kohtaa äänen suhteen on todellakin tehtävä töitä. Tuonhan luulisi olevan itsestäänselvyys, mutta olen ollut aina rundilla ja se voi aiheuttaa vähän vauhtisokeutta.

Speedin kasvoille nousee hymy, ja sitten hän vakavoituu. Hän tuntuu olevan täysin tosissaan, ja samalla vain puolivakavissaan.

– Jos teen musiikkia ja örisen niin pitkään, että alan kuulostaa ihan paskalta, enkä ymmärrä lopettaa, minua saa tulla vetämään ihan luvan kanssa turpaan. Lupaan sen. En halua olla se tyyppi, joka ei kunnioita tätä hommaa sen vertaa, ettei tajua menettäneensä jo parhaimman teränsä. Sitten kun en enää kuulosta hyvältä, haluan lopettaa.

Toisen tärkeän oppikoulun laulamisen suhteen Speed löytää ihan tietystä mentoroinnista.

2000-luvun alussa Speed pääsi ottamaan oppia taholta, jonka oppiin moni ei ole vuosikymmenten aikana päässyt: Soilworkin Natural Born Chaos -albumin (2003) tuotti Devin Townsend. 

Vielä tuolloin Townsend itsekin oli tunnettu Steve Vain -levyllä laulamisesta, Strapping Young Ladista ja muutamista sooloalbumeista, mutta hänenkin suuruutensa metallikansan silmissä oli vasta kasvamaisillaan. Silkka visionääri Townsend oli jo tuolloin ja Speedin mukaan ”hullusta kanadalaisesta” oli hänelle korvaamaton apu.

– Kolmen ensimmäisen levyn jälkeen olimme Soilworkin kanssa matkalla melodisempaan suuntaan ja olin menossa niin jyrkästi epämukavuusalueilleni, että olin todella epävarma Natural Born Chaosin suhteen, Speed myöntää.

– Se oli Devin, joka vakuutteli minut uskomaan itseeni. Siihen, että voin oikeasti olla hyvä LAULAJA, enkä vain ihan kelvollinen örisijä. Tiesin että osaan kyllä huutaa ja tiesin, että minulla on aika erilainen ääni, mutten oikein vielä tiennyt, mitä kaikkea voisin tehdä äänelläni. Olin ikään kuin jumissa jossain itse keksimissäni rajoitteissa.

– Devinillä ei ollut mitään rajoja. Olin kuullut hänen levyjään. Devin teki äänellään mitä huvitti. Hän saattoi äänittää vaikka muutaman minuutin instrumentaalin pelkästään ihmisäänille. Jotenkin Devin sai minut uskomaan siihen, ettei hänkään ole mikään sen kummempi kaveri kuin kukaan mukaan, ja jos hän pystyy, niin minäkin pystyn mihin vain.

Speed palasi vielä myöhemminkin Devin Townsendin oppiin Sworn to a Great Divide -albumilla (2007).

– Asuin viikkokausia Devinin kellarissa ja Devin tuotti kaikki laulut tuolle albumille. Oli kulunut joitakin vuosia Natural Born Chaosista ja olimme alkaneet kiertää todella paljon, joten halusin nostaa itseni jonkinlaiselle uudelle tasolle.

– Sanoisin että tuosta pisteestä eteenpäin aloin ikään kuin elää musiikkiamme ihan eri tavalla. En enää miettinyt asioita niin, että okei, tässä on oltava säkeistö örinällä, tässä kohdassa intro kertosäkeeseen puhtaasti, sitten kertosäkeessä vähän lisää vuorottelua tai mitään sellaista. Annoin vain tulla kuin olisin laulanut jotain melodeath-oopperaa, hah hah!

Kuva: Jaana Martinkauppi

Aina yli omien rajojen

Kahdentoista Soilwork-albumin varrelle mahtuu Speedin mukaan paljon kokonaisuuksia, joihin hän on jopa itsekriittisenä ihmisenä itsekin varsin tyytyväinen.

Joukossa on yksi jopa hieman yllättävä albumi, jonka lauluraidat onnistuivat Speedin mukaan erityisen hyvin.

– Olen tehnyt viime aikoina Soilworkin ”kolmekymppisten” kunniaksi paljon videoita, joissa olen muistellut vanhoja levyjämme, ja se on saanut minut palaamaan moniin vanhoihin levyihimme enemmän kuin aikoihin.

– Tietysti tässä käy niin, että ihan vanhimmilta levyiltä löytyy paljon hetkiä, joita ei voi oikein kuunnella ihmettelemättä, että miksi ihmeessä tein asian noin. Seuraavaksi haluaisi jo äänittää koko albumin uudelleen. Ja sitten tajuan, ettei siinä olisi mitään järkeä. Ja viimeisenä ymmärrän, että tämähän kertoo vain siitä, että kehitystäkin on tapahtunut.

– The Living Infinite (2013) on albumi, josta olen erityisen ylpeä. Otimme ihan hirvittävän riskin, kun päätimme tehdä tupla-albumin. Se olisi voinut epäonnistua ihan täysin. Samalla se antoi myös valtavasti vapauksia. Nyt ei tarvinnut miettiä perinteistä levyn kaarta, eikä laulusovitustenkaan suhteen tarvinnut miettiä sitä, mihin oli itse tottunut.

– Levyllä on kokonaan puhtaasti laulettuja ja kokonaan öristyjä kappaleita. Kun biisejä oli noin paljon, niiden parissa sai kokeilla ihan mitä tahansa. Se oli ikään kuin meidän ”syteen tai saveen” -albumimme. Se taisi mennäkin ehkä hieman tutkan alta monille, koska tupla-albumi on aina haaste, mutta olen itse todella ylpeä siitä levystä.

Tässä kohdassa esille nousee asia, joka on monille laulajille sitä kaikkein ankeita pakkopullaa: Studio.

Moni laulaja kokee studion olevan kliininen ympäristö, jossa on jopa vaikeaa laulaa samalla intensiteetillä kuin yleisön edessä livenä. Speed ei mieti hetkeäkään ennen kuin hän sanoo olevansa tässä asiassa ihan toista maata.

– Siis minähän rakastan studiossa laulamista, Speed hekottelee ja sanoo ymmärtävänsä, että on asiassa poikkeava.

– Minua ei rasita ollenkaan se, ettei paikalla ole yleisöä. Studio on studio, ja keikat ovat keikkoja. Energiat ovat täysin erilaiset. Pidän paljon siitä, kun biisiluonnostelmien kanssa pääsee studioon hyvien kavereiden kanssa ja ilmoilla on jännitystä, kun kukaan ei vielä ihan täysin tiedä, millaisen muodon albumi saa, ja sitten lähdetään vain tekemään.

– Puhumattakaan siitä, millä tavalla studiossa voi tehdä kaikkensa äänellään. Minä saatan ottaa paljon erilaisia ottoja ja etsiä juuri sitä oikeaa soundia. En voisi kuvitellakaan olevani sellainen laulaja, joka vetää kaiken ykkösellä purkkiin ja lähtee sitten kotiin. Haluan todella kokeilla ääneni kaikkia rajoja ja äänittää kaiken siten, että se tuntuu oikealta.

Lopulta Speed kertoo vielä yhden tärkeän lauluopin, jonka hän otti haltuun The Night Flight Orchestran omalaatuisen melodisen rockin parissa juurikin studiossa vuosikymmen sitten, ja joka muutti häntä laulajana.

– En voi uskoa itsekään, että sanon tämän ääneen, mutta kaikkien kannattaa treenata falsettia, yhäkin isokokoinen Speed sanoo, nousee puolittain seisomaan ja osoittaa, mistä kohtaa kurkupäästä koko ruumiin kantama ääni lähtee.

– Falsetti on jotain sellaista, mistä pidin aina vanhoissa kasaribändeissä. Jossain kohtaa The Night Flight Orchestran tekemistä halusin kokeilla yhä paremmin itsekin, miten se lähtee. Olin taas epämukavuusalueellani, mutta pienellä treenillä sainkin aikaiseksi erittäin korkeita ääniä. Samalla löysin itsestäni kokonaan uuden laulajan.

– Kun lähdimme kiertueille, missä käytin myös falsettia paljon enemmän, huomasin sen olevan itselleni se kaikkein äärimmäisin laulamisen muoto. Kun selvisin falseteista, selvisin kaikesta muustakin. Haluan aina kuulostaa siltä kuin vetäisin kuin viimeistä päivää ja minusta falsettilauluni teki minusta jälleen hieman äärimmäisemmän laulajan.