Henri Koivula on useampaan otteeseen löytänyt itsensä epätodellisista tilanteista. Soittamassa bändeineen paikoissa, joihin hän ei voinut kuvitella päätyvänsä. Ei varsinkaan 90-luvun alkuhämärissä, kun hän perusti ensimmäisiä bändejä.

Vuonna 1994 perustettu Throes of Dawn on soittanut Kaukasuksella, Armeniassa ja Georgiassa. Koivulan mukaan ne olivat hienoja paikkoja, joihin hän ei ehkä muuten olisi ymmärtänyt matkustaa. Shape of Despair, johon Koivula liittyi vuonna 2011, on sekin soittanut muun muassa Meksikossa ja New Yorkissa, joista nuori Koivula saattoi vain haaveilla.

– Tietysti olen tehnyt kaikkea tätä syvästä intohimosta musiikkia kohtaan, mutta matkan varrelle on mahtunut myös niitä syvän turhautumisen hetkiä, joiden suhteen ihmiskohtaamiset ympäri maailmaa ovat olleet tärkeitä, laulaja avaa keskustelun.

– Ovathan ne merkittäviä hetkiä, kun olet toisella puolella maailmaa ja siellä ihminen tulee luoksesi juttelemaan ja kertoo, ettei häntä olisi enää olemassa ilman musiikkiamme. Ei sellaista voi ihan täysin tajuta, mutta ne hetket valavat uskoa siihen, että ehkä nämä meille tärkeät tekemisemme merkitsevät myös muutamille muille ihmisille jotakin.

Molemmat Koivulan pääasialliset yhtyeet, Throes of Dawn ja Shape of Despair, lukeutuvat niin sanotusti keskikokoisiin bändeihin, jos asian voi niin muotoilla. Kyse ei ole ihan pienistä orkestereista, muttei kovin suuristakaan.

Tällaiset bändit ovat niitä kaikkein vapaimpia tekemään asioita ja toteuttamaan itseään haluamallaan tavalla, mutta kolikon toiselta puolelta löytyy se, että juuri tällaisien yhtyeiden pyörittäminen voi olla kaikkein työläintä.

Koivula on kuitenkin saanut yli 30 vuoden aikana huomata, miten paljon vapaus ja esiintyminen hänelle merkitsevät.

– Sitä on vaikea sisäistää, miten paljon esiintyminen ja laulaminen itselle merkitsee. Aina se ei ollut kovin mukavaa ja oikeastaan aika kaukanakin siitä. Introvertti ihminen kun olen aina ollut.

– Surumielinen musiikki on aina ollut se asia, johon olen ollut mieltynyt. Aloin kuunnella metallia jo todella nuorena, eikä kestänyt kauaa, kun sisältä löytyi se halu tehdä musiikkia ja soittaa bändeissä. Voisi kai sanoa, että tässä ollaan yhä ihan sillä samalla tiellä, joka musiikin parissa jo lukioikäisenä alkoi, vaikka kaikki muu elämässä onkin muuttunut.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Bändissä ysärin alkuhämärissä

Tuntuu että siitä on ikuisuus, kun elettiin 90-luvun alkua. Metallimusiikki oli ihmiselämään verrattuna korkeintaan teini-iässä ja varhaisen heavy metalin rinnalle tuli koko ajan äärimmäisempiä ja äärimmäisempiä metallin muotoja.

Vuonna 1977 syntynyt Koivula perusti ensimmäisen bändinsä Jani Heinolan kanssa, ja kaksikko kuuluu yhä Throes of Dawniin. Varhaisina aikoina sitä edeltäneen bändin tuolloinen kokoonpano taipui hyvinkin paljon death metaliin.

– Death metal ei kuitenkaan ollut meidän juttu ja pian löydettiin pari muuta jamppaa, jotka olivat samalla linjalla, eli pitivät ihan erilaisesta metallista. Dissectionin The Somberlain (1993) ja Sentencedin North From Here (1993) oli juuri julkaistu, ja mekin halusimme Throes of Dawnia perustaessamme tehdä heti jotain syvempää kuin death metalia.

Koivula ei halunnut olla mikään bändin keskushahmo tai rock-tähti, mutta tästä huolimatta hänestä tuli kuitenkin laulaja. Muut jäsenet valikoituivat nopeasti ja Koivula päätti alkaa solistiksi, koska örinäkin lähti ihan hyvin.

– Kitaraakin joskus yritin, mutta se ei vain ollut se oma juttu. Siinä iässä ei tainnut olla sellaista kärsivällisyyttä, että olisi jaksanut sellaista paneutumista. Minulle sopi lopulta hyvin se mikin kanssa heiluminen.

– Tässä oli myös se, että sanoitukset merkkasivat itselle paljon. Laulajana pystyin lyriikoiden kautta maalaamaan sitä mielenmaisemaani sanoihin. Varhaisten vuosiemme toinen kitaristi Toni Jokinen teki myöskin lyriikoita jonkin verran, mutta lopulta se jäi kokonaan minulle ja tässä vuosikymmenten varrella siitä on pitänyt koko ajan vain enemmän.

– En edelleenkään pidä itseäni mitenkään erinomaisena laulajana, mutta kyllä varhaisista vuosista on kehitystä tullut. On tapahtunut sellaisia oivalluksia, jonka ansiosta lauluun on tullut uskallusta ja heittäytymistä eri tavalla.

Throes of Dawn perustettiin vuonna 1994. Kenellekään suomalaisille ei voi mainita moisia vuosilukuja ilman, että mieleen tulee ensimmäisenä karut lama-ajat, mutta samalla 90-luvussa oli myös jotain viatonta.

– Sanotaan näin, että aikaa oli tehdä musiikkia, Koivula sanoo ja naurahtaa sitten, että tuli koulussakin käännyttyä.

– Muistan kyllä hyvin sen, että ikinä ei ollu rahaa tehdä mitään. Kaikki oli aina jotenkin tuskan takana. Sitä piti korjata tekemällä asioita paljon itse. Se oli myös sellaista aktiivista aikaa. Vaasassakin oli paljon bändejä, oli paljon keikkoja ja tuolloin nuorena pystyi kuitenkin tekemään kaikkea koko ajan, ennen kuin elämän velvollisuudet tulivat vastaan.

Millaista introvertin vasta bändin perustaneen metallinuorukaisen oli lähteä laulajana keikoille noihin aikoihin?

– No tuolloinhan vedettiin tietenkin aina ihan hirveät pleksit, Koivula naurahtaa.

– Kaljaa juotiin niin paljon, ettei tuntunut enää missään, ja sitten mentiin lavalle huutamaan. Se oli se kaava mitä käytettiin aika pitkäänkin. Ei siitä parhaita keikkoja tullut, mutta se jotenkin se kuului asiaan. Ei tule tehtyä noin enää nykyään. Ei varsinkaan kun on niin paljon puhtaita lauluja mukana. Se ei meinaan kuulosta ihan kauhean hyvältä.

Istumme Koivulan kanssa parhaillaan Thrasherie Barissa, joka on pitänyt tamperelaista metallibaarikulttuuria yllä jo kymmenkunta vuotta. 90-luvun puolivälissä metallikulttuuri oli Suomessa hieman tottumattomalla tasolla.

Koivulan mieleen tulee eräskin kerta, kun Throes of Dawnin piti soittaa Tampereen muinaisella I-Klubilla.

– Vuosi taisi olla 1995. Keikan järjestäjä ilmoitti keikasta alueen paikallislehtiin puhelimitse. 

– Lehden mainosvastaava ei saanut millään selvää bändin nimestä. Varsinkin sana ”Throes” oli hankala, joten järjestäjä yritti tavata nimeä hänelle. ”Se on T.H.R.O.E.S eli Tauno, Heikki, Risto, Oskari, Esko, Sakari of Dawn.” Kuinka ollakaan, kun lehti ilmestyi, luki tapahtumat osiossa: Tauno, Heikki, Risto, Oskari, Esko, Sakari of Dawn.

Tällaisien hauskojen sattumusten ohella Koivula manailee sitä, ettei Throes of Dawnin kokoluokan bändissä toimiminen ole ollut aina helppoa siinäkään mielessä, millaisia pykäliä varhaisissa levytyssopimuksissa oli.

– Meille tuli joskus netissä myynnissä vastaan levy, jossa oli erilainen kansi. Joku meistä tilasi sen levyn, tutkittiin sitä vähän tarkemmin ja sen oli julkaissut jenkkilafka, Magic Records.

– Pistimme sinne viestiä. Siellä ihmeteltiin, että eikö me tiedetty, että he ovat lisensoineet meidän levyjä. Että eikö levy-yhtiö ole ilmoittanut meille mitään? Selittivät, että tekivät kannen uudelleen, koska se oli vähän tylsä. Olivat lisänneet kanteen pääkallon ja tarran, jossa luki ”brutal black metal.” Se oli sellainen hetki, ettei sitä meinannut uskoa.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Totutusti tutkan alla

Throes of Dawnin suurin vakio on ollut muutos. Jos kuuntelee bändin Pakkasherra-debyyttiä (1997) ja toistaiseksi tuoreinta albumia Our Voices Shall Remain -albumia (2016) rinnakkain, eroavat ne toisistaan kuin yö ja päivä.

Bändi työstää parhaillaan uutta materiaalia, joka sekin eroaa kaikesta menneestä paljon. Kuitenkin jossain siellä kaiken keskellä on aina ollut ”se jokin”, minkä perusteella kaikki bändin erilaiset levyt tunnistaa Throes of Dawniksi.

– Kyllä ne on ne melodiat, jotka meidän musiikkia ovat aina värittäneet, Koivula miettii.

– Siinä rinnalla ovat sitten aina kulkeneet myös tietynlainen progressiivisuus ja tunnelma. Sieltä ihan alusta asti haluttiin tehdä kappaleita, joissa on paljon melodisuutta, paljon synaa ja vähän mietitympiä sovituksia.

– Tottakai matkan varrella omakin musamaku on muuttunut aikalailla. Me todettiin jo aika varhaisessa vaiheessa, että vaikka se 90-luvun black metal onkin hienoa, niin se on jo tehty. Me haluttiin tehdä jotain muuta. Kyllä kai niitä Pakkasherra-juttuja olisi voinut soittaa loputtomasti, mutta me haluttiin luoda aina itsemme uudestaan.

Koivula kuvailee, että ajan saatossa Throes of Dawnin tapa säveltää on mennyt yhä enemmän hetkessä elämisen suuntaan: Nykyään bändi kokoontuu yhteen ja alkaa vain soittamaan, tietämättä itsekään, mitä sessioista syntyy.

– Se on aika vapaa tapa tehdä musiikkia, mutta myös todella työlästä ja hidasta. Toisaalta mukaan mahtuu paljon pieniä, mutta sitäkin merkityksellisempiä oivalluksia, kun erilaiset osat yhdistyvät toisiinsa ja kun fiilistelemme yhdessä, miten mikäkin juttu voisi toimia sen toisen osan rinnalla. Siitä syntyy aika erilaista musiikkia.

30 vuoden toimintansa aikana Throes of Dawn on aina pysynyt maltillisen kokoisena yhtyeenä. Sen voisi ajatella olevan bändille kuin bändille haastava asia. Miten tehdä bändistä kannattava? Pitääkö kiertueita tai keikkoja tehdä persnetolla? Onko levyjen julkaiseminen ylipäänsä järkevää? Puhumattakaan kalliista keikoista?

Kolikon toiselta puolelta löytyy juuri se asia, mitä Koivula juuri kuvaili: Täydellinen vapaus.

– Joillekin ihan varmasti sopii se, että levyjä tehdään tiuhaan tahtiin ja ollaan jatkuvasti kiertueilla, mutta se ei koskaan ole oikein ollut meidän juttu Throes of Dawnissa, mutta bändistä ei ole muodostunut velvollisuuskaan.

Varsinkin 2000-luvun varrella Throes of Dawnilla oli myös pieniä mahdollisuuksia kasvatella itseään astetta suurempaan kokoluokkaan. Ensin Dreams of the Black Earth (1998) ja Binding of the Spirit (2000) keräsivät kulttisuosiota ympärilleen, ja Quicksilver Clouds -albumilla (2004) bändi loi jotain ihan erilaista.

Koivula myöntää, että vaikkei bändi tähdännytkään kasvuun, ei turhautumiseltakaan vältytty.

– Matkan varrelle mahtui aika koomisiakin tilanteita, kun saimme vihdoin vaikkapa Saksan keikan 2000-luvun puolivälissä ollessamme Firebox Recordsilla tai hieman sen jälkeen, ja innostuimme kovasti reissusta.

– Matkustimme Saksaan ja nopeasti ilmeni, että keikan järjestäjä luuli meidän julkaisseen vain Pakkasherra-levyn. Muut bändit tapahtumassa olivat kunnon surina black metalia. Hetken asialle naureskeltuamme kyselimme järjestäjältä, että onko Throesin muu tuotanto tuttua ja se ihmetteli ääneen, että mitä, oletteko te oikeasti julkaisseet jotain muutakin?

– Tuo oli hyvä osoitus siitä, että vaikka tietyt kuulijat ovat meidät aina löytäneetkin, olemme silti menneet aina hieman tutkan alla. Se on silti sopinut meille jotenkin hyvin. Olemme saaneet tehdä itsemme kuuloista musiikkia.

Erityisesti The Great Fleet of Echoes -albumin (2010) kohdalla vaikutti hetken aikaa siltä, että Throes of Dawnin progressiivinen dark metal alkoi tavoittaa yhä useampia kuulijoita, mutta bändin elämään tämä ei juuri vaikuttanut.

– Noihin aikoihin meille tarjottiin lämppäripestiä erään isomman suomalaisen bändin kiertueella, ja sehän olisi maksanut meille 25 000 euroa. Sinne samalle rundille meni mukaan toinen suomalainen bändi, jonka levy-yhtiö maksoi sen reissun, mutta bändi jäi siitä kokemuksesta lafkalle velkaa, joten paitoja piti varmaan myydä aika paljon.

– Soitettiin tuolloin paljon Venäjän ja Ukrainan suunnalla, mitkä olivat hauskoja aikoja. Nyt tilanne maiden välillä on surkea. Sen muutoksen Venäjällä aisti jo tuolloin. Kun soitettiin vuosia Throesin jälkeen Shape of Despairin kanssa Moskovassa, miliisiporukoita oli kaikkialla ja tunnelma oli todella uhkaava, vaikka ei tulevaa voinut arvata.

– Emme mene Venäjälle enää koskaan. Ukrainan keikkoja muistelee silti yhä haikeudella. Tuossa konfliktissa voi mennä vielä vuosia. Se on kammottavaa. Nyt jälkeenpäin on vain outoa ajatella, että tuolloin soitimme tuolla rajan molemmilla puolilla ja sitten maailmantilanne muuttui nopeasti ja jyrkästi siihen, millaisena se tunnetaan nyt.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Kiinni taiteessa ja irti tekemisistä

Koivula kertoo, että kaikkia hänen bändejään on yhdistänyt se, että ne ovat olleet varsin epädramaattisia yhteisöjä. Esimerkiksi Throes of Dawnin kitaristi Jani Heinolan kanssa ystävyys on jatkunut reilusti yli 30 vuotta.

Hetken tätä kaikkea mietittyään Koivula sanoo, että vaikka bändeissä on vallinnut aina mahdolllisuus tuota omaa luovuuttaan esille, on jopa hänellä itsellään ollut opettelemista siihen, että antaa muiden kajota sovituksiinsa.

– Tunnistan kyllä taiteellisissa asioissa itsestäni sen, että olen luonteeltani todella periksiantamaton ja itsepäinen.

– Olen löytänyt itseni miettimässä, että miksi en muka voisi luottaa muihin? Että miksi on niin vaikeaa päästää irti omasta visiosta vaikka sen verran, että muut työstävät jotain juttua silloin, kun itse ei ole paikalla. Siihen on pitänyt oppia vuosikymmenten varrella. Työstän päässäni niin intensiivisesti sitä musiikkia, ja se visio on niin vahva että olen todella syvästi kiinni siinä luomistyössä.

Throes of Dawnin edellisestä albumista on kulunut aikaa 10 vuotta. Koivula vakuuttaa, että uusi albumi on työn alla. Hän listaa jopa hieman huvittuneesti arkisiakin asioita, jotka ovat venyttäneet levyn tekoa suunniteltua pidempään.

– On musiikkia onneksi syntynytkin koko ajan ja luvassa on aika erilainen albumi, jossa on paljon pitkiä kappaleita, kasarimelodioita ja levyn pisin kappale taitaa kestää sellaiset 25 minuuttia, joten kyllä se sieltä pikkuhiljaa valmistuu.

– Edellinen albumi syntyi jotenkin todella sujuvasti ja lähdimme tämän levyn tekoon sellaisella asenteella, että ehkä tämäkin syntyy samaan tapaan. Pitkistä kappaleista on kuitenkin tullut yhä pidempiä, niissä on niin paljon erilaisia osioita ja meille on niin tärkeää, että pienimmätkin jutut musiikissa ovat kohdallaan, ettemme ole kiirehtineet.

– Kolme kappaletta on nyt miksattuna ja neljä kappaletta miksataan loppuun elokuussa. Nyt tämä kaikki tuntuu taas oikein hyvältä, mutta viime syksynä oli kyllä sellainen hetki, että pelättiin haukanneemme liian ison palan, hah hah!

Throes of Dawn on panostanut aina albumeihinsa niin paljon, että Koivulakin myöntää, ettei juuri palaa vanhojen albumien äärelle niiden valmistuttua ja silloin kun palaa, kokemus on hieman haasteellinen.

Hän tarkentaa tarkoittavansa tällä sitä, että ajan kuluessa monet ratkaisut levyillä alkavat tuntua oudoilta ja tekniikkakin oli varsinkin varhaisina vuosina varsin rajoittunutta.

– Kun äänitettiin Pakkasherraa Egotrip Studiolla Lempäälässä 1996, siellä oli syntikat, johon piti ladata korpulta erilaisia soundeja. Siellä piti olla jokin ihan huippu syna, joka mainittiin kalustossa, mutta olivatkin lainanneet sen.

– Se kyllä kuuluukin sillä levyllä. Kunnon lo-fi -soundia. Onpahan ainakin todellakin ug-soundit. Siellä me kokeiltiin, että miltä korpulta tulee mitäkin soundeja ja olihan sekin tapa käyttää viikon mittaista studioaikaa. Kai Hahto oli meidän mukana rumputeknikkona. Ilmankos sen levyn paras puoli onkin rumpusoundit. 

– Paljon on puhuttu ja Woodcut Records on hieman kärttänytkin, että tehtäisiin levystä uusi miksaus. Meillä on kyllä levyn tiedostot tallessa. Kyllä se levy on tuotantonsa puolesta aina jäänyt jotenkin kaivelemaan. Siltä levyltä puuttuivat keskiäänet kokonaan. Ihan oikein levy oli äänitetty, mutta miksauksessa asiat eivät menneet ihan maaliin.

Throes of Dawnin jatkuvan eteenpäin menemisen toinen puoli on ollut aina se, että monet bändin levyt on otettu vastaan ihmetyksellä ja on saattanut kulua aikaa vuosia, tai vuosikymmeniä, ennen kuin niitä on alettu hehkutella.

– Kyllä meiltä on ihan viime aikoinakin toivottu, että Dreams of the Black Earth tulisi saataville jossain ostettavassa muodossa ja eihän se ihan mahdotonta ole, että palattaisiin vielä noihin ja vaikka vinyyli tulisi. Saa nähdä.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Doomiakin doomimpi kanava

Viimeiset 15 vuotta Koivula on laulanut myös täysin toisenlaisessa bändissä: Jo vuonna 1995 Raven-nimellä perustetussa funeral doom -yhtyeessä Shape of Despair, jonka kanssa Koivula on tehnyt myös kaksi albumia.

Koivula puolestaan toteaa, että oikeastaan Throes of Dawn ja Shape of Despair eivät ole niin erilaisia kuin voisi luulla.

– Moni on sitä sanonut, että nämä ovat ihan eri maailmoista, mutta minulle näissä on aika paljon samaa. Minulle nämä ovat kaksi erilaista kanavaa, joissa se kehys on kyllä erilainen, mutta se henki huokuu paljon samaa. Throesin soundi on paljon vapaampi, Shapessa taas tarkempi, mutta silti niissä saa purkaa itsestään hyvin samanlaisia asioita.

– Näiden bändien kanssa on saanut huomata, miten paljon se musiikki itselle merkitsee. Tänä keväänä perheessäni oli hyvin ikävä perhetapahtuma, kun 8-vuotias tyttäreni sai vakavan aivoverenvuodon. Sellainen muuttaa perspektiiviä, kun oma tyttö on teho-osastolla ja ikuisuuden tuntuisena aikana ei voi tietää, miten tulee käymään.

– Kun kaiken tuon jälkeen meni viimein Tavastialle laulamaan Shape of Despairin kanssa, niin kyllä se tuntui hyvältä. 90 minuuttia huutoa tyhjyyteen. Se oli todella mieleenpainuva hetki, joka osoitti todella suoralla tavalla myös minulle itselleni jälleen kerran, että Shapen kaltainenkin mustuus voi vapauttaa ja purkaa solmuja ihan omalla tavallaan.

Tämä saa Koivulan muistelemaan sitä, miten hän päättyi Shape of Despairiin ikään kuin pitkän harkinta-ajan jälkeen.

– Throes of Dawn ja Raven olivat molemmat samalla kokoelmakasetilla. Muistan kun kuuntelin sitä kassua ajaessani autoa ja jouduin pysähtymään kuuntelemaan ihan haltioissani Shapen kappaletta. Olin ihan puulla päähän lyöty.

– Shape of Despairin ensimmäinen levy ilmestyi ja vähän tämän jälkeen olin sattumalta Rapturen keikalla jossa soitti samoja jäseniä. Juttelin siellä Jarnon (Salomaa, kitara) kanssa ja sanoin, että jos joskus tarvitsette laulajaa, niin olen kyllä kiinnostunut. En edes tiennyt, että Pasi (Koskinen) oli ihan noihin aikoihin liittynyt bändiin. Kului vuosia, muutin siinä välissä Helsinkiin, ja törmäiltiin sitten uudelleen.

– Meillä oli Jarnon ja Janin kanssa bändiviritelmä, josta tuli myöhemmin Counting Hours. Samalla oli hieman puhetta, että mitä Shapelle kuuluu? Jarno oli aika vaitonainen asian suhteen. Meni jonkin aikaa, kunnes Jarno soitti ja kysyi, että muistanko kun aikoinaan sanoin, että olisin kiinnostunut laulajan pestistä? Jarno kysyi, haluaisinko tulla kokeilemaan?

Siinä vaiheessa kun Koivula liittyi mukaan Shape of Despairiin, ajatuksena oli tehdä uusi albumi, mutta myös keikkailla. Ennen tuota ajanjaksoa Shape of Despair ei ollut keikkaillut lainkaan.

– Me tehtiin Monotony Fieldsille (2015) aika erilaisiakin kappaleita, mutta lopulta siitä tuli vielä paljon doomimpi kuin miltä oli aluksi vaikuttanut. Joitakin kappaleita me jopa hidastettiin vielä entuudestaan ja maksimoitiin se laahaus.

Shape of Despair on aina eronnut kaikkein jyrkimmästä funeral doom metalista. Bändin verkkaisessa ja äärimmäisen raskaassa metallissa on aina ollut ihan tietynlainen kuulas, karulla tavalla kaunis ulottuvuutensa.

– Kyllä myöskin Shapen sydän on melodioissa, Koivula sanoo samoin kuin totesi Throes of Dawninkin suhteen.

– Jarnon taito säveltää vaikuttavia melodioita on ihan omaa luokkaansa. Niissä on jotain sellaista, mikä saa ihokarvat nousemaan pystyyn välittömästi. Jarno on todella omistautunut musiikille ja se kuuluu Shapessa. Shapessa ja Throesissa on yhteistä myös se, etteivät Shapenkaan albumit ole koskaan olleet keskenään samanlaisia.

Throes of Dawnia Koivula oli aikoinaan perustamassa, mutta Shape of Despairin kohdalla tarina oli hyvin erilainen, kun hän liittyi lähes parikymmentä vuotta vanhaan bändiin, jolla oli jo pitkä ja osin monimutkainenkin historiansa.

– Olihan Shapeen liittyminen suuria kunnia, mutta samalla tunsin Otson (Toni Mäensivu) ja Pasin laulutavan bändissä niin hyvin, että isot saappaat siinä oli täytettävänä. Sitä piti lähteä tekemään omalla intohimolla.

– Halusin kunnioittaa Shapen historiaa, mutta toteuttaa myös omaa visiotani. Siksi mukaan tuli myös puhtaita lauluja ja hieman erilaisia laulusovituksia. Samalla aloin treenata yhä keskittyneemmin matalaa örinää, joka oli todella erilaista näin hitaassa musiikissa. Kaikki hengittäminen ja laulujen sovittaminen oli erilaista kuin mihin olin tottunut.

– 90 minuuttia Shape of Despairia käy väkisinkin äänen päälle. Sitä sai opetella kantapään kautta, jotta ääni kestää vielä puhtaatkin laulut. Siinä ei saa öristä liian lujaa. Monitorointi auttaa asiassa todella paljon. Se auttoi keskittymään tekniikkaan sen sijaan, että olisi vetänyt koko ajan vain kovempaa ja kovempaa, kunnes jäljellä on vain pihinää.

– Shapen keikoilla on myös keskityttävä todella tarkkaan. Siinä on pitkiä välejä ilman laulua, kierrot ovat todella pitkiä, laulujen rytmitysten on oltava täsmälleen oikeanlaisia ja jos ei itse osu oikeaan, se menee kaikilta pieleen.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Merkityksellistä itseilmaisua

Sekä Throes of Dawnin että Shape of Despairin kohdalla voi sanoa, että sekä musiikkki että yhtyeen keikat ovat syvempiä kokemuksia kuin vain keikkoja. Niistä löytyy ihan oma, suorastaan hengellinen latauksensa.

Koivula muuttuu mietteliääksi, kun hän ajattelee sitä, miten suuri merkitys juuri tällaisissa bändeissä laulamisella on hänen oman päänsä kannalta. Siitä hän on varma, että ne ovat vaikuttaneet häneen paljon.

– Onhan se ihan korvaamatonta, että elämässä on tällainen Throesin kaltainen kevyempi ja Shapen tapainen äärimmäisen raskas kanava, jonka kautta ilmaista itseään ja siten purkaa myös tuntojaan lavalla ollessaan.

Tästä päästäänkin Koivulan molemmille orkestereilleen kirjoittamiin sanoituksiin. Niilläkin on paljon yhteistä. Aiheet voivat olla hyvinkin erilaisia, mutta Throes of Dawnin ja Shape of Despairin sanoituksia voisi kuvailla runollisiksi?

– Minulla on aina ollut eräänlainen viha-rakkaus -suhde sanoittamisen, Koivula myöntää.

– Teen sitä joskus todella kauan. Teen ja teen ja teen vielä uudestaan, koska löydän aina sanoihin jonkin uuden kulman ja haluan muovata niitä. Nykyään olen alkanut viedä sanoittamista enemmän siihen suuntaan, etten hiero niitä ihan liikaa, haluan vangita niihin jonkin tunteen ja kun se juttu löytyy, uskallan hyväksyä, että tämä on oikeasti tässä.

– Sanoittamisestakin voi tehdä todella vaikeaa. Siis ihan tahallaan. Jos haluaa aina löytää sanoituksiin jotain uutta tai erikoista, se muovaaminen ei muutu koskaan, mutta se aihe saattaa kadota sinne kaiken keskelle. Arvotan itse kuitenkin aina bändejä, joilla on hyvät lyriikat ja se on metallissakin minusta todella arvokasta, että tekstit ovat hyviä.

Koivula tarkentaa kirjoittavassa useimmiten musiikki edellä. Eli musiikki tulee ensin, ja sanoitukset sitten.

– Sen ansiosta joskus käy myös niin, että tekstin kirjoittamisessa menee vain 5 minuuttia, kun ihan tosissaan heittäytyy siihen kappaleeseen ja antaa tekstinä tulla vain juuri sen, mitä se musiikki oman itsen läpi kanavoi.

– Joskus riittää vain yksi ainoa lause. Kappale alkaa aueta siitä. Sitä on vaikeaa ennakoida. Sanoittamisessa on lopulta ainakin minun tapauksessani yllättävän vähän tietoista tekemistä. Minun teksteissäni on paljon alitajuntaa, sanoja tulee vain jostain ja sitten kun palaset loksahtelevat paikoilleen, niin sen kyllä tietää heti, että tämä toimii.

Koivula kertoo lukevansa runoja sekä suomeksi että englanniksi, mutta varsinaista suosikki kirjoittajaa hänellä ei ole. 

– Tuntuu että kaikilla on ne hyvät ja vähemmän hyvät kautensa, vähän kuin muusikoillakin, ja tietysti jotkut tekstit puhuttelee eri tavalla eri aikoina luettuna. Jos kuitenkin jotain nimiä pitäisi mainita, niin Sylvia Plath, Paul Celan, Tomas Tranströmer, W.S.Merwin ja Pentti Saaritsa ovat jääneet mieleen.

Omista teksteistään Koivula nostaa esille Shape of Despairin The Distant Dream of Lifen ja Reflection in Slow Timen.

– The Distant Dream of Life on simppeli teksti, mutta toimii ehkä juuri siksi. Se on niin auki kirjoitettu, ja silti niin epämääräisesti, mikä saa sen kappaleen toimivaan kokonaisena kappaleenakin myös livenä todella hyvin. Sitten taas Reflection in Slow Time on juurikin sellainen kappale, joka on kirjoitettu 5 minuutissa, ja kävellessä. Se toimii.

Lopulta kaikesta tästä puhuttuaan ja keskustelumme aikana varsinkin elämänsä mennyttä 30 vuotta mietittyään Koivula hymyilee, että elämä olisi täysin erilaista, jos musiikki ja bänditoiminta eivät olisi olleet osa sitä.

– Musiikki on aina ollut iso juttu minulle ja on edelleen. Musiikin vuoksi on tullut tehtyä todella isoja ratkaisuja elämässä, jotta voi jatkaa itsensä ilmaisemista ja purkamista juuri näiden kanavien kautta, Koivula pyörittelee.

– En varmaan edes asuisi Helsingissä, jos en olisi kuulunut Throes of Dawniin. Kun Bindingin jälkeen pistettiin bändiä uudelleen kasaan, sanoin Janille, että hanki muut jäsenet, niin hankin duunin Helsingistä ja päästään taas soittamaan. Jo yksin ilman tuota ratkaisua elämäni jollaisena sen nyt tunnen, olisi täysin erilaista tälläkin hetkellä.

– Hyvä asia tässä on ollut se, että elämä on nyt ollut tällaista kuin on nimenomaan hyvässä mielessä. Asiat ovat hyvin juuri nyt sellaisena kuin on. Saan tehdä haluamiani asioita juuri sen verran kuin on hyvä. Saan tehdä vapaasti sitä, mistä kaikkein eniten nautin, ja se mitä teen tuntuu merkitykselliseltä. Se on aika harvinaista tässä maailmassa.