Ihsahn, miltä tuntui täyttää viime lokakuussa 50 vuotta? Onko se paljon, vähän vai juuri sopivasti?

Ennen kuin annetaan Ihsahnin vastata, muistutetaan itseämme siitä, että Ihsahn oli vasta 16-vuotias, kun Emperor julkaisi ensimmäisen demonsa, joka oli jo ihan täyttä Emperoria. Ihsahn oli vasta 26-vuotias, kun Emperor julkaisi viimeisen levynsä. Tämän jälkeen Ihsahn on tehnyt soolouraa jo kahdeksan albumin ajan.

Nyt istumme Ihsahnin kanssa Tampereen Pyynikillä, vanhan tehdasalueen sisäpihalla. Samassa rakennuksessa sijaitsee nykyään hotelli. Ihsahn on aikeissa soittaa myöhemmin samana päivänä soolobändinsä kanssa uudella Ankea Festivalilla. Ilta on siitä ainutlaatuinen, että hän jakaa lavan peräti kahden sukulaisensa kanssa. Palataan siihen pian.

Sitä ennen aloitetaan sillä, miten paljon Ihsahn on ehtinyt ikäkriiseillä. Jos on.

– Minä itse ajattelin teini-ikäisenä, että ihmisen elämä on käytännössä loppu, kun hän täyttää 30 vuotta, Ihsahn virnistää lempeästi ja katselee sitten hetken aikaa ympärilleen, ennen kuin hän jatkaa selvästi mietteliäämmällä äänensävyllä.

– En voi mitenkään vähätellä sitä, miten onnekas olen ollut. Jopa ensimmäinen sooloalbumini täytti juuri 20 vuotta. En voisi mitenkään olla nuorempi, kun ottaa huomioon sen, miten paljon olen saanut tehdä musiikkia. Päinvastoin. Jos ajattelisin musiikkia urana, olen jo tehnyt tavallaan useamman elämän edestä musiikkiuraa.

Halusi asian ajatella urana tai ei, Ihsahnin elämäntapa musiikissa sai räjähtävän alun jo heti, kun norjalainen black metal -legenda Emperor julkaisi ensimmäiset EP:nsä ja albuminsa yli 34 vuotta sitten.

Emperor on leimannut Ihsahnin elämää aina. Varsinkin hänen soolotuotantonsa alussa. Aina kun puhutaan Ihsahnista, puhe kääntyy Emperoriin. Ihsahn myöntää, että parikymmentä vuotta sitten hän antoi tämän vaivata itseään.

– Elämäni tarina on aina ollut se, että teen jotain mielestäni hienoa, siihen suhtaudutaan hieman epäillen, mutta 15 tai 20 vuoden päästä törmään ihmisiin, jotka sanovat että hei, se albumihan oli aika hemmetin hyvä, hän nauraa ja muistutan itsekin pitäväni valtavasti Peccatum-projektin albumista Lost in Reverie (2004), joka harvoin mainitaan.

– En aio vähätellä asiaa. Minä tein itseni ja Emperorin kanssa rauhan oikeastaan vasta siinä kohdassa, kun julkaisin Eremita-albumin (2012). Siinä kohdassa totesin itselleni, että nyt olen julkaissut yhtä monta sooloalbumia kuin Emperor-albumeita, ja aikaakin oli kulunut soolotuotannon parissa jo yhtä kauan kuin Emperorissa aikoinaan.

Kyllä minua kyllästytti pitkään, kun kaikki oli vain Emperoria ja Emperoria. Se oli sellaista kolmekymppisen ihmisen turhamaisuutta. Sitten ymmärsin ensimmäistä kertaa täysin sen perinnön, jonka olimme orkesterilla antaneet ihmisille. Koin sen, kun teimme lisää re-union keikkoja. Sitten olin sinut asian kanssa. Emperor on aina osa minua.

Silminnähden tyyni ja silkkaa rauhaa äänessään puhuva Ihsahn kääntää puheen hieman pois päin itsestään ja tuo esilleen perheensä ja lähipiirinsä Norjassa. Sen perheen, jota on läsnä myös Ankea Festivalilla.

– Einar Solberg (Leprous) teki ihan vastikään minulle eräänlaisen kansion kaikesta siitä, mitä meidän telemarkilainen perheemme on saanut aikaiseksi. Niitä albumeita oli yli 60 kappaletta. Minä tavallaan tiesin tuon, mutta on se silti hurja määrä kaikenlaista musiikkia perheeltä, joka on kuitenkin peräisin tätä nykyä 13 000 asukkaan kaupungista.

– Nuorena minusta tuntui, että Norja ja varsinkin pieni kaupunki Telemarkissa sijaitsevat ihan vihoviimeisessä takapajulassa maailman laidalla, eikä sieltä käsin kannata edes haaveilla siitä, että kukaan kuulee musiikkiasi. Olen saanut todeta tämän olettaman vääräksi useasti. Sen minulle on osoittanut myös minun perheeni.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Oma perhe rohkaisijana

Perhe, johon Ihsahn viittaa, on todellakin jotain erityistä. Ihsahn, jonka oikea nimi on Vegard Sverre Tveitan, on naimisissa Heidi Solberg Tveitanin kanssa. Hekin, jotka eivät asiaa tienneet, osaavat varmasti laskea näistä nimistä nopean toimituksen, että mainittu Leprous-solisti Einar Solberg kuuluu tähän yhtälöön. Hän on Ihsahnin lanko.

Ihsahn on tehnyt elämänsä aikana soolo- ja Emperor-albumien ohella Peccatum-projektia vaimonsa kanssa, hänen vaimonsa äänitti musiikkia nimellä Starofash, ja heidän poikansa Angell Solberg Tveitan tekee omaa musiikkia. 18-vuotiaan Angellin isosisko Ariadne Solberg Tveitan on hänkin viettänyt aimo annoksen elämästään musiikin parissa.

Tämä tiivis yhteisö on Ihsahnille kaikki kaikessa. Hän toteaa tämän ensin todella vakavasti, sitten humoristisemmin.

– Aina kun kuka tahansa meistä osuu epävarmaan vaiheeseen luovuudessaan, me lähettelemme toisillemme demojamme ja ideoitamme. Emme edes odota saavamme toisiltamme mitenkään erityisesti vahvistusta siitä, olemmeko oikeilla jäljiltä, vaan tärkeintä tässäkin asiassa on se, että ihmiset ovat läsnä toisilleen.

– Kyse on todella arkisista ja käytännöllisistä asioista. Minulla ja vaimollani on hyvin samanlainen mielenmaisema sen suhteen, millaisten ihmisten kanssa haluamme työskennellä. Me tunnemme yhteyttä samanlaisiin ihmisiin. Olen huomannut saman pätevän myös minun ja Leprous-ystävieni kanssa, koska olemme kasvaneet niin pitkään yhteen.

– Sain valtavat suositukset työskennellä Jens Bogrenin kanssa, kun Leprous oli jo tehnyt albumeita heidän kanssaan. Samoin olemme jakaneet paljon crew-ihmisiä bändeissämme. Kyse ei ole vain siitä, että joku on hyvä työssään, vaan kyse on aina myös siitä, että kun joku perheessämme luottaa johonkuhun, voimme luottaa heihin.

Ihsahn ja vaimonsa, taiteilijanimeltään Ihriel, toimivat Leprousin jäsenille vastaavana tukena ja turvana, sekä tietenkin mentoreina, kun bändi oli vasta aloittelemassa nykyistä varsinkin menestyksestä taivaltaan 2000-luvun lopussa ja 2010-luvun alussa.

– Muistan yhä sen hetken, kun ostimme Einarille hänen ensimmäiset koskettimensa ja lähestulkoon pakotimme hänet soittamaan bändissä, koska Einar ei millään meinannut aluksi uskoa täysin itseensä ja musikaalisuuteensa. Samoin Tor (Oddmund Suhrke) oli jo 13-vuotiaana kitaraoppilaanani. He molemmat empivät, kannattaako musiikkia tehdä tosissaan.

– Saimme heihin valettua uskoa, että vaikka olisit syntynyt pieneen kaupunkiin, voit silti ampaista vaikka kansainväliseen uraan saakka, ja vaikka jostain syystä kaikki ei etenisikään sinne asti, itsensä takia kannattaa löytää kanava luovuudelleen.

Ihsahn tiesi jo tuolloin, mistä hän puhuu. Nytkin hän tähdentää puhuneensa useasti Samothin (Emperorin kitaristi) kanssa siitä, että kun he olivat nuoria, he eivät edes tunteneet ketään, kuka olisi saanut levytyssopimuksen. Puhumattakaan siitä, että heillä olisi ollut yhteyksiä levy-yhtiöihin tai muihinkaan musiikkiverkostoihin.

– Jouduimme tekemään kaiken niin hankalien reittien ja suoranaisten onnenpotkujen kautta, että siinä vaiheessa kun minulla oli mahdollisuus auttaa Einaria, Toria ja kumppaneita heidän uransa alussa, en empinyt hetkeäkään.

– Heistä tuli aluksi minun soolobändini, sitten heistä tuli ihan oma bändinsä ja tänään Ankea Festivalilla Leprous soittaa samana iltana pääesiintyjänä, kun itse soitan hieman aiemmin. Kaikki on mennyt juuri niin oikealla tavalla kuin on vain ikinä voinut mennä, enkä voisi olla ylpeämpi heistä ja kaikesta siitä, mitä he ovat saavuttaneet.

Palaamme takaisin siihen, että Ihsahnin poika Angell tekee musiikkia. Hän oli läsnä Ankea Festivalilla. Isänsä rinnalla. Basistina Ihsahnin soolobändissä. Ihsahn kohauttaa hymyillen olkapäitään todetessaan, ettei hänen poikansa ole oikeastaan basisti, vaan ennemmin rumpali, mutta pienen rohkaisun jälkeen tässä nyt vain sattui käymään näin.

– Tiedän kokemuksesta, miten tärkeää rohkaisu voi olla nuorelle ihmiselle. Sain ensimmäisen neliraiturin, kun olin vasta 10-vuotias ja halusin kokeilla kaikenlaista ja tehdä vähän kaikenlaista. Sitä haluan antaa lapsilleni.

– Poikani otti todella nopeasti haltuun soolosettini bassolla. Sain taas yllättyä poikani kyvyistä. Tottakai tunsin isällistä ylpeyttä siitä, että poikani pystyy siihen, mutta se on sivuseikka. Tärkeämpää oli huomata se, että jotenkin olemme vuosien aikana luoneet hänellekin sellaisen perheympäristön, jossa ihminen uskaltaa uskaltaa. Se on paljon se.

– Kun tein uusinta albumiani, Angell oli mukana studiolla. Levyllä soitti kaksi rumpalia. Angell soitti studiossa heidän rinnallaan. Joskus jopa kolme rumpalia soitti ja jammaili menemään yhdessä. En tiedä olisinko minä samassa iässä rohjennut lähteä tuollaiseen tilanteeseen mukaan, mutta Angell uskaltaa. Hän on siis nyt esikuva minulle itselleni.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Huijarisyndrooman kierteessä

Ihsahn myöntää, että perhe on hänen tärkein voimavaransa luovassa työssä. Olipa kyse sitten musiikin tai lyriikoiden kirjoittamisesta, tai vaikka albumin visuaalisuudesta, hän sanoo hakkaavan aina päätään seinään ihan liikaa.

– Kun minä teen vaikkapa albumia, työssäni on tasan kolme vaihetta: Innostus kun saan alkuperäisen idean, loputtomasti luovaa tuskaa kun työstän sitä ideaa, ja innostus siitä, kun kaikki on valmista.

– Jossain vaiheissa saatan olla niin syvällä tekemisissäni, että maailma katoaa ympäriltäni ja hetken ajan kaikki tekemiseni vaikuttavat itselleni harrastemaisilta kyhäelmiltä. Silloin on otettava aikaa ja päästettävä perhe lähelle.

Ihsahn on niitä muusikoita, joista moni käyttää suuria sanoja kuten nero tai visionääri. Tällaiset mielikuvat ovat usein niin liioiteltuja, että muusikoista halutaan rakentaa mielikuva jonkinlaisina yli-ihmisinä.

Kun tämä asia tulee esille Ihsahnin kanssa keskustellessamme, hän sanoo heti, että kaikkien olisi hyvä nähdä se, miten turhautunut ja pikkumainen hän osaa olla silloin, kun luova työ ei otakaan sujuakseen.

– Minä koen itseni ihan äärimmäisen haavoittuvaiseksi, kun teen musiikkia, hän aloittaa omia käsiään katsellen.

– Koko urani ajan minusta on tuntunut siltä, että kaikki muut muusikot osaavat tehdä kaikkea ja tekevät sen helposti, kun taas minä vain yritän saavuttaa heidän tasonsa. Aina välillä käy korkeintaan niin, että onnistun hetkittäin hämäämään kaikkia sen suhteen, että nyt minä onnistuin. Voisiko klassisempaa huijarisyndroomaa enää olla?

– Tuollainen epävarmuus on ollut aika vaikea paikka minulle. Lähipiirini on aina vakuutellut minulle, että tämä on vain osoitus siitä, että suhtaudun terveellä tavalla työhöni ja että tällaiset ajatukset ovat vain merkki siitä, että musiikkini merkitsee paljon minulle itselleni, mutta seuraavalla kerralla käväisen yhä uudelleen samoissa tiloissa.

Ihsahnin katse kiertää pitkään ympäriinsä. hän naureskelee hetken aikaa hakiessaan sanojaan ja kertoo sitten, että perheen ohella parasta vertaistukea saa niiltä ihmisiltä, jotka tekevät musiikkia paljolti itsenäisesti.

– Kun minä ajattelen Devin Townsendia, minusta tuntuu siltä, että hän vain vetelee kokonaisia mammuttimaisia albumeita vasemmalla kädellä takataskustaan kuin se tapahtuisi ihan tuosta vain. Hänellä ei ole mitään rajoja.

– Ja kuinka ollakaan Devin kärsii ihan samanlaisesta huijarisyndroomasta ja ajattelee usein jäävänsä kiinni siitä, ettei hän oikeasti osaa tehdä mitään, vaan hänellä vain kävi vuosikymmeniä sitten hyvä tuuri bändinsä kanssa.

Millaisella mielentilalla Ihsahn sitten tekee musiikkia, olipa musiikki millaista tahansa? Tähän hänellä on vastaus, joka poikkeaa suoraan siitä, kun aina puhutaan musta-valkoisesti mukavuusalueista ja niiden ylittämisestä.

– Haluan ajatella asian niin, että paras musiikki syntyy silloin, kun olet jossain mainitulla rajalla, hän pohtii ja sanoo tarkoittavansa tällä sitä, että omia vahvuuksiaan ei pidä unohtaa täysin, mutta jännitys löytyy uusista asioista.

– Pidän tietoisien dogmien asettamisesta ja itsensä haastamisesta niillä. Kuten vaikkapa Àmr-albumilla (2018), jolla keskityin paljon analogisiin soundeihin ja syntetisaattoreihin. Lopputulema kuulosti ihan minulta, kyllä, mutta sävellykset syntyivät juuri sen ansiosta, että menin johonkin sellaiseen, mikä kiehtoi minua tuolloin.

– Tärkeintä on minusta kokeileminen. Ei välttämättä onnistuminen. Jos pelkäät epäonnistumista jo ennen kuin olet yrittänyt, olet oikeilla jäljillä, ja tuosta pisteestä on vain uskallettava mennä eteenpäin.

Ihsahn muistuttaa kaikkia siitä, että suurimmassa osassa tapauksista ihmiset saavat kuultavakseen vain sellaista musiikkia ja sellaisia albumeita, joihin tekijänsä ovat täysin tai ainakin suureksi osaksi tyytyväisiä. Sen sijaan useimmiten kukaan ei näe kaikkia niitä raakileita tai pöytälaatikkoon jääneitä kyhäelmiä matkan varrelta.

– Varsinkin tänä päivänä sosiaalinen media pyrkii antamaan realistisen mielikuvan kaikkien elämistä, myös muusikoiden, ja vaikka miten yrittäisi, eivät kaikenlaiset some-videot ja -päivitykset ole kuin pieniä siivuja kaikesta.

– Tietyllä tapaa minä haluaisin palata siihen aikaan, kun monet asiat olivat arvoituksellisempia. Jopa taianomaisempia. Nykyään muusikoita yllytetään tekemään kymmeniä videoita, joissa he avaavat studiotyötä tai kertovat jokaisesta kappaleesta erikseen ja vaikka mitä, mutta en millään usko, että ne videot ovat kuitenkaan totuudenmukaisia.

– Kaipaan hieman sellaisia aikoja, kun menin Iron Maidenin keikalle vuonna 1988 ja minusta oli ihan uskomatonta, että hengitin samaa ilmaa kuin Maidenin jäsenet. Olimme samassa tilassa. Se oli osa kokemusta, jossa taide koettiin itse omalla tulkinnalla ja taiteen tekijät olivat jotain elämää suurempaa meille kuulijoille, taiteen kokijoille.

Ihsahn sanoo, että ymmärtää täysin Ghostin ja Sleep Tokenin kaltaisten bändien suosion. Niissä on sitä samaa mystiikkaa kuin rock ’n rollissa ja metallissa joskus kauan sitten, kun kaikki ei ollut vielä esillä sosiaalisessa mediassa.

Silti Ihsahn toteaa ettei tämäkään asia ole musta-valkoista, koska merkityksellisyyttä voi olla monenlaisissa asioissa.

– Minä haluan ajatella asian niin, että muusikko voi kyllä kertoa hyvinkin avoimesti siitä, kuka hän on ja miten hän maailman kokee, mutta kun puhutaan taiteesta, sen on jäätävä avoimeksi. Muusikon ei tule kertoa liian avoimesti, mitä hän musiikillaan tarkoitti. Se on jätettävä kokijan tulkittavaksi. Tuo ajatus on auttanut huijarisyndroomaani.

– Olen muutaman kerran jutellut ihmisten kanssa, jotka ovat kertoneet minulle, että jokin ihan tietty kappaleeni sai heidät muuttamaan mielensä itsemurhan suhteen ja auttoivat heidät vaikean ajan yli. Minä sanon tällaisissa tapauksissa aina, että minä ehkä kirjoitin kappaleen, mutta SINÄ, kokija, löysit kappaleesta itsellesi sen merkityksen.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Tee-se-itse suurempaa

Merkittävän asia Ihsahnin luovuudessa on se, että itsensä epäilemisestä huolimatta hän on aina tavoitellut uusia ulottuvuuksia. Jokaisen Ihsahn-albumin voi sanoa olevan oma, erilainen kokonaisuutensa.

Talvella 2024 Ihsahn julkaisi nimikkoalbuminsa. Se on äärimmäisen osoitus siitä, miten syvään päähän Ihsahn on uskaltanut mennä. Albumi on isosti orkestraalinen, ja silti lähes täysin Ihsahnin itsensä työstämä.

– Minähän olen aina rakastanut kauhuelokuvien soundtrackeja, kuten Jerry Goldsmithia, ja ylipäänsä elokuvamusiikkia John Williamsista Hans Zimmeriin ja Ennio Morriconesta Danny Elfmaniin, Ihsahn luettelee innokkaasti.

– Kun aloin kuunnella metallimusiikkia, sekosin ihan täysin Iron Maidenin Seventh Son of A Seventh Son -nimikkokappaleesta. Kaikki ne koskettimet, melodiat useassa kerroksessa, taustakuorot ja Bruce Dickinsonin teatraaliset laulut olivat kuin kokonainen tarina puristettuna yhteen, hieman tavallista pidempään kappaleeseen.

– Musiikissani on aina ollut jonkinlainen outo, klassinen twisti. Ihan sieltä Emperorista alkaen. Olen aina pitänyt ajatuksesta, että musiikki on isoa ja monitasoista. Voisi kai ajatella, että monet kirjoittamistani albumeista voisivat hyvinkin olla soundtrackeja vaikkapa elokuvaan, jota ei ole tehty. Kuin musiikki kertoisi itsessään tarinaa.

Klassisen musiikin suhteen Ihsahn sanoo olevan, yllätys yllätys, tummemman ja raskaamman musiikin ystävä.

– Olen kuunnellut paljon Mozartia ja Beethovenia, mutta kyllä Johann Sebastian Bach on minulle SE vanha säveltäjä.

– Viime vuosina minua on kuitenkin innostanut eniten islantilainen säveltäjä Víkingur Ólafsson. Hän tekee hienoja sovituksia Bachista ja vaikka mistä moneen kertaan sovitutusta klassisesta musiikista ihan omalla, islantilaisen kuuloisella tavallaan. Neo-klassisesta musiikista puhuttaessa en voi olla mainitsematta Arvo Pärtia. 

– Sanotaan vaikka näin, että jos joku metalliakin kuunteleva haluaa yhtään heittäytyä tummaan klassiseen maailmaan, niin Bach, Pärt ja Ólafsson ovat tarjunnanräjäyttäviä kokemuksia. Niitä kuunnellessani mietin aina välillä, että miksi teen itse musiikkia, kun voisin vain kuunnella näiden mestareiden luomuksia, hah hah!

Ihsahnilla ei kuitenkaan ole musiikillista koulutusta. Hän sanoo osaavansa lukea nuotteja jonkin verran, mutta kaiken muun hän on oppinut pikkuhiljaa tekemällä. Ihsahnia eivät kiehdo niinkään oikeat termit, vaan ihan oikea käytäntö.

Kaiken kokemansa jälkeen Ihsahn pyörittelee päätään ja sanoo sitten, että kuka tahansa voi saada musiikin kuulostamaan isolta lisäämällä soittimia, mutta kaiken takana on aina oltava ihan ehta, aito sävellys.

– Kun tein Ihsahn-albumia, aloitin aina pianolla. Tiedän, ei kuulosta kovin metalliselta, mutta se toimi kuin luonnoksien tekeminen piirtäessä. Jos sävellys toimi pianolla, tiesin että se toisi isommassakin muodossa.

– Olen tehnyt musiikkia, jossa metallia ja orkesterielementtejä yhdistellään. Tuon albumin kanssa halusin mennä vielä pidemmälle. Sävelsin kaiken valmiiksi asti orkesterille, ja tästä julkaistiin myös albumin orkesteriversio. Mukana onkin paljon epätavallisia harmonioita ja sävelkulkuja, eikä niinkään diatonisia sointukulkuja kuten yleensä.

– Halusin luoda niin vahvoja sävellyksiä orkesterille, että ne toimivat vaikka sellaisenaan, mutta ne voidaan yhdistää myös metallimusiikkiin. En halunnut tehdä musiikkia, jossa metalli vain komppaa orkesteria tai päinvastoin. Menin ajatuksen kanssa niin pitkälle, että metallialbumilla ja orkesterialbumilla on kaksi ihan omaa konseptia.

– Niin, ja itse asiassa olisin voinut julkaista vielä levyn metalliversiotkin erikseen. Sekin olisi toiminut.

Tämä matka orkesterimusiikkiin oli Ihsahnille siitä poikkeuksellinen, ettei hän käyttänyt oikeaa orkesteria, vaan ohjelmoi tiettyjä tärkeimpiä viuluraitoja lukuunottamatta orkesterit itse valtavia sample-kirjastoja käyttäen.

Isoa visiota toteuttaessa moni muusikko turhautuu siitä, kun ei saa musiikkia kuulostamaan siltä, miten hän kuulee sen päässään. Ihsahn lähestyy musiikkia eri tavalla. Hänen musiikkinsa elää koko sen ajan. Se on kuin palapeli.

– En kirjoita minkäänlaisia partituureja tai ole muutenkaan musiikin kanssa siinä mielessä suunnitelmallinen, mutta jos minä jotakin tiedän, niin tiedän miten säveltää ainakin sellaista musiikkia, jollaista minä teen pienessä maailmassani.

– Minulle merkitsevät eniten melodia ja tunne. Kyse on todella alitajuisesta tunteesta, tai vaistosta, johon on vain luotettava. Sitten musiikkia on rakennettava kokeilemalla siihen suuntaan, että se tuntuu oikealta. Jos kaikki tuntuu oikealta jo pianolla, se saattaa tuntua vielä paremmalta isomman kuuloisena, tai sitten ihan vain sellaisenaan.

Ihsahnia alkaa naurattaa se yksinkertainen seikka, miten suuruudenhullu projekti orkesterisamplereihin tutustuminen ja niiden kera säveltäminen oli. Ihsahn-albumin tekemisessä kesti kaksi vuotta ja pinna oli monta kertaa kireällä.

– Sitten kuitenkin rakastan sitä luovaa kuplaa, jossa olen tavallaan yksin ja yksinäinen, mutta sitten kuitenkin itse ja itsenäinen, eli olen siellä todellakin itsekseni ja teen juuri sellaisia asioita, joita minun mieleni tekee, hän naurahtaa ja kertoo kadottavansa säveltäessään ja sovittaessaan toisinaan ajantajunsa tuntikausiksi.

– Olen iloinen siitä, että olin näinkin suuruudenhullu musiikkini suhteen, että tein tällaisen orkesteriteoksen. Ajattelin levyn valmistuttua, että jos tämä olisi koko urani kulminaatiopiste, voisin hyvinkin olla tyytyväinen. Mutta kuten arvata saattaa, jo ennen albumin julkaisua olin jo taas innoissani ihan eri asioista. Levoton luova mieli oli taas valloillaan.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Aina on aika uudelle

Palataan jälleen siihen seikkaan, että Ihsahn todella täytti viime syksynä 50 vuotta. Kun hänen kanssaan nyt keskustelee, on ihan selvää, että hän on vasta 50-vuotias eikä jo 50-vuotias.

Ihsahn ei haikaile menneitä, mutta tiedostaa niiden vaikutuksen elämäänsä. Juuri nyt hän vaikuttaa olevan innoissaan siitä, että vaikka elämä onkin lyhyt, saattaa hänellä olla vielä vuosikymmeniä aikaa tehdä vaikka ja mitä.

– Nyt kun Ihsahn-albumin valmistumisesta on lähes kolme vuotta, tiedostan jotenkin erityisen kirkkaasti, että saavutin albumilla sellaisen asetelman metallin ja orkesterin yhdistelemistä, että se tie on osaltani nyt kuljettu.

– Sitä paitsi muuan Devin Townsend teki juuri The Moth -kokonaisuuden, että jos olisin vielä tekemässä jotain orkesterille, niin Devinin työ olisi lähes lannistavan kuuloinen, koska se on niin hullun hienoa musiikkia. Tuollainen ääretön ja rajaton seikkailullisuus musiikissa ei ole tuossa muodossa minua, mutta se on käsittämättömän hienoa.

Hetken hymyiltyään Ihsahn palaa askeleen taaksepäin ja käyttää luovuudestaan sanaa: Tienhaara.

– Olen tehnyt kauan musiikkia juurikin mainitsemallani tavalla, eli luonnostellen ja sitten musiikkia luonnostelmien päälle rakennellen, mutta nyt minua kiehtoo ajatus lähteä rakentamaan musiikkia soundin ja tekstuurien inspiroimana.

– Vaikka olenkin tehnyt aika monenlaista musiikkia, on musiikissani kitara kuulostanut aina kitaralta, rummut rummuilta ja niin edelleen, mutta nyt koen, että saattaa olla aika lähteä kokeilemaan ihan uudenlaisia äänimaailmoja, jossa unohdan perinteiset metalli- tai vaikka orkesterimusiikin säännöt, ja teen ainakin alkuun dogmana muuta.

– Voi olla, että tuosta muodostuu vain työmetodi ja lopulta kuultava musiikki on kuitenkin ihan täysin minun kuuloista, mutta haluan lähestyä musiikkia nyt hieman eri kulmasta ja katsoa, mitä sellaisista luonnoksista syntyy.

Sattumoisin juurikin Leprousin Einar Solberg, yhäkin Ihsahnin lanko, julkaisi juuri tänä keväänä sooloalbumin, joka on äänitetty kokonaisen sinfoniaorkesterin kanssa. Albumi ei ole lainkaan metallia, vaan jotain ihan muuta.

Toisin sanoen Ihsahnin lähipiirissäkin on irrottauduttu mukavuusalueilta todella mielenkiintoisilla tavoilla.

– Oli upea juttu, että Einar pääsi työskentelemään The Norwegian Radio Orchestran kanssa. Olen kuunnellut heitä jo pitkään, koska he ovat tehneet musiikkia monien eri bändien ja kokoonpanojen kanssa avoimin mielin.

– Kun tein itse musiikkia orkesterille, minua inspiroi valtavasti jazz-trio nimeltään Come Shine, joka teki ensimmäisen levynsä saman orkesterin kanssa. Ne olivat perinteisiä jazz-klassikoita, mutta sovitettuna orkesterille sellaisilla tavolla, etten ollut uskoa korviani. Tiesin heti, että he tulevat tekemään Einarin kanssa jotain ainutlaatuista.

– Einar on luovuudessaan paljon rohkeampi uhkapelaaja kuin minä. Minulle olisi todella korkea kynnys edes esitellä musiikkiani ammattilaismuusikoille, mutta Einar taas antoi vain mennä ja teki juuri sen jutun, mistä hän oli haaveillutkin. Huomasin taas olevani todella ylpeä siitä, että Einar on asioissa jopa uskaliaampi kuin minä.

Tämä pistää Ihsahnin mietteliääksi. Hän arvuuttelee, miten paljon nuoruuden kiihko ja jopa kiire eroaa siitä, millä tavalla hieman kypsemmässä asiassa elämä ja luovuus toimivat verkkaisemmin, jopa harkitummin.

– Kukaan ei unohda sitä kutkuttavaa jännitystä nuoruudesta, kun kaikki on uutta ja kiehtovaa. Kaikki tapahtuu ihan hirvittävää tahtia, kun ihminen haluaa kiirehtiä pidemmälle omassa tarinassaan. Myöhemmin asia on toisin.

– Emperorin alkuvaiheessa soitimme Samothin ja kavereiden kanssa heavy metalia, hetken päästä thrashia ja sitten blackia, ja teimme muutamassa vuodessa toisistaan eroavia albumeita, ja sitten me jo lopetimme. Tavallaan tuo kaikki oli kiihkeintä aikaa koko luovassa elämässäni, mutta samalla myös kaikkein kuluttavinta.

– Siinä on puolensa. Antaa kaiken tapahtua vain kiihkolla. Mutta nyt minua kiehtoo hyvin erilainen tapa tehdä musiikkia. Tarttua johonkin dogmaan ja viettää niin kauan aikaa siellä luovassa hulluudessa kuin on mahdollista, eikä niinkään kiirehtiä sen kaiken läpi, vaikka tosiasiassa tuolla metodilla jää usein albumi tai pari jopa julkaisematta.

– Olen ajatellut pitkään soundtrack-musiikin tekemistä. Se olisi kiehtova tapa keskittyä johonkin ihan täysin. Luon itse musiikilleni aina oman maailman. Mitä jos se maailma, vaikkapa elokuva tai sarja olisi jo olemassa, ja minun pitäisi elää sitä? Nuorempana en olisi todellakaan malttanut, mutta nyt voisin olla valmis tuollaiseen luovuuteen.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Oikea ajoitus elämään

Jos miettii koko Ihsahnin uraa taaksepäin yli 30 ja lähes 40 vuoden ajan taaksepäin, voi huomata yhden säännön: Ihsahn on ollut monessa asiassa ikään kuin aikaansa edellä ja tehnyt asioita, jotka muut ovat löytäneet myöhemmin.

Asiat voivat olla niin yksinkertaisia kuin vaikkapa ihan tietynlaisien synasoundien käyttäminen black metalissa varhaisessa Emperorissa, mutta Ihsahn on myös myöhemmin käyttänyt tuoreinta mahdollista teknologiaa. Häntä ei voi sanoa muutosvastarintaiseksi vaikka haluaisi. Eikä vaikka Ihsahn välillä nostalgisoikin menneisyyttä.

– Tosin voi olla, että olen vihdoin tipahtanut kärryiltä julkaisemalla kaksi albumia samaan aikaan, vaikka tänä aikana pitäisi varmaankin julkaista ennemmin tanssittavia 15-sekuntisia pätkiä sosiaaliseen mediaan? Ihsahn hymähtää.

– On yksi asia jossa koen olevani erityisen onnekas. Siinä, että synnyin täsmälleen oikeaan aikaan. Ehdin elää ajan, jolloin internetiä ei ollut oikeastaan olemassa, jolloin fyysinen levy oli musiikissa kaikki kaikessa, jolloin live-soittaminen oli ihan erilaista, jolloin sosiaalista mediaa ei ollut ja niin edelleen.

– Samalla olen todistanut valtavaa vastaan hankaamista. Jokainen uusi asia on ollut monille musiikin tuho. Internetin piti tuhota musiikki, digitaalisen studiotekniikan piti tuhota musiikki ja nyt tekoäly on tuhoamassa musiikin, jos ankeuteen keskittyviin on luottaminen. Minusta ei ole märehtimään tuollaisia asioita. Se on ajanhukkaa.

– Minä haluan keskittyä siihen, että asiat menevät eteenpäin joka tapauksessa, halusinpa tai en. Vähintä mitä voin tehdä, on pysyä uteliaana ja tutkia koko ajan, mitä evoluutiossa ja sen pienemmissä juonteissa tapahtuu.

Ihsahn myöntää suhtautuneensa uusiin asioihin myös todella penseästi ja turhautuen. Hän kutsuu sitä kaaokseksi, kun bändit ja artistit saattavat saavuttaa huomiota jopa yhden Tiktok-videon kautta, toisin kuin aikoinaan.

– Sitten huomasin ajattelevani, että eroavatko asiat nyt kuitenkaan vanhasta niin paljon? Hän kysyy.

– Lopulta kaikessa on kyse kaaoksesta ja sattumista. Ei musiikin tekeminen elääkseen ole mikään ihmisoikeus. Se on oikeastaan aikamoista sattumankauppaa. Ennen se sattuma saattoi olla sitä, että oikea ihminen malttoi kuunnella oikealla hetkellä oikean pätkän demosta ja bändi sai levyttää. Nykyään sama sattumanvaraisuus tapahtuu toisaalla.

– Tässä kohdassa on aina hyvä palata kaiken alkulähteille. Miksi kukaan tekee musiikkia? Tai jotain muuta luovaa? Tietysti ihminen haluaa kokea kuuluvuutta tässä maailmassa, mutta ennen kaikkea käsitellä itse itsensä kanssa itseään. Se ei saa ikinä unohtua vaikkapa musiikkia tehdessä. Sen pitää aina olla se kaiken lähtökohta.

– Minulla on käynyt elämäni aikana paljon soitto- ja musiikkioppilaita ja osa heistä saattaa empiä, että ovatko he jopa vähän itsekkäitä, kun heittäytyvät elämässään musiikille, kun oikeasti ”mennä oikeisiin töihin.” 

– Sanon aina, että jos teet jotain itsellesi tärkeää, se voi merkitä jollekin toisellekin jotain, ja merkitä siten kaikkea.