Hämeenlinnan kadut ovat lauantai-iltapäivällä typötyhjät. Kuten niin monen muunkin vastaavan kokoisen kaupungin kohtaloksi on koitunut, vähän matkan päähän joitain vuosia sitten avattu ostoskeskus on imenyt elinvoiman vanhoista torikortteleista. Tyhjälle kävelykatualueelle kehtaa vaikka peruutella autolla ja niin juuri tekee minua hotellilta noutamaan tullut Mikko Kivistö. ”No kun ei täällä ketään oo.”
Muiden keskustan näivettäjien tavoin myös me suuntaamme Hämeenlinnan ehkä tunnetuimmalta muusikolta nimensä saaneeseen ostoskeskus Goodmaniin, jonka alakerran ruokakaupasta haemme, Kivistön sanoin, ”pientä nisua” ennen kuin jatkamme herran uunituoreelle asunnolle kahvittelemaan. ”Ootko koskaan syöny pistaasimunkkia? No en määkään, nää me otetaan”, toteaa basisti vahvalla hämeen murteella. Kivistön puheesta ei jää epäselväksi mistä hän on kotoisin.
Omnium Gatherumissa ja Pain Confessorissa musisoiva Kivistö alkaa autossa muistelemaan ensitapaamistamme parinkymmenen vuoden takaa.
– Mä muistan että sä olet tehnyt meikäläisen ja Säkkisen (Vesa Säkkinen, silloinen Pain Confessorin kitaristi, toim. huom.) kanssa haastiksen Finnish Metal Expossa ja me oltiin kaikki aivan saatanan päissään. Sä kysyit, että mitä mä tekisin jos tää bändi lähtis nousukiitoon ja mä vastasin, että sanoisin pomolle, et haista sinä äijä paska! Maanantaina sit töissä pomo tuli juttelemaan, että jaa, sää olit vissiin ollut vähä radiossa tossa viikonloppuna.
Tosiaan, vuonna 2004 olin töissä Radio Cityssä ja sen tiimoilta Pain Confessoriinkin ensi kertaa törmäsin, kun levy-yhtiö lähetti nuorelle toimittajalle bändin debyytin, Turmoilin, promon. Naureskelemme, että kaikenlaista sekoilua sitä on tullut eetteeriin niihin aikoihin laitettuakin.
– Mut luojan kiitos ei ollut sosiaalista mediaa silloin nuorena! Aattele kun me oltais ammuttu jotain Insta-liveä jostain Finnish Metal Expon vipistä koko ajan. Nythän meillä on Omnium Gatherumissa ihan sosiaalisen median managerit ja kaikki ja me ollaan myös joidenkin bändin tyyppien kanssa mietitty, että pitäisikö käydä joku sellainen somekurssi. Voisi ihan harjoitella sitä hommaa.
Mieti jos 20 vuotta sitten olisi joku sanonut, että sä olet nelikymppisenä menossa bändin takia somekurssille.
– Olisin sanonu, että tossa on ovi.
KUIN KOTIIN TULISI
Kerrostalon ovi aukeaa ja eteisessä tervehtii Kivistön puoliso. Vasta muutaman päivän uudessa kämpässään asustellut pariskunta on muuttanut isosta omakotitalosta puolet pienempään asuntoon Hämeenlinnan keskustan liepeille ja uusi koti on vielä varsin vaiheessa, mitä rouva Kivistö kovasti pahoittelee. Kahvinkeitin on kuitenkin muuttolaatikoista kaivettu ja se tiputtaa mustaa kultaa samalla, kun pistaasimunkit katetaan pöytään. On keikkaeväät nekin muuttuneet parissakymmenessä vuodessa.
Mikko Kivistön edustama hämeenlinnalainen Pain Confessor esiintyy illalla loppuunmyydyllä Suistoklubilla. Viime vuonna bändi teki muutaman keikan, mutta sitä ennen edellinen yksittäinen esiintyminen taisi olla pari-kolme vuotta sitten. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin minullekin on hieman epäselvää että onko bändi edes olemassa vai ei?
– On se olemassa, toteaa Kivistö munkki suussa. Eihän me bändiä koskaan virallisesti olla kuopattu, kaikki vaan vähän muuttui jossain vaiheessa.
Pain Confessor julkaisi debyyttinsä Turmoilin vuonna 2004, jota seurasivat Fearrage 2006 ja Purgatory of the Second Sun 2008. Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen bändi palasi vielä Incarcerated -albumilla vuonna 2012, mutta sen jälkeen on hiljaista pidellyt. Itse ehdin ainakin jo ajatella, että bändin tarina taisi olla siinä.
– Joo, se oikeastaan silloin loppuikin siihen, kun Tumpille (Kuusinen, Pain Confessorin toinen kitaristi ja pääasiallinen biisintekijä) riitti ja se päätti julkaista soololevyn, vaikka ne sen biisit oli alun perin tehty Pain Confessorille ja jotain niitä oli jo demoteltukin. Sit kaikki alkoi vähän katoamaan ympäriltä, meillä kun ei oikein koskaan ollut sellaista liideriä joka olis vienyt hommia eteenpäin. Tai no, Pasi vähän oli, mutta sekin muutti Thaimaahan sukeltamaan. Mä olin ainoa, joka viimeiseen asti olin, että vittu mä teen sitten vaikka yksin tätä bändiä. Kun sitten jokunen vuosi sitten täytettiin 20, niin heitin ilmoille, että pitäiskö tehdä juhlakeikka? Muut oli ihan että joo, mutta Makea (Kivistö, Mikon isoveli ja Pain Confessorin laulaja) sai kyllä vähän ylipuhua. Sehän ei ollut juurikaan laulanut siinä välissä, niin sen oli hieman vaikeempi palata lavalle. Mutta kyllä Makekin oli sen keikan jälkeen, että olipa kivaa, kiitos kun järjestit.
Turmoil tosiaan ilmestyi vuonna 2004. Se oli aikaa, jolloin tulevan hevibuumin siemeniä kylvettiin ja moni paikallinen skene alkoi nostaa päätään. Sellainen oli myös Hämeenlinnassa, missä Pain Confessorin lisäksi mm. Turisas viritteli ensijousiaan. Kaupungin ylpeys oli DIY-hengessä ponnistettu Rocklinna Metal Fest -sisäfestari, joka marssitti muutamana vuonna lavalle sen hetken kuumimmat nimet kotimaisen metallin saralla. Festarin taustalla olivat pitkälti Pain Confessorin tyypit.
– Olihan sitä pöhinää Hämeenlinnassa back in the day, niin kuin oli joka paikassa, kuten vaikka Kotkassa. Se oli sitä kultaista nuoruutta, mutta koko musaskene vaan lopulta muuttui jossain vaiheessa. Nythän on monet sen ajan bändit aktivoituneet taas, Deathchain ja Kiuas ja muut, Kivistö intoilee.
Pohdin ääneen, että onkohan bändien paluussa kyse jonkinlaisesta keski-ikäisten nostalgiatrippailusta, vähän kuin itse olen herätellyt vanhan skeittiharrastuksen taas myöhemmällä iällä henkiin. Tavoitellaanko bänditouhuilla joitain sellaisia nuoruuden fiiliksiä, joita alkaa vanhemmiten taas kaipaamaan kaiken nykypäivän kaaoksen keskellä?
– Kyllä Pain Confessor ainakin on mulle aina sellainen hetki kuin kotiin palaisi. Ja on meillä ollut joka keikan jälkeen sellainen fiilis, että hitto näitä pitäis tehdä lisää. Meillähän on tossa viereisessä huoneessa tietokoneella uusia riffejäkin ja kyllä nekin vielä nauhalle rykäistään, ei vain ole ollut vielä sitä hetkeä. Se vaatii tietyn mielentilan, toteaa Kivistö ja osoittelee viereiseen huoneeseen. Tosiaan, kämppään on hädin tuskin muutettu, mutta kotistudio on jo rakenteilla. First things first!
Uusien riffien sijaan palaan edelleen Turmoiliin, joka itselleni on jäänyt bändin jalokiveksi. 22 vuotta julkaisunsa jälkeen kuuntelen levyn edelleen keskimäärin noin kerran kuukaudessa.
– Turmoil oli kyllä erottuva siihen aikaan, Kivistö pohtii ylpeyttä äänessään. Siinä on niitä thrash- vivahteita, eikä siihen aikaan sellaisia ollut. Säkkisen ansiotahan se oli, se oli kuitenkin Vesa Säkkinen ARG:sta! Sillä oli niitä riffejä jo valmiina samaan aikaan, kun muut bändit teki enemmän In Flamesia ja sellaista göteborgia. Säkkinenhän oli jo silloin varmaan 72-vuotias ja elänyt sen saksalaisen teutoniträssikauden.
– Pain Confessorin kovin meriitti noilta ajoilta – ja oon siitä edelleen ihan helvetin ylpeä – oli se, kun voitettiin myöhemmin Femmagaalaksi muuttuneessa Sirkkelirockissa vuoden tulokas -palkinto Wintersunin edestä. Että hitto, mä olen piessyt Jari Mäenpään vuoden tulokkaana!
Turmoilin jälkeen tuli Fearrage, joka jatkoi debyytin linjalla, mutta kolmas levy Purgatory of the Second Sun yllätti erilaisella, jopa deathmetalmaisella ilmaisulla.
– Joo se Purgatory tehtiin hyvin nopeesti ja olihan se aika erilainen. Se kiire kyllä kuuluu siinä ja sen jälkeenhän meillä loppui soppari Megamanian kanssa, Kivistö huokaa ja antaa ymmärtää, etteivät ne olleet bändin parhaita aikoja.
Vuonna 2012 Pain Confessor teki sopimuksen Spinefarmin kanssa ja julkaisi vielä varsin äkäisen mutta myös kauas Turmoilin vuosista kulkeneen, toistaiseksi viimeisen levynsä Incarceratedin.
– Incarcerated oli meiltä uusi tuleminen ja siitä tykkään edelleen tosi paljon. Se on mulle ehkä se toisiksi tärkein PC-levy, vaikka sen tekeminen olikin ihan hirveä prosessi henkilökemiaongelmineen jne. On jopa ihme, että me ollaan kavereita edelleen sillä porukalla, millä se levy tehtiin, Kivistö pohtii, muttei halua sen tarkemmin ongelmista kertoa.
Ajat Incarceratedin julkaisun aikaan olivat kuitenkin jo toiset. Ylikuumentuneen hevibuumin huippu oli takanapäin, levy-yhtiö Spinefarmilla oli ongelmansa, eikä yhteistyö keikkamyyjänkään kanssa oikein ollut toimiakseen. Incarcerated ikään kuin hiipui pois vailla suurempaa huomiota.
– Olisihan se voinu lähteä, jos oltaisiin tehty asiat levy-yhtiön suunnitelman mukaan. Mutta meillä ei oikein bisneshommat koskaan toimineet. Ja ajat muuttui, eihän levyt enää myyneet. Muistan kun äänitettiin sitä levyä ja Saksan Janne kertoi studiolla, että valtakunnan sen hetken suurin artisti Kasimir myi CD:tä joku 3000 vaikka striimauksia sillä oli ziljoonia. Silloin mietittiin, että kannattaako tää edes.
– Tossa muuton yhteydessä kaivoin vanhoja papereita ja löysin kiertuetarjouksen vuodelta 2006 Destructionin ja Candlemassin kanssa. Megamanian Rikala sanoi silloin, että hakekaa Musexilta kiertuetukea puolet ja marssikaa pankkiin ottamaan loput puolet lainaa, jos haluatte rundille. Se olis ollut joku 9000 euroa kuuteen mieheen, eli ei mikään ihan mahdoton, mutta meillä oli tiettyjä ihmisiä bändissä, jotka oli sitä mieltä, että jos ne meidät sinne rundille haluaa, niin ne saa kyllä maksaa meille. Mikä ei siis tietenkään toimi tän kokoisessa bändissä, sen tajusin jo itekin silloin. Meillä se bisneshomma oli aina vähän vaikeeta. Lopultahan Deathchain sitten teki sen rundin.
SKORPPAREITA KARAOKESSA
Santsaamme kahvia ja basisti avaa ujosti myös oluttölkin. Sen sihahdus kaikuu epänormaalin kovaa uudessa keittössä, josta puuttuu vielä matot ja verhot, samalla kun siirrymme Karhulan Mötley Crüeen, Omnium Gatherumiin.
Pain Confessorin toiminnan hiivuttua ja painuttua varjoihin Kivistö oli tyhjän päällä. Arki pyöri lähinnä lasten ja työn – ”kaivurihommien”, kuten basisti niitä kuvailee – ympärillä. Turhautti.
– 2018 Tuskassa mä sanoin ääneen, että voi saatana että mä kaipaan keikalle. Ja sit kuinka ollakaan, samana iltana Kauppisen Jonttu kysyi, pääsisinkö Wolfheartiin tuuraamaan muutaman vedon ja tietenkin sanoin joo saman tien! Ne oli lähdössä Eurooppaan ja niiden basisti joutui missaamaan ensimmäiset kolme keikkaa, joten lähdin ne hoitamaan. Toisena bändinä siellä oli Omnium Gatherum ja me otettiin sitten illalla vähän siinä kaliaa ja laulettiin karaokea bussissa, kun Markus samalla kyseli, että mikäs se Pain Confessorin tilanne on. Siitä se sitten tiesi, että mä olen käytettävissä.
– Vähän myöhemmin OG:n Jukka oli ostamassa multa jotain langattomia mikkejä ja olin menossa viemään niitä niiden treenikselle, niin siinä yhteydessä viestitellessä Markus sitten kertoi, että Erkki oli lähdössä bändistä ja mun nimi oli yhtenä ehdokkaana uudeksi basistiksi, että olisiko saumoja hypätä mukaan. Olin lopulta siis sattumalta oikeaan aikaan oikeassa paikassa.
Vuosi oli 2020. Kivistön liittymisessä Omnium Gatherumiin oli tietyllä tapaa kaikuja jo parinkymmenen vuoden takaa ja aiemmin mainitusta Rocklinna Metal Festivalista, missä yhtenä viikoloppuna oli esiintymässä mm. Pain Confessor, Elenium ja Omnium Gatherum. Eleniumissa lauloi eräs Jukka Pelkonen.
– OG:n tyypit olin tosiaan tuntenut jo jostain sieltä vuosituhannen alusta, mutta siinä vaiheessa vielä lähinnä silleen kaveri-tasolla. Käytiin sitten jossain Kotkassa vähän laulamassa karaokea ja aika nopeasti huomasin Markuksen kanssa sellaisen sielunveljeyden. Mun eka keikka oli Moskovassa ja sen jälkeen oltiin kaikki, että joo, eiköhän tää toimi. OG tuntui kodilta heti ja tuntui, että olen oikeassa paikassa.
Tämä on nyt jo toinen kerta kun mainitset karaoken Markus Vanhalan kanssa.
– No joo, Kivistö nauraa. Paitsi että silloin Kotkassa vietiin sinne se lappu, mut meidän biisi ei koskaan tullut!
Mikä se oli?
– Scorpionsin Send Me an Angel.
Arvostelen biisivalintaa elitistisesti ja ääneen, olisihan Skorppareilla aika paljon parempiakin biisejä. En itse asiassa keksi yhtäkään hyvää syytä laulaa juuri Send Me an Angelia missään olosuhteissa. Koska ootte viimeksi laulaneet karaokea?
– Taidettiin me Turun keikan jälkeen vetää siellä jossain bilismestassa. Sama biisi.
Pyörittelen silmiäni.
Omnium Gatherum operoi hyvin eri tasolla kuin Pain Confessor koskaan. Kuviot ovat varsin kansainväliset ja bändi kiertää ulkomailla erittäin aktiivisesti. Se on ollut yksi Kivistön haaveista nuoresta pojasta lähtien.
– Mä oon tavallaan kiittänyt luojaa siitä, että lähdin lopulta rundaamaan vasta OG:n kanssa ja vasta kun olin aikuinen mies. Kun se on nyt työtä, eikä hauskapitoa, mitä se olis ollut silloin parikymppisenä. Nyt kun jengi pääsisi kärpäsenä kattoon näkemään mitä se on se kiertäminen, niin on siitä se glamour aika helvetin kaukana. Ja jos yhden kerran rundilla vedät ne kunnon perseet, niin tiedät kyllä ryypännees ja tiedät myös mikset tee sitä uudelleen.
Onko rundaus ollut sitä mitä haaveilit?
– Tiesin jo ennen kuin olin kertaakaan bussissa istunut, että se sopii mulle. Helppoa se ei ole ja sitä jaksaakseen pitää olla pikkuisen hullu. Tiedän monia tyyppejä, jotka haluais kiertueelle yli kaiken, mut jos ne laittais nyt kuukaudeks bussiin, niin tulis kyllä äitiä ikävä. Sun pitää haluta tehdä sitä ja sun pitää antaa ittes täysin sille työlle. Ja jos sä haluat tehdä sen työn hyvin, sun pitää olla todella itsekäs. Kyllä multa lähtee aivan hillitön hatunnosto esimerkiks Vanhalalle, jolla on kaks aktiivista ja kiertavää bändiä ja sit se menee ja perustaa vielä kolmannen. Ja hatunnosto sen vaimolle kyllä kans, että se jaksaa.
Tunnelma viereisessä huoneessa alkaa nousta, kun Kivistön vaimon ystävättäret ovat vallanneet uuden kodin ja valmistautuvat illan keikalle. Basisti itse vakavoituu pohtiessaan kiertämisen uhrauksia.
– Oon mä itelle katkera siitä, että en viimeisen kuuden vuoden aikana ole oikein kerennyt tekemään lasten kanssa mitään, kun on kaikki lomat on käytetty rundaamiseen. Kyllä siinä sellainen omantunnontuska on. Noin kaksi kertaa rundin aikana tulee se romahdus ja meet yksin punkkaan ja on roskia silmissä, kun mietit miten se vaimokin jaksaa. Kyllä sitä välillä mitettii että mitä vittua mä täällä teen. Mutta siitä pitää päästä nopee pois ja jatkaa hommia, sitä tarkoitan sillä itsekkyydellä ja omistautumisella sille työlle.
– Kerran mä tein sen virheen että mä rikoin sen kiertuekuplan, kun Suomen keikat oli rundin puolivälissä. Mä jäin vaimon kanssa Helsingin keikan jälkeen hotelliin, menin siitä aamulla käymään kotona ja sit lensin perästä Ruotsiin, minne muu bändi oli jatkanut suoraan bussilla Helsingistä. Siinä kotona tuli sit myös lapset käymään ja silloin mä sit romahdin ihan, että mä en vittu halua enää takaisin siihen paskabussiin. Se pitäis aina tehdä niin, että se luuppi ei katkee.
SAIRAUDEN VARJOSSA
Alkuvuodesta Omnium Gatherum tiedotti pysäyttävän uutisen, että laulaja Jukka Pelkonen on sairastunut lymfoomaan ja tämän on jättäydyttävä ainakin toistaiseksi pois orkesterin toiminnasta syöpähoitojensa ajaksi. Uutinen järkytti luonnollisesti myös bändin sisällä.
– Oon aika läheltä seurannut sitä tilannetta ja kannustin Jukkaa menemään lääkäriin. Mutta kun se tieto sitten tuli, niin kyllähän se pysäytti aika täydellisesti. Ja kyllä se tuolla takaraivossa pistelee koko ajan, Jukka on kuitenkin kuin perheenjäsen. Tässä tulee mietittyä lähes päivittän, että mikä on bändin tulevaisuus, vaikka Jukka tuosta selviäiskin. Tai siis, selviäähän se. Tietenkin se selviää. Ennusmerkit on hyvät.
Uutisen jälkeen Omnium Gatherum lähti tuoreimman May The Bridges I Burn Light The Way -levynsä tiimoilta kiertueelle, vaikka olisi aluksi halunnut sen perua, koska ajatus ilman Pelkosta keikkailemisesta tuntui mahdottomalta.
– Jukka halusi että me tehdään se rundi. Kyseltiin sitten vähän ympäriinsä ja lopulta Shade Empiren Henry Hämäläinen pääsi tuuraamaan. Mutta se oli toistaiseksi vain se rundi ja OG menee nyt Jukan tilanteen ehdoilla ja päivä kerrallaan.
Alkavana kesänä Pelkosen hoidot estävät edelleen matkustamisen, joten laulaja tekee yhtyeensä festarikeikat kotimaassa samalla, kun Hämäläinen edelleen paikkaa muut esiintymiset. Omnium Gatherum täyttää tänä vuonna 30 vuotta, mutta juhlavuodesta kysyttäessä Kivistö heittäytyy kryptiseksi todeten, että ”saas nähdä tuleeko jotain spessua. Ainoastaan, jos Jukka on kunnossa.”
Tunnelma nousee edelleen taustalla ja rouva Kivistö tulee tiedustelemaan voisiko puoliso tulla kytkemään uuden kodin kaiuttimet toimintaan. Päätämme lopetella, jotta isäntä pääsee hoitamaan kodin velvollisuuksiaan, kun kerrankin on paikalla. Seuraavalla viikolla odottaa jo uusi kiertue Omnium Gatherumin kanssa. Mietin vielä ääneen, että haluaisiko basisti oikeasti tehdä musahommia ihan palkkatyökseen ja elääkseen, vaikka se vaatisi uhrauksia vielä nykyistäkin enemmän?
– Totta kai se on edelleen haave. Pieni haave, mutta sitä pitää silti ruokkia. Pitäis kyllä varmaan olla ennemmin crewssa kun bändissä, kun ne tienaa aika paljon paremmin, Kivistö virnistää.
Aktiivisesti kiertävä ja levyttävä, kansainvälisesti noteerattu bändi ei tosiaan ole mikään rahasampo edes vuonna 2026.
– Vanhalan Markus tällä elää ja esimerkiksi Insot mun käsityksen mukaan. Ja tietty Amorphikset. Mut ei niitä bändejä kauheesti oo, yhden käden sormilla ne on laskettavissa. Moni kysyy multakin, että ai sä vieläkin kaivat sillä kaivurilla? No joo, pakko tässä on tehdä muutakin, koska kyllä se rundi sen yhden kuukauden kattaa muttei enempää. Onneks on hyvä pomo, joka antaa lähteä reissuun aina kun haluaa.
Et oo vielä päässyt sanomaan sille, että haista sinä äijä paska?
– Joo, en edelleenkään, nauraa Kivistö räkäisesti ja lähtee asentamaan uuteen olohuoneeseen kaiuttimia.
Ehkä joku päivä.