Mastodonin yhdeksäs albumi on yksi niistä levyistä, jonka ylle heittäytyi menetyksen ja kuoleman varjo jo ennen kuin musiikkia oli kuultu sekuntiakaan. Laulaja-kitaristi Brent Hinds ehti lähteä bändistä puolisentoista vuotta sitten, keväällä 2025, mutta vielä vakavampaa on se, että hän menehtyi hieman yli vuosi sitten. Tuo oli se piste, kun kaikki Mastodonin kuulijat joutuivat oikeasti jättämään jäähyväiset menneelle Mastodonille, kun yhteenpaluu ei enää ollut mahdollista kuin korkeintaan luonnonlakeja rikkomalla. Kukaan Mastodonia kuunnellut tuskin kiistää Hindsin merkitystä bändin menneillä albumeilla. Hinds oli paitsi tärkeä säveltäjä ja kitaristi, niin myös bändin tunnistettavin laulaja ja jopa vielä tärkeämpänä asiana täysin uniikki voima bändin omalaatuisessa sisäisessä kemiassa.

Hinds on poissa, joten ihan kuten Mastodonin, myös meidän kuulijoiden on mentävä eteenpäin.

Toissa vuosikymmenellä Mastodonin erittäin kovalaatuinen neljän ensimmäisen albumin suora kulminoitui bändin parhaaseen albumiin, vuonna 2009 julkaistuun Crack the Skyehin. Tämän jälkeen Mastodonin tuotanto on ollut jopa jonkinlaisten fanilasien läpi tarkasteltuna kauniisti sanottuna epätasaista. Erikoista kyllä, itselleni juurikin mammuttimainen Hushed and Grim (2021) sisälsi ikimuistoisimpia Mastodon-hetkiä yli vuosikymmeneen, kun taas The Hunter (2011) ja Emperor of Sand (2017) tuntuivat lähestulkoon bändin täyden potentiaalin hukkaamiselta. En piilottele yhtään sitä, että Mastodon on parhaimmillaan silloin, kun se sulattaa yhteen kaikkia laitojaan raskaimmasta sludgesta ja stonerista hapokkaimpaan progeen ja alternativeen. Tämän epätasaisuuden yhdistyessä Hindsin kaksinkertaiseen poistumiseen jätti ilmoille paljon kysymysmerkkejä sen suhteen, mihin bändi suuntaa nyt.

Marrow Deep ei ole pettymys, se ei ole vastaus rukouksiini Mastodonin suhteen, ja se jättää oikeastaan ilmoille enemmän kysymysmerkkejä kuin vastauksia. Albumi soi, soi, soi ja soi, mutta se ei herätä kokonaisuutena kovin suuria tunteita.

Yksi osa Mastodonin suurinta voimaa oli aikoinaan se, etten ihan oikeasti varsinkaan neljän ensimmäisen albumin kohdalla osannut koskaan arvata, mitä tapahtuu seuraavaksi. Uusi albumi ei ollut samanlainen kuin edeltäjänsä, levyn sisällä kappaleet eivät toistaneet yhtä kaavaa ja sävellysten sisällä käänteet olivat äkkivääriä. Marrow Deepia kuunnellessa on ensin huojentunut siitä, että se kuulostaa täysin Mastodonilta, ja sen jälkeen huomaa olevansa jopa hieman turhautunut siitä, että levy kuulostaa ihan täysin Mastodonilta. Kitaristi Nick Johnston on Hindsia tylsempi soittaja, mutta vielä oleellisempaa on se, että Hindsin mukana Mastodonin paras ääni on toden totta kateissa ja albumin laulumelodiat ovat paljon tavanomaisempia kuin koskaan ennen. Nämä asiat tulevat ilmi jo ennen kuin levy on soinut ensimmäistä kertaa edes puoliväliin. Samoin hieman omituinen tuotanto, jossa on kaiketi pyritty jonkinlaiseen bändisoittomaiseen orgaanisuuteen, mutta sekä rumpu- ja kitarasoundit ovat hieman voimattomia.

Ennen kuin Marrow Deepin vahvuudet alkavat nousta pintaan, levyn huomaa myös olevan auttamattoman ylipitkä. Kyllä, tässä on jälleen yksi sellaisista tapauksista, kun tiukat kolme varttia olisi ollut parempi kuin epätasainen tunti.

Tähän tuntiin mahtuu myös aivan törkeän hyvää Mastodonia. Juuri sellaista Mastodonia, joka saa myhäilemään, että juuri tätä haluan bändiltä kuulla. Polveileva Golden Spires, The Vanishing ja In the Ruins ovat albumin kolme parasta kappaletta, mutta Poisonous Weapons, Your Ghost Again ja Snakes for Dinner eivät jää näistä pahasti jälkeen. Siinä onkin jo puoli albumillista Mastodonia, jolla bändi pääsee myös yllättämään asialla, joka jakaa varmasti kuulijoita kaikkein eniten. Levyllä kuullaan runsaasti koskettimia, jotka ovat paikoin yllättävänkin isossa roolissa kappaleissa, mutta toisinaan ne sulautuvat kitaroiden joukkoon salaperäisemmin. Jos joku haluaa kuulla Mastodonilta silkkaa raskasta rymistelyä kuten ”silloin joskus aikoinaan”, hän tulee pettymään Marrow Deepin parissa. Jos joku taas haluaa Mastodonilta silkkaa progea, pettymys on jälleen edessä. Marrow Deep kulkee jossain tällä välillä, muttei lainkaan niin mielikuvituksellisella ja lennokkaalla tavalla kuin miten bändi on onnistunut parhaimmillaan lentämään.

Joku saattoikin jo huomata, että vain noin puolet albumin kappaleista tuli mainituksi. Sille on syynsä. Puolisen levyä on helpommin unohdettavaa perus Mastodonia, joka alkaa jo muutaman kuuntelun jälkeen tuntumaan pakolliselta palalta albumin parhaiden osuuksien seassa. Juuri siksi Marrow Deep jää keskinkertaisen yllätyksettömäksi levyksi.