Vantaan Tikkurilalla on pitkiä perinteitä kulttuurissa. On tiedekeskus Heureka, joka tarjoaa tiedonjanoisille ikkunan maailmaan ja on Vernissa, vuonna 1985 vallattu kulttuuritila, joka tänäkin päivänä tarjoaa nuorille keikkoja ja tapahtumia. Ja sitten on Hotelli Vantaa, joka tarjoaa vähän erilaisen ikkunan vähän erilaiseen maailmaan. Jo vuosituhannen vaihteessa Tikkurilan hotellia kutsuttiin ruotsinlaivasimulaattoriksi ja tarina kertoo, että sinne järjestettiin Lahdesta viikonloppuisin bussikuljetuksia bailaamaan. 

Olen ollut tarunhohtoisessa yökerhossa kerran, ystäväni polttareissa vuonna 2007, enkä muista talosta muuta kuin sen, että sen alakerrassa oli hodarikioski ja hissiaulassa jotkut pani. Nyt on 2026 ja olen täällä taas, mutta kumpaakaan edellämainituista ei näy. Bussikuljetus on tuonut Jyväskylästä Lahden kautta taloon Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen, joka esiintyy illalla Tulisuudelmassa, Hotelli Vantaan keikkaravintolassa. Jos olisi vuosi 2004 ja Imperiumin messulauta, minut kivitettäisiin. 

Taloon on juuri saatu uusi PA, jota Trio Niskalaukauksen rumpali, lahtelainen Aksu Hanttu yläkerrassa komentaa samalla, kun syön Amarillossa hampurilaista, joka varmaan vuonna 2004 olisi ollut ihan hyvää. Naapuripöydässä on fajitaksia, firmabileet ja fiilis katossa. Keikkaan on vielä tuntitolkulla aikaa ja visioin jo mielessäni firman toimarin kravatti otsalla Niskalaukauksen eturiviin huutamaan Surupukua.  Toivon, että soundcheck on pian ohi, että pääsen kick off -tunnelmaa pakoon. 

Viimein Aksu saapuu paikalle, mutta haluaa syödä, joten jäämme edelleen samaan tilaan toimarin kanssa. Rumpali on hyväntuulinen miettiessään ensimmäisiä vuosiaan jynkkyhevin legendan kannujen takana.

– Helvetin makeaa on ollut näitten kanssa olla pari vuotta. Ei viime kesänä vaan sitä edellisenä oli mun eka keikka. Se oli vuosi siitä, kun mä olin ollut jo remmissä. Sitten me alettiin tekemään sitä ekaa levyä.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus on käsite. Vastaajasta riippuen se on joko parasta tai pahinta, mitä suomalaiselle raskaalle rockille on koskaan tapahtunut. Vuosituhannen alussa yhtye oli nostamassa suomenkielistä metallia ensin kartalle ja sitten valtavirtaan, eikä jossain vaiheessa ollut festaria tai radiokanavaa, joka Niskalaukausta ei olisi noteerannut.  Vuonna 2006, suosionsa huipulla, bändi kuitenkin lopetti palatakseen reilut kymmenen vuotta myöhemmin, ensin varovasti vähän kokeillen ja sitten täysipainoisesti taas levyttävänä artistina kiertäen. Pitkäikäinen kokoonpano sai halkeaman vuonna 2023, jolloin Trio Niskalaukaus yllättäen ilmoitti alkuperäisen rumpalinsa Seppo Pohjolaisen lähdöstä ja riitaisa ero päätyi iltapäivälehtien otsikoihin. Muutamaa vuotta myöhemmin yhtyeen uudeksi rumpaliksi ilmoitettiin nyt keskinkertaista pihviä pöydässäni nakertava Aksu Hanttu. 

Mitä sä päädyit Niskalaukaukseen alun alkaen? 

– Jollain tapaa ollaan aina tiedetty tai tunnettu jollain tasolla joka jätkä bändistä. Se lähti ihan siitä, kun mä huomasin, että edellinen rumpali poistui vahvuudesta ja silloin mä muistan jo miettineeni, että mä olisin erittäin sopiva tähän hommaan ja että olisin tosi kiinnostunut. Mutta sitten kun huomasin, mikä hirveä myrsky siitä lähti, sehän meni ihan iltalehtiin asti, niin välittömästi kelasin, että se olisi huono idea tähän hetkeen. Ajattelin, että annetaan vähän pölyn laskeutua. Sitten siinä oli yks toinen pienempi proggis, mihin mä olin lupautunut mukaan ja se oli vähän semi-aktiivisena ja piti kiireisenä. 

Aksu pyöritti jo tuolloin myös omaa studiota. 

– Sillä kyseisen bändin päähahmolla oli koko ajan hirveä kiire ja se painosti, että voisiko se nyt tehdä levyä. Mulla oli ihan näitä maksaviakin asiakkaita, koska mun täytyy myös tehdä tiliä, jotta mä saan asiat maksettua ja sanoin, että jos mä teen sulle nyt tässä bändin mukana ilmaisiksi äänityshommia, niin niitä tehdään silloin, kun ehtii. Se alkoi jo vähän vituttaa. Ja mä olin jo vähän unohtanut ton Niskalaukauksen. Mä olin jo kirjoittanut sen hakemustekstinkin valmiiksi, mut mä en silloin vielä lähettänyt sitä. Se oli joskus helmikuussa kirjoitettu. Sitten mä sanoin sille jäbälle, että eiköhän se nyt olisi parempi, että sä löydät jonkun toisen tyypin tähän rumpuihin, joka tekee näitä hommia niin kuin sä haluat. 

– Kun asia oli käsitelty, meni pari viikkoa, niin yhtäkkiä oli ajatuksissa tilaa ja muistin, että helvetti, se Niskalaukaus! Sitten mä etsin, että tässähän tämä valmis viesti on. Se oli toukokuun puoliväli, kun mä laitoin sen Jarkolle (Petosalmi, Niskalaukauksen kitaristi, toim. huom.) ja se vastas, että jumalauta, siistiä, että olet kiinnostanut pestistä. Että ei olla vielä ehitty miettiä mitään, ollaan vaan nyt annettu tämän pölyn laskeutua, mutta että mäpä juttelen jätkien kanssa. Viikko siitä Jarkko soitti mulle, että ne oli ollut kaikki silleen, että tietenkin Aksu! Mä olin varautunut vetään kaikkia koesoittoja ja kaikkea, mut se sanoi, että ei tarvita, me tiedetään miten sä vedät ja me halutaan sut just sellaisena kuin sä oot, tää on tällä selvä.

Muistan itsekin lukeneeni uutisen Aksun liittymisestä bändiin ja ajatelleeni, että tietenkin Aksu! Pesti lämmitti mieltä ja on aina siistiä, kun joku, joka on tehnyt pitkän uran lajin parissa saa sen, minkä se ansaitsee. Osaako sitä itse ajatella niin? Että vihdoin?

– Periaatteessa soittaminen on aina ollut siistiä ja aina siitä on jotain saanut, mutta oli tietenkin jotain tämmöisiä, että vihdoin mä pääsen Tuskaan! 

Tosiaan, sitä jotenkin kuvittelee, että kyllähän nyt kaikki, jotka ovat raskaamman musiikin kanssa pulanneet jo pari vuosikymmentä, ovat jossain vaiheessa Tuskassakin soittaneet, mutta Aksu ei ollut. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus taas on ollut lähes festarin house band vuosien saatossa. Olin katsomassa yhtyeen esiintymistä Tuskassa kesällä 2025 ja Aksun ilme rumpujen takana oli kuin 15-vuotiaalla. Siinä keikassa toteutui jotain nuoren miehen unelmia. 

– Siinä just tuli itsellekin semmoinen, että vittu no vihdoin. Mä oon sillä muodosti miettinyt, että vuodesta 1999 näitä tehnhyt, Entwinen eka levy tullut silloin. Ja kumminkin sen jälkeen on ollut S-Tool ja on ollut kaikenlaisia juttuja. Mut ikinä ei oo saanut Tuska-slottia kuitenkaan. Niin et vihdoinkin, ja sit suoraan päälavalle. Se oli semmoinen, että vau.

Tuska oli Aksun toinen keikka Trio Niskalaukauksessa. Tiedustellessani millaista on ollut hypätä uutena miehenä mukaan yhteisöön, joka on jo vuosikymmeniä tehnyt töitä yhdessä, ei ylisanat työnantajaa kohtaan meinaa loppua. 

– Se oli äärimmäisen helppoa, koska jätkät on niin vastaanottavia. Sehän on ihan veljeskunta se porukka, siinä on todella semmoinen välittävä ilmapiiri. Asioista puhutaan ja näin. Just semmoinen, mikä mun mielestä bändiyhteisön pitäisikin olla. Että välitetään. Ja se, että jos on jotain, niin aina se johtuu jostain, että osataan sillä tavalla ajatella, että me ollaan kaikki erilaisia ihmisiä ja jokaisilla on omia juttuja. Ja sit se, että mä muistan, kun mä kuuntelin vanhoja Niska-biisejä ja sanoin, että nämä on jotkut rumpujutut vähän tämmöisiä, että haluatteko te ne oikeasti just noin, niin, vastaus oli, että no ei missään nimessä. Vedät just silleen niin kuin susta tuntuu, saat tuoda sen oman jutun siihen. Tietenkään en ole niitä vanhoja biisejä mitään lähtenyt ylifillaamaan, päinvastoin, mähän oon suoristanut niitä jostain kohtaa.

Voisi kuvitella, että yhtyeestä, joka on pitkään tehnyt uraa ja on tuollaisessa asemassa, sieltä puuttuu paljon semmoisia turhia egoja tai kommervenkkejä, mitä kaikissa bändeissä aina on. Vuosikymmeniä mm. Entwinessa soittanut Aksu huokaa. 

– Tiedän, mitä tarkoitat. Todellakin tiedän, mitä tarkoitat. Siellä ei tarvitse kenenkään esittää mitään. Ollaan jo kumminkin sen ikäisiä, että ei ole enää sitä, että vittu sä olet vähän liian edessä lavalla ja kuka liidaa ja tämmöistä. Semmoista nuorten miesten kukottelua.

Teknisestikin Hanttu istui bändiin kuin valettu. Lahtelainen on aina rumpalina ollut se ”Aksu, joka lyö vitun lujaa”. Palaan Tuskan päälavaan, missä oli mahtavaa katsoa, kun mies soittaa kovaa Niskalaukausta. Jotenkin siinä oli mielestäni tosi moni asia tosi kohdallaan.

– Silloin tuli monet kollegat just muista bändeistä silleen, että nyt tämä bändi on se, mikä tämän on aina pitänyt olla, että raskas musa vaatii raskaita soittajia.

SOITAKKONÄÄ HEVIÄ?

Ennen liittymistään Trio Niskalaukaukseen 47-votias Hanttu tunnettiin useista lahtelaisbändeistä, kuten Entwinesta ja Tuonesta, sekä Ville Laihialan perustamasta S-Toolista. Entwine levytti peräti seitsemän albumia Spinefarmille, joista viimeinen, Chaotic Nation, ilmestyi 2015.  Millä mielellä muistelet Entwinea ja niitä alkuaikoja, voiko sanoa, että se hevihuuma ulottui Lahteenkin asti, mikä silloin vallitsi? 

– Kyllä se ulottui. Todellakin. Ja tosi lämmöllä muistan. Ja ylipäätään muutenkin, kun silloinhan siis kaikki vapaa-aika meni treeniksellä ja se oli niin hienoa sitten kun pääsi keikoille ja näin. Toki ne ihan ensimmäiset Entwine-keikat silloin 1999, sitä meininkiä, että mennään jonnekin henkilöautolla ja kaikki kamat kyydissä, niitä en ehkä ikävöi…

Noita on varmaan hyvä muistella siinä kohtaa, kun istuu Niskalaukauksen kanssa omassa bussissa matkalla soittamaan Tuskan päälavalle?

– Nimenomaan. Kun muistan, että Turkuunkin mentiin Heleniuksen Jussin järjestämälle keikalle TVOlle, missä oli useampi bändi. Mentiin henkilöautolla ja viis tyyppiä. Ja ne hirveät puhelinrumbat viiden bändin kesken, että miten me säädetään tämä backline, kuka tuo ja mitä tuo ja näin. Niissä oli jotain sellaista viattomuuden aikaa tosi paljon. 

Mihin se viattomuus ja Entwine sitten loppui?

– Kaikki muut, paitsi minä, oli sitä mieltä, että ei tässä ole järkeä enää. Silloin käytiin enemmän palavereja kuin treenejä. Aluksi oli Tauriainenkin (Mika, Entwinen laulaja) vielä sitä mieltä, että voisihan tässä jatkaa, mutta sitten sekin kääntyi muiden kelkkaan. Ne oli vain sitä mieltä, että tämä ottaa enemmän kuin antaa. Minä olin silleen, että voi jumalauta jätkät, että te ette tajua kuinka moni bändi tuollakin toivoisi, että ne pääsisivät joskus edes tähän asemaan, missä me nyt ollaan. Miten te ette osaa arvostaa tätä? Sitten oli se joku palaveri, missä käsi pystyyn, että kenen mielestä tämän nyt pitää loppua. Kaikkien muiden kädet nousi, paitsi minun. Sitten olin vain silleen, että voi vittu, olen pettynyt. Että selvä, mutta jos me lopetetaan, niin sentään tehdään joku pikku lopetuskieppi edes. Seitsemän keikkaa oli loppujen lopuksi ja sitten lopetus Finlandia-klubille.

Puhuessaan Entwinesta Aksu muuttuu melkein surulliseksi, ellei jopa vihaiseksi. Tuntuu siltä, että bändin loppuminen maistuu edelleen hieman karvaalta.  

– Kyllä se harmittaa, koska silloin sanoin, että minä olen sellainen, että jos me nyt päätetään, että tämä loppuu, niin minä suuntaan sitten katseeni muualle.  Mutta nyt olen ollut kyllä taas sitä mieltä, että olisi siistiä tehdä jotain.

Oho. Onko Entwinen paluu siis näköpiirissä?

– No ollaan me keskusteltu ja eihän sitä ikinä tiedä, vaikka tulisikin olemaan. Siitä meidän viimeisestä keikasta on kuitenkin kohta kahdeksan vuotta, se oli vähän ennen koronaa, 2019.

Entwine ei olisi ensimmäinen 2000-luvun alun bändi, joka on lopettanut ja sitten taas palannut. On Kiuakset ja Amoralit ja kaikki, jotka tässä on käyneet taas vähän tekemässä. Northerkin tulee taas. Päätösten pyörtäminen on nykyään ihan ok.

– Minä sanoin niille, että minä suuntaan suoraan eteenpäin, jos tämä päätös tehdään. Minä en jää miettimään, että katsotaan kahden vuoden päästä. Minä olin suoraan, että joko me jatketaan tai sitten me lopetetaan. En minä nähnyt siinä mitään välimuotoa. Se oli helvetin hauska se lopetusrundi ja se vika keikka, mutta se oli silloin minulle äärimmäisen kova paikka.

Jäämme odottamaan jatkoa. Entwine oli Aksun ensimmäinen oikea levyttävä bändi. Seuraava oli Tuoni, jonka Aksu perusti muutamaa vuotta pääbändiään myöhemmin ja joka eli Entwinen kanssa rinnakkaiseloa pitkään. 

– Kyllä, kyllä, ne elivät tosi hyvinkin symbioosissa. Tuoni on ihan erityyppinen asia. Tuoni ei ole edelleenkään mihinkään loppunut, se on vähän hidasta vaan, kun tässä on ollut koko ajan jotain. Mulla on aika pitkään jo ollut seuraavan levyn koko teema ja ajatus päässä ja jokaisen kymmenen biisin tekstit on ihan täysin valmiina. Niitä on toki moneen kertaan vähän muokattu, mikä on sinänsä ihan hyvä, kun ne on vähän elänyt tässä. Todella, todella henkilökohtaisia tekstejä. Ja ne biisitkin, ne on mulla päässä. Mä olen sitä levyä kuunnellut päässäni jo monta kertaa. 

Onks se hyvä levy? 

– Se on helvetin hyvä!

Saataisko me muutkin joskus kuulla se? 

– Lähetään siitä, että jos saisi demot nyt tehtyä, niin saisi bändikin sen kuulla. Koska se vain vaatisi sen ajan nyt, että mulla olisi joku semmoinen pätkä. Mä veikkaan, että kaksi viikkoa riittäis, niin mä olisin saanut demot tehtyä. Ja se on ihan varma, että se levy on pakko julkaista. Ei ole vaihtoehtoja enää sen kanssa, se on tehtävä.

Jos Entwinen kohdalla Aksun mieli tummui, Tuonesta puhuttaessa rumpali herää taas eloon.

– Mun lapsuudenystävä Tuomas Leinonen, eli Leiskana tunnettu kaveri, perusti sen silloin ja pyysi mua mukaan. Mutta se jäi sit siitä pois vähän myöhemmin, kun tuli perheenlisäystä ja tällaista. Ja siinä oli myös sellainen hieno, mikä mun mielestä on aika rehellistä, että se itse pohti sitä omaa tekemistään bändissä. Se on mun mielestä aika kova, että pystyy sanoa suoraan, että kyllä se vaan nyt niin on, että mulle keikkareissulla se hauskanpito on ollut tärkeintä ja että ei hänellä ole motivaatiota niinkään treenaa himassa jotain niitä juttuja. Että ei se ole oikein bändille. Ja nyt on tullut vielä lapsia ja näin. Perustamastaan bändistä pokkasi lähteä menemään! Sekin oli kova paikka itselle, koska se on mun paras kaveri. Ollaan tunnettu samalta pihalta jostain nollavuotiaasta asti. Silloin mä pelkäsin, että mitä tälle kaverisuhteellekin tapahtuu, mutta ei mikään oo muuttunut. Silloin oltiin vaan enemmän musahommissa, nykyään kaikkea muuta. Mut niin, se levy. Se tulee sieltä.

Fajitas-ralli Hotelli Vantaan ravintolassa kiihtyy ja alan muistaa mistä talon maine tulee. Laskeskelen, että jos porukka saapuu paikalle viiden aikoihin ja artisti aloittaa puoliltaöin, ei ihmisillä ole juuri muuta tekemistä kuin käydä syömässä Amarillossa ja sitten ryypätä huoneissaan keikkaan asti, hence the ruotsinlaivasimulaattori. Ne on pitkät seitsemän tuntia. 

Jatkamme Aksun kanssa aikaan Entwinen jälkeen, jolloin Tuonen odotellessa varjoissa Hanttu liittyi Sentencedista tutun Ville Laihialan uuteen bändiin S-Tooliin. Thrashiin kallistuvassa kokoonpanossa soittivat lisäksi Sami Leppikangas ja Kimmo ”Heavy” Hiltunen ja se julkaisi debyyttialbuminsa Tolerancen vuonna 2017.

– Joo, itse asiassa S-Tool oli jo hetken aikaa siinä päällä Entwinen kanssa. Villen bändihän se oli. Se soitti mulle, että minulla olisi tällaisia uusia biisejä ja ajattelin laittaa uuden bändin, että kiinnostaisiko sinua lähteä tekemään sen levy? Sitten hän sanoi, että olisi tässä vähän semmoinenkin, että tarvitsisi rumpalia. Ville laittoi mulle joku kymmenen biisiä ja kuuntelin, että wow. Heti näin itteni siinä. Soitin sille, että joo, kovaa kamaa, olen mukana, että ketäs muita tässä on? No kun ei tässä oikein ole, tulisiko sinulle mieleen ketään? Sen sekunnin mielijohteesta mulle tuli mieleen Sami. Olimme joskus puhuneet jossain Tuskan vipissä kaljat kädessä, että olisi siistiä soittaa samassa bändissä. Se vaan tuli yhtäkkiä. Ville sit sanoi, että hei, toihan vois olla aika hyvä idea, että tunnekkonää sen, kehtaisikkonää kysyä siltä? Ja sitten mä mietin, että Heavyllakin olisi aikaa ja  heitin sen siihen pöytään. Ville oli silleen, että no kehtaakkonää kysyä siltäkin? Mä sit soitin Samille, se oli heti messissä ja sitten Sami itse asiassa soitti Heavyn mukaan.

Mitä S-Toolille oikein tapahtui? Jotenkin tuntui, että sitä näkyi ja kuului jossain vaiheessa vähän joka paikassa ja sitten yhtäkkiä se vain katosi.

– Siis nimenomaan. Siinä tuli semmoinen kuin korona. Sen kakkoslevyn piti tulla silloin maaliskuussa 2020. Siellä oli tulossa tosi nätti levyjulkaisurundi, 15 keikkaa ja ainakin viis keikkaa olisi ollut Lordin kanssa, semmosia venueita, mihin me yksin ei oltais päästykään. Ja sit kaikki lähti pois. Ja sitten kaikki festarit pois. Ja sitten kun niitä yritti uudestaan, niin sitten aina tuli uudestaan se korona. Saatiinkohan me sen levyn tiimoilta tehtyä lopulta kokonaista kaksi keikkaa. Että se tuli just siihen pahimpaan mahdolliseen saumaan ja se meni ihan kankkulan kaivoon koko levy.

– Sitten… Sitten en mä tiedä… Villelle tuli yhtäkkiä semmoinen fiilis, että hän haluaa tehdä soololevyn. Suomen kielellä ja näin. Että pistetään nyt S-Tool vähäksi aikaa niinku mutelle. Mä ajattelin, että okei. Kumminkin sitten sama porukka jatkoi sen soololevyyn. Siis ihan sama porukka, täysin sama, mut se oli vaan Villen oma levy.

Tuntuiko se vähän oudolta?

– Vähän oudolta joo, ja sitten sellainen, että… Olihan se Villen bändi se S-Toolikin, joo, mutta nyt mentiin täysin Villen marssijärjestyksen mukaan. Että se on hänen hengentuotteensa ja näin.

Oiko se sitten S-Toolin loppu tavallaan samalla? 

– No ehkä… Ehkä se vähän sitten oli. Ja sehän nyt ei oikein ottanut tulta alleen sitten se Villen soolo. Yksi levy ja kahdeksan vai yhdeksän keikkaako me tehtiin siinä. Ja tota… Mutta se ei nyt sit vaan ihan sitten lähtenyt sillä… Vaikka oli kuitenkin Sakara siinä taustalla.

SURU ON KUNNIAVIERAS

Aksu on tehnyt musiikkia työkseen käytännössä koko aikuisikänsä. Soittohommien lisäksi mies on ollut mukana äänittämässä ja tuottamassa lukuisia suomalaisia bändejä ja viime vuosina oma studiokin on pikkuhiljaa rakentunut kotikulmille Lahteen. Nuorena suunnitelmat olivat kuitenkin toiset.

– No siis… Ekalta ammatiltanihan mä oon puuseppä. Kävin artesaanikoulun Lahden muotoiluinstituutissa. Sinne oli hirveen vaikee vielä päästäkin. Sit löyty Villähteeltä yks semmonen huonekalufirma, missä mä kävin kaikki syyslomat ja kesälomat aina töissä. Kun valmistuin sieltä koulusta, niin menin saman tien inttiin ja intin jälkeen suoraan taas sinne töihin. Mutta mulla oli jo silloin kouluaikana semmonen orastava pölyallergia, niin se sit paheni siellä niinku tosi rajusti. Silloin mä mietin, että mä oon 21 ja koko päivä menee pölymaskit naamalla paitsi ruokatunnit ja kahvitauko, niin tätäkö tää nyt sit on? Olin ehtinyt yhdeksän kuukautta siinä olemaan. 

– Sitten tuli kuin tilauksesta Orimattila-instituutti. Siellä oli musiikkiteknologian linja, kolmevuotinen koulu. No hei, mäpäs meen tonne. Valmistuin sieltä 2004 ja sillä tiellä ollaan. Aluksihan mä vaan niinku äänitin ja tuotin ja mulla oli hyvinkin varhaisessa vaiheessa jonkun näköinen kusinen työpiste kerrostalokämpässä. Vaatehuoneeseen tein semmosen todella pienen laulukopin missä Juleskin (Näveri, mm. Profane Omen) on hikoillut aika paljon.

– Niihin aikoihin mä tein tosi paljon muissa studioissa myös. Et jos bändi oli Oulusta niin sit mä tein Oulussa jossain studiossa tai jos oli Helsingistä niin mä tein Helsingissä. Mä joskus listasin kaikki studiot missä mä oon tehnyt, niin kyllä niitä oli niinku lähemmäksi kolmekymmentä. Et sillä lailla mä oon nähnyt mestoja ja kun mä aloin tekemään sitä omaa studiota, niin ne oli aikamoinen referenssi. Että mä en ainakaan halua, että tää näyttää siltä eikä siltä, vaan mä haluan että tässä on jotain omaa.

Onko jotain levyä, mitä olet ollut tekemässä, mistä olet erityisen ylpeä? 

– Paha kysymys. Mä itse asiassa, kun rupeen miettimään, niin siis sehän oli tolla alalla mun uran ensimmäinen kokopitkä se Misery Incin Random End. Se on jäänyt mieleen.

Ai että, kyllä! Misery Incin 2006 ilmestynyt kakkoslevy on tänäkin päivänä sellainen, että jos sen laittaa soittimeen, niin sehän on täysin moderni albumi edelleen. Silloin se oli aikaansa edellä.

– Niin oli! Ja ne biisitkin oli! Mutta tosiaan siihen aikaan mä en vielä miksannut. Senkin levyn miksas Nino (Laurenne, Sonic Pump). Mä en muista edes missä vaiheessa se meni sit siihen, että mä aloin ite miksaamaankin niitä levyjä. Mä tein paljon silloin Mikko Karmilan kanssa ja mä opin siltä todella paljon. Tieto tässä syksyllä Karmilan menehtymisestä oli kyllä äärimmäisen pysäyttävä.

Se oli kaikille. Pohdimme, että Alexi Laihon jälkeen ei kenenkään lähtö ole pysäyttänyt Suomen musamaailmassa niin paljon. 

– Kyllä. Mehän Niskalaukauksen kanssa On The Rocksissa yksi biisi omistettiin Karmilalle ja kun Mikon kuva heijastettiin sen biisin viimeisessä kertsissä taustalle, niin oli kyllä kylmät väreet.

Yksi orkesteri, jonka kanssa Aksu työskenteli pitkään, oli Korpiklaani.

– No sieltä löytyy aika montakin ikimuistoista levyä! Neljä levyä mä tein niitten kanssa ja sehän on kyllä jo aika paljon niinku saman tuottajan kanssa. Mutta siis kyllä siinä aika paljon pyöriteltiin kaikkia juttuja. Jonne (Järvelä, Korpiklaanin keulamies) oli tosi avoin ottamaan ajatuksia vastaan, että hei tästä biisistä vähän niinku puuttuu kertosäe, että voisiko tähän tulla vaikka tämmönen osio ja sellaista.

Hevosmiesten tietotoimisto kertoo, että Hanttua harmitti, ettei miestä pyydetty Korpiklaanin uudeksi rumpaliksi muutama vuosi sitten ja paikan vei toinen lahtelainen, Samuli Mikkonen. Aksu repeää kovaääniseen nauruun.

– Mistä sä oot tollasta kuullut?? 

Herrasmies ei kerro. 

– No se juontaa ihan vaan juurensa siihen, että Jonne oli mulle siitä monta vuotta jo puhunut, että jossain vaiheessa, jos se hetki tulee, että sun täytyy hypätä Matsonin (Matti Johansson, Korpiklaanin ex-rumpali) pallille, ootsä sitten valmis? Mä olin. Ja sit mä muistan kanssa sen, kun mä kuulin, olisiko ollut sitten Canelta (Kalle Savijärvi, kitaristi), että jollain rundilla joskus joku oli jutellut sit tälleen, että miten Jonne, haluisitko sä, että Aksu olis täällä rundillakin meidän mukana? Koska silloin se oli se yhteistyö niin tiivistä, että ne puhui tuolla ympäri maailmaa, että mä oon niinku bändin ekstrajäsen ja näin.

– Mut sit se meni jotenkin niinku vitun sekavasti sekin keissi, että oliko se enää niinku sillain hyvän maun rajoilla, että se oli ehkä just 30 vuorokautta ennen studiosession alkua, kun ne yhtäkkiä ilmoittaa mulle tekstiviestillä, että me nyt ajateltiin sittenkin tehdä tää levy joku toisen tyypin kanssa. Mä olin jo käynyt demoja läpi ja jutellut sen managerin kanssa kaiken maailman asioista ja vaihtanut meilejä. Ja sit vittu tekstiviestillä.

– Totta kai se tuntui paskalta. Myös taloudellisesti siinä kohtaa, koska Korpiklaani-sessiot oli kaikki aika rahakkaita. Ne oli pitkiä sessioita, mikä tarkoittaa, että työpäiviä oli paljon. Kun puhutaan, että yhtäkkiä häviää pitkä pätkä hommia, parin kuukauden työrupeama, se tarkoittaa rahallisestikin aika paljon. Niin totta kai myös sekin vitutti ja se sekoittui siihen koko fiilikseen varmaan, kun raha-asiat tuodaan siihen ja näin.

Nykyään Hanttu on Järvelän ja Korpiklaanin kanssa kuitenkin taas hyvissä väleissä.

– Ollaan me tuo Jonnen kanssa puhuttu monta kertaa läpi ja se, että siinä oli ehkä vähän väärinkäsityksiäkin Jonnenkin osalta. Se oli jotenkin lukenut mua väärin ja aistinut, että mua ei kiinnosta ne uudet biisit. Se oli menossa jotenkin semmoseen vähän erilaisempaan suuntaan. Ja mä olin silleen, että voi harmi, että mä en millään tapaa ole tuollaista tarkoittanut. Mutta siinä oli niin paljon kaikkea muutakin. Lopputulemana kuitenkin neljä levyä saman tuottajan kanssa on paljon, että sitten, kun on aika mennä, niin sit on. Ja nyt ollaan nähty Jonnen kanssa aina silloin tällöin jossain randomisti, niin on aina ollut helvetin nastaa. Jotenkin se on edelleen semmoinen lämpö meidän välillä, jonka itse aistin, ja toivottavasti Jonnekin huomaa samoin.

Järvelä päätyi mukaan myös Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen tänä syksynä julkaistulle Elämän ja kuoleman kysymyksiä -EP:lle, mistä voinee syyttää Aksua siitäkin. Pienjulkaisu sisältää yhden parhaista metallicovereista aikoihin.

– Se oli mun ehdotus se Jenni Vartiaisen Suru on kunniavieras! Kun siis itsehän tykkään muutenkin Vartiaisen biiseistä ja musasta ja laulusta ja kaikesta. Mä oon aina tykännyt. Mä muistan, kun mä kuulin ton biisin ekan kerran ja mä olin, että vittu mä halusin joskus tehdä tästä rock-version. Tuonelle se ois ollu ihan liian kevyt ja Entwinille väärä kieli, mut jotenkin nyt, kun jätkät puhui, että tehdään cover-EP, niin mä olin että joo, saanko ehdottaa yhen? Kellään ei ollu mitään ajatusta, että miten tää niinku taipuu, mut ei se mitään, mulla oli! Mä tein sen demon sillä lailla, että mä olin tehny siihen ihan kaikki ne jousiasiat ja soitin demokitarat ja bassot ja kaikki hevon vitut sinne. Ja sitten oli se ajatus nimenomaan, että mä haluun Jonnen vetämään sen kurkkulaulun siihen päälle. Ja se ympyrähän sulkeutui tietyiltä paikkaa sitten siinä.

KAIKKI PAITSI PURJEHDUS ON TURHAA

Raskaat työt vaativat kevyet huvit, sen tietää naapuripöydän toimarikin. Aksulle bändikuvioista välillä poispääsy omiin oloihin on elinehto ja tärkeä vastapaino studiossa istumiselle ja Niskalaukauksen keikoille. Pakopaikkana toimii rakas purjevene.  

– Kerrotaan nyt sen verran historiaa siitä veneestä, elikkä siis se on mun isän rakentama. Ja siis ensinnäkään faija ei ollut tiennyt mistään veneistä ja rakentamisesta yhtään mitään. Silloin, kun mun kolme vuotta vanhempi sisko syntyi, niin sen jälkeen monesti isukeilla vissiin tulee tämmönen, että pitäisi tehdä jotain. Se ilmoitti äitille, että hei, mulla tuli idea, mä haluaisin tehdä veneen. Äiti sanoi, että okei, eihän me edes tiedetä, että tykätäänkö me purjehduksesta, mutta faija oli ihan täysin, että joo, hän haluaa, ja että sen pitää olla itse rakennettu ja puinen.

– Se oli vissiin joku tämmönen juttu, että se on vähän niinku jostain kansallisveneestä muokattu. Se on pikkusen pidempi ja pikkusen leveämpi ja se tekotapa on vähän erilainen. Niitä tehtiin tasan kuusi kappaletta niitä ihan uniikkeja veneitä tähän maailmaan ja sillä samalla muotilla sitten tehtiin tää. Sitten faija päätti, että tää vene ei makeeseen veteen mene ja se oli tehny sen niin, että vene on merikelpoinen ja siinä on jotain pieniä nyansseja versus joku järvipurkki. Sitten kun se oli valmis, niin Lahesta se ajettiin Helsinkiin, laskettiin veteen, sieltä Turun saaristoon ja siellä sen kotipaikka on ollut sit aina.

Aksu on varttunut veneen kanssa yhtä matkaa.

– Kun mä olin yksivuotias, se oli tosiaan valmis ja mä oon siitä iästä lähtien kaikki kesät ollu sitten vesillä. Me ollaan tehty silloin aika huikeitakin reissuja, kun oltiin siskon kanssa pieniä. Nelihenkisenä. Se on kuitenkin vaan 7,4 metriä pitkä, niin se ei mikään jättipurkki oo. Ei oo seisomakorkeutta sisällä. Sen kanssa on Ruotsin rannikolla käyty, etelärannikko kierretty monta kertaa. Pisimmällä on käyty Saksan Kielissä. ja sitten Kööpenhaminassa ja Oslon vuonoissa. Tää on niin kuin sillä lailla jännä, että tää ei oo ollu mikään valinta, mä oon vaan yksinkertaisesti kasvanut siihen veneeseen.

Perheiden yhteisissä harrastuksissa on aina kaksi vaihtoehtoa: joko sitä viimeistään teini-iässä alkaa hankaamaan vastaan ja päättää, ettei astu veneeseen enää ikinä, tai sitten siitä ei pysty, eikä ole tarvetta, luopua koskaan. Aksulla kävi jälkimmäinen.

– No siis sanotaan näin, että just siinä teiniaikoina saattoi mennä semmonen parikin kesää, että mä en siellä hirveästi ollu. Piti soittaa heviä kavereiden kanssa, se oli paljon siistimpää. Mutta kyllä se on aina ollu sydämessä. Varsinkin sen jälkeen kun isä kuoli 2001, niin sittenhän se jäi vähän niin kuin mun hoidettavaksi, koska siinähän on ihan helvetilliset hommat puuveneessä. Joka kevät pitää ne lakkapinnat hioa ja lakata uudestaan ja myrkkymaalit pohjaan. Nyt sitä on tehnyt tässä vuodesta 2001, eli 25 vuotta jo herrajumala! Siinä on ihan helvetisti sitä hommaa, mutta siinä on niin paljon muistoja.

Aksu puhuu purjeveneestä kuin perheenjäsenestä.

– Mun ensimmäiset muistothan on, että mä istun veneessä ja katon aavalle merelle ja vähän aurinko alkaa laskemaan. Edelleen, jos mä näen aavan meren ja auringonlaskun, niin se pysäyttää mut tosi rajusti. 

Niinhän vanha sanonta sanoo, että on kolme asiaa, joita jaksaa tuijottaa loputtomiin: nuotio, meri ja oma nukkuva vauva. 

– Se on nimenomaan niin ja toi meri on ihan täydellinen pakopaikka mulle. Kyllä mä joka kesä pyrin siihen, että on yksi pätkä, että mä pystyn olemaan siellä vähintään viikon, mielellään vaikka toisenkin. Tänä kesänä mä olin 12 päivää. 

Repertuaariin on tullut myös yksinpurjehdus. 

– No monesti on joku kaveri mukana, mut viime kesänä ja sitä edellisenä mä ekaa kertaa tein myös ihan yksin reissuja. Mä en ole aiemmin yksin oikeasti tohtinut lähteä, kun siinä on sitä säätöä ja tekemistä. Mutta kun siihenkin vaan opettelee niitä juttuja. Mä mietin myös, että kävihän faijakin itekseen, että miksen mäkin sitten. Mut kyllä se kuumotti lähteä ekaa kertaa. Meri on semmoinen voima, että sitä ei ihminen hallitse. Sitä on täysin sen vietävänä aina. Sen kanssa pitää vaan yrittää olla kaveri. Kyllä siinä on ennen kaikkea se vahva yhteys luontoon.

– Mä muistan, kun mä olin pieni, meillä oli Turun saaristossa mökki ja isä monesti pikku saunakaljoissa halusi, että lähdetään luontoretkelle. Kävellään ympäri saarta ja se höpöttelee niitä näitä. Se aina mulle painotti sitä, että muistat sen aina, että luonnolle ei kannata alkaa vittuilemaan. Se voittaa aina. Sitä pitää kunnioittaa. Ja samaa se opetti myös suhtautumisellaan siellä merellä. Että ei ikinä mitään kaljoja auki missään merimatkalla, sitten vasta, kun on laiturissa ruoan kanssa. Että sieltä on tullut mun jäätävä arvostus luontoa ja luonnonvoimia kohtaan.

Itselleni vesi on vähän jopa pelottava elementti, mutta pidän vuorista ja olen niillä aika paljon liikkunut. Ja kävin minä Bengtskärin majakalla alkuvyksystä ja pidän saaristosta. Merta ja vuoria yhdistää se, että kumpaankaan ei voi lähteä takki auki huutelemaan. Kun ympäröi itsensä jollain niin valtavalla, niin se pitää aika nöyränä. Luonto ikään kuin osoittaa sen, miten mitättömiä me täällä ollaan. Aksu nyökkäilee mukana.

– Kyllä, kyllä. Se on semmoinen jalat maassa jotenkin väkisin pitävä asia, mitä mä ainakin itse koen, että saan tuommoisen ison elementin äärellä. 

Purjevene on toki myös sosiaalinen tila. 

– Sitten se on hauska erinäisten kaveritten kanssa, kun siellä on käynyt. Sillä lailla, että jokainen unohtaa vähän sen perus arkensa. Siellä päästään sitten grillaushommiin saunan jälkeen ja se on niin siistiä istua siinä botskilla, juoda pari kaljat ja vähän höpistä. Siellä lähtee juttelutkin ihan omiin sfääreihin. Se on tosi mahtavaa. 

No mutta nyt kun teet vähän aktiivisemman ja isomman bändin kanssa töitä, niin joutuuko purjevene odottelemaan pidempiä aikoja itsekseen tuolla saaristossa isäntäänsä? 

– Ei onneksi. Viime kesänäkin kävin kolme kertaa sellaiset pienet pätkät. Mutta semmoinen kolme päivää on ihan minimi, koska lähdet Lahdesta ajelemaan ja sitten roudaat kamat sinne ja aluksi olet vaan niin hirveen innoissasi. Haluat vain tuijotella sinne merelle ja ottaa parit iltabisset. Yhtäkkiä kello on aamukahdeksan. Oon jotenkin niin innoissani aina kun pääsen sinne. Sitten kun on tämmöisen pidemmän pätkän, niin se ehtii tasoittua se tilanne ja pääsee siihen tietynlaiseen zoneen vasta oikeastaan. Se on jotenkin semmoinen tehonollaus se mesta. Se on mulle niin tärkeä asia, koska jos siihen oot tolla lailla kasvanut ja siinä on nimenomaan vielä se isän muistokin tottakai.

Ihan merikielpoisen paatin isä veisti tietämättä veneistä yhtään mitään. Ei ihme, että pojasta tuli puuseppä!

– Nimenomaan, ja sehän on nykyään tuolla noissa vierassatamissa, niin ei niissä enää hirveästi puuveneitä näy. Joka kerta kun tuut mihin tahansa, niin aina siellä on joku kyselemässä. Mä muistan yhdessä paikassa, siinä oli joku tyyppi tälleen, että nii, nii, että tämmönen historia, että se on sun isän tekemä. Että sullahan nyt on vähän se tilanne, että monet vaihtaa niinku vähän uudempaan tai isompaa veneeseen, mut ethän sä voi vaihtaa. Mä oon, että no toi pitää paikkansa, että näin se on, enhän mä voi tästä luopua. Vaikka vitullinen homma, niin sen haluaa aina tehdä ja siihen löytyy aina se aika. Ja sit se oli silleen, että tiedäksä mikä on kaikista huonoin homma, jos on tämmönen vene? Se, että mihin tahansa satamaan sä meet, niin aina siellä on joku tämmönen ukko sulle jorisemassa jotain. Ja sit se lähti menee. 

Naureskelen, että jorisevat merimiehet lienevät olleet hyvää harjoitusta Suomen yhden suurimman rock-yhtyeen uudelle rumpalille, jolle aina tulee joku hupiukko keikan jälkeen juttelemaan, mihin tahansa tämä meneekin. 

Aksun on aika siirtyä Hotelli Vantaan syövereihin valmistautumaan keikkaan, jolle vieruspöydän nyt jo sammaltava toimarikin on suuntaamassa. Tunteja myöhemmin katsellessani, kuinka Aksu lyö keikalla Niskalaukauksen rumpuja kovaa ja valtava hymy kasvoillaan, joku huutaa vieressäni joka biisin jälkeen Surupukua. Ette ikinä arvaa kuka?