Viisitoista albumia göteborgilaista Evergreyta tuntuu hirvittävän suurelta määrältä siihen nähden, että yhtye tuntuu vielä tänäkin päivänä tuoreelta tapaukselta. Tämä johtunee siitä, että bändi kaappasi allekirjoittaneen hyppysiinsä jo kolmannen albuminsa, In Search of Truthin (2001) aikoihin. Siitä asti Evergrey on ollut itselleni yllättävänkin kaksijakoinen bändi, jonka tuotannosta noin puolet ovat hyviä ja toinen puolikas vähemmän toimivia levytyksiä.

Turhauttavinta Evergreyssa on se, että siitä olisi aina halunnut pitää jopa vielä enemmän. Tämä johtuu biisien sijaan ihan erityisesti Tom S. Englundista, jolla on aivan jumalainen lauluääni. Voisin kuunnella ”Tompan” laulua lähes loputtomasti, ja oikeastaan hänen laulutapansa on tehnyt tylsemmistäkin Evergrey-albumeista parempia.

Ennen kuin todetaan se, mihin kohtaan Evergrey-tuotantoa Architects of a New Weave sijoittuu, lienee parempi kertoa, mitkä Evergrey-albumit toimivat itselleni parhaiten. Olen huomannut, että lähes kaikilla bändin levytyksillä on kannattajansa ja jos jonkun maku menee täysin ristiin kanssani, menettänee tämä levyarvio heille merkityksensä.

Evergreyn paras albumi itselleni on The Inner Circle (2004), jolla konsepti, kappaleet, tunnelma ja soitto olivat uskomattoman hyvässä tasapainossa. Myös tuota mestariteosta edeltäneet 2000-luvun alun Evergrey-albumit ovat olleet itselläni pitkään tehokuuntelussa. Ehkäpä siksi bändin hieno A Night to Remember – Live (2005) lienee se kaikkein kuunnelluin Evergrey äänite itselleni. Onneksi bändin onnistumiset eivät jää tuonne alkupäähän.

Myöhemmästä E-tuotannosta suurimmat pettymykset ovat aiheuttaneet Monday Morning Apocalypse (2006), Torn (2008), Glorious Collision (2011), The Storm Within (2016) ja The Atlantic (2016), joiden väliin on päinvataisesti mahtunut todella vahvoja levyjä kuten Hymns for the Broken (2014), Escape of the Phoenix (2021) ja A Heartless Portrait (2022). Sekaan mahtuu tietenkin myös keskinkertaisempia, helposti unohdettavampia albumeita.

Se mikä Evergreyssa on ollut kaikkein haastavinta, on se seikka, että bändi todella on tehnyt viisitoista albumia ja sen muuntautumiskyky on ollut melko rajattua. Joskus levyt ovat olleet melodisempia, toisinaan progempia, välillä on flirttailtu djentillekin ja joskus tuloksena on ollut hyvinkin raskaita levytyksiä. Kuten yltä voi huomata, liputan itse kaikkein eniten tumman, melodisen ja tunnelmallisen Evergreyn perään. Siinä Tom S. Englund on parhaimmillaan.

Nyt kun on jauhettu ummet ja lammet vanhasta Evergreysta, keskitytään hetki Architects of a New Weave -albumiin.

Koko Architects of a New Weaven voisi oikeastaan kuitata sanomalla, että se on yksi niistä unohdettavimmista Evergrey-albumeista. Ei voi mitään. Levy ei ole huono, mutta se tuskin tulee jäämään Evergrey-soittooni. Tämä johtuu juurikin siitä seikasta, että albumi kuulostaa kovin tutulta ja Evergrey on tehnyt saman paremmin aiemmin. Se on progressiivista, raskasta ja alternativen katkuista metallia, joka kuulostaa isoimmillaan todella isolta ja intohimoiselta, mutta kuivimmillaan Evergreyn soundi on todellista teflonia, joka ei kutkuttele oikein mistään.

Jos joukossamme on soittolistoja kasaavia ihmisiä, heille uusi Evergrey-albumi on melko hyvä saalis. The Shadow Self, The World Is on Fire, Leaving the Emptiness, The Prophecy ja erityisesti Dark Tranquillity -laulaja Mikael Stannen kanssa äänitetty A Burning Flame ovat erittäin kelpo kappaleita. Jos koko albumi olisi tätä luokkaa, voisi levy olla sitä parempaa E-luokkaa. Kitkerä puoli tässä kaikessa on se, että näiden mainittujen sävellysten rinnalle Englund ja kumppanit ovat säveltäneet joukon melkoisen tylsää Evergrey-liukuhihnamateriaalia, joka ei herätä oikein minkäänlaisia fiiliksiä. Samaan tapaan koko albumia vaivaa sellainen kovin tuttu Evergrey-identiteetin puute.

Mutta niin, palataan jälleen Tom S. Englundiin. Hän on TAAS Evergreyn paras puoli. Tuntuu jopa siltä, että miehen ääni vain paranee vanhetessaan. Tumman melankolinen melodisuus, bluesahtava syvyys ja tarpeen tullen tiukka raspi ovat Englundin tavaramerkkejä. Niiden ansiosta tätäkin albumia kuuntelee ihan mielellään muutaman kerran, mutta Architects of a New Weavenin pelastajaksi edes Endlundista ei ole. Parempaa onnea 16. Evergrey-albumilla.