Metalheimin levyarvioista on tähän mennessä vastannut Aki Nuopponen. Koska myös meillä peräänkuulutetaan monimuotoisuutta, jonkun on syytä tarttua härkää sarvista, ettei kaikki arviot ole, you know, Akin musaa. En ole koskaan ajatellut, että minun mielipiteelläni jostain albumista olisi varsinaisesti väliä ja totuus on se, että Rancidin …And Out Come The Wolves on ainoa täydellinen albumi Reign In Bloodin ja Painkillerin jälkeen. Lupasin kuitenkin kokeilla, joten tämä on elämäni ensimmäinen levyarvio. Akin ohje oli, että älä edes yritä olla objektiivinen.
Ruotsalainen thrown (sic) on viime vuosina salakavalasti hiipinyt jostain metal- ja hardcoren välisestä raosta suuremman yleisön tietoisuuteen. Suomessa bändi toimitti ensin Tuskassa (2025) ja sitten Ääniwallissa (2026) ja marraskuun alussa yhtye julkaisi toisen levynsä Unwanted. Nomen ei ole omen, levyä on odotettu.
Thrownia on määritelty nu-metalcoreksi, mutta keski-ikäinen minäni ei sulata pliisun kuuloista lokerointia. Thrown on kyllä nuorisomusiikkia, siitä ei pääse mihinkään, ja siinä mielessä ”nu”-etuliite puolustaa paikkaansa. Se ei kuitenkaan Unwantedia määritä. Levyn soundit ovat toki äärimodernit, terävät, selkeät ja raskaat, mutta biisillisesti bändi nojaa enemmän hardcoreen kuin mihinkään muuhun coreen ja kaapii ronskilla kädellä hiphopista mukaan. Kaiken logiikan mukaan olen thrownille aivan liian vanha, mutta kun bändi on lajissaan oikeasti vain aika paljon parempi, kuin vaikkapa samana päivänä uuden albuminsa julkaissut Hatebreed.
Unwanted on Exessive Guilt -debyyttiä selkeämmin oman linjansa löytäneen yhtyeen taidonnäyte. Koneet ja ohjelmointi ovat isoissa rooleissa ja ne korvaavat bändissä basistin. Kokoonpanossa murjoo teknologian lisäksi siis ainoastaan kaksi naurettavan alas viritettyä kitaraa ja rummut. Säksättävät samplet ja loopit olisi helppo leimata muovisiksi, mutta niiden käyttö on sen verran röyhkeää, ettei ruotsalaisnuorten tarvitse alkaa edes puolustautumaan. Vaikka ohjelmoinnit biisien tunnelmaa pitkälti sävyttävätkin, elektroninen soundi ei ole matto taustalla, vaan dominoiva soitin. Konemetalliksikin tätä voisi haukkua ja vähintään thrown kuulostaa siltä, kuin beatdown hardcore -bändi olisi syönyt MacBookin aamiaiseksi. Tältä kuulostaisi, jos Marty McFly olisi kuvitellut hardcoren Paluu tulevaisuuteen ykkösessä.
Ulosanti on tylyä ja vokalisti Markus Lundqvist on hyvin harmissaan kaikesta. Esimerkiksi siitä, että suddenly everyone’s a critic. No sori, mutta voi olla, että kirjoitan lisääkin, jos Akin progetykitys ei ota loppuakseen! Lundqvistin toimitus mikrofonin ääressä on vakuuttavaa, murina lähtee syvältä, kiivaasti ja kuulostaa usein fraseeraukseltaan räpiltä. Ja tämä on siis ainoastaan hyvä asia, se tuo huutoon dynamiikkaa. Ainoa asia mitä thrownissa lähtisin muuttamaan olisikin sävyjen lisääminen lauluun. Ei todellakaan paljoa eikä ainakaan mitään kliinejä, mutta esimerkiksi paikoittaiset puheosuudet suoran huudon sijaan helpottaisivat vastaanottamista. Joskus on niin, että fuck on lausuttuna painavampi kuin huudettuna. Nyt vanhus joutuu hengittämään paperipussiin levyn loppua kohden.
Unwanted on joka tapauksessa erinomainen levy ja thrown on selkeästi löytänyt juttunsa. Sattumalta on käynyt niin, ettei samanlaista juttua kovin moni muu tee. Levyn suurin synti piilee sen monotonisuudessa, koska sitä on välillä melkein hengästyttävää kuunnella. Tätä on kompensoitu albumin mitalla, Unwanted on ainoastaan 21 minuuttia pitkä.
