Yhdysvaltalainen Austin Lunn on tehnyt jo pelkän Panopticon-nimen alla niin monta ja vaikuttavaa albumia, etten tähänkään päivään mennessä ole kyennyt paneutumaan niihin kaikkiin niiden ansaitsemalla keskittymisellä. Kyse ei ole siitä, etteivät Panopticon-albumin vetäisi puoleensa, vaan oikeastaan täysin päinvastaisesta voimasta. Jokainen kuulemani Panopticon-albumi on ollut niin kokonaisvaltainen kokemus, että niiden maailmoissa haluaa viettää paljon aikaa, kiirehtimättä vaikkapa kokonaista tuotantoa läpi jonkinlaisella tehokuuntelulla. Austin Lunn vuodattaa musiikkiinsa niin paljon syvää voimaa, että sen haluaa kokea kaikessa rauhassa ja täysillä musiikille antautuen.

Viimeisimpänä Panopticon on muodostanut albumeillaan trilogian. Niistä ...And Again Into the Light (2021), The Rime of Memory (2023) ja nyt Det hjemsøkte hjertet ovat kolme keskenään hyvin eri sävyistä kokonaisuutta, joissa kaikissa elää kyllä post rockin, black metallin ja soundtrackien henki, mutta jokaisella albumilla hyvin erilaisilla tavoilla.

Det hjemsøkte hjertet -albumin kohdalla ei riitä, että puhutaan melankoliasta. Se on musertavan tuntuinen albumi, jolla Lunn kirjoittaa paljon ihmisen ja luonnon suhteesta vertauskuvana vielä henkilökohtaisemmille tuntemuksille. Det hjemsøkte hjertet huokuu toteavaa lopullisuutta. Albumi ei kaunistele sitä, että olemme ihmiskuntana matkalla kohti väistämätöntä tuhoamme välittämättä yhtään siitä, mitä kaikkea tuhoamme mukanamme. Aiheesta on kirjoitettu monista eri kulmista metallissa aiemminkin, mutta Panopticonissa Lunn vangitsee tunnelmaan sellaisen tunnelatauksen, jollaista en ole aiemmin kuullut tässä muodossa.

Albumin teemoista ei tarvitse ymmärtää mitään sanojen kautta tunteakseen sen, mitä Lunn haluaa sanoa. Tunnelma välittyy Panopticonin kaikissa äärilaidoissa. Kaikkein black metallisimmat riffit ja hypnoottisimmat metalliset tunnelmat ovat jo yksinään niin vahvoja, että Det hjemsøkte hjertetia kuuntelisi jopa täysin puhdasverisenä metallialbumina. Se saa kuitenkin vielä valtavasti lisää voimaa jousista ja kuulaammista post rock -henkisistä osuuksista, jolloin toistakymmentä minuuttia kellottavat kappaleet ovat kuin pysäyttämättömiä luonnonvoimia. Ne eivät ole vain perinteisiä kappaleita, vaan jotain sellaista, mihin on todella paneuduttava, jotta Panopticonin koko maailma aukeaa täysin. Tällainen keskittyminen ei ole nykyaikana helppoa, mutta Panopticon todella palkitsee sen, joka keskittyy.

Pintapuolisesti Det hjemsøkte hjertetin tyylisiä albumeita julkaistaan vuosittain kourallinen. Monissa niissä on pari sellaista haastetta, jotka Lunn onnistuu väistämään. Det hjemsøkte hjertet on äärilaidoiltaan musta-valkoista musiikkia, mutta se tunnistaa myös lukemattomia harmaan sävyjä, sekä pilkahduksen valoakin kaiken tämän seassa. Panopticon-albumit eivät ole myöskään kauniin kliinisiä. Ne soivat inhimillisesti, raa’asti ja orgaanisesti, eivätkä liian puhtoisesti tai hiotusti. Jollain tavalla Lunn onnistuu yhdistämään sävellyksissä, soundeissa ja soitossa kaikki black metallin raaimmat laidat post rockin kuulauteen sellaisella tavalla, jossa valot ja varjot ihan oikeasti kohtaavat. Det hjemsøkte hjertet on ensin todella suuren kuuloinen albumi, mutta osoittautuu sitten yksityiskohtaiseksi ja nyanssirikkaaksi musiikiksi.

Tänä vuonna on ilmestynyt muutamia ihan erityisen vaikuttavia ja merkityksellisiä metallialbumeita. Panopticon on niistä yksi. Koko mainittu tuorein Panopticon-trilogia on jotain niin voimakasta, että se antaa kaikessa lohduttomuudessaan myös toivoa. Det hjemsøkte hjertet ei ole millään muotoa viihdyttävää tai helposti sivuutettavaa metallia. Se vaatii oikeasti aikaa. Sille kannattaa antaa aikaa.