Kirjakauppa Laterna Magicaan astuminen on kuin astuisi mennesseen maailmaan tai Harry Potter -elokuvaan. Lähes 40 vuotta sitten perustettu antikvariaatti ja taidetila Helsingin Kruunuhaassa huokuu jotain sellaista aikaa, jota on vaikea nykyään enää löytää. Kaupassa voisi viettää tunteja etsien, tutkien, selaillen tai vain rauhoittuen ja siellä tekee mieli puhua vähän hiljaisemmalla äänellä, kuin kirjastossa.
Kahdeksan vuotta sitten Laterna Magica siirtyi perustajiltaan uusiin käsiin, kun pariskunta Eira Sillanpää ja Tapio Wilska ostivat kirjagallerian ja jatkoivat sen elämää. Tuskin ehdin lakkia päästäni syksyisenä iltapäivänä ottaa, kun Ensin Eira ja sitten isäntä itse kurkkaa hyllyjen takaa ja tervehtii iloisesti saapujaa. Aloitamme kierroksella ja lyhyellä historialla.
– No, siis tää oli sellanen, että oli Eiran syntymäpäivä ja meidän yksi yhteinen kaveri laittoi mulle Faceessa, että kato, Krunassa on myynnissä tämmönen. Laitoin sen vitsillä Eiralle, että tota joo… olis tällanen. Kun se oli aina puhunut siitä, että se oli ollut aikoinaan opiskeluvuosina divarissa töissä. Siitä pari tuntia myöhemmin laitoin omistajille mailia. Se oli huhtikuussa, kesäkuussa kirjoitettiin paperiin nimet, minä irtisanouduin töistä hieman myöhemmin ja siitä se sitten lähti.
Ei huono syntymäpäivälahja! Laterna Magica on antikvariaattitilan lisäksi täynnä pieniä sopukoita ja nurkkauksia, joita on jaettu teemojen mukaan. Tiloissa järjestetään myös aktiivista toimintaa. Wilska esittelee paikkaa ylpeänä.
– Tää on nykyään meidän kirjagalleria. Tässä on näyttelytilaa ja sitten kaikki taidekirjat ja levyt ja muut on tässä. Ja kohta täällä alkaa kollasitaidetyöpaja. Ihmiset tulee tänne juomaan viinejä ja tekemään kollasitöitä. Kerran kuussa on avoin ilta ja nyt on yksityinen.
Oloni on jollain tapaa harras Wilskan kulkiessa tohkeissaan pitkin tiluksiaan samalla, kun Eira valmistelee taustalla työpajaa. En tiedä onko se vain mielikuva, mutta tuntuu, että kaikki tämmöinen on kovin katoavaista nykyään.
– Niin, mut sitten tää on myös hirveen suosittua. Onhan meillä tässä tietysti se, että ollaan tehty tästä divarin valikoimasta vähän erilainen. Meillä on aika selkeä suunta, ei ole semmonen niinku perus. Kaikkia tämmösiä pieniä juttuja, kuten pieni julistepuoti. Täällä oli, kun tultiin, tosi paljon vanhaa leffajulistetta. Sitten on pieni runopuoti. Täällä on pelkästään runoja ja sitten on tämä vähän omituisten asioiden huone.
”Omituisten asioiden huone” kuulostaa näytelmän nimeltä. Pöydän päällä on vanha Ratto-lehti. Onko kaikki käyty läpi mitä täällä oli, kun kaupan ostitte? Onko tullut vastaan yllätyksiä?
– Yritetään edelleenkin. Käytiin päätilat läpi kokonaan, tehtiin remppaa ja siivottiin. Sitten tuolla oli takavarasto, joka on semmonen, että ehkä kolme vuotta sitten saatiin puhkaistua ensimmäinen polku sinne, että päästiin takaseinään asti. Ja sieltä löytyy ihan mitä tahansa. Ne oli aikoinaan olleet ne vanhat omistajat kuvatoimittajia Ylellä, niin ne on esimerkiksi ostanut itselleen koko Lehtikuvan vanhan kuva-arkiston ja kaikkea tällaista. Että niitä on pikkuhiljaa sieltä kaivettu. Ja kyllä sieltä on löytynyt siis kaikkea siis todella hämärää.
– Yhdessä vaiheessa tehtiin paljon sitä, että aina otettiin yksi iso boksi takavarastosta, istuttiin tähän ja ruvettiin käymään läpi, että mitäköhän täällä on. Ja sit sieltä löytyi kaikkea, esimerkiks jotain toisen maailmansodan aikaisia saksalaisia propagandavalokuvia, niinku aitoja valokuvia, joissa on sotilaat rintamalla viettämässä joulua. Samasta laatikosta löytyi nivaska vanhoja Hitlerjugend -jäsenlehtiä.
Jatkamme kierrosta.
– Tässä on sitten meidän kellarigalleriamme. Meillä on Helsingin vanhin lattia, 1,8 miljardia vuotta vanha Helsingin peruskallio. Edelliset omistajat oli 90-luvulla jossain vaiheessa kaivaneet tämän lattian auki ja täällä me on järjestetty keikkoja.
Tilalla ei ehkä Helsingin keikkapaikkaongelmaa ratkaista, mutta voin kuvitella kellarihuoneen tunnelman olevan mieletön akustisille ja erikoisemmille keikoille, ei ehkä Survivors Zerolle. En voi olla miettimättä millainen harmonia on siinä, että omistaa jotain näin uniikkia ja saa sen puitteissa soveltaa omia taiteellisia intohimojaan.
– Eirahan tätä niinku pyörittää päivittäisellä tasolla ja mä yritän olla hiljaisena yhtiömiehenä pilaamatta asioita, Wilska hymyilee vaatimattomana.
– Tästä on haluttu tehdä sellainen tila, että täällä voi hengailla ja viettää aikaa. Ja silleen, että löytyy laajalta skaalalta kaikkea hienoa ja outoa. Ja siis kyllä nää on semmosia paikkoja, mihin ei voi tulla silleen, että on kiire. Se on se ehkä semmonen isoin juttu, että sä joudut täällä vähän pysähtymään ja varaamaan aikaa.
KOHTALOKKAAN TANGOLAULAJAN BARITONI
– Kahvia? Mä juuri keitin tuossa.
Kiitos, kyllä. Kierroksen päätteeksi istumme alas yhteen Laterna Magican pienistä nurkkauksista ja Wilska tarjoilee pöytään ”yhden meidän entisen työntekijän äidin tekemää baklavaa”. Tunnelma on kotoisa.
57-vuotias Tapio ”Papa” Wilska on kuin jonkinlainen suomalaisen metallin harmaa eminenssi ja vanhempi valtion päämies. Moni muistaa miehen vuosistaan Finntrollin laulajana vuosituhannen alussa sekä yhteistöistään mm. Nightwishin ja vaikka Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen kanssa. Näiden lisäksi Wilska on musisoinut ainakin Sethianin ja Lyijykomppanian riveissä ja laulaa tällä hetkellä Survivors Zerossa. Kirjakauppiaan päätyö on kuitenkin miksauspöydän takana ääniteknikkona ja iso osa ajasta kuluu bändien mukana tien päällä.
– Joo, mä oon tietysti yrittänyt nyt viime vuosina pikkasen jotenkin rajoittaa ja rauhoittaa sitä jatkuvaa rundaamista. Ja silleen, että tiedostan tosi selkeästi sen, että mulla tulee ikää, niin en halua olla se tyyppi, joka sitten kyykähtää jossain Köyliön Lallintalolla mikserin ääreen sydänkohtaukseen.
Saappaat jaloissa lähtö Lallintalolla olisi toki legendaarista, mutta näkemykseni mukaan se tuskin on ihan pian kuitenkaan tapahtumassa.
– Toivon ainakin niin. Ja erityisesti se on varmaan siitäkin kiinni, että sitä itse osaa kontrolloida, että paljonko tekee. Kymmenen vuotta sitten mä otin myöskin teatteritöitä itselleni Tanssiteatteri Raatikossa, tehdään siellä lasten teatteria. Se on sitten taas ihan toinen puoli. Se on pieni teatteri, eli siellä tehdään kaikkea, ääntä, valoja, lavasteita, mutta se on kuitenkin tanssiteatteri, eli musaa on kaikissa mukana. Ajan esitykset ja rakennellaan kaikkea siellä. Se on mukavaa, tietynlaista vastapainoa.
Teatteria, kirjakauppaa, bändien miksaamista ja vähän soittohommia vielä päälle. Kyllä siinä saa päivänsä täyteen. Wilska naurahtaa.
– Joo, ei ole ollut ajan kanssa ongelmia vuosiin. Lisäksi harrasteena valokuvaan ja oon tehnyt aika paljon levynkansia ja kaikennäköistä graffapuolta myös.
Onko nämä kaikki sellaisia, että jokin ajaa sinua tekemään tätä? Että ilmankaan ei osaa olla?
– Totta kai ajaa, koska mä oon aina ollut kiinnostunut tosi erilaisista asioista. Huomasin silloin edellisessä työelämässä, kun olin graafikkona ja suunniteltiin web-palveluita, että jos mä jämeydyn tekemään yhtä asiaa, sellainen ojankaivuu, niin mulla pimahtaa pää tosi nopeasti siihen. Mä kaipaan vaihtelua. Se on jännä, että mä oon aina pitänyt itseäni tosi laiskana ihmisenä, mutta nähtävästi, ainakin viimeiset vuodet, niin en tiedä, onhan tässä saanut vääntää.
Silloinkin, kun ei tarvitsisi vääntää ja voisi vaikka silitellä kissaa sohvalla kotona Porvoossa, tulee vahingossa väännettyä kuitenkin.
– Muutama viikko sitten oli taas näitä, että kesän keikat loppuu, alkaa syksy, menen takaisin teatterille ja kerkee tekemään jotain muutakin, niin sitten kaveri soittaa, että heillä on yksi keikka, johon basisti ei pääse, että et sä jaksais hoitaa bassot sille keikalle? Kun en osaa sanoa ei mihinkään, niin kai mä nyt nää tästä vedän. Sitten kaksi viikkoa soitti itselleen sinänsä vieraita biisejä, parit bänditreenit ja lavalle.
Bändi oli Taneli Jarva & The Dark Place. Onko basso ollut aina sun soitin?
– Se oli se ensimmäinen, mihin mä ryhdyin silloin teini-ikäisenä. Varmaan monella muullakin on ollut se, että siinä neljän-viidentoista vanhana tuli silleen, että hei nyt pitäis perustaa bändi ja kaikki halus olla kitaristeja. Meidän sen aikaisen bändin kitaristi Matti hyvin selkeästi teki selväksi, että sinusta tulee nyt basisti meidän bändiin. Hänen isoveli myy mulle basson ja ruvetaan opettelemaan soittaa. Eli basso on se, mikä on kulkenut sieltä. Sillä mä aloitin ja se on mun pääinstrumentti. En ole koskaan siinä mitenkään huikean hyväksi tullut, mutta pystyn toimimaan bändissä. Sitten mä korvaan puuttuvaa soittotaitoa ostamalla koko ajan uusia ja vanhoja bassoja.
Jossain vaiheessa basisti-Wilska havahtui siihen, että myös hänen kurkustaan lähtee kova ääni.
– Joo, sekin tuli Savonlinnan aikoina. Laulajan ura taisi lähteä jotenkin tuurauksesta, kun kavereiden punkkibändin laulaja joutui lopettamaan ja niillä oli jotain keikkoja tulossa. Ne kysyi, että kyllähän sä nyt lähdet räyhäämään. Olikohan 1990, tai jotain tämmöistä. Lähdin sitten laulajaksi siihen. Hyvin pian sen jälkeen perustettiin ensimmäinen oma bändi, missä olin laulajana. Se oli Stray Toasters, kolmella kitaralla tehtyä semmoista ysärin alun metelirokkia, mistä ihmiset ovat ajautuneet eri puolille sitten. Litmasen Antti, kitaristi sitä bändistä, lähti ensin Babylon Whoresiin ja sit kaikkiin muihin tällaisiin, Käyhkön Sami soittaa Jarvan Dark Placessa rumpuja ja Strandmanin Jarkko soitti kitaraa ja lauloi myöhempinä aikoina Lyijykomppaniassa.
– Siitä se sitten jotenkin vaan lähti, että vaikka en kyllä edellenkään pidä itseäni millään tavalla hyvänä laulajana, niin kai mä kuulostan sitten jollain tavalla itseltäni. Jotenkin mua vain ruvettiin pyytämään bändeihin laulajaksi. Omaan tämmöisen kohtalokkaan tangolaulajan baritonin ja siitä se kai johtui. Ollaan me vuosien aikana sitten tehty hirveästi erilaisia projekteja, kaikennäköistä punkkia ja sekoilua ja metallia.
Wilska on siitä ehkä jopa erikoisessa asemassa, että vaikka taustaa löytyy lukuisista ja lukuisista bändeistä, mies tunnetaan lopulta parhaiten vierailuistaan muiden artistien projekteissa. Ehkä nimekkäin jakso Papan historiassa keulakuvana oli 2002-2006 Finntrollin laulajana, mutta jollain tapaa mies on itse aina ollut omia bändejään suurempi.
– Kai se on sitä, kun ei ole sellaista niin sanottua tähtipotentiaalia, niin ei sitten mikään niistä tuosta ajan kanssa noussut kauhean isoksi. Mutta mä oon toisaalta siitä ihan tyytyväinen, koska bändikuvioiden ja tämän oman työn kautta oon nähnyt hyvin selkeästi ne ongelmat mitkä tulee, kun sut riipaistaan jostain pystymetsästä ja muutamassa vuodessa olet palvottu rocktähti. Mä myöskin aika aikaisessa vaiheessa jotenkin tajusin sen, ettei se ole se mitä mä haluan. En mä oo sellainen tyyppi, joka kävelee bileisiin sisään ja sitten etsii kirkkaamman lampun ja menee sen alle seisomaan. Jotenkin se, että mut tunnistetaan kadulla, niin se ahdistaa mua ihan hirvittävästi.
Tapahtuuko sitä?
– Kyllä sitä edelleenkin tapahtuu, mutta hyvin harvoin. Se on jännä, kun on säätänyt erilaisia asioita, niin Eira aina nauraa sitä, että se vaihtuu tälleen vuosittain, että mistä meikä tunnistetaan. Yhdessä vaiheessa se oli se Nightwish-kuvio ja Finntroll. Sitten se oli yhdessä vaiheessa se, kun erehdyin, tekemään näyttelijädebyytin huonoimmassa elokuvassa, mitä Suomessa on ikinä tehty. Sen perästä vuoden verran tuli jengiä kännipäissään kadulla, että hei, sä olit Luokkakokouksessa!
Tosiaan, Wilska esitti Jaajo Linnonmaan, Sami Hedbergin ja Aku Hirivinemen Luokkakokous 2:ssa motoristia. Se on ehkä ainoa syy, miksi elokuva kannattaisi katsoa.
– Olen tehnyt mainospiikkauksia ja päässyt joskus frendin kautta johonkin telkkarisarjoihin sitä kautta avustajaksi. Ne ovat hauskoja tehdä, meillä oli esimerkiks Suomen metallein puliukkoseurue tv-sarjassa Helppo elämä. Me oltiin avustajina ja pulijenginä ryyppäämässä Tokoinrannassa minä, Babylonin Ike, Hybäreiden Pale ja yksi kaveri vielä. Me istuttiin siellä kolme tuntia juomassa vettä kossupullosta. Sitä kautta jäin jossain vaiheessa Helsinki Castingin listoille, niin kuin että jos tulee jotain, niin pistäkää viestiä. Sitten haettiin bikeria ja sieltä soitettiin, että näytät juuri sopivalta tyypiltä. Se muuttui vielä kuvauksissa, kun siellä tajuttiin, että tämä jätkähän osaa puhua ja ehkä vähän näytelläkin., niin sain jopa puheroolin siitä.
Haluan kuitenkin huomauttaa, että Luokkakokous 2 ei ole Suomen historian huonoin leffa. Vasta toisiks huonoin.
– Ponterosa?
Ponterosa. Se on vielä huonompi. Jos siitä olisi saanut roolin, niin se olisi kyllä ihan CV-matskua.
– Se olisi täysin CV-matskua! Minulla ja yhdellä vanhimmalla ja parhaimmalla ystävälläni Tommilla on ollut vuosikymmenet erittäin hyvä paskaleffaharrastus. Ollaan joskus kokeiltu, että pystyykö katsomaan Ponterosan läpi selvinpäin. Ei pystynyt. Sitten hyvässä nousuhumalassa sen pystyi, mutta todella tuskallista se oli.
SAVOLAINEN PITKÄTUKKA
Wilskan kanssa kun keskustelee, olo on kuin olisi rehtorin puhuttelussa. Monesti mainittu syvä baritoni kertoo tarinaa tavalla, jota tällaisen nuoremman viisikymppisen noviisin tulee kuunnella keskeyttämättä. Se on helppoa, kun ahtaa baklavaa suun täyteen. Savolainen Wilska on kuin kirjakauppansa, täynnä lämminhenkistä arvokkutta ja tarinoita.
Millaista oli olla nuori musiikinharrastaja Savonlinnassa?
– 80-luvun puolessa välissä se oli suht kamalaa. Tietysti se on todella pieni kaupunki, eikä siellä ollut mahdollisuuksia, soittokavereita ei ollut hirveästi. Se oli tosi huono kaupunki olla teini-ikäinen pitkätukka, siellä sai aika herkästi turpaansa, jos olit vähänkään erilainen. Se oli sellaista aikaa, jolloin se oikeasti on vielä koettu ihmeellisenä ja uhkaavana se erilaisuus siitä, että sä olet pitkätukka.
Sitä on monen vaikea nykyään käsittää, jopa minun, joka olen helsinkiläinen 90-luvun nuori, koska genre oli kuitenkin oli jo standardoitunut meillä yhdeksi lookiksi muiden joukossa. Joka luokalla oli vähintään se yksi hevijätkä.
– Kyllä niitä Savonlinnassakin oli, mutta sitten menit viikonloppuna kaupungille kiertämään sitä lippakioski-lenkkiä, niin siellä oli sellaiset kädet autorasvassa olevat nahkatakkijätkät, jotka inhosivat kaikkia hippejä ja homoja.
– Toisaalta, jos tämä ohitetaan, niin Savonlinnassa oli sitten taas Savonlinnan bänditalo, mihin myöhemmin päästiin. Se oli aivan mahtava vanha kansakoulu, missä oli iso sali, missä sai soittaa. Siellä näki kaikki Savonlinnan bändit, tutustuit muusikoihin ja vanhempiin tyyppeihin ja siellä väännettiin tosi paljon kaikkea. Tutustui tyyppeihin, kuten Martikaisen Jarkkoon. 90-luvun alussa Savonlinnan musa-elämähän oli tosi kiivasta, kaikilla oli joku omituinen punkkipändi ja tehtiin aika vapaalla kaarella kaikennäköistä. Sen takia siellä oli kiva olla, koska oman ikäisten soittajien yhteisö oli tosi pieni ja siitä tuli myös hyvin läheinen. Ollaan todella paljon ison osan sen jengin kanssa tänäkin päivänä hyviä ystäviä. Osa on lopettanut soittamisen, osa tekee jotain täysin muuta, mutta se on semmoinen porukka, joka pitää edelleenkin tosi paljon yhteyttä.
– 90-luvun taitteessa mä menin opiskelemaan Tampereelle, mutta vietin kaikki loma-ajat Savonlinnassa. Opiskelin yliopistossa ja sitten piti ruveta etsimään bändejä totta kai sielläkin. Meillä oli semmoinen bändi kuin Mafia, jonka kanssa tehtiin yksi 7-tumaainen kiekko. Olin Tampereella monessa bändissä mukana, jotain levyjä ja sinkkuja tehtiin ja aina kun lähti lomalle Savonlinnaan, niin sielläkin oli joku bändiprojekti menossa.
Kaikilla meillä on uran alkuajoilta se joku yksi hahmo, jonka merkitys tulevalle suunnalle on ollut valtava. Niin on myös Wilskalla.
– Kaikessa asiassa meikäläisen uraan liittyy Savonlinnan studiovelho Tuomo Valtonen. Se oli 1992 joulun aikaa, kun hän soitti minulle, että hei Tapio, yksi bändi on täällä studiolla, että tuuppa käymään ja katsomaan. Kävelin studioon sisään ja tapasin ensimmäistä kertaa Timo Rautiaisen ja Esa Moilasen ja sitten päädyin Lyijykomppaniaan. Se oli myös yksi kova koulu, kun itseään vanhempien muusikoiden kanssa tehtiin asioita. Se meikäläisen ura siinä bändissä kesti vähän yli vuoden, mutta siihen kyllä mahtui todella paljon. Tehtiin se täyspitkä levy ja tehtiin keikkoja. Sekoiltiin ja kaikennäköistä.
Lyijykomppaniaa voi hyvällä omatunolla pitää pioneerina suomeksi lauletun raskaamman musiikin saralla ja ilman sitä tuskin olisi trio niskalaukauksia tai viikatteita. Esa Moilanen oli bändin perustajajäsen loppuunsa asti.
– Moilanenhan siirtyi taivaalliseen kuoroon tässä noin pari vuotta sitten. Meillä silloin 90-luvun puolessa välissä Esan kanssa meni sukset ristiin monessakin asiassa, mutta sitten tuossa reilu kymmenen vuotta sitten, kun joku halus tehdä dokumenttielokuvan Lyijykompaniasta, silloin Esan kanssa puhuttiin puhelimessa. Sitten tuli halu julkaista uudelleen Lyijykompanian tuotanto, niin sen kanssa oltiin hyvin paljon yhteyksissä. Siinä tuli jotenkin korjattua välit Esaan ja oltiin aika paljonkin kontakteissa. Se oli siinäkin mielessä sitten tosi järkyttävä se Esan kuolema. Mä olin lauantaina Turussa keikalla miksaamassa Murheenlaaksoa ja Lyijykomppania oli lämppäämässä. Juteltiin pitkään sinä iltana asioista ja sitten oliko maanantai- vai tiistai-iltana, kun Rautiaisen Timppa soitti mulle, että Esa on kuollut.
Esa Moilanen, Alexi Laiho, Mikko Karmila. Viime vuodet ovat korjanneet surullista satoa raskaamman musan kentällä ja se on saanut myös Wilskan ajoittain mietteliääksi.
– Totta kai ne muistuttaa. Ensin jossain vaiheessa oli, että kaikki omat idolit rupesi delaamaan jonossa. Sitten rupeaa sellaiset ihmiset, jotka ovat yleisesti omassa ikähaarukassa. Mikon kuolema oli tosi järkyttävä itselle. Jos vaikka unohdetaan se järkyttävä monoliitti, mikä on Mikon työ, niin Mikko oli aivan huikean hyvä tyyppi. Se on edelleenkin vähän vaikea sisäistää, että Mikko ei enää kävele tuosta ovesta sisään pieni rauhallinen vinohymy päällä. Hän ajatteli kerätä noi kaikki Asterixit.
SPURGUTERRAARIOELÄMÄÄ
Laterna Magican kollaasityöpaja on täydessä vauhdissa naapurihuoneessa, kun me eksymme puhumaan Stray Catsista. Aloittaessani aikanaan nuorena miehenä radiossa en ymmärtänyt, miksi joka päivä joku oli toivomassa Stray Catsia eetteriin. Myöhemmin opin, että Brian Setzer ryhmineen oli breikannut 80-luvun alussa Suomessa Runaway Boysilla kovempaa kuin missään muualla ja bändi oli lopulta toiminut monille sen ajan nuorille jonkinlaisena porttihuumeena kovempaan kamaan. Näin oli käynyt myös Wilskalle.
– Näin voisi sanoa. Ensin 10-vuotiaana innostuin Stray Catsista, sitten melkein heti mun kymmenen vuotta vanhempi serkku toteaa minulle, että jos rokki kiinnostaa, niin ei sitten ruveta kuuntelemaan mitään paskaa. Hän heitti minulle kaikkea hyvää musiikkia, mitä siinä vaiheessa oli, Black Sabbath, Motörhead ja AC/DC ja sellasia.
Olet maininnut tänään monessa yhteydessä punkin. Onko sekin ollut sinulle jonkinlainen alkupiste?
– Kyllä. Niihin aikoihin kävin paljon Savonlinnassa kirjastossa ja siellä sai kuunnella musaa. Otit siihen tiskille levyn, kuulokkeet päähän ja istumaan. Siellä löytyi hieno tuplapunkkikokoelma, jota kävin useampaan kertaan kuuntelemassa ja siinä vaiheessa sit kolahti jotkut Dead Kennedysit ja tällaiset, jotka oli ihan sairaan hienoa kamaa. Vaikka mieltymykset ovat vaihdelleet, niin hevi ja punkki ovat ne kaksi, jotka ovat olleet sieltä alkaen ja kestäneet.
– Tietysti kun on tällainen vanha setämies, niin mikään ei ole enää niin hyvää. Niin kuin Homer Simpson sanoo, on tieteellisesti todistettu tosiasia, että rockmusiikki saavutti täydellisyyden vuonna 1974, ja itsellä on vähän vaikeuksia joidenkin modernien musiikkiasioiden suhteen, joita en ymmärrä. Mutta tosi avoimella korvalla yritän kuunnella erilaista musiikkia, yritän avata omaa mieltäni, että mitä tämä on. Jotain tarttuu, jotain tippuu. Se oli itselle tosi avaava se 80-luvun loppu ja 90-luvun alku, kun löysin ensi kertaa hc-punkin tosi isosti. Sitten löytyi reggae ja funk ja kaikki ne johdannaiset musatyylit.
Wilska pysähtyy hetkeksi asettelemaan sanojaan, koska tajuaa jäävänsä itselleenkin kiinni genrerikoksesta.
– Sehän on kirosana, jos ihminen sanoo, että hän kuuntelee ihan kaikenlaista musiikkia. Ei todellakaan kuuntele. Otetaanpa tästä nyt vaikka Napalm Deathin Scum kuunteluun ja katsotaan kuuntelevatko kaikkea. Mutta itse asiassa olen vähän niin kuin se ihminen. Kuuntelen tosi laajalta skaalalta musiikkia. Mutta ehkä semmoinen vanha klisee, että ihmisen musiikkimaku kiteytyy ja jämähtää siihen, mitä kuuntelet 16-vuotiaana, pätee jossain määrin sekin. Että mulle se 80-luvun lopun thrash ja hc-punk on se lämmin, nostalginen, ihana soundi. Voin laittaa Exoduksen Bonded by Bloodin tai Bad Brainsin I Against I:n soimaan ja ne kuulostaa aina hyvältä.
– Mutta sitten vuosien aikana on tajunnut sellaisen, että miten laaja asia musiikki on. Ja väitän, että oon jotenkin onnellisessa asemassa, että vieläkin pystyn löytämään musasta itselleni uusia juttuja, voin tutustua, kuunnella ja nauttia siitä. Se ei välttämättä mene siihen Bad Brainsin viereen aina, mutta se kuitenkin jää. Jos katsellaan vinyylihyllyä läpi, niin sieltä voi mennä Bad Brainsista eteenpäin ja löytää Dead Can Dancen, Arvo Pärtin ja David Allan Coen.
Olen usein miettinyt, että musiikkihan on oikeastaan maailman historian tärkein keksintö, koska käytännössä se tuottaa tunteita ihan kaikille. Yhtälailla Hitler kuunteli musiikkia kuin vaikka Mahatma Gandhi tai kenraali Patton. Tai Napoleon ja Jeffrey Dahmer. Se yhdistää ihmiset ja sukupolvet yhdeksi mereksi, mistä jokainen löytää sen oman virtauksensa, jossa ajelehtia. Se on tosi makea ajatus. Wilska ymmärtää köykäisen metaforani.
– Se on yksi niitä ihmisyyteen kuuluvia universaaleja asioita. Niin pitkälle kuin me tiedetään ihmisrodun historiasta, niin aina ihminen on halunnut tuottaa jotain ääntä ja tehdä taidetta. Heti kun abstrakti ajattelu alkoi kehittymään, niin ihminen alkoi ilmaista itseään jollain tavalla. Ja musiikki on niistä se kaikkein universaalein.
Kerron, että olen aina ollut vähän kateellinen kaikille, jotka osaavat luoda musiikkia. Wilska ottaa siemauksen kahvistaan ja nojaa syvälle tuoliinsa.
– Tämä on vähän pidempi juttu, mutta mulla on yksi amerikkalainen kundi, jonka kanssa me ollaan lähinnä riidelty internetissä vuodesta 2020, koska se on täysin polaarinen vastakohta meikäläisestä. Se on amerikkalainen, maga, konservatiivikristitty ja näin. Se on laulannut hevibändissä joskus aikoinaan ja aina välillä, kun haluan kontrastia elämään silleen, että miten the other half lives, vähän kiistelen sen kanssa. Hänen kanssaan juteltiin ihan pari päivää sitten siitä, kun hän on nyt päälle 50-vuotiaana löytynyt taas halun soittaa musiikkia. Jotenkin siinä keskustelussa itselle kirkastui taas se, että mulle tärkeintä musiikissa ja musiikin tekemissä on nimenomaan se prosessi. Se, että sä saat luotua jotain uutta ja tietyllä tavalla on ihan sama, että löytääkö joku sen. Joku voi löytää ja digata siitä, joku voi, että ei.
– Mutta hänellä oli tämmöinen, että ei hän enää tässä iässä rupea tekemään omia biisejä, koska ei näin vanha mies enää voi menestyä ja tehdä sillä rahaa. Niin että hän yrittää kasata maailman parasta cover-bändiä, jonka kanssa voisi tehdä sitten rahaa. Mulla se jotenkin kiteytyi itselle taas, että mä en välitä tosta. Ehkä jossain vaiheessa nuorempana oli haaveita siitä, että voisi elää sillä musiikilla ja soittaa saatanan isolle määrällä ihmisiä ja pöyhkellä sillä. Ja okei, mä oon tehnyt sen, noiden bändien kanssa ollaan kierretty vuosikymmenet ja Peikkojen kanssa on soitettu helvetinkin isoille yleisöille ja kaikkea siitä. Mutta sitten jossain vaiheessa se on vanhemmiten kiteytynyt siihen, että se ei kuitenkaan mulle ole se driving force siellä takana, vaan se on se joku siinä itse luovassa toiminnassa ja mitä se tekee omalle päälle.
Papa puhuu luovuudesta sellaisella palolla, että noviisin on istuttava ja kuunneltava haltioituneena. Miljöö huomioiden tekisi mieli vain vajota tähän nojatuoliin ja sulkea silmät, kun baritoni kertoo tarinaa. Tämä on parempaa kuin yksikään äänikirja. Luovuudesta johtaa aasinsilta bändihommiin ja niiden ytimeen.
– Semmoinen, mikä on parasta bänditoiminnassa on se, että sulla on ympärillä tietyllä tavalla samaan suuntaan näkeviä ihmisiä, joiden kanssa on mukava viettää aikaa ja tehdä yhdessä musiikkia. Jauhaa treenikämpällä tuntikausia. Esimerkiksi Survivors Zero on ollut pitkän aikaa semmoinen, että jos meillä on keikkoja, niin mennään treenikämpälle ja vietetään ensin tämä keski-ikäisten miesten valitustuokio, miten vituttaa olla töissä ja mitä kohtaa kolottaa, mikä nyt on prakaamassa ja mitä lääkkeitä sä syöt nytten. Ja sitten soitetaan. Jotenkin se sellainen yhteisöllisyys on taas tullut takaisin elämään.
Jos se on tullut takaisin, sen on pitänyt olla jossain vaiheessa myös poissa?
– Minulla oli todella pitkään vähän mustia vuosia silleen, että meni sellainen palo ja riemu musiikin tekemiseen. Oli koko ajan jotain epämääräisiä bändiprojekteja, joita puuhailtiin silloin tällöin ja lähinnä kuitenkin sekoiltiin. Joku ajo siihen musan tekemiseen katosi ihan kokonaan. Mutta sitten se pitkän tauon jälkeen löytyi, kun pistettiin Survivors Zero taas kasaan ja sitten perustettiin Sörnäinen. Molemmat bändit on ollut sellaisia, että se musiikin tekeminen on taas ihan hiton kivaa.
Itse kiersin aikanaan paljonkin bändien mukana ympäri Suomea ja olen huomannut, että olen alkanut kaipaamaan sellaista keikkabussiyhteisöä. Sitä, että sai olla istumassa vanhojen kavereiden kanssa autossa ja lehmät vilisee ikkunoissa. Periaatteessahan tuosta voisi napata koska tahansa viisi parasta kaveria ja kysyä, että lähdetäänkö automatkalle, mutta siitä puuttuu jotain. Se ei toteudu koskaan sellaisena kuin bändireissut toteutuu.
– Mä en tiedä kuka keksi tämän termin, mutta joku tunnettu suomalainen muusikko käytti keikkabussista termiä spurguterraario. Siinä vaiheessa, kun spurguterraarion ovi sulkeutuu, se kaikki tekeminen ja maailma jotenkin menee siihen terraarioon. Ja sitten ollaan siinä ja tehdään niitä asioita. Tämä on myöskin se, minkä takia mä jaksan tehdä miksausduunia.
– Olen työnteossa viime vuosina päässyt siihen, että löysin itselleni bändit, joiden kanssa arvostan mitä ne tekee eri tasoilla ja ne on hyviä tyyppejä, joiden kanssa olla. Mä oon tosi onnellinen siinä, mitä tällä alalla ei usein tapahdu, että mulla on hirveän pitkiä työsuhteita. Mulla tuli helmikuussa 15 vuotta Martti Servo ja Napanderin miksaajana. Sitten on Fear of Domination, joka nykyään keikkailee vähän, mutta on edelleenkin ihan perhe. Mä tulin tosi varhaisessa vaiheessa siihen bändiin mukaan ja oon siinäkin ollut kohta 15 vuotta. Ja viimeisimpänä nyt Lähiöbotoxin kanssa tuli viisi vuotta täyteen tänä kesänä. Siitä on muodostunut sellainen todella läheinen yhteisö tietyllä tavalla ja sen bändin kanssa kiertämisessä on tosi kiva se, että siinä on jätkiä, joilla on paljon kilometrejä takana ja niillä on hyvin selkeä päämäärä, miten bändiä viedään eteenpäin. Ja just silleen, että asioiden eteen tehdään ihan saatanasti töitä.
TÄSSÄHÄN SE ITU OLIKIN
Lopuksi täytyy tietenkin puhua Wilskan nykyisistä bändeistä, jotka molemmat on jo mainittukin hiljalleen pimenevän kirjakaupan illassa. Moderni death metal -jyrä Survivors Zero on ollut olemassa jo pitkään, mutta jonkinlaista on/off -kytkintä senkin kanssa on vuosien varrella venkslattu. Nyt yhtye on kuitenkin taas aktiivinen.
– Syksyllä tuli levy pihalle, joka meni jengiltä täysin huomaamatta, koska sen bändin kanssa aloitettiin taas ihan täysin nollasta. Mutta siihen on edelleenkin palo tehdä ja jotenkin se kokoonpano, mihin nyt päädyttiin viime vuosien aikana, on ollut semmoinen, että se on hyvä porukka ja me ollaan helvetin hyvä livebändi. On hauska lähteä soittelemaan ihan mitä tahansa keikkoja. Ja siinä on vielä semmoinen, että se on tietyllä tavalla vähän semmoista metallia, mikä tällä hetkellä ei ole ihan kauhean cool. Death metalissa on se vanhan koulun visvainen kama nyt kova juttu nuoremmille ihmisille, mikä on ihan mahtavaa! Kuinka siistiä on käydä keikoilla, jossa samalla lavalla on tyyppejä, jotka on oikeasti 40 vuotta itseäni nuorempia ja silleen, että hei, tiedättekö, että tämä Cannibal Corpsen eka on ihan vitun kova juttu!
– Survivors Zerolla on hienoa tehdä asioita ja nyt taas pikkuhiljaa tehdään uutta musaa. Katsotaan, että mihin se vie, kun siinä ei myöskään ole sellaista, että hei, ensi viikolla Century Media sainaa meidät ja lähdetään kolmeksi vuodeksi tien päälle tekemään TikTok-videoita.
Ah, vanhat miehet ja some…
– Se on kyllä hankalaa itselle. Mä olen kyllä liiankin someihminen siinä, että vietän liikaa aikaa sosiaalisessa mediassa, minkä voisi käyttää johonkin hyödylliseenkin. Mutta sitten se, minkä mä olen huomannut nuorempien bändien kanssa, joiden kanssa oon tehnyt töitä, niin mua ahdistaa suunnattomasti, että miten paljon ihmisten on oikeasti pakko käyttää siihen koko ajan näkyvillä oloon, someyhteisöjen hallitsemiseen ja kaikkeen siihen aikaa. Se on jotenkin ihan täysin eri asia, mihin itsellä on kiinnostusta millään lailla.
En halua olla ilkeä, mutta Wilska on 57-vuotias. Ehkä somekontsan pyörittämiseen ei enää kuulukkaan olla kiinnostusta millään lailla.
– Mikä nyt on ehkä omista bändeistä aktiivisin, eli Sörnäinen, joka taas tuli silleen, että mä olin miksaamassa Black Magic Sixiä Euroopan rundilla ja sit sillä reissulla vitsailtiin paljon asioista, joista yksi oli se, että kato kun ihminen täyttää 50, ei ole enää mitään muuta tietä kuin perustaa kantribändi. Sit meni monta vuotta välissä ja sitten Taskinen (Jukka, Sörnäisten laulaja-kitaristi, toim. huom.) vaan soitti mulle yksi torstai-ilta silleen, että muistatko rundilla kun puhuttiin kantribändistä? Todella hämärästi. No nyt on kantribändi, tuutko basistiksi? No totta kai tulen, milloin on treenit? Nyt! Ota basso mukaan ja tule Porvoosta Helsinkiin treenikämpälle, niin ruvetaan katselemaan.
– Se oli semmoinen meikäläisten viimeinen raapaisu siihen suuntaan, että hei, entä jos pistetään bändi pystyyn ja ei ruveta ensiksi miettimään promokuvia ja kaikkea sitä säädettävää, vaan olisi semmoinen bändi, joka menee treenikämpille, tehdään biisejä, harjoitellaan niitä, sit mennään keikoille, soitetaan niitä, tehdään lisää biisejä ja tahkotaan keikkaa, eli silleen kuin aikoinaan perustettiin bändit. Että on nää tyypit ja näiden kanssa tahkotaan ja sit tehdään musaa. Jättää sen kaiken muun paskan ikään kuin pois.
Sörnäinen julkaisi debyyttialbuminsa viime keväänä. Yritän sulkea ympyrää vertaamalla kantribändiä Laterna Magicaan. Voisiko olla niin, että jossain vaiheessa, kun on tehnyt ja nähnyt vähän kaiken ja tulee ikään, missä asioilla ei ole enää niin sanotusti mitään väliä, niin sitä tekee mieli palata johonkin semmoiseen rauhalliseen vanhan ajan meininkiin?
– Kyllä varmasti se on omanlaista nostalgiaa. Mutta tietysti taas sitten, kun on tehnyt hirveän pitkään erilaisia asioita musaan piirissä ja muutenkin, niin sitten huomaa, että sieltä on jäänyt pois ne semmoiset epäolennaiset asiat, mitkä on ehkä jossain vaiheessa ollut tärkeitä ja niitä on vain tehnyt. Mutta sitten on kuitenkin kaivannut sitä, mikä se juttu tässä toiminnassa on, mikä innostaa tekemään.
Kahvit alkavat olla nautitut ja on aika lopetella iltaa. Ikkunoiden ulkopuolella odottava Kruunuhaan tihkusade ei houkuta yhtään, mieli tekisi vain kadota kirjakaupan lämpimiin syövereihin maailmaan, jossa Sörnäinen soi ja some ei toimi. Vetäessäni takkia niskaan samalla hyllyjen aarteita vielä ihastellen Wilska ottaa yhtäkkiä vielä puheeksi viime vuosina syntyneen soololevyn. Was?
– Silloin kun korona alkoi ja yhtäkkiä oli silleen, että ei ole työkeikkoja, niin mä istuin sohvalla että no niin, mitäs sitten tehdään? Ja sitten kirkastui, että vittu, mullahan on oikeasti hyvä kotistudio ja siellä pystyy tekemään kamaa! Mä läksin tekemään biisejä silleen, että katsotaan mitä tulee, ihan vaan siis sellaisia asioita, mitä mä en ole koskaan tehnyt. Ja sitten kun ei ollut sitä bändiyhteisöä siinä ympäristössä, niin tuli sellaisia, että mä haluaisin tehdä tämmöisen jutun, mutta mä en osaa. No, opettele! Esimerkiksi mä opettelin tekemään taustalauluja ja laulamaan stemmoja itseni kanssa, etsin suurin piirtein kiipparin koskettimista, että jos tämä on tämä ääni, niin pitäisi laulaa tästä äänestä.
– Opettelin soittaa kiippareita, ohjelmoimaan asioita ja tuotannollisesti etsimään, että miten asioita voisi toteuttaa. Olen julkaissut yhden biisin joskus Facebookissa, kavereille, eli siellä olisi vielä tekemistä vaille kokonainen soololevy, mutta katsotaan, julkaisenko sen koskaan.
Jos punk ja hevi on olleet ne Tapio Wilskan perusasetukset aina, niin millainen levy siellä kovalevyllä makaa?
– Ihan täysin hyvin erilaista kamaa. Mutta on siinä se raskaus myös, koska eihän meikäläinen mihinkään pääse siitä, että en mä osaa tehdä sellaista yksinään ukulelella -juttua, joten kyllä sielläkin ne särökitarat on mukana. Vähän erilaista kuitenkin. Kokeilin myöskin sitä, että kirjoitan kaiken suomeksi. Se on ainakin siis tehty niin puhtaista lähtökohdista se soololevy kuin voi ja siinä taas jotenkin kiteytyi itselle, että se luomisprosessi ja se tekeminen on se, mikä meikäläistä repii eteenpäin. Se ydin on siellä.
Vaikka olenkin kiinnostunut, fiilistelen, että tavallaan olisi tosi siistiä, ettei levyä koskaan julkaistaisi. Kuten Wilska sanoi, tärkeintä on nimenomaan ollut se prosessi ja on toissijaista kuuleeko joku sen myöhemmin. Palkinto on jo saatu.
– Niin, huomasin siinä, että mulla on kuitenkin tosi iso luomisen tarve. Ja nyt kun mietin, että kaiken tämän työn ja kaiken ohella paljon justiinsa teen taidetta kotona ja piirrän ja maalaan ja teen musiikkia, niin ei se nyt niin kauhean laiskalta kuulosta sitten kuitenkaan.
No ei todellakaan.
– Joku ystävä aikoinaan sanoi, että sitä kun on tälleen vanhemmaksi tulossa, niin sitä on pakko pysyä koko ajan liikkeellä tai homehtuu sinne sohvannurkkaan. Ja se on ehkä se isoin asia. Koska se korona oli jotenkin aika masentavaa, sä olit yhtäkkiä sellaisessa tilanteessa, että maailmassa on tällaisia asioita, joille sä et voi yhtään mitään. Se jotenkin vei sellaiselle oman henkisen kehittymisen polulle, että joutui oikeasti miettimään, että okei, mitkä asiat on mulle tärkeitä? Ja jos mä teen tätä asiaa, niin tää tuottaa mulle mielihyvää ja kehittää mun ajattelua ja kehittää mun henkistä hyvinvointia eteenpäin. Ja sitten tajusi sen, että okei, tässähän se itu oikeasti olikin.