Vaellan paikassa, joka on kuin toisesta maailmasta peräisin. Ympärillä näkyville asioille ei löydy sanoja, jotka tekisivät niille kunniaa. Joka puolella on veistoksia ja muotokuvia, jotka ovat kuin ikkuna menneeseen ja tulevaan.
Vaikka hetken tuntuukin siltä kuin olisin paikassa, jossa maailmanlopusta on kulunut jo vuosikymmeniä ja henkiä vaeltaa yhä kaikkialla, olen oikeasti Siurossa, Ossi Somman Veistospuistossa.
Vajottuani hetkeksi ruumiista irtaannuttaviin tiloihin, on aika kävellä taloon, joka sijaitsee keskellä puistoa. Siellä asustaa muun muassa tämän veistospuiston ylläpitäjä ja talkkari, jonka nimi on Maria Mattila.
Me musiikin ahmijat tunnemme Marian nimen bändeistä kuten Lover, Mara Balls sekä Jukka ja Jytämimmit. Moni taiteen harrastaja tuntee Marian veistospuiston ohella monista eri kulttuuriprojekteista, joita hän on tehnyt, elänyt ja kokenut. Maria on täysiverinen taiteilija. Hän ei elä ihan täysin siinä maailmassa, jossa monet muut ihmiset elävät.
Maria aistii tätä elettävää maailmaa omalla tavallaan. Se näkyy hänen maalauksissaan, se kuulu hänen musiikissaan ja se ilmenee kaikessa, mitä hän tekee. Maria kanavoi energioita, joihin me kaikki emme pääse välttämättä edes käsiksi. Tämän kyvyn edellytyksenä on herkkyys, joka tekee Mariasta yhtä aikaa haavoittuvaisen ja voimakkaan.
– Tietysti taiteilija valitsee, mitä se näyttää muille ja mä näytän aina sen, miten asiat koen, Maria sanoo hymyillen keittäessään talon keittiössä teetä ja puhuessaan siitä, millä tavalla muutos on yksi hänen elämänsä vakioista.
– Mä joudun aina painimaan sen asian kanssa. Mä oon valinnut sellaisen tien, että taiteesta tulee mun leipä. Välillä se onnistuu. Välillä ei. Välillä mä teen valintoja, kuten vaikkapa Lover-bändin perustaminen, ettei siinä ole kaupallisesta näkökulmasta mitään järkeä, mutta se oli ainoa oikea ratkaisu mun elämäni pyhimpien asioiden vaalimisen kulmasta.
– Mun on säännöllisesti päästävä uudelleen kiinni siihen puhtaimpaan mahdolliseen alkuenergiaan. Se onnistuu vain aloittamalla jotain alusta. Se oli ainoa vaihtoehto. Mä oon niin kiitollinen itselleni, että uskallan tehdä noin.
– Tämä on just sitä, että miten ihminen voi päästä kiinni siihen pyhimmästä pyhimpään sen sijaan, että se turtuu ja rutinoituu, jolloin sen kaikkein raa’imman energian kanavoiminen ei yhtäkkiä enää onnistukaan.
Tämän energian kanavoiminen on sitä, mitä Maria elämältään haluaa. Ei hän sulje pois sitä, että bändien kanssa olisi hienoa kiertää ja julkaista paljon musiikkia, mutta hän ei määrittele elämää yleisillä menestyksen mittareilla.
– Kasvu ja tietynlainen menestyminen ovat sellaisia asioita, joita meille syötetään pienestä pitäen, Maria sanoo.
– Aika monella kestää tosi kauan, ennen kuin he ymmärtävät, etteivät muiden syöttämät menestyksen mittarit ole heidän juttu. Jotkut eivät myönnä sitä itselleen koskaan. Mä oon siunattu, koska monet mun tekemät valinnat ovat olleet niin kirkkaasti normien ulottumattomissa, että oon voinut tehdä asioita, jotka ovat olleet hyväksi mulle.
– Kyse on myös siitä, että pitää olla riittävän kova tahtotila. Tää kuulostaa kauhealta, mutta joskus on myös voitava tarpeeksi huonosti jossain tietyissä olosuhteissa, jotta sieltä oikeasti haluaa pois. Mä ajattelen niin, että vaikka tässä meidän yhteiskunnassa on paljon hyvää, siinä on myös paljon sitä tietynlaista ”mukavuuden korroosiota”.
– Elämän rutiinit ovat niin mukavan tuntuisia, ettei ihmisten tarvitse hikoilla ja itkeä. Monet ihmiset ovat turtuneita. Mä olen ihminen, joka janoaa sitä, että asiat tuntuvat ISOSTI. Mä vaalin niitä huippuja ja mä kestän ne alhot.
Maria puhuu viisaasti. Jos kaikki kuuntelisivat itseään tällä tavalla, he olisivat todennäköisesti paljon onnellisempia kuin ovat. Tällaisen viisauden saavuttaminen ei ole tapahtunut Marian 43-vuotisen elämän aikana itsestään.

Kaiken takana pidäkkeetöntä alkuenergiaa
Teetä siemaillessamme katseemme kääntyvät ajassa taaksepäin siihen, mistä Maria Mattila ja samalla myös tämän sisimmässä aina jossain muodossa elänyt ”Mara” ovat ihan alunperin peräisin. Palaamme olentoon nimeltään Mara vielä myöhemmin.
Marian isä Maki Mattila on hänkin kitaristi, ja hän on soittanut jopa Mara Balls -yhtyeen kappaleessa Hiljaa, joka löytyy Maranormaali ilmiö -albumilta (2022). Maria itse aloitti viulutunnit 6-vuotiaana, mutta akateemista soittajaa hänestä ei tullut, kun jopa pianolla improvisointi kiehtoi paljon enemmän. Herkkä nuori sai tähän myös rohkaisua.
– Oon joskus miettinyt, että mitä jos mun isä onkin ollut niin kaukaa viisas, että se on tiennyt tämän jästipäisen pienen tytön tarvitsevan vapautta, jotta se yrittää vielä kovempaa, Maria miettii nyt pohtiessaan lapsuuttaan.
– Onneksi me ollaan mun isäni kanssa edetty sille asteelle, että me ollaan käsitelty paljon myös sitä, miksi me molemmat ollaan sellaisia kuin ollaan. Tähän on vaikuttanut paljon sekin, kun isä on ymmärtänyt oman aikansa rajallisuuden. Meille ei ole käynyt niin, että oltaisiin jääty puhumattomuuteen, kuten joskus ihmisille käy.
– Me soitettiin Mara Ballsin kanssa Helsingin Kulttuuritalon Kult-klubilla. Iskä laittoi siitä viestiä, että no niin, jo toinen polvi Mattiloita soittaa Kultsalla. Se oli selkeästi sellainen hetki, kun mä koin ehkä kaikkein hauskimmalla tavalla sen fiiliksen, että isä on ylpeä musta. Vaikka mun elämä onkin mennyt omia polkuja, oon silti isäni tyttö.
Maria on kertonut olleensa jo lapsena taipuvainen häpeään ja itsensä syyllistymiseen, sekä tulkinneensa herkästi muiden ihmisten sanoja ja käyttäytymistä itseään vastaan. Samalla hän oli jo pienenä luova luonne.
Vuonna 1983 syntyneenä Maria pääsi olemaan sitä sukupolvea, joka on kokenut digimurroksen. Hän on siis elänyt aikoja, kun vielä soiteltiin lankapuhelimella naapuriin, että onko kaveri kotona ja hankittiin levyt fyysisinä kopioina.
– Nykyaikainen kaiken runsaus on niin mielipuolinen ja tunnistan yhä sen, että voin yhä löytää musapalveluista ihan mitä vain, mutta mennessäni sinne hakukenttään, mun mieleen tulee vain tyhjää, tyhjää ja tyhjää, Maria naurahtaa.
– Oon kasvanut sellaisessa ajassa, jossa löysin jotain musiikkia, joka kiehtoi mua ja jossa mä viihdyin, ja mä kuuntelin sen puhki. Musasta tuli mulle usein palvonnan kohde. Välillä se on koski albumeita, välillä yhtä ainoaa biisiä. Mä saatan vieläkin olla välillä niin jumissa yhdessä biisissä, että ankkuroidun täysin sen tunteeseen ja maailmaan.
– Mä rakastin sitä, että mun piti löytää se levy, pitää sitä fyysistä kappaletta hyvänä, eikä se ollut vain korvattavissa. Joskus oli tietysti kaverilta kopioituna kasetti, joka ei ollut edes alkuperäinen, mutta se oli eri tavalla arvokas. Tuolloin musiikki tuntui henkilökohtaisemmalta eikä niin kertakäyttöiseltä kuin nykyään. Tuo suhde merkitsi mulle paljon.
Maria sanoo muistavansa lapsuudestaan sen, että vinyylillä oli ihan erityinen arvo, vaikka onkin elänyt teini-ikänsä ennemmin CD- ja kasettiaikana. Hän sanoo hymyillen ja fiilistellen, että olisi oikeastaan saattanut haluta elää sellaisia aikoja, kun musiikkia oli oikein odottamalla odotettava kuultavaksi kerran viikossa lähetettävästä radio-ohjelmasta.
– Mä vaaliin paljon sitä, että oon saanut elää sellaista aikaa, jota nuoret nykyään eivät enää saa kokea. Nykyään musa löydetään ihan eri tavalla kuin ennen. Ei sitä enää löydetä Anttilan laarista.
– Mä muistan EDELLEEN miltä se tuntui, kun löysin Kajaanin Anttilasta Nirvanan Bleachin (1989). Mä tiesin, mikä Nirvana on, mutta mulla ei ollut yhtään omaa Nirvanan levyä. Mulla oli kaverilta äänitetty Nevermind (1991), mutta mä olin jo tuolloin utelias sen suhteen, että mitä muuta bändi voi olla, mistä se on tullut ja mitä siellä alkulähteillä on.
– Kun mä laitoin Bleachin soittimeen ja tajusin, miten vitusti rujompaa se oli soundiltaan ja energialtaan, mua veti puoleensa se alkuenergia ja pidäkkeetön voima, joka on eri tavalla läsnä Bleachilla. Se on ollut mulle tärkeä alkupiste siihen, millaisia voimia mä musasta etsin, eikä tuollaista olisi löytynyt samalla tavalla jostain musapalveluista.
– Muistan kymmenien vuosien takaa yhä ihan täysin sen fiiliksen, kun käsitys musasta ja asioista laajeni. Se tuntui niin merkitykselliseltä, kun lapsena oli vähän omaa rahaa mitä käyttää, löysit tuollaisen todella rajun levyn sieltä laarista ja se kaikki on ollut jotenkin niin aitoa ja konkreettista, että sä olit itsekin ihan täysin läsnä sille musalle.
Haminassa varttunut Maria sanoo, että matkat kaupunkeihin joissa oli edes Anttila, olivat nuorelle musiikki-intoilijalle täydellisyyttä. Varsinkin kun Haminassa oli 90-luvulla peräti yksi ainoa levykauppa.
– Nuorena mulla ei tarvinnut olla edes rahaa levyihin. Silti mä vaan viihdyin siellä levykaupassa. Pläräsin levyjä ja löysin sieltä ihan täysin sattumalta vaikka mitä.
– Ostin ihan lapsena sieltä Maggie Reillyn levyn, koska Moonlight Shadow oli mulle lapsena ihan ikoninen biisi. Edesmennyt isäpuoleni auttoi mua levyn hankkimisessa, koska mä luulin pitkään, että se artisti on Raili Mäki. Mäki tai Maggie, mä RAKASTIN sitä tunnetta siinä biisissä ja sekin oli jotain sellaista, mikä on jättänyt jälkensä muhun.
Mainitut sanat kuten rujo, karu ja aito osuvat sataprosenttisesti yhteen sen kanssa, mitä Maria on tehnyt omassa musiikissaan ja taiteessaan aina. Mara Balls ja tuorein yhtye Lover kanavoivat sellaista alkukantaista voimaa, jossa ei ole kyse vain musiikista ja sen soittamisesta, vaan sellaisista energioista, joihin nykyihminen ei aina saa yhteyttä.
– Mä tunnistin tosi varhain, että alkukantaisuus ulottuu kaikkeen mun estetiikkaan ja mun mieltymyksiin, Maria sanoo.
– Hain jo 13-vuotiaasta asti ne kaikkein nuhjuisimmat vaatteet Haminan lähetyskirpputorilta. Se, mistä tuo estetiikka tulee, sitä mä en osaa selittää. Mä rakastan vanhaa. Mä rakastan historiaa. Mä rakastan tarinoita.
– Luulen että yksi iso syy sille, miksi mä tykkään tällaisista asioista kuin tykkään on tuo tarinallisuus. Hiomaton, pidäkkeetön, originelli, alkuvoimainen. Mä koen, että myös musassa se liekki on kuumempi, kun ollaan lähempänä sitä tarinan alkupistettä. Silloin, kun mitä tahansa tehdään, ennen kuin kukaan edes kysyy, että onko tämä turvallista?
– Mä aistin tosi herkästi sen, kun joku juttu palaa tosi suurella roihulla. Siis ennen kuin kukaan on tullut sanomaan, ettet sä voi tehdä näin. Puhumattakaan siitä, onko vaikka jonkinlainen musa järkevää tai kannattavaa.
– Tunnistan nuoresta itsestäni sen, että hullaannuin aina tuollaisen liekin lämmössä kaikkein eniten. Kesti aika pitkään, ennen kuin mä uskalsin päästää itsestäni sen liekin valloilleen ja aloin tehdä tätä, mitä mä nytkin teen.

Kun Mariasta tuli myös Mara
Marian kertoessa siitä, miksi hän tekee sitä, mitä hän tekee, yksi asia on täysin selvää: Hän on syntynyt taiteilijaksi.
Nyt ei puhuta sellaisen ihmisen kanssa, joka on ajautunut hieman harrastelemaan musiikkia tai löytänyt oman juttunsa teini-ikäisenä heijastelemaan sitä, kuka hän oikeasti on. Marian koko olemus huokuu taiteilijuutta.
– Voi olla, että mä oon ollut aina taiteilija, mutta isompi kysymys on, että milloin mä hyväksyin sen? Maria kysyy.
– Tämä voi kuulostaa todella omahyväiseltä, että oon tiennyt sen aina, mutta kyllä mä oon syvällä tasolla tiennyt, että mussa on aina ollut jotain toisin. En osannut nimetä sitä jotain nuorena. Kyllä se oli myös jotain sellaista, ettei sitä riitä määrittämään mikään diagnoosi, eikä se jokin muutu sillä, että joku yrittää pakottaa asettumaan ruotuun.
– Jollain tavalla se on ollut polku, jossa osa itsestä on taistellut vastaan, koska taiteilijuus on myös iso vastuu. Intohimolle omistautuminen on jotain sellaista, minkä ajatellaan kuuluvan vain joillekin tietyille. Mäkin ajattelin pitkään, etten mä ansaitse olla sellainen. Nuorena mä tiesin, että haluan soittaa, mutten antanut itseni haluta sitä.
– Kyseenalaistin sen, että oonko mä tarpeeksi lahjakas, jotta saan soittaa? Saanko mä edes laulaa? Oon ollut sellaisessa tilassa, jossa en ole tiennyt saanko mä kasvaa taiteilijaksi, vaikka oon tiennyt, että mussa on se siemen.
Nyt ei siis puhuta sellaisesta tiestä, jossa teini-ikäinen ihminen kipuilee tällaisen asian kanssa kuukausia tai muutaman vuoden ajan. Marian kohdalla kesti kolmekymppiseksi asti, ennen kuin hän antoi itselleen luvan olla se joka hän on.
– Tuolloin mussa tapahtui sellainen oman elämän rajallisuuden syvä ymmärrys yhdistettynä siihen, että se luomisen ja tekemisen paine oli jo niin kova, ettei sitä voimaa voinut enää mikään pidätellä.
– Kyllähän mulla oli tuota ennen bändejä, mutta tekeminen oli pitkään sitä, etten ihan täysillä antautunut. Mä vakuuttelin itselleni, että mä vaan harrastan. Sitten tuli se kohta, kun mä tajusin, että tämä elämän matka on lopulta ihan vitun lyhyt ja meillä on aikaa rajallisesti. Mä tajusin, että jonakin päivänä tulee se hetki, kun mä en enää laula.
– Jotenkin tuo herääminen symbolisoitui lauluääneen. Siihen, että antaako ihminen itselleen äänen? Vai leikkaako ihminen itseltään äänen? Sitten mä tajusin sen, että jos mä haluan laulaa, niin mun on pakko antaa itseni laulaa. Mulla oli ollut tosi tiukassa se, etten mä ole tarpeeksi hyvä laulamaan, joten mä en saa laulaa.
– Tämä kaikki on yhä opettelua. Se on opettelua ikuisesti. Oma ääni muuttuu läpi elämän. Siihen vaikuttaa monet asiat. On asioita, joita mä oon oppinut oman äänen käyttämisestä ja on vielä paljon asioita, joita mulla on opittavana. Kolmekymppisenä mä sitouduin siihen, jos mulla on jotain sanottavaa, niin mä annan itseni sanoa sen.
Maria myöntää ymmärtäneensä nyt kypsemmällä iällä paljon paremmin sitä pientä Mariaa, joka tunsi nuorena ulkopuolisuuden tunnetta, vääränlaisuutta ja sitä, ettei oikein koskaan ollut samanlainen kuin monet muut ikäisensä.
– Oman äänen löytymisen myötä mä tajusin sen, miten rajusti me ihmiset rakennetaan sellainen muotti omalle identiteetillemme, mutta vielä rajumpaa oli tajuta se, että se muotti on oikeasti hajotettavissa, Maria sanoo.
– Tuon tajuttuaan voi ymmärtää sen, että sähän voit olla kuka vaan. Kun tuo herääminen tapahtui, mä loin Mara Balls -bändin. Samalla syntyi Mara, jossa tiivistyivät jotkin puolet Mariasta, mutta latasin Maraan myös ominaisuuksia, joita ei ole ollut Mariassa tai ne olivat vähintään uinuvia tai piileviä. Se oli kirjaimellisesti itsensä keksimistä uudelleen.
– Jos ihminen toistaa tarpeeksi kauan itselleen, ettei hän voi tehdä tai oppia jotain, niin ihan varmasti noin tapahtuu. Maran hahmon kautta alkoi tapahtua ihmeellisiä asioita, kun en enää antanut minkään estää mua. Siinä oli tietysti se riski, että mä oikeasti opin käyttämään ääntäni ja joudun oikeasti menemään lavalle, eli mun piti lunastaa se uskallus.
Tämä koskee Marian mukaan myös unelmoimista. Hän sanoo tunnistavansa sen, kun ihminen omassa turvallisuuden hakuisuudessaan kieltää itseltään unelmia, koska ne ovat niin pelottavia.
– Ihminen kestää mielummin sen, ettei se saavuta unelmiaan kuin sen, että hän kokee sen ylitsevuotavan ihanuuden, millaista on saavuttaa jokin unelmansa, koska se tunne on todella pelottava. Silloin sulla on jotain menetettävää.
– Kyllä mä oon kokenut paljon sellaisia eksistentialistisia heräämisiä, että monet sellaiset menneet asiat, joiden mä olen kuvitellut olevan ”mua”, ovatkin olleet vain mun omia valintojani ja omia päähänpinttymiä. Mä oon tavallaan itse lukinnut itseni johonkin koppiin, jonka lukon mä voin ihan itse avata ja päästää itseni ulos sieltä.
– Oman itseyden purkua ja uudelleen rakentamista tapahtuu koko ajan. Se, että sulle tulee jokin hetkellinen havahtuminen siihen, että sä oot purettavissa ja uudelleen rakennettavissa ei tarkoita sitä, että sä rakennat itsesi johonkin pysyvään uuteen muottiin. On tärkeää tajuta se, että sä voit tehdä tuon yhä uudelleen.
– Tässä kohtaa mukaan astuvat etiikka ja moraali. Se, mitä sä rakennat, pitää vastata sun arvoja.
Mainittu Mara Balls -yhtyeen laulaja-kitaristi Mara on kuin Marian alterego, tai vähintään monia hänen piileviä piirteitään uhkuva taiteilijaminä, joka edustaa kaikkea sitä, mitä Maria sisimmässään on, ja vähän päälle.
– Mä olen halunnut rakentaa Marasta sellaisen, että Marian pitää pystyä nukkumaan kaikkien niiden asioiden kanssa, joita Mara edustaa. Mä en voinut tehdä siitä niin vallan- ja voitonhimoista tyyppiä, ettei se ota ketään huomioon. Marassa on paljon aggressiota ja eteenpäin työntävää voimaa, mutta se ei tee sitä hinnalla millä hyvänsä.
– Maria on on täysin analyyttisen diplomatian vanki, joka ei pääse mihinkään, koska se miettii että mites hän tai toi tai tämä. Mara menee eteenpäin. Luodessani Maraa sen piirteiden piti silti olla sellaisia, että mä kestän ne Mariana. Maran pitää olla harmoniassa sen kanssa, mihin mä oon kasvanut. Mara ei voi olla moraaliton tyyppi.
– Mä epäilen, että on olemassa sellaisia niin voimakkaita rakennuspalikoita, ettei ihminen voi niitä tietoisesti purkaa. Jotain niin syvää itseyden kivijalkaa, ettei niitä voi räjäyttää kappaleiksi. Siksi mä en voi olla edes Maran muodossa julmasti itsekeskeinen tyyppi, mutta mä olen voinut korostaa tosi räikeäksi joitakin asioita, joita mun sisimmässä on.

Kolmekymppinen pääsee irti kahleistaan
Vuonna 2014 Marian musisointi sai räjähti kaikkIen korviin, kun hän muodosti yhdessä Jukka Nousiaisen ja Sini Mäenpään kanssa yhtyeen nimeltään Jukka ja Jytämimmit. Maria oli tuolloin 31-vuotias.
Jotain Marian heittäytymisestä kertoo sekin, että tätä yhtyettä varten hän tarttui basson varteen. Eli sellaiseen instrumenttiin, jota hän ei ollut aiemmissa pienemmissä bändiprojekteissaan soittanut.
Bändi syntyi spontaanisti Tampereella. Kulttuuritilassa nimeltään Keltainen Talo, josta siitäkin puhumme vielä.
– Ilman Jytiksiä Mara Ballsin levyt eivät olisi koskaan olleet mahdollisia, Maria miettii nyt ja sanoo, että hän olisi silti todennäköisesti tehnyt musiikkia jossain muodossa.
– Kyllä se Jukka ja Jytämimmit -kokemus oli sellainen school of rock, jossa asiat tapahtuivat nopeasti ja mä pääsin käsiksi johonkin sellaiseen energiaan, jota en ollut koskaan aiemmin kokenut. Se kokemus oli niin suuri, että kun Jytikset loppui, niin se liekki poltti mua yhä ja mietin vaan, että apua? Mitä mä teen tällä voimalla?
– Ei mulla ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin perustaa oma bändi, ettei se liekki alkanut polttaa mua sisältä. Mun oli PAKKO perustaa bändi. Pyörät pyörivät niin kovaa, ettei sitä rock ’n roll -energiaa enää saanut vaimennettua. Mä olin alkanut soittaa bassoa, vaikken mä tiennyt siitä mitään, koska ei mun tarttenutkaan tietää siitä mitään.
– Se oli niin vapauttaa asetelma sille soittamiselle, että sitäkin kautta mun elämässä aukesi paljon asioita. Se oli ihan erilaista kuin lapsena viulun soittaminen, jota kävin opettelemassa viulutunneilla asti ja siihen kuului se tietty kurinalaisuus. Nyt taas Jukka ja Jytämimmit -bändissä mä vaan tartuin bassoon ja katsoin mitä tapahtuu.
– Mä olin ihan koukussa heti. Pääsin käsiksi sellaiseen energiaan, etten halunnut enää päästää siitä irti. Tuossa vaiheessa mä tunnistin heti, miten tärkeää bändissä se alkuenergia on ja opin tunnistamaan sen, mitä tapahtuu, kun se energia alkaa ehkä katoamaan. Ilo, riemu, energia. Mä sain kokea tuon kaiken jo Jytiksessä.
Ajoitus Jukka ja Jytämimmit -bändille oli erinomainen: 2010-luvun puolivälissä tuntui siltä kuin suomalainen indie-kenttä olisi lähtenyt vielä tavallistakin kovemmalla energialla vastavoimaksi musiikille, joka soi radioissa.
Kentälle ilmaantui paljon DIY-henkisiä bändejä ja artisteja, jotka ihan oikeasti soittivat soittimiaan itse, tekivät asioita paljon itse, pistivät itseään paljon peliin ja antoivat ihmisyyden, tai siis sen Marian mainitseman liekin, kuulua.
– Parasta tuossa oli se, miten paljon se on versonnut sellaiseksi rohkaisijaksi ja lietsojaksi monille tekijöille tarttua soittimeen ja palata johonkin sellaiseen rockin alkupisteeseen, että tartutaan soittimiin ja soitetaan vaan, Maria sanoo.
– Mä uskon, että Jytiksissä ja sen jälkeen Mara Ballsissa me oltiin sellaisen tekijyyden ja vapauden äärellä, että se onnistui muuntumaan sellaiseksi, mistä monet muutkin pystyivät ammentamaan.
– Kaikki se, mitä Jytiksissä ja Mara Ballsissa tapahtui oli 0% suunniteltua. Se oli täysin hetkessä elämisessä.
Kannustava palaute nousi erittäin suureen arvoon, kun Maria uskaltautui heittäytymään epämukavuusalueilleen Jukka ja Jytämimmit -yhtyeessä. Hän hymyilee iloinneensa siitä, miten paljon hänen basismistaan pidettiin.
– Tämä johti siihen, että mä sain vain lisää syitä soittaa just sillä tavalla kuin mua huvittaa enkä sillä tavalla kuin ehkä jonkun mielestä rokkia kuuluisi soittaa. Edes Jukka ei ikinä neuvonut mulle, että mitä tai miten mun pitäisi soittaa.
– Pitää kuitenkin muistaa, että Jukka oli jo tuolloin iso nimi jollain lailla. Mä tajusin, että jos tämä mitä mä teen riittää Jukalle, niin miksei se riittäisi mulle? Se maaperä, missä mä sain opetella soittamaan bassoa, oli salliva ja leikkisä. Aika nopeasti mun itsetunto basistina nousi siihen, että mulla on mun juttu, mun kamat ja mun soundi.
Maria sai ensimmäisen akustisen kitaransa paljon aiemmin, 14-vuotiaana, ja sähkökitarankin 16-vuotiaana. Jälkimmäisen haltuun otettuaan hän oli treenaamassa heti Nirvanan ja Blue Öyster Cultin ikonisia riffejä.
– Mä olin soittanut kitaraa jo paljon pidempään, mutta vasta Jytisten ansiosta mä aloin soittaa sooloja. Mä olin ajatellut, etten mä osaa soittaa kitarasooloja. Kunnes mä koin sen Jytis-tripin ja ymmärsin, millaista on luoda se oma juttu. Nyt mun kitaransoittoa pidetään tunnistettavana, vaikka mä tiedän soittavani aika omintakeisesti.
Jukka ja Jytämimmit -kokemus antoi virtaa Mara Ballsin perustamiselle. Bändi tuli nopeasti tunnetuksi todellisena voimatriona, jonka live-keikat olivat ihan oikeasti todellisia rock-keikkoja.
Kaksi ensimmäistä Mara Balls -albumia Vuorten taa (2016) ja Elävä kivi (2017) ovat kaikkea sitä, mistä Maria on puhunut läpi tämä haastattelun: Roihuavaa psykedeelistä stoneria, progea ja rockia.
Heti kun bändin ensimmäinen albumi julkistettiin, kaikki aistivat sen, että tässä musiikissa on mainittua alkuvoimaa.
– Kyllä sen huomaa, että kaksi ensimmäistä Mara Balls -albumia olivat erilaisia kuin myöhemmin Maranormaali ilmiö- ja Virtaa-levyt (2024), koska ne syntyivät erilaisesta paikasta, tilassa ja ajassa myös mun elämässä, Maria kertoo.
– Kun mä tein Vuorten taa -albumia, mä olin 33-vuotias. Se on ollut lähellä sitä mun henkilökohtaista aukeamista, josta kerroin aiemmin. Jopa kahteen ekaan levyyn mä purin paljon sellaista energiaa, joka oli pakkautunut muhun yli 30 vuoden ajan, ennen kuin avasin sen oven ja annoin sen kaiken tapahtua musiikin muodossa.
– Sitten kun ne kaksi levyä oli tehty, joihin mä olin pakannut vuosikymmenen verran energiaa, sitä samaa ei voinut enää mitenkään toisintaa. Siinä vaiheessa kun me tehtiin kolmatta levyä, mulla oli jo ihan eri tarinoita kerrottavana, enkä mä olisi voinut enää mitenkään jatkaa vain sen saman alkuperäisen energian toistamista.
– Virtaa-albumi meni jo tyylillisesti ihan eri suunnille. En enää edes yrittänyt tehdä mitään vanhaa uudestaan. Haaste oli se, ettei me pystytty ryhmänä ja triona enää uudistumaan sillä tavalla kuin se erilainen tarina olisi vaatinut.
Kivuliainta on päästää irti. Maria on itsekin joutunut tilanteeseen, jossa hän on huomannut bändin alkuperäisen kipinän kadonneen. Niin käy kaikille bändeille jossain vaiheessa ja kukin käsittelee sen omalla tavallaan.
Sen sijaan että Mara Balls olisi antanut itsensä häipyä unohduksiin, alkuperäinen voimatrio hajosi rytinällä sen jälkeen, kun Maria oli hiljalleen ymmärtänyt bändin olevan tilanteessa, jossa paluuta menneeseen ei enää ollut.
– Ajattelin vielä Virtaa-levyä tehdessämme, että nyt kun me ollaan oikeassa studiossa ja meillä on vielä enemmän aikaa kuin Maranormaali ilmiö -levyllä, joka me äänitettiin tosi nopealla aikataululla, niin hitaasti tekemällä ja ammattilaisten kanssa työskentelemällä se voisi kaivaa myös musta esille jotain ihan uutta.
– Se levytyskokemus oli sellainen, mitä en kadu, mutta se tappoi sen voiman, joka oli mun, Aapon (Palonen) ja Antin (Palmu) välillä. Me oltiin etäännytty niin paljon siitä alkuperäisestä liekistä. Virtaa-levyn tekeminen oli niin hankalaa, että se nosti pintaan sellaisia asioita, miksi me ei enää roihuta sillä alkuperäisellä tavalla ja miksi sitä on enää mahdotonta toisintaa.
– Meidän oli hyväksyttävä se, ettei paluuta sinne kaiken alkulähteille ole. Meidän oli valittava, päästetäänkö me siitä irti ja yritetäänkö jotain uutta tai päästetäänkö me vain ihan kokonaan irti. Rakastan hirveästi sitä, mitä me tehtiin Antin ja Aapon kanssa, enkä halunnut halventaa sitä hyvää ja kaunista tekemällä siitä jotain halvempaa versiota.
– Se oli raju ratkaisu, mutta mä en kadu sitä. Se pelasti meidän välit jatkoa ajatellen. Se mahdollisti sen, että mä pääsin jatkamaan luontevammin eteenpäin ja nyt mä tiedän, että mun oli etsittävä se uusi tarina uusista energioista.

Estotonta rakkautta mieli kirkkaana
Tänä syksynä Lover Power -debyyttinsä julkaisseessa Lover-yhtyeessä korostuu yksi asia, joka on ollut läsnä kaikessa siinä, mistä Maria on puhunut kertoessaan suhteestaan musiikkiin ja musiikin tekemiseen: Vuorovaikutus.
Maria ei ole sellainen sooloartisti, joka vain puuhailee itsekseen musiikkinsa parissa ja vie kappaleet sitten bändin soitettavaksi. Lover-bändin koko ydin piilee siinä, miten sen neljästä jäsenestä voi tulla musiikin kautta yhtä.
– Musiikki on mulle tapa kommunikoida, Maria summaa heti.
– Olkoonkin, että mun suhde musiikkiin on syntynyt sellaisena, että musiikki auttoi mua luomaan paikan itse itselleni, missä mulla on hyvä ja turvallinen olla. Siitä seuraava askel oli se, että mä pystyin musiikilla luomaan niin turvallisen tilan itselleni, että mä uskalsin siellä tilassa kohdata myös muut ja kommunikoimaan heidän kanssaan musiikilla.
– Aina kun mä soitan yksin, mä soitan yksin koska sillä hetkellä mulla ei ole soittokavereita. Jos mä voin valita, niin mä rakastan soittaa ihmisten kanssa, joiden kanssa on hyvä soittaa. Mä soitan silti paljon yksin, koska se on mulle välttämätöntä henkistä työskentelyä ja itseni hoitamista, joten mä tarvitsen sitäkin.
– Musiikki on kuitenkin parhaimmillaan silloin, kun mä kommunikoin musiikin kautta. Silloin, kun mä saavutan sielullista yhteyttä, joka on ihan omanlainen yhteyden kokemus. Sitä ei voi verrata mihinkään. Se on jollain lailla niin huumaavaa, turvallista ja kotoisaa, että se on sitä, mihin mä hakeudun. Se on parasta Loverissa.
Tällaista vuorovaikutusta tapahtuu jopa Marian soolokeikoilla, kun hän on ihan oikeasti yksin lavalla.
– Soitan soolokeikkoja, mutta siinäkin on olennaista vuorovaikutus yleisön kanssa. Se on sellainen jaettu haurauden tila, jossa mä oon yksin ja annan kuulijallekin mahdollisuuden päästä käsiksi sellaiseen haurauteen, jota me ihmiset saatamme vähän väistelläkin arjessa, koska se voi ihan oikeasti olla aika pelottavaa.
– Mun soolokeikkojen energia ja voima on ihan erilainen kuin yhdessä rakennettu voima bändin kanssa. Se juttu on siinä, että mua kiinnostavat ne molemmat erilaiset ja rajut maailmat. Mut on luotu kommunikoimaan musiikin kautta.
Tässä tilanteessa ei voi olla hymähtelemättä sille, että voi kun ihmiset hakisivat toisiensa kanssa juuri tällaisia aitoja tapoja kommunikoida keskenään jopa ilman sanoja, jolloin he voisivat päästä yhteyteen myös itsensä kanssa.
Sen sijaan monet meistä hakeutuvat sosialoisoimisen vuoksi ennemmin päihteiden pariin. Alkoholistakin sanotaan, että ihmiset ikään kuin myrkyttävät itsensä keskenään saman tasoisiksi ja vasta sitten he voivat olla auki.
– Samassa hermomyrkkytilassa yhtä ontuvina ja statukset kuorittuina, Maria hymähtää ja hymyilee.
– Sille mä olen aina nauranut, kun ihmiset sanovat, että alkoholi on sosiaalinen päihde. Not! Mulle ei. Mun suhde alkoholiin on ollut aina todella yksinäinen. Alkoholi on ihmeellisellä tavalla kuorinut musta pois kaiken sen inhimillisen vuorovaikutteisen olennon. Senkin takia mä oon ollut nyt aika tarkalleen neljä vuotta raittiina.
– Mä oon iloinen siitä, että soitto ja viina eivät ole koskaan kytkeytyneet mulla yhteen. Jos mä olisin kasvanut siihen, että mä soitan aina kännissä, niin voisi olla tosi rajua lopettaa juominen. Siinä saattaisi pelätä, että kadottaako viinan mukana myös kyvyn soittaa ja tehdä musaa. Onneksi se soittaminen on mulle asia, jossa mä kohtaan muut.
– Soittaminen on ollut mulla suojassa alkoholinkäytöltä. Siitä mä oon ollut tosi kiitollinen, koska muuten mä olisin saattanut menettää koko musiikin maailman samalla, kun luovuin alkoholista. Mä en ole tehnyt yhtäkään levyä sekaisin vaan päinvastoin mulla on ollut hakusessa sellainen pelottava herkkyys, jota uskallan käsitellä musiikilla.
Päihteet sopivat aiheena erityisen hyvin juuri Lover -yhtyeeseen, koska albumin psykedeelistä, juurevaa ja hypnoottista rockia proge-, blues- ja sahara-flirtteineen voisi hyvinkin kuvitella huuruissa tehdyksi levyksi.
– Loverin musaan on menty paljauden ja herkkyyden kautta. Myönnän sen, että musalle on vaikeaa uskaltaa antautua siten, että se on ihan täysin aitoa ja estotonta, mutta kun se onnistuu, se on upeinta ikinä, Maria sanoo.
– Joku voisi varmasti ajatella, että mä oon koko ajan ihan sekaisin, kun mä tallennan tällaista omintakeista möyrintää, mutta Lover syntyy siitä, kun me neljä ollaan yhdessä paikassa ja jamitellaan menemään niin kauan kunnes me saavutetaan sellainen tila, jossa kaikkien maailmojen ja ihmisten väliset rajat ja seinät murtuvat.
Musiikin ja taiteen maailmoissa on lukemattomia sääntöjä, joiden voi sanoa jopa tukahduttavan mielikuvitusta.
Esimerkiksi Lover voisi hyvin olla bändi, joka haluaisi julkaista kourallisen albumeita vuodessa. Bändi voisi vaikka innostua soittamaan samalla klubilla improsetin kuukauden jokaisena päivänä. Maria itse voisi ehdottomasti haluta yhdistellä musiikkiaan ja kuvataidettaan jonkinlaiseksi crossover-taiteeksi ja murtaa ilmaisun sääntöjä.
Aina on joku kyseenalaistamassa, että kuka tämän maksaa, ketä kiinnostaa tai saako näin oikeasti tehdä, vai mitä?
– Mähän oon itse lähdössä suinpäin milloin mihinkin, mutta nyt kun bändissä on kolme muutakin jäsentä ja heillä on oma tahto, niin jos mä keksisin jonkun hullun idean, niin onneksi he eivät suostuisi ihan kaikkeen, Maria hekottelee.
– Mä en ole sellainen ihminen, joka ajattelee kannattavuutta tai riskejä. Mun ympärillä saattaa olla sellaisia ihmisiä, jotka pitävät mun jalat maassa. Mä oon aika rajaton olento ja siinä on myös se, että mä kärähdän helposti. Lähden helposti joihinkin leikkeihin ja juttuihin, enkä hahmota ihan täysin, mitä riskejä siinä on tai mitä se multa vaatii.
– Jos mä olisin voinut suinpäin toteuttaa kaikki päähänpistoni vaikka Loverin suhteen, niin bändi olisi kaatunut heti alkuunsa. Nyt se on jo kaksi vuotta vanha bändi, mikä on mun mittarilla jo pitkäjänteistä työtä. Lover ei ole ollut ongelmatonta ja meillä on haasteemme, mutta bändi on yhä olemassa osittain siksi, että muut maadoittaa mua.
– Me Loverissa mielletään itsemme elementeiksi. Mä oon ilma, mikä on itsestäänselvää, koska mä oon se, joka karkaa helposti. Onnekseni mukana on myös maa, tuli ja vesi, jotka sitovat mua. Meillä kaikilla on omat vahvuutemme. Mulle on vaan turvallista, että mulla on tällaisia vastavoimia, koska muuten mä vaan kiihdyn, kiihdyn ja kiihdyn.

Räjähtävää energiaa ja maadoittumista
Maria ei tee vain musiikkia. Yksi tärkeä itseilmaisun ja asioiden käsittelemisen kanava hänelle on maalaaminen.
Maalaaminen on ollut Marian elämän vakioita viimeistään vuodesta 2017 asti, jolloin hän kertoo saaneensa keikallaan vakavan paniikkikohtauksen ja purkaneensa näitä tuntemuksia maalaamisen kautta.
Sittemmin Maria on tehnyt lukemattomia töitä ja pitänyt kymmeniä taidenäyttelyitä, mutta kyse on ollut muustakin. Marian taidenäyttelyt ovat olleet todella kattavia kokemuksia myös vierailijoille. Esimerkiksi Maravaruus-näyttely vuonna 2018 oli yhteisöllinen tapahtuma, jossa kokija sai aidosti itsekin osallistua monenlaiseen toimintaan.
Vuonna 2014 hän vuokrasi Tampereelta vanhan VR:n henkilökunnan terveystalon ja muutti sen avoimeksi kulttuurikeskukseksi nimeltään Keltainen Talo. Talossa pidettiin konsertteja, työpajoja, kokoontumisia ja paljon muuta toimintaa. Vuonna 2020 Maria avasi Onkiniemi Ateljeen Tampereen vanhaan Suomen Trikoon tehdasrakennukseen lähelle Särkänniemeä.
Ertyisen hauskaksi tällaisen monien kulttuuritekojen toiminnan tekee se, että aina välillä näkee kommenteja, joissa ihmetellään, miten Maria vaeltelee eri projektien ääriin. Ihan kuin ihmisen pitäisi tehdä koko elämänsä yhtä asiaa?
– Onneksi mä en itse ajattele niin, että jos mä en tee jotakin asiaa ikuisesti, se asia olisi jotenkin merkityksetön tai epäonnistunut, koska mä oon tiennyt pitkään, että mun vahvuus on sellainen primus motor -energia, Maria sanoo.
– Mä oon täysin naiivi ja todellisuudesta irrallinen tonttu, joka on varmasti täysin eri aallolla siihen verrattuna, mitä yhteiskunta vaikuttaa ihmisiltä odottavan. Mä en silti koe olevani sellainen haahuilija, joka säätää vähän kaikenlaista ja sitten se pakka jotenkin leviää, vaan kaikilla näillä projekteilla on ollut ihan tietynlainen merkitys.
– Mä oon nimenomaan käynnistäjä. Mulla ei ole sellaista pitkäjänteistä energiaa. Siihen mä tarvitsen muita. Esimerkiksi Onkiniemi Ateljee porskuttaa hienosti ja mä oon siinä korkeintaan taustakatselijana. Se, että mua ei tarvita siellä, kertoo mulle nimenomaan siinä, että mä oon onnistunut siinä alkuperäisessä missiossani asian suhteen.
– Mulle on tärkeetä se, että jos mä käynnistän jotain ja saan muut uskomaan siihen niin paljon, että he tekevät sen vuoksi töitä ja homma pyörii. En mä perustanut Onkiniemi Ateljeeta itselleni vaan muille. Ihan varmasti joku kelaa, että vittu mikä hullu tuo on, kun tekee tuollaisen työmäärän muiden eteen, mutta sehän tässä koko pointti onkin…
Maria lopettaa puhumisen kesken lauseen, tekee itsensä suuntaan merkitsevän käsieleen kuin palauttaakseen ajatuksensa jonkin ihan perusasian äärelle ja toteaa sitten leveästi hymyillen:
– Taiteen tekeminen on ihan täysin itsekästä, itseriittoista ja oman itsensä ympärillä pyörimistä.
– Kaikki yhteiskunnallinen vaikuttamistyö ja nuo kulttuuritilojen tekemiset ovat nimenomaan sellaista, millä mä tasapainotan sitä saatanan itseriittoista taiteilijuutta itsessäni. Koitan tehdä myös jotain sellaista, mille mulla on jotain annettavaa. Kun puhutaan taiteesta, mä haluaisin että muutkin saisi kokea sitä, mitä mä oon saanut kokea itsekin.
– Mun mielestä on reilua, että jos mä oon saanut soittaa ja maalata, niin muillakin on mahdollisuus siihen. Ei kaikki halua tehdä noita asioita, mutta niillä joilla on kutsumus ja palo siihen, pitäisi olla siihen myös mahdollisuus. Mä oon halunnut tuoda oman panokseni siihen kaupunkikulttuuriin, että tällaiset asiat olisivat edes vähän mahdollisempia.
Täydellinen esimerkki tästä on juurikin aiemmin mainittu Keltainen talo. Maria sanoo, että sen suhteen oli alusta alkaen selvää, että se on jotain väliaikaista ja juuri tämä ajatus loi koko kulttuuritalolle ainutlaatuisen latauksen.
– Keltaisen talon ympärillä leijaili sellaista keijupölyä, koska mä tiesin koko ajan ja yritin parhaani mukaan myös muistuttaa muita, että tämä on purkutuomion saanut talo ja jos me halutaan tehdä jotain, niin tehdään se NYT!
– Mä olin juuri tuolloin kokenut sen oman heräämisen, jossa oli tapahtunut myös oman kuolevaisuuden syvä ymmärtäminen ja Keltainen Talo oli suoraa jatkumoa tuolle ajatuksella, että on elettävä hetkessä. Meillä oli hieno mahdollisuus leikkiä, iloita, luoda, tehdä, avata ovet ja olla yhtä suurta perhettä siinä hetkessä.
– Keltaisesta talosta tuli myös sysäys mun taiteilijuudelle. Se oli kuin teos. Se oli vuorovaikutteinen ilmiö.
Tällainen itsereflektointi saa Marian palaamaan vielä Jukka ja Jytämimmit -aikoihin ja miettimään sitä, millä tavalla hän on elämänsä varrella kulkenut mielialojen monilla laidoilla manioista masennukseen.
– Jytis-aikojen loppuvaiheissa mä olin itsekin tosi maaninen ja sen oli pakko pysähtyä hetkeksi, koska muuten siinä olisi saattanut tapahtua vahinkoa mulle tai jollekin muulle, mutta tuolloin mitään suurempaa vahinkoa ei tapahtunut.
– Mun on pitänyt oppia siihen, että mä rauhoitan itseäni sellaisilla asioilla kuten menemällä metsään. Nöyränä. Metsässä mä saan perspektiiviä sille, mikä on mun osa tässä maailmassa, mitä mä voin antaa ja mitä mä voin uhrata.
– Tietysti mä myös luen. Jos mä oon tosi kierteellä jonkin oman luovan asian kanssa ja mun on saatava muita ajatusrakenteita, lukemalla mitä toinen ajattelee, miten toinen kirjoittaa ja miten se rakenne kulkee, se irrottaa mut sellaisesta mun omasta vyyhdistä ja saan taas paremmin kiinni siitä omasta tekemisestäni vaikkapa musiikin parissa.
– Jo pelkkään musaan kuuluu niin paljon kaikkea muuta kuin sitä luovaa tekemistä, jos meinaa elää tätä elämäntapaa, että munlaiselle mielelle on tosi tärkeää, että mä tiedän missä kohdassa on palautettava asiat perspektiiviin.

On etuoikeutettua uupua oikeista asioista
Lover, Mara Balls, soolokeikkoja, maalaamista, taideprojekteja, veistospuiston talkkarointia, kultturitilojen ylläpitämistä, kansankioskia ja vaikka minkälaista toimintaa kulttuurin monilla eri laidoilla.
Maria on ehtinyt tehdä paljon, mutta hän on ollut aina avoin myös siitä, miten paljon hän kipuilee toimeentulonsa suhteen. Suurella sydämellä tärkeiden kulttuuriasioiden parissa työskenteleminen ei aina konkretisoidu rahaksi. Rikastumisesta Maria ei selvästikään haaveile, mutta kaikki me tarvitsemme leipää ja jopa voita leivän päälle.
Välillä tällaisessa tilanteessa herää varmasti epäilyksiä, että miksi edes julkaista musiikkia? Miksei vaalisi sitä itsellään, jammailisi bändin kanssa ja jättäisi kaikki riskialttiit puolet musiikista kokonaan välistä?
– Mä julkaisen niin paljon kaikenlaista raakamatskuakin, että voisi varmasti luulla, etten koskaan mieti tällaisia asioita, mutta kyllä mä mietin ja julkaisemiselle on oltava syy, koska muuten sitä prosessia ei jaksa vetää läpi, Maria sanoo.
– Mulle syy on ollut esimerkiksi itse julkaisemamme Lover-albumin kanssa se, että se musiikki mitä me ollaan soitettu ja tallennettu, voi auttaa ihmisiä. Jokainen voi ammentaa siitä voimia tai vaikka lohtua, joka liittyy jatkuvuuteen.
– Loverin musiikin arvo on siinä, että tuo taiteilija ja artisti, jota mä oon kuunnellut pitkään, tekee ihan pähkähullun jutun ja perustaa uuden bändin, jonka kanssa se tekee uutta ja epäkaupallista musaa. Jollekin se saattaa avata inspiksen sen omassa elämässä, että näinkin voi tehdä, jos joku muukin tekee jotain tällaista.
– Livenä soittaminen on mulle pyhä asia. Miksei se riitä? Voisivatko mun laulut soida vain treeniksellä ja keikoilla? Me bändinä pyritään tallentamaan edes osa siitä energiasta levylle, mitä me tehdään livenä. Me koitetaan pakata tuo voima äänitettyjen laulujen muotoon, jotta kuulija voi kytkeä itsensä siihen energialähteeseen.
– Mä tallennan ja julkaisen musaa, koska mä koitan sitä kautta tarjota ihmisille sitä eskapismia, jota mä itse harjoitan musiikilla. Sellaista eskapismia, joka olisi mahdollisimman turvallista sekä sulle itsellesi että muille.
Tätä nykyä pelkästään monen indie-muusikon pitäisi olla säveltäjä, laulaja, soittaja, äänittäjä, miksaaja, masteroija, esiintyjä, keikkabuukkaaja, manageri, kirjanpitäjä, kuski, somevastaava ja kaikkea mahdollista yhtä aikaa.
– Se on mahdotonta. Koko ala on murroksessa. Me ollaan eletty musiikin tekijyyden ja artistiuden suhteen ainakin viimeiset kymmenen vuotta siirtymävaihetta, Maria sanoo.
– Muusikot yrittävät mukautua markkinoimaan itseään somessa. Esimerkiksi mä teen sitä välillä ihan hyvin ja välillä en jaksa sitä ollenkaan, mutta monet ovat ihan auttamatta ulkona siitä kaikesta. Siinä on sellainen ongelma, että jos sä et ole yhtään näkyvä sosiaalisessa mediassa, niin missä sä näyt? Somesta on tullut ehto muusikkoudelle.
– Mulla on välillä niitä pätkiä, kun mulla menee niin lujaa, että somekin on mulle yksi purkukeino itseni ilmaisemiseen, mutta yhtälailla tulee niitä vaiheita, kun on ihan täysi radiohiljaisuus, jolloin kukaan ei ole myöskään mainitsemassa, että missä ja milloin on tulossa keikkoja. Koko se oma artistius vaikuttaa tuolloin uinuvan ihan kokonaan.
– Tietysti tämän tekee hankalaksi se, että somekin on mulle niin ääripäistä kuten kaikki muukin mitä teen. Mulla ei ole silti aikomustakaan alistua mihinkään rooliin, vaan mä ymmärrän eläväni tässä murroksessa.
– Mä teen sen mitä mä pystyn niillä voimavaroilla mitä mulla kulloinkin on, mutta muistutan itseäni siitä, että tee sitä, mikä on olennaista. Eli toisin sanoen soita, soita, soita, soita ja soita. Se on sitä, mistä tässä on kyse.
Lopulta Marian elämänfilosofia kiteytyy erittäin paljon ajatuksia herättävällä tavalla, kun hän puhuu loppuunpalamisesta, tai vähintään uupumisesta, mutta tuo asiaan erittäin tuoreen kulman.
– Jos mä löydän itseni lähellä uupumista, mä muistutan itseäni, miten etuoikeutettua on saada uupua siitä, mitä eniten rakastaa. Käänteisesti tämä menee niin, miten turhaa on uupua jostain sellaisesta, mikä ei ole sen uhrauksen arvoista. Toisin sanoen mä kysyin itseltäni viimeksi syksyn Bukarestin reissulla, että mistä sä Maria haluat uupua?
– Jostain meidän kaikkien pitää uupua. Ihminen herää, tekee työtä, uupuu, saa joskus jostain jonkin palkinnon, menee nukkumaan, herää ja sama uusiksi. Haluanko mä uupua tekemällä somea? Haluanko mä uupua ajamalla ajamalla satoja kilometrejä? Haluanko mä uupua tappelemalla bändikavereiden kanssa, vaikkei koko bändiä ole enää olemassa?
– Ei. Mä haluan uupua soittamisesta. Mä haluan nussia itseni ihan läkähdyksiin soittimeni ja kanssasoittajieni kanssa. Siitä mä haluan uupua. Kaikki muu, mitä mä teen, on sen pyhimmän palvelemista.