Mitä ajattelitte tehdä 78-vuotiaana? Nautiskella siitä, että takana on jo ainakin 10 vuotta leppoisia eläkevuosia? Haikailla kadotettua nuoruutta? Bingoa? Jotain muuta sellaista, mitä eläkeläiseltä useimmiten odotetaan?
Black Sabbath -legenda ja koko metallin esi-isä Tony Iommi tekee 78-vuotiaana metallia. Black Sabbathin debyyttialbumista tuli tänä vuonna kuluneeksi 56 vuotta. Jos Iommin muusikkouden ajattelee työnä, niin kyseessä on aikamoinen ura, johon kovin moni meistä ihmisistä ei kykene omalla alallaan edes koko elämänsä aikana.
Jo ennen kuin kukaan kuuntelee From the Dark -albumia ensimmäistä kertaa, suhtautuminen siihen saattaa olla kaksijakoinen. Levy saatetaan ottaa suurella innolla vastaan, koska sehän on ihan varmasti kaikuja niiltä vanhoilta hyviltä ajoilta, kun kaikki oli vielä kunnollista. Joku saattaa jättää levyn myös kuuntelematta, koska eihän se nyt mitenkään voi olla niin hyvää kuin ne kunnollisten albumien ajat, eikä vanhusten tekemä metalli kiinnosta.
From the Darkin suurin taakka on se, että albumi on Tony Iommin tekemä. Vaikka unohdettaisiin kaikki Ozzy-vuosien Black Sabbath -albumit ja keskityttäisiin esimerkiksi pelkkiin Tony Martinin ja Ronnie James Dion aikaisiin Black Sabbath -levytyksiin, on joukossa niin monumentaalisen erinomaisia levytyksiä ja kappaleita, että niitä on käytännössä mahdotonta ylittää. Varsinkin kun monet meistä metallifaneista olemme kuunnelleet noita albumeita kymmeniä vuosia, tai jopa puolen vuosisadan verran. Kaikilla on oma suhteensa Iommin teoksiin, jotka ovat osa metallimusiikin kivijalkaa. Siksi nyt vuonna 2026 ilmestyneeseen albumiin voi olla vaikea suhtautua mitenkään.
Jos pääsee tällaisesta väistämättömästä ennakkoasenteesta eroon ja keskittyy täysin siihen, mitä From the Dark sisältää, niin objektiivisesti käsiteltynä juuri kovempaa metallialbumia tuskin on lähes kahdeksankymppiseltä muusikolta syntynyt ikinä. Onkin täysin kuulijasta kiinni, miten hyvää albumia tämä käytännössä tarkoittaa.
Ozzy-aikaisella Black Sabbathilla on tietty paikka omassa sydämessäni, mutta olen ollut jopa vielä pidempään Dio-Sabbathin puolesta liputtaja, ja hieman myöhemmin löysin myös Martin-Sabbathin. Parhaat ihan omat Sabbath-muistot liittyvät juuri Dio-aikaisiin albumeihin. Heaven and Hell (1980) ja Mob Rules (1981) olivat itselleni teini-iän tiukimpia oppitunteja heavy metallista. Pian myös vielä raskaampi Dehumanizer (1992) tuli tutuksi. Kaikki kulminoitui siihen, kun Heaven & Hell -kokoonpano esiintyi vuonna 2009 Tampereen Sauna Open Airissa ja heti perään Helsingin Jäähallissa. Sauna Open Airissa päädyin moukan tuurilla 24-vuotiaana tekemään Vinny Appicen ja Dion kanssa haastatteluja. Samalla kertaa sain nimmarit Mob Rules -albumin kansiin ja pitelin Tony Iommin kitaraa samalla, kun hän signeerasi levyni. Voin sanoa, että parikymppinen metallifani oli tuollaisessa tilanteessa jossain niin kummallisessa ulottuvuudessa, että jälkeenpäinkin on tullut ihmeteltyä tapahtuneen mahdottomuutta monesti.
Tämä esimerkkinä siitä, että meillä kaikilla on oma suhteemme Black Sabbathiin ja erityisesti siihen, millä tavalla Tony Iommi on ollut läsnä heavy metallin kuuntelemisessamme. Jos kuuntelet metallia, Iommi on vaikuttanut sinuun.
Hieman samaan tapaan olen kuunnellut Jorn Landen laulua vuodesta 2003 asti, kun kuulin Masterplan-yhtyeen nimikkolevyn ensimmäisen kerran. Myös Landesta on hienoja muistoja lukemattomien hänen mahtavasti laulamiensa levyjen ja omalaatuisten haastattelujen merkeissä. Ja muistan muuten yhä, että legendaarisella Imperiumin messulaudalla Jorn Landea koskevan viestiketjun nimi oli: Kesäksi Landelle – Jorn-topic. Tämä norjalainen laulaja on ollut aina sellainen tapaus, joka olisi saattanut hyvinkin nousta massiiviseen maailman maineeseen, jos hän olisi osunut laulamaan vielä muutamilla vielä paremmilla albumeilla, tai elänyt muutaman vuosikymmenen aiemmin. Nyt hän laulaa Tony Iommin albumilla. On jotenkin käsittämätöntä, että jopa Lande on jo 58-vuotias.
Jokohan kohta päästään miettimään, miten hyvä albumi se Iommin From the Dark on? Kyllä, nyt on aika paneutua albumiin, mutta kuten totesin, menneisyyden voimaa sekä jonkinlaista painolastia ei voi tämän levyn kohdalla poistaa.
Heti kun From the Dark lähtee soimaan ensimmäisen kerran, reaktio on lähestulkoon lapsenomaisen innokas: ”Voi jumalauta miten kovan kuuloista riffiä ja skebasoundia!!! Nyt lähtee! Tämän on pakko olla ihan saatanan kova!” Kaikki palaset ovat kohdallaan. Tunnelma ei ole kuin 70-luvulla. Eikä kuin 80-luvulla. Iommi ei elä menneisyydessä. Vaikka From the Darkilla soivat Iommin tavaramerkkiriffit ja -soolot vuosikymmeniä vanhalla tyylillä, jotenkin albumi kuulostaa heti myös uudelta ja tuoreelta. En sano että se kuulostaa 2020-luvulta. Sen sijaan Iommi on onnistunut tekemään ikiaikaisen kuuloisen albumin, jolla on läsnä kaikki se, mistä koko metallissa oli aikoinaan kyse, ja on yhä tänäkin päivänä. Albumin edetessä ei voi olla myhäilemättä sille, miten doomahtavaa heavya se onkaan.
Sitten alkaa iskeä pieni pelko siitä, että löytyykö sieltä raskauden seasta oikeasti tarpeeksi kovia riffejä ja ennen kaikkea melodioita. Iommin historiasta löytyy myös albumeita, joilla se melodiakynä kalvennut liiankin raskaan soundin alle. Lähin esimerkki löytyy 17 vuoden takaa. Ronnie James Dion kanssa äänitetyn Heaven & Hell -albumin The Devil You Know piti olla vastaus kaikkiin metallirukouksiin, mutta se kapsahti juurikin omaan raskauteensa ja melodiaköyhyytensä. Sekin albumi teki ensin valtavan vaikutuksen. Lähes samaa voi sanoa viimeisestä Black Sabbath -albumista 13 (2013), joka oli kyllä ison ja tumman kuuloinen levy, mutta siltä ei 13 vuotta myöhemminkään muista oikeastaan muuta kuin God Is Dead? -mammuttikappaleen. Iommi ei siis ole ollut viime vuosikymmeninä virheetön.
From the Darkiin haluaa paneutua kunnolla. Sitä voisi sanoa jonkinlaiseksi velvollisuudentunnoksi Iommia kohtaan. Albumi soi useita kertoja. Sitten jo kymmenkunta kertaa. Jokaisella kuuntelulla tuntemukset albumista vain vahvistuvat. Tony Iommi saa hymyilemään sille, että tämä ei todellakaan ole tekoälymusiikkia tai edes liikaa studiossa kikkailtua metallia. Riffit ovat RIFFEJÄ ja soolot ovat SOOLOJA. Jorn Lande tekee albumilla yhden parhaista laulusuorituksistaan aikoihin, vaikka sortuukin paikoin peittelemään potentiaalisia laulumelodioita sillä suurella tavaramerkkiraspillaan, jota hän on aina käyttänyt liikaakin. Levyllä on myös hetkiä, kun vauhdin toivoisi olevan hieman rivakampaa tuomaan monipuolisuutta kokonaisuudelle. Eikä sekään perisynti ihan vieraaksi jää, että Iommi riffittelee niin maan perkeleen ison kuuloisesti, mutta riffi tai melodia itsessään ei ole mieleenpainuvinta jälkeä.
Tästä päästään siihen, miten helvetin komeaa metallia From the Dark ihan parhaimmillaan on. Albumin kolme voimakkainta kappaletta ovat polveilevat Beyond the Dead, Death Wake ja Legacy. Näissä kappaleissa eräänlainen ympyrä sulkeutuu täydellisesti. Black Sabbath aloitti, kun käsitettä heavy metal ei ollut edes olemassa. Black Sabbathin nimikkokappale oli doom metallia jo ennen kuin kukaan käytti sanaparia doom metal. Nämä mainitut kolme monumentaalista kappaletta ovat kuin doom metallia, jota bändit kuten Candlemass jalostivat Iommin opeista 80-luvulla, ja nyt Iommi jalostaa keksimäänsä soundia omalla tyylillään. Juuri tällaisissa tunnelmassa viipyvissä kappaleissa Iommin riffi- ja melodiakynä on parhaimmillaan, ja myös Lande pääsee revittelemään kuin se esikuvansa Ronnie James Dio. Jännitteet kasvavat, kasvavat ja kasvavat, kunnes yhtä kliimaksia seuraa ajasta irrallisen kitarasoolon kautta vielä isompi kliimaksi, eikä tällaisen eepoksen hiljentyessä jäljelle jää mitään kysymysmerkkejä.
Varsinkin niiden ihan aavistuksen tempoa nostavien kappaleiden kohdalla Iommin toivoisi luottavan vielä enemmän melodioihin kuin isojen kitarasoundien synkkään tunnelmaan. Black Times ja Return of the Arbalist eivät millään pärjää vertailussa Iommin omiin menneisiin sävellyksiin, mutta samalla ne ovat paljon hienompaa materiaalia kuin 99% tänä päivänä julkaistavasta heavy metallista. Tämä saa palaamaan siihen, että Iommin tekemisiin nyt vain suhtautuu sekä hyvässä että pahassa eri tavalla kuin moniin muihin albumeihin. Joku sanoo varmasti, että Iommille antaa anteeksi paljon enemmän kuin monelle muulle, toisen mielestä häneltä taas vaaditaan liikaa, koska menneet levyt ovat koko hänen perintönsä on vain niin suuri. Outoa kyllä, kumpikaan näkemys ei varmasti ole täysin väärä.
From the Dark tarjoaa todellisen tunteiden vuoristoradan. Se ei ole mikään ihan perus albumi. Sitä ei voi ohittaa olankohautuksella. Itse suhtauduin tietoon albumista neutraalisti. Ajattelin, että kuunteleehan tuon ja että on mukavaa, kun Iommi tekee vielä musiikkia. Levyä kuunnellessani innostuin siitä todella suuresti, kunnes hetkeksi meinasi iskeä pieni ähky Iommin riffien äärellä, ja mainitsemani epäluulo ikimuistoisten sävellysten uupumisesta iski. Sitten From the Darkia kuunteli lisää, siihen alkoi kasvaa sisään, jopa sanoituksia tuli tutkittua huolella ja yhtäkkiä kaikki olikin ihan selvää. Huomasin käsitelleeni albumin varrella koko oman suhtautumiseni metalliin kuluneen 25 vuoden ajalta, kun olen raskaampaa musiikkia kuunnellut, ja saaneeni tehdä tämän Tony Iommin musiikin parissa.
Se, miten From the Darkiin suhtautuu, riippuu harvinaisen paljon kuulijasta. Itse löydän albumilta koko heavy metallin perinnön ja oman tarinani metallimusiikin uumenissa. From the Dark ei ole perinteinen vanhan liiton heavy metal -albumi. Sen sijaan se on erittäin hyvä doom metal -albumi Tony Iommilta, jonka suhteen ei ole ainakaan täysin väärin sanoa, että hän keksi heavy- ja doom metallin. Tunnelmallisena, tummana ja raskaana doom metallina Tony Iommi ja Jorn Lande tarjoavat From the Darkilla koko genren eeppisimmän sielun sellaisena, millaisena siitä itse pidän. Siksi huomasin levyn soitua tusinan kertaa, etten edes vertaa albumia Black Sabbath -klassikoihin tai edes niihin Dio- ja Martin-ajan albumeihin, vaan suhtauduin siihen lopulta omana erilaisena Tony Iommin perintönä musiikin ja metallin kuuntelijoille. Jos tämä on Iommin viimeinen albumi ikinä, se on Iommin arvoinen päätös hänen elämäntyölleen.