Kitaristi Sami Leppikangas, joka tunnettiin vielä vuoteen 2010 asti nimellä Sami Vauhkonen, on ehtinyt kulkea elämänsä aikana läpi useammankin rock-elämän. Lullacry ja S-Tool ovat vain muutamia niistä bändeistä, joissa Sami on vaikuttanut.

Musiikki on osa Samia. On ollut aina. Sami tekee musiikkia koko ajan. Tämän takia hän on panostanut aina bändeihinsä kaikkensa. Jopa niin paljon, että Lullacry-ajat tuntuvat nyt muisteltuna vuosikymmenten mittaisena bänditarinana puristettuna seitsemään vuoteen, minkä verran bändin kaikkein aktiivisin aika kesti.

Päivää ennen kuin päädyimme juttelemaan Samin kanssa helsinkiläisessä ravintola Vltavassa, kitaristi lähetti linkin. Ainakaan itselläni ei ollut tietoakaan, että Lullacryn koko urasta on olemassa myös neliosainen, yhteensä pari tuntia kellottava dokumenttisarja. Syy on yksinkertainen: Dokumenttia ei ole koskaan julkaistu.

– Paanasen Toni teki sen dokumentin tosi hyvin ja jakoi sen hienosti neljään osaan, joista muodostuu aika hieno tarinallinen kokonaisuus, mutta jotenkin se dokumentti vain jäi pyörimään tyhjän päälle, Sami kertoo heti kärkeen ja sanoo dokumentin olleen valmis jo kymmenisen vuotta ja kertovan monin tavoin myös hänen oman tarinansa.

– Mulla oli 40-vuotis synttärit yli kymmenen vuotta sitten ja tuolloin parhaiden frendien kanssa katsottiin koko dokkari. Se on niin vanha. Toisaalta se ei myöskään vanhene koskaan. Hauskaa tuollaisissa bändidokkareissa on se, että tuo sama tarina voisi kertoa aika monista muistakin bändeistä, koska moni bändi käy läpi ihan samoja asioita.

Monet bändidokkarit ja jopa -kirjat kertovat tarinoita artisteista ja bändeistä, jotka kulkivat vaikeuksien kautta voittoon ja saavuttivat lopulta jopa jättimenestyksen.

Lullacry on siitä erityisen mielenkiintoinen bändi, että se teki aktiiviaikoinaan neljä ja lopulta viisi albumia, ja varsinkin 2000-luvun alkupuolella se olisi hyvinkin saattanut ampaista paljon tunnetummaksi.

Juuri tämän takia bändin tarina dokumentissa oli erityisen kiinnostava.

– Lullacry oli omanlaisensa menestystarina, mutta se menestys tapahtui pinnan alla. Vastaavia bändejä on paljon, jotka tekee pitkän uran, mutta jotka eivät koskaan nouse kaikkien tietoisuuteen, Sami miettii.

– Tuollaisella ajatuksella mä olisin mennyt, jos olisin tarjonnut dokkaria vaikka Ylelle esitettäväksi. Sinne jonnekin se vain matkan varrelle jäi ja jotenkin sen jälkeen dokkarin viimeistelyä on ollut hirveän vaikeaa aloittaa uudelleen.

Lullacryn esiaste Coarse oli olemassa jo vuosina 1992-1998. Vuosina 1998-2014 bändi tunnettiin Lullacry-nimellä. Toisin sanoen bändi oli osa Samin elämää 22 vuoden ajan. Se on melkoisen mittava osa yhden ihmisen elämää.

Jokainen Lullacry-intoilija voi laittaa Samille viestiä, että nyt dokkaria viimeistelyyn ja julkaisuun. 

Sitä ennen voimme käydä Samin kanssa läpi hänen muusikon taivaltaan hieman eri kulmasta. Coarsen ja Lullacryn ohella tähän uraan mahtuu bändejä kuten S-Tool, Gandalf, Ville Laihiala & Saattajat ja R.O.C.K.

Tätä varten meidän on lähdettävä niinkin kauas kuin Helsingin Pihlajamäkeen.

Pikakelauksella musiikkifanista muusikoksi

Hypätään ajassa taaksepäin 80-luvun lopulle. Tuolloin kävi onni, kun joku Samin kavereista hehkutteli hänelle Metallicaa ja pisti tulevan kitaristin kuuntelemaan bändin kiistatta parhaita levyjä 80-luvulta.

– Metalli tuntui heti tosi jännittävältä. Siinä toteutui vielä jonkinlainen porttiteoria, kun ensimmäisten joukossa tuli KISS ja sitten se meni vain koko ajan rankemmaksi, kun tuli heavy, sitten thrash ja niin pois päin, Sami muistelee.

– Muistan kuitenkin parhaiten, kun kuuntelin …And Justice For All -levyä Pihlajamäen futiskentällä kuulokkeet päässä. Se kuulosti jollain hyvällä tavalla kylmältä ja pelottavalta. Joltain sellaiselta, mitä en ollut kuullut missään.

– Seuraavaksi olin jo äidin kanssa jossain etelän lomalla ja koko loma meni siihen, kun kuuntelin huoneessa kuulokkeet päässä Dioa, Metallicaa, Sepulturaa ja sellaisia. Se vei mukanaan heti.

Vauhti yltyi yhä kovemmaksi, kun Sami omaksui uusia ja uusia bändejä. Hän nauraa, että kaikki eteni niin nopeasti, että muutamaan bändiin hullaannuttuaan hän oli jo tarttumassa soittohommiin erään tutun hahmon avustuksella.

– Mun kaveri Sauli opasti mua uusiin bändeihin. Saulilla oli sähkökitara kotona. Muistan kun otin YHDEN soinnun ja se oli siisteintä, mitä olin koskaan tehnyt. Sauli näytti, että paina tosta ja tosta, niin se on A. Se ääni oli mieletön.

– Hommasin heti oman kitaran, joten etenin tosi nopeasti musasta siihen, että hämmästelin kun pystyin itse tuottamaan samanlaisia ääniä, mitä kuulin levyillä. Mulle tuli ihan voittamaton olo kitara kädessä. Ihan kuin olisin ollut jotenkin yhteydessä siihen samaan musaan, jota olin vasta ihan ihmeissäni kuunnellut siellä Pihliksen futiskentällä.

– Mun musakoulu oli se, kun kuuntelin myöhäisherännäisenä Metallican levyjä käänteisessä järjestyksessä. Löysin Master of Puppetsin (1986), lainasin levyn tabulatuurit kirjastosta ja opettelin koko Puppetsin alusta loppuun. Kaikki kitarat mitä siellä oli. Pois lukien Kirk Hammettin soolot, jotka olivat vähän liian paha vastus nuorelle kitaristille.

– Nythän mä tajuan sen jälkikäteen, että samalla mä opettelin alitajuisesti säveltämistä. Master of Puppets on niin monisyinen levy, että siellä on melodioita, rytmejä, klasarivaikutteita ja melkein kaikkea, mitä metallimusassa tarvitsee. Kun olin opetellut sen levyn, tajusin musiikin teoriasta jotain opettelematta musiikin teoriaa.

Tämä mainittu Sauli-niminen kaveri oli tietysti Sauli Kivilahti, joka tulisi myöhemmin olemaan muun muassa Lullacryn toinen kitaristi Samin rinnalla. Sami hehkuttelee ihan syystä heidän vuosikymmeniä jatkunutta ystävyyttään.

– Me oltiin ala-asteelta asti samalla luokalla, me käytiin sama armeija, me pelattiin samassa futisjengissä ja Sauli on ollut aina mukana mun elämässä. Mä en olisi mä, jos Sauli ei olisi ohjannut mua musaa kohti.

– Ei me päästä toisistamme eroon. Lullacry lopetti vuonna 2014, eli 12 vuotta sitten. Ihan hetken aikaa oli sellainen fiilis, ettei me haluta nähdä enää toisiamme, koska me oltiin jo koettu kokonainen musa-ura yhdessä. Samana vuonna vietettiin Saulin kanssa pikkujoulut ja perustettiin jo uusi bändi, joka on yhä olemassa, joka löytyy Bandcampistakin.

– Bändin nimi on Count Absurdo ja se on doom/stoner-osastoa. Me kaikki vaihdettiin soittimia. Sauli alkoi soittaa rumpuja. Äänitettiin ja miksattiin kaikki biisit yksissä ainoissa sessioissa niiden pikkujoulujen aikana. Sitten se oli samantien jo julkaistukin. Kaikki tämä tämä tapahtui vielä samana vuonna, kun Lullacry oli vasta lopettanut.

Samalla innolla Sami ja Sauli tekivät musiikkia kimpassa jo kauan, kauan sitten. Paljon ennen kuin Lullacry oli Lullacry. 90-luvun alussa syntyi bändi nimeltään Coarse, joka teki neljän demon verran death metallia.

– Se meni ihan käsi kädessä sen kanssa, mitä me Saulin kanssa milloinkin kuunneltiin, Sami muistelee.

– Oltiin ihan lapsia mieliltämme. Kitarasta tuli ääniä ja rummuista tuli ääniä. Ainakin siihen asti, kunnes me saatiin 1993 tai 1994 treenikämppä Pihliksen nuorisotalolta ja siellä oli nuoriso-ohjaajana ”Lord” Jussi Heikkinen, joka saattaa olla aika monelle tuttu nimi. Jussi oli sitä mieltä, että mahtava homma jätkät tämä teidän bändi. Tehdään demo.

– Me oltiin vaan, että mikä ihmeen demo? Mikä se on? Mikä on demo? Ei me tajuttu mitään. Jussi oli se tyyppi, joka potki meitä perseelle ja vakuutti, että meidän musassa on hyviä juttuja. Ei meillä ollut mitään haaveita levystä, eikä me ymmärretty mitä on tapahtumassa, mutta yhtäkkiä me oltiin lähettelemässä 300 demoa kaikkialle ulkomaille.

– 1992 tuli ensimmäinen demo ja se oli ihan Florida-tyylistä death metallia. Meikäläinen örisi ja oltiin ihan Obituaryn ja Cannibal Corpsen päädyssä. Jo toisella demolla oli enemmän melodisuutta ja pitkiä rakenteita, jotka tuli suoraan sieltä Master of Puppets -fanituksesta. Siitä huomasi, että myös Iron Maiden tuli messiin siihen kaiken örinän rinnalle.

– Ne olivat jännittäviä aikoja. Joka päivä tuli tape tradingin merkeissä postia jostain, saatoin saada jonkun ranskalaisen taidemetallibändin demon tai sitten joku ihan ihmeellinen romanialainen webzine arvioi meidän musiikkia.

Sami nauraa, että hänellä on yhä laatikot täynnä vanhoja demoja ja muita kasetteja, joita olisi hyvä käydä joskus vähän läpi. Kuka tietää, mitä aarteita sieltä löytyy? Muutaman tietyn kasetin hän kaivoi esille viime vuonna.

– Menin Tavastialle Charonin paluukeikalle vähän yli vuosi sitten ja otin sinne mukaan parit Charon-kasetit ajalta, kun bändi soitti death metallia ja kun JP Leppäluodosta ei ollut vielä tietoakaan.

– Pamautin Tavastian takahuoneeseen tussin kanssa, pistin jätkät riviin ja halusin, että nimmaroivat mun kasetit. Siellä sitten halailtiin ja muisteltiin menneitä, kun meillä on paljon yhteistä historiaa keikoilta ja muilta.

– Aika monen meidän kanssa saman ikäisen bändin kanssa sai jälkikäteen huomata, että moni meistä lähti liikkeelle joko covereista, thrashista ja death metallista. Osa meni siitä vielä rankemmaksi metalliksi. Bändit kuten Charon ja tavallaan myös Coarse muuttivat tyyliään ajan kanssa ihan erilaiseksi monien sattumusten kautta.

Mahdollisia rinnakkaistodellisuuksia

Ne sattumat, joista Sami juuri mainitsi, saattavat suomalaisessa metallissa olla melkoisia teiden risteämisiä.

Vasta Lullacryn vuonna 2014 ilmestyneellä Legacy 1998-2014 -kokoelmalla julkaistiin kappale Whisper in the Chaos. Se on äänitetty vuonna 1997. Kappaleella laulaa Ville Valo. Eräs HIM-niminen yhtye oli juuri samana vuonna julkaisemassa ensimmäisen albuminsa. Yhteensattuma saa miettimään, miten eri tavalla asiat olisivat voineet mennä.

– Asiat olivat niin pienestä kiinni, ettei kukaan voi tietää, miten kaikki olisi voinut mennä, Sami sanoo kun mietimme, olisiko Valo voinut olla jossain toisessa ulottuvuudessa Lullacryn laulaja tai Sauli sekä Sami HIM:in kitaristeja.

– Whisper in the Chaos on ainoa julkaistu kappale noista sessioista. Kun tehtiin kokoelmaa, oli Villeltä tietysti kysyttävä lupa tuon julkaisemiselle. Onneksi Ville sanoi heti, että totta helvetissä voitte laittaa. Joku muu olisi voinut sanoa, että ette laita mitään vuoden 1997 treenisdemoa pyörimään mihinkään levylle tai varsinkaan nettiin.

– Tuolloin meillä soitti bändissä Aroluoman Kimmo, joka oli tuttu Villen kanssa. Me tehtiin viisi biisiä tuolloin ja neljää niistä kukaan ei ole kuullut vieläkään. Meidän säveltämiä biisejä ja Ville Valo laulaa. Onhan se hauska ajatus nyt vuosikymmeniä myöhemmin. Ne biisit on jossain aika eri maailmoissa kuin Coarse sitä ennen tai Lullacry sen jälkeen.

Samalla kun Coarsen musiikki muuttui demo demolta yhä melodisemmaksi, päästiin lopulta siihen pisteeseen, ettei Coarse ollutkaan enää Coarse. Siitä tuli Lullacry, joka tulisi muuttamaan vielä enemmän muotoaan musiikillisesti.

– Lullacry nimi oli meidän tuolloisen rumpalin, Nalle Östermanin keksimä juttu. En tiedä, että mistä se sen keksi!

– Tilanne oli se, että meillä oli ollut Coarsen laulajana Nico Hartonen (mm. Godsplague). Nico alkoi keskittyä muihin hommiin ja Nalle oli se tyyppi, joka ylipäänsä ehdotti sitä, että otettaisiin laulajaksi Tanya Kemppainen. Pitää muistaa, että vuonna 1998 ei ollut kuin kourallinen metallibändejä, joissa oli naislaulaja, eli se oli vielä tuolloin outo juttu.

– Tanya tuli bändiin ja ajateltiin, että kyllä nimi pitää vaihtaa, kun matsku on niin erilaista kuin ennen. Jossain treeneissä Nalle tuon nimen heitti, että miten olisi Lullacry. Siinä se oli, sillä me mentiin loppuun asti.

Varhaisesta naislauletusta metallista puhuttaessa Lullacryn tiet ristesivät muuten erittäin hienolla tavalla myös hollantilaisen The Gatheringin kanssa, jonka keulilla lauloi tietenkin ikoninen Anneke van Giersbergen.

– Meiltä ei ollut tullut ulos kuin vasta Sweet Desire -demo Tanyan kanssa, kun Jouni Markkanen soitteli ja kertoi, että Lepakkoon olisi tulossa tällainen hollantilainen bändi soittamaan ja kysyi, haluaisimmeko tulla lämppäämään.

– Ei meillä ollut kuin demo, mutta tottakai suostuttiin. Ei tuollaistakaan kulttuuria ole enää samassa muodossa olemassa, että kysytään vähän ketä huvittaa. Nyt pitäisi olla 100 000 seuraajaa siellä ja täällä, jotta saisi tuollaisen samanlaisen tilaisuuden päästä soittamaan. Oon siitä onnellinen, että oon elänyt ja kokenut noita vanhoja aikoja.

Tässä vaiheessa Sami ja kumppanit, jotka olivat Samin kuvailun mukaisesti olleet aiemmin ”ihan pihalla kaikesta”, olivatkin kaikkea muuta kuin pihalla. He olivat kuin vahingossa päässeet sisälle Helsingin metalliskeneen.

– Oon käyttänyt aina samaa läppää, että Tavastia oli mun toinen olohuone. Heti kun se oli mahdollista, mä pyörin Tavastialla, vaikken ollut edes kuullut sitä musaa, mikä milloinkin siellä soitti.

– Koitin korkeintaan arvailla jostain Rumban tai Suen mainoksista, että voisikohan tuo olla jotain heviä tai rockia. Jossain vaiheessa tuli käytyä 4-5 kertaa viikossa Tavastialla, samalla kaikissa mahdollisissa rokkibaareissa ja vaikkei sitä edes tajunnut, että oli jotenkin mukana ”skenessä”, niin vahingossa mä verkostoiduin niissä baareissa.

– Siihen liittyi tietysti aika isolla kädellä juhlimista. Tajusin asia kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun alettiin tehdä Lullacryn kanssa levyjä, tiesin kehen olla yhteydessä, mihin lähettää flyereita ja mitä tahansa. Se ei ollut missään vaiheessa ”hyvä veli verkosto”, vaan ennemmin paljon hyviä ystäviä ja hyviä tyyppejä, jotka tukivat toisiaan.

– Oon siis aina viihtynyt ihmisten seurassa ja ihme kyllä, en ole hankkinut kovin paljon vihamiehiä, hah hah!

Tässä yhteydessä esille nousee myös eräs osa suomalaisessa metallissa, joka ei ole vielä unohtunut: Gandalf.

Gandalf julkaisi kaksi levyä 2000-luvun taitteessa. Sami soitti kitarat levylle Deadly Fairytales (1998). Jos Samia on uskominen, ei Gandalfin taru ole välttämättä ihan niin loppu kuin joku saattaa kuvitella.

– Me ollaan tällä hetkellä tekemässä Nallen kanssa Gandalfia. Me ollaan äänitetty jo kolmen biisin pannut.

– Me ollaan haudattu sotakirveet. Mä annoin aikoinaan Nallelle Lullacrysta potkut, koska jos Nalle tuli treeneihin ylipäänsä, niin se oli kännissä. Ei siitä tullut mitään. Mulla oli jo 90-luvun lopussa sellainen ”puoliammattimainen” ote kaikkeen ennen kuin olin edes ammattilainen, koska mä halusin tehdä musaa ja halusin tehdä sitä kunnolla.

– Tuolloin mä sain kostoksi Gandalfista potkut, vaikka oltiin aika vasta tehty eka levy Astia Studioilla. Meillä oli bändipalaveri Kolme Kaisaa -ravintolassa Kurvissa. Nalle ilmoitti suureen ääneen, että Sami saa potkut. Siinä mä vetelin sen bisseni loppuun, katosin maisemaan ja aika pitkään aikaan me ei oltu Nallen kanssa juurikaan tekemisissä.

– 27 vuotta tuon jälkeen ollaan palattu tekemään musiikkia yhdessä ja uutta Gandalfia on luvassa. Me oltiin aikoinaan niin paljon nuorempia ja ihan eri ihmisiä, mutta meitä on aina yhdistänyt kaiken sekoilun alla palo tehdä musiikkia. Se on pohjimmiltaan se ydin ja core, joten siltoja voi rakentaa uudelleen ja vanhat sekoilutkin voi jäädä taakse.

Lullacry

Välitön läpimurto ja yhtä nopea pohjakosketus

Miettiessään sitä murrosta, kun Lullacry nimi otettiin käyttöön ja Tanya Kemppainen liittyi bändiin, Sami sanoo ettei hänen musiikin tekemisessään muuttunut oikeastaan mikään, vaan asiat kulkivat luonnollisia askeleita eteenpäin.

– Mulle on aina ollut tärkeintä, että kaikki tehdään täydestä sydämestä, mutta Lullacryn alussa saattoi olla jonkinlainen alitajuinen asetus mielessä, että nyt kun tehdään musaa naisen laulettavaksi, musan on oltava erilaista.

– Kyllä meillä oli sellaisia hetkiä, että bändin kanssa ollaan keskusteltu siitä, mikä tämä tällainen tai tällainen ratkaisu oikein on, kun ne askeleet Coarsesta Lullaan olivat lopulta aika nopeita ja äkkivääriä. Mulle musa on kuitenkin aina ollut musaa, enkä mä ole ajatellut sitä koskaan niin, että pitäisi tehdä vaikka sitten sitä death metallia ikuisesti.

Lullacryn ensimmäisen demon äänitti muuten juuri Metalheimissa haastateltu Hiili Hiilesmaa. Levytyssopimus saatiin.

Sweet Desire -albumin (1999) julkaisutapa oli hauska. Sen julkaisi Heart, Trust & Respect Records -niminen levy-yhtiö, jonka takana oli muuan muassa Tony Taleva. Jo toisella levyllään Lullacry päätyi Spinefarmille.

Lullacry-debyytti ja Be My God (2001) eivät olleet läpimurtohittilevyjä aikoinaan, mutta tätä nykyä niitä muistellaan suurella lämmöllä. Lullacry teki tuolloin jotain sellaista, mitä ei edes maailmalla moni tehty.

Siitäkin huolimatta, että pian tuon jälkeen monille levy-yhtiöille alkoi ilmaantua useita bändejä, joiden ajateltiin edustavan ”female fronted metal” -genreä, mikä tuntuu ajatuksena vuonna 2026 aika tunkkaiselta.

– Mun mielestä ihan tuollaisia levyjä ei ole tehnyt kukaan muu vieläkään, Sami hymyilee.

– Ei me sitä tuolloin ymmärretty. Ei edes Spinefarmin Riku Pääkkönen tajunnut. Onneksi joku ymmärsi. Ewo Pohjola, joka oli tietysti tuolloin vielä Rytkönen, oli sitä mieltä että meillä on mahtava homma meneillään. Ewo kuuli, että tässä meidän jutussa on metallin ohella hyvää rokkihommaa ja se oli sellainen omanlaisensa keitos meidän tyylillä.

– Jo tokalla levyllä meillä oli bändissä hauskoja erimielisyyksiä. Mun periaate oli se, ettei musa ole joko epäkaupallista tai kaupallista. Kelasin jo Be My Godille biisejä tehdessäni, että mä haluan tehdä omalla tyylilläni biisejä, joista moni voi tykätä. Sinne tuli sitten sellaisiakin kappaleita, jotka bändin keskuudessa koettiin jotenkin imeliksi.

– Mua naurattaa nyt jälkikäteen se, miten ”isolleen” hommat meni Spinefarmin myötä. Tanya laitettiin levykanteen ja levykansi pääsi bussipysäkkimainoksiinkin. Tanya ei tiennyt asiasta mitään. Se oli vaan pelästynyt nähtyään oman itsensä bussipysäkillä, ja olihan se kansi vähän paljastava. Tanya soitti mulle aika vihaisen puhelun.

Lullacry-resepti oli siis omanlainen. Siellä kuuluivat Samin rakkaus Metallicaan, Waspiin ja Black Label Societyyn, mutta toisaalta myös yhtälailla KISS:iin. Samalla mukana oli Monster Magnetin ja The Hellacoptersin kaikuja.

Jälkikäteen ajateltuna Sami on ymmärtänyt, miten isojen asioiden äärellä Lullacry oli jo varhaisessa vaiheessaan, kun se pääsi kiertämään Eurooppaa Edguyn kanssa kuudeksi viikoksi vasta toisen albuminsa tiimoilta.

– Maasta tai kaupungista riippumatta vastaanotto oli sellaista, että jengi oli aivan haavi auki siitä, mitä täällä tapahtuu. 2000 ihmistä ihmetteli parin kolmen biisin ajan, että mikä meininki. Se oli aika vaivaannuttavaa, kun koko salissa oli hiljaista, kunnes keikka kolahtikin jengille, kun lavalla jätkät soitti haara-asennossa ja laulajana oli nainen.

Samoilla rundeilla meininki Lullacry-leirissä oli melkoista. Heti kärkeen mainitussa dokumentissa Tanya ja bändin muutkin jäsenet puhuvat avoimesti siitä, millainen kontrasti oli juhlimisen ja tuppisuisen kiertämisen välillä.

– Kaikkien ikä alkoi kakkosella ja kukaan ei puhunut kenellekään ongelmista muuten kuin korkeintaan riitelemällä sitten, kun tilanne oli kärjistynyt jo pahaksi, mutta ei me vaan osattu tehdä asioita tossa iässä paremmin, Sami sanoo.

– Saatiin jossain vaiheessa kiertuemanagereilta juomakielto. Se piti aika monella, mulla ei ihan täysin. Oli pakko vedellä muutamat kaljat keikkojen yhteydessä. Oli se dokaileminen tuolloin aikamoista.

– Tossa vaiheessa mä itse pidin kaikkea jo ihan itsestäänselvyytenä. Ei ollut mitään ihmeellistä soittaa ja juhlia jossain Pariisissa ja Barcelonassa. Keikan jälkeen kaljaa tauluun ja samaan keikkapaikkaan katsomaan Machine Headia. Koko ajan oli kaikkea ja keikat vedettiin hyvin siihen asti, kunnes asiat alkoi mennä yli laitojen.

– Me kaikki juhlittiin, me yllytettiin toisiamme siihen ja ongelma oli Tanyan kohdalla se, että se oli laulaja ja juominen alkoi vaikuttaa siihen laulamiseen. Oltiin ihan menestyksen kynnyksellä, oltiin luomassa jotain hienoa ja siitä olisi voinut tulla hieno menestystarina, mutta ei me osattu käsitellä tota nousua tai asioita ollenkaan.

– Vedettiin vaan kuusi viikkoa kippoa rundilla ja kiertueen jälkeen annettiin laulajalle potkut. Se tapahtui puhelimessa. Se ei ollut kiva hetki. Ollaan puhuttu siitä myöhemmin ja anteeksi on pyydetty.

Lullacry ei pysähtynyt. Sami ei pysähtynyt. Eihän nyt mikään laulajanvaihdos voi mitenkään haitata nousevan bändin kasvutarinaa? Ei ainakaan jos elää päivä kerrallaan ja meininki on yhä naiivia kuin innostuneena teininä.

– Mä jopa koin asian niin, että me ollaan ansaittu kaikki se menestys, mitä me saatiin. Jälkikäteen ajateltuna on todella hämmentävää miettiä, ettei mitkään sattumukset saaneet tuolloin pysähtymään miettimään asioita.

– Meillä oli ympärillä ihmisiä, jotka mahdollistivat meille kaiken. Spinefarm Suomessa, Century Media Amerikassa. Ei tuolloin puhuttu siitä, että pitäisikö juhlimista hillitä tai pitäisikö istua alas puhumaan asioista. Jos tuolloin joku oikeasti aikuinen olisi kehottanut puhumaan keskinäisistä väleistä, niin Lullacryn asiat olisi voineet mennä eri tavalla.

– Mä liputan täysin sen puolesta, että bändillä kannattaa olla vähintään jonkinlainen manageri tai jopa sellainen tyyppi, joka ymmärtää tätä psykologisempaa puolta, jos bändi alkaa päästä vauhtiin jo todella nuorena. Mullakin oli 25-vuotiaana vaan niin kova palo siihen musan tekemiseen, etten mä osannut kelailla mitään homman vaaroja.

Lullacry

Eivät kai samat virheet toistu uudelleen?

Mistä kovassa nousupöhinässä oleva bändi löytää itselleen uuden laulajan? Tietysti karaokesta, mistä muualta. Sami kertoo säveltäneensä paljon tulevan Crucify My Heart -albumin (2003) kappaleista jo ennen laulajan valintaa.

– Mä olin kuullut Tanja Lainion laulua karaokessa, se pisti mulle heti korvaan ja vaikka Tanja oli ennemmin iskelmällinen tyyppi taustoiltaan, mä soitin sille. Meillä oli vaihtoehtoina Tanja ja jokerina Laila Kinnusen tytär Milana Misic. Mä liputin tosi paljon Tanjan puolesta. Tanja tuli valituksi bändiin ja oli mun mielestä yhä se oikea valinta.

Sami viittaa aiempaan keskusteluumme siitä, miten Lullacry-kokoonpano otti vastaan bändin säveltäjien flirttailut eri tyylisuuntiin. Lullacryn historiasta löytyy paljon hetkiä, kun bändi vieraili selvästi tarttuvamman musiikin laidoilla.

– Alright Tonight sai sellaisen dumauksen, että tämähän on ihan Spinal Tapia, kitaristi naurahtaa.

– Mulle yksi ikimuistoisimpia Lulla-hetkiä on se, kun esittelin Don’t Touch the Flame -biisiä meidän treenikämpällä ja voin sanoa, että meidän sessioissa ei todellakaan kaunisteltu asioita, jos niistä oltiin eri mieltä.

– Meidän basisti Heavy katsoi tiukasti silmiin ja kysyi, että oonko mä vittu tosissani? En ymmärtänyt yhtään, mitä se haastoi. Heavy sanoi, että mene itseesi. Enkä mä tajunnut vieläkään. Se oli tosi vaikea hetki, kun Heavy oli sitä mieltä, ettei se voi soittaa tällaista paskaa. Soiteltiin biisiä, menin himaan, muuttelin sitä vähän ja siitä tuli parempi.

– Kyllä se biisi meni seulan läpi, mutta ei Heavy tykännyt koskaan Don’t Touch the Flamesta. Aina kun biisi tuli keikalla, Heavy meni seisomaan rumpukioskin eteen kuin AC/DC:ssa ja mökötti biisin ajan. Myöhemmin me ollaan naureskeltu sille, että jos Heavy sanoi biisin olevan ihan paskaa, niin siitä biisistä tuli yksi meidän suosituimmista.

– Don’t Touch the Flame on meidän kuunnelluin biisi nykyään, ja oli sitä jo silloin aikoinaan. 

Vauhdikas kiertue-elämä jatkui, kun Lullacry kiersi Amerikkaa yhdessä Nightwishin kanssa. Ihan hyvä tulikoe uudelle laulajalle ja vähintään yhtä kovaa vauhdin ylläpitoa bändille, jonka olisi Samin mukaan pitänyt pysähtyä jo aiemmin.

– Sielläkin meitä kohdeltiin kuin rokkitähti. Joku Century Median pomo saattoi kuskata meitä dinnerille Rainbow Bar & Grilliin Los Angelesissa ja esitteli, että tuossa on Lemmyn pöytä. Me ihmeteltiin, että oolrait, oolrait, eipä tässä mitään. Seuraavaksi meiltä jo kysytään, että ollaanko me valmiit tekemään töitä kuin Lacuna Coil tekee?

– Ai että tehtäisiinkö me seitsemän rundia vuodessa pakettiautolla pitkin Amerikkaa ja Eurooppaa? Tottakai. Siinä ilmaisten keittojen ja ruokien äärellä nyökyteltiin, että tietysti me ollaan valmiina. Ei kukaan kysynyt, että oletteko te OIKEASTI henkisesti valmiina tähän? Siitä ei ollut mitään puhetta. ”Lasku” tuli perässä vähän myöhemmin.

Ennen kuin tähän menestystarinan seuraavaan vaiheeseen ehdittiin päästä edes etäisesti kiinni, Lullacry natisi taas liitoksistaan, taas keskellä kiertueita ja taas keskiössä olivat sekä bändin jäsenet, että myös sen keulakuva.

– Ei me varauduttu yhtään siihen, että Tanja oli niin kokematon esiintyjä, Sami myöntää.

– Me vaan lähdettiin kiertueelle. Ohjeistettiin, että miten siellä lavalla pitäisi olla. Joskus jopa sanottiin, mitä kannattaa puhua välispiikeissä. Jatkettiin juhlimista , eikä Tanja ollut tottunut siihen ollenkaan. Ei se ollut tottunut sellaiseen juopottelumenoon, sillä flippasi pari kertaa tosi pahasti ja sitten bändin välit olivat taas ihan jäissä.

Viimeistään tässä vaiheessa Lullacry varmasti otti pienen hengähdystauon ja varautui todella siihen, että nyt levy-yhtiöt panostavat heihin todella kovaa, jolloin tulevaisuus tulee olemaan vielä vauhdikkaampi?

Väärin. Heti kun Crucify My Heartin kosteat kiertueet oli taputeltu, Vol 4 -albumin (2005) työstäminen alkoi ja vaikka bändin välit olivat tulehtuneet entisestään kiertueella, ei tämän annettu häiritä tekemistä.

– Bändillä on tosi ristiriitaiset fiilikset levyn suhteen, koska meidän olisi pitänyt pitää tuossa kohdassa vaikka vuoden tauko ja ladata akkuja, mutta sen sijaan me vaan runtattiin suoraan biisintekoon ja studioon, Sami summaa nyt.

R.O.C.K.

Uudet ovet aukeavat ja vanhat sulkeutuvat

Lullacry ehti tehdä seitsemän vuoden aikana neljä levyä, aika monta kiertuetta, vaihtaa laulajan kertaalleen ja vetää sellaista vuoristorataa, että moni bändi kokee vastaavat asiat kymmenen, jopa viidentoista vuoden aikana.

– Me elettiin koko tuon ajan sellaisessa kuplassa, jossa perheet ja sukulaiset hymyilivät, että teillä on pojat aika kiva harrastus siinä, eikä kukaan muu ajatellut tämän olevan meille ammattimaista duunia, Sami toteaa.

– Meille, Charonille, Entwinelle ja muutamalle muulle kävi aika samalla tavalla, eli kaikki mahdollisuudet olivat olemassa, mutta joka bändin kohdalla vähän eri syistä johtuen asiat vaan hyytyivät. Omasta puolestani en osaa olla edes katkera siitä, että hommat lässähtivät tuolla tavalla, koska mä ehdin niin monta vuotta hakata päätäni seinään.

– Jälkikäteen Lullacryn suhteen muistan parhaiten ne hienoimmat kokemukset, keikat ja sen, miten paljon ikuisia kaverisuhteita ja verkostoja mulle syntyi ympäri maailmaa. Mun identiteetti pyöri pitkän ajan verran Lullacryn, musanteon ja keikkailun ympärille, että mä kasvoin, jos nyt en aikuiseksi, niin ainakin vanhemmaksi sen aikana.

Lullacryn tarina ei päättynyt kuin seinään. Samin käyttämä sana ”hiipua” sopii hyvin kaikkeen tapahtuneeseen, kun bändin sisäiset ristiriidat, levytyssopimuksen päättyminen ja käsittelemättömät asiat lakaistiin maton alle.

Neljän albumin jälkeen yhtyeen toiminta väheni vähenemistään. Basisti Heavy soitti Taneli Jarvan luotsaamassa The Black League -bändissä ja samalla Sami haki ihan erilaista bändikemiaa R.O.C.K. -kokoonpanosta, jossa hän teki Twilightningista ja Malpracticesta tuttujen jäsenien kanssa erittäin tarttuvaa hard rockia.

– Se oli ihan parasta, Sami lataa heti.

– Yhtäkkiä ei ollut mitään paineita. Hyvä ystäväni Anssi Kippo, jonka kanssa oltiin äänitetty Be My God- ja Vol 4 -albumit, sai osaltaan mut löytämään taas sen ilon musan tekemiseen. Vanhoja patoutumia ei ollut enää läsnä.

– Sitten se naiivi palo musan tekemistä kohtaan taas löytyi. Alettiin tehdä musaa Anssin kanssa, tehtiin hetkessä varmaan 50 biisiä ja se lapsenomainen into oli taas läsnä. Sellaisesta seikkailullisesta musan tekemisestä mä tykkään.

Keskustelun alussa mainitussa Lullacry -dokumentissa tuli erittäin selväksi, miten tärkeää koko bändille oli se, että he kokoontuivat vielä kerran yhteen tekemään vielä yhden albumin. Where Angels Fear julkaistiin vuonna 2012.

Tästä voisi käyttää englanninkielistä sanaa, jolle ei suomesta löydy täysin sopivaa vastinetta: Closure.

– Jos Vol 4 olisi jäänyt meidän viimeiseksi albumiksi ja sen päälle olisi viimeiseksi muistoksi bändistä jäänyt seitsemän vuotta sitä epämääräistä ajelehtimista, että tehdäänkö me vai eikö me tehdä, niin ei se olisi ollut hyvä juttu.

– Tuohon pisteeseen asti me oltiin Lullan kanssa tehty kerran vuodessa keikka, jotta me saatiin maksettua treenis vuodeksi eteenpäin. Eihän siinä ollut mitään mieltä, mutta ei me oikein osattu päästää irti.

Viimeisen levyn tekemistä Sami kuvailee vapautuneeksi. Hän jopa naurahtaa, että bändin aiempi dynamiikka muuttui lähes täysin, kun aiemmin hänen vastavoimanaan toiminut Heavy alkoi tukea kitaristia kappaleiden teossa.

– Siitä tuli sellainen mietteliäämpi ja tunnelmallisempi Lulla-albumi, jolla kuuluu paljon sellainen lopullisuus ja uudet kuviot, kun työskenneltiin Mikko Herrasen kanssa ja tehtiin levyä ihan eri tavalla kuin mihin oltiin totuttu.

– Ei se sellainen albumi ollut, että se olisi muuttanut kaiken. Ei tullut sellaista fiilistä, että jos me tästä sittenkin vielä jatkettaisiin. Levylle tuli silti todella hyviä biisejä, jotenkin kaikki rullasi omalla painollaan, koettiin yhdessä hyvällä tavalla intoa ja haikeutta. Levy julkaistiin vielä OUTO Recordings -merkin kautta, eli pystyttiin tekemään mitä vain.

Lullacry sai ansaitsemansa päätepisteen 10. toukokuuta 2014, kun bändi soitti viimeisen keikkansa Tavastialla. Pitkän keikan aikana lavalla nähtiin myös molemmat laulajat, kun sekä Tanja että Tanya esittivät kappaleitaan.

– Se oli ikimuistoinen ilta. Pitää muistaa, että se oli eräänlainen loppu asialle, jota mä olin tehnyt yli 20 vuotta elämästäni, kun lasketaan Coarse ja kaikki se, mitä me ollaan Saulin kanssa tehty pikkupojasta asti, Sami sanoo.

– Kun noustiin Tavastian lavalle, siinä kaikessa oli sellainen lataus, että nyt on kyse vain niistä parhaista jutuista, mitä Lullaan liittyi. Ei mistään ongelmista, mitä meillä oli. Mikään ei ollut enää henkilökohtaista. Oli kyse vaan musasta.

S-Tool

Useita vastauksia ”rukouksiin”

Moni ei varmasti osannut odottaa sitä, kun vuonna 2015 parrasvaloihin ilmaantui bändi nimeltään S-Tool.

Kirjainyhdistelmä ”ex” toistui bändin kokoonpanon bändilistoissa, kun Samin ohella bändissä soittivat ex-Sentenced -laulaja Ville Laihiala, ex-Entwine -rumpali Aksu Hanttu ja kukapa muukaan kuin Samillekin tuttu basisti Heavy.

– Jotkin suuremmat voimat olivat kuulleet mun kerran ääneen sanomani lauseen, Sami vihjaa.

– Lullacryn lopettaeessa olin hetken ihan loppu, vaikka se loppu olikin onnellinen. Ensin mä tein varmaan kolme biisiä viikossa jossain euforisessa tilassa, ihan kuin olisin mennyt jostain erosta eteenpäin. Tein musaa hyperventiloidessani, kunnes yhtenä päivänä tulin Alepasta ja sanoin tuolloiselle vaimolle, että voitko ottaa tämän kassin.

– Multa loppuivat voimat. Mä lyyhistyin lattialle. Nukuin viikon. Viikon putkeen. Koko se energia, mitä olin käyttänyt musiikkiin lapsesta asti, purkautui vähän jälkeenpäin. Mä koin jonkin energiapiikin, ja sitten täyden lamaantumisen. Sen jälkeen elpyminen oli todella vaikeaa. Tähänkin voisi joku sanoa, että taisi olla jonkin sortin burnout.

– Toivuttuani tuosta pahimmasta väsymyksestä mä sanoin: ”En enää ikinä perusta bändiä, joka vie mun energiat näin pahasti. Seuraava bändi saa olla sellainen, että joku soittaa mulle ja kysyy, voinko tulla soittamaan kitaraa.”

Kauaa Samin ei tarvinnut odottaa, että hänen ”rukoukseensa” vastattiin.

– Aksu Hanttu soitti, että oli juuri juonimassa Laihialan Villen kanssa, Ville on perustamassa uutta bändiä ja kaipaa soittajia jostain muualta kuin Oulusta, koska Oulu oli kuulemma jo ihan nähty bändikuvioiden suhteen.

– Ville oli kysynyt Aksulta että tietäisikö se ketään kitaristia? Aksu kertoi, että Lullacry lopetti tuossa taannoin ja Ville mietti, että kehtaisko Aksu kysyä mua, ja mites toi basisti järjestyisi? Edelleen Lullacry oli lopettanut ja sieltä oli basisti vapaana, joten sitäkin piti kehdata kysyä. Se oli yksi puhelinsoitto, lupauduin mukaan. Samoin Heavy.

– Ei mitään koesoittoja. Ei mitään ihmettelyä. Bändi oli perustettu. Pääsin kitaristiksi ja vaan kitaristiksi soittamaan Villen bändiin, soittamaan festareille ja ulkomaillekin ihan Japania myöten. Mä sain uuden alun soittajana.

Sami huokailee vieläkin sitä, miten vapauttavaa oli olla ”vain” soittaja sen jälkeen, kun hän oli Lullacry-vuosien aikana miettinyt kaikkia bändin asioita säveltämisestä soittamiseen ja levyn tekemisestä kiertueisiin.

– Nyt kun mulla oli vähän enemmän ikää, niin se ”carpe diem” onnistui paljon paremmin, hahhah!

– Aloin nauttia levyjen tekemisestä ja keikkojen soittamisesta miettimättä sitä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Nuorena se ”ei huomista” -meininkiä oli sellaista kaiken tukahduttamista, nyt se oli hyvässä mielessä hetkestä nauttimista.

– S-Toolin kanssa en pitänyt kaikkea itsestäänselvänä. Tosin ulospäin meininki vaikutti varmaan ihan samalta kuin silloin aikoinaan. Festarikesä 2018 oli ”melko” kostea. Otettiin kaikki irti. Oltiin rock ’n rollin huipulla.

Laihialan kanssa työskentely ei jäänyt Samin osalta vain S-Tooliin. Bändin mentyä telakalle yllättävän nopeasti perustamisensa jälkeen, Sami liittyi kokoonpanoon Ville Laihiala & Saattajat.

– Mä olin aina tosi kova Sentenced-fani. Tenkulan sävellykset ovat vaikuttaneet muhun paljon. Oon tehnyt aina melodisia biisejä ja saan melodiatajusta myös paljon palautetta, ja se on tullut kyllä Miikalta.

– Ensimmäiset treenit Villen kanssa oli sellaiset, että vein sille kaikki mun Sentenced-levyt ja parit Poisonblackit päälle. Löin tussin viereen, että pistä noihin nimmarit. Ville katsoi t-o-d-e-l-l-a vinoon, kysyi lakonisesti että olenko tosissani, kunnes sanoin, että jos haluat mut soittamaan, niin olisi parempi laittaa nimmarit. Ville tokaisi: ”Voi perkele.”

– Siitä alkoi meidän yhteistyö. Meillähän meni hommat niin, kuten tietäjät tietää, että Ville ei loppupeleissä meistä helsinkiläisistä ja pääkaupunkiseutulaisista välitä. Vaikka siellä on sitä omaa oululaista huumoriakin seassa, niin on se välillä ihan tosissaankin. Ville esitteli mut ihan hamaan loppuun asti keikoilla etelän pellenä. Se oli sitä huumoria.

– Ville ei ollut aina maailman helpoin tyyppi, jonka kanssa tehdä hommia, mutta ei me oltaisi oltu seitsemää vuotta samassa bändissä, jos se ei olisi ollut hienoa hommaa. Villen kovan kuoren alla on iso musiikkisydän ja iso viisaan ihmisen sydän. Kovaa asennetta kaikkeen tekemiseen ja mikä tärkeintä, hyvää musiikkia kauttaaltaan.

Edellinen albumi, jolla Sami oli mukana, julkaistiin vuonna 2020. Se oli S-Tool -albumi Exitus. Sami ei ole silti kadonnut mihinkään. Kun kysyn, mitä Sami tekee nykyään, vastaus on: Musiikkia.

– Sillä tavalla mä en ole muuttunut, että mä teen yhä joka päivä musaa ja ainoa mitä on tapahtunut menneeseen verrattuna on se, että päiväunet pitenevät ja tukka harvenee, kitaristii nauraa.

– Se pienen pojan unelma tai naiivi ajatus siitä, että teet, teet ja teet vain musiikkia, on hieman maltillisempi. Teen musiikkia, mutta en enää niin, että tuhoan kaiken muun siitä ympäriltä musiikin vuoksi. Musa on mulle yhä todella tärkeää, mutta en hakkaa sen suhteen päätäni seinään sillä tavalla, että se olisi ainoa asia mitä teen.

Haastattelua ennen ja haastattelun jälkeen Sami on viettänyt aikaa Lahdessa, missä hän on ollut osallisena hieman erilaisessa bändihommassa kuin mihin hänet on tavallisesti yhdistetty.

– Olin Janne Nurmisen luona, joka on Markku Kustaa -bändin laulaja.

– Se on hauska homma, koska se oli alunperin ihan lahtelainen bändi, mutta pääkaupunki on vallannut sen. Mä olen kitarassa, toisessa kitarassa on Lullacry-basisti Heavy ja rummuissa Pätkä Rantala, joka soitti HIM:n ensimmäisellä levyllä ja Spihassa. Ihan vanhan liiton äijiä siis. Pikkuhiljaa on pääkaupunki ottanut bändiä haltuun.

– Tuo projekti lähti liikkeelle ihan vahingossa. Sain kännisen yöpuhelun jostain Lahden puistosta ja tuolloinen rumpali Teppo Ristola sanoi, että sullahan on paljon biisejä ja olisi tällainen tyyppi, joka kaipaisi niitä. Vastasin, että onhan mulla biisejä. Mun piti tehdä vain yksi biisi, lopulta tein kuusi, sitten miksasin levyä ja lopulta äänitinkin sen.

Suurin voimavara ja suurin taakka

Sami sanoo olevansa yhä musiikin tekijänä sellainen kuin hän on aina ollut: Kun ”biisintekomoottori” käynnistyy, hän saattaa työstää kappaletta kellon ympäri, unohtaa syödä ja katoaa täysin säveltämisen maailmoihin.

– Joskus kun tein Lullan biisejä, mä heräsin aamulla, otin akustisen kitaran käteen ja viideltä iltapäivällä huomasin, etten ole varmaan käynyt edes vessassa aamulla ja mun piti kysyä puolisolta, että mitä mä oon tehnyt tänään?

– Kerta toisensa jälkeen mä oon istunut sohvalla, soittanut kitaraa, tukka on ollut sotkussa, en ole syönyt mitään ja siinä samalla syntyi kaksi tai kolme biisiä. Joskus tuo oli sellaista, ettei muhun saanut mitään yhteyttä.

– Sen takia mä en muista biisien tekemisestä paljon mitään. Oon jossain ihmeellisessä zonessa. En ymmärrä sitä itsekään. Vanhemmiten oon opetellut pyristelemään tuota vastaan ja pitää huolta itsestäni kuin oikeat ihmiset, mutta ei tuo piirre katoa kokonaan mihinkään, ja huomaan monesti katoavani sinne zoneen vielä nykyäänkin.

Palo musiikkiin ja sen tekemiseen on määrittänyt Samia ihmisenä niin kauan kuin hän jaksaa muistaa.

– Joskus tuntuu, että mun identiteetti muodostuu täysin musiikista, sen säveltämisestä, soittamisesta, keikkojen tekemisestä ja kaikesta näiden ympärillä, eikä ole ollut helppoa oppia, että olen oikeasti muutakin.

– Toissa vuonna mä kouluttauduin nuoriso-ohjaajaksi. Se oli vanha unelma sikäli, että oon saanut nuoriso-ohjauksesta apuja bändihommiin aikoinaan, kun kukaan ei uskonut niihin. Ei vanhemmat, ei yhtään kukaan. Yksi nuoriso-ohjaaja jeesasi tekemään demoja ja auttoi alkuun. Ehkä mä voin tässä hommassa auttaa muita nuoria alkuun niiden jutussa.

– Silti, vaikka teenkin tuollaisia hommia, niin kyllä musa on eniten sitä, mitä mä olen. Niin se on ollut aina.

Tämä on ollut läpi Samin elämän se hänen suurin voimavaransa, mutta samalla myös taakkansa.

Hän on laittanut niin paljon itseään musiikkiin ja keskittynyt siihen säveltäessään niin täysin, että koko muu maailma on kadonnut hänen ympäriltään. Sami on ollut monesti paikalla, mutta ei läsnä. Tämä ei ole aina ollut ihan helppoa ihmis- ja parisuhteissa, joissa voi olla vaikeaa sanoittaa toiselle, miten oma luova mieli toimii.

– On mulle tullut avioeroja osittain siitä syystä, että musiikki on vaan vienyt mua aina mennessään, Sami sanoo.

– Kun oon kotona, oon musan syvyyksissä. Kun tuun keikkareissuilta, haisen kaljalta. Mä en ole osannut käsitellä sitä, että musa määrittää koko mun identiteettiä ja millä tavalla se on ollut kaksiteräinen miekka mun elämässä.

– Mua on sekä tuettu siinä, mitä mä teen, että toisaalta taas se on johtanut siihen, että parisuhteet ovat kärsineet. On tosi tärkeää, että parisuhteessa toinen puoli ymmärtää tätä, mutta yhtä tärkeää olisi osata itse kertoa siitä. Vaikeaksi siitä puhumisen tekee se, kun mä olen tätä musaa ja musa on mua, enkä mä ole koskaan tiennytkään muusta.

– Mulle on ollut tosi vaikeaa, jos mun intohimoa on aliarvioitu. On annettu ymmärtää, että pitäisikö jo höllätä vähän. Tai tehdä jotain muuta. Se tuntuu ihan hirveän pahalta. Mulle itselleni kyse ei ole ollut siitä, tuleeko musasta rahaa tai onko se ura vai ei. Mun on kerta kaikkiaan pakko tehdä musaa. Tavalla tai toisella. Mä haluan yhä antaa musiikille kaikkeni.

Sami on nyt uuden äärellä. Uusia bändiprojekteja on meneillään ja pian haastattelun jälkeen koittaa muutto uuteen kotiin. Kuin eräänlaisena loppukaneettina hän haluaa jättää avoimen viestin:

– Pitäisiköhän mun vielä perustaa bändi? Olisko ketään, joka haluaisi tulla siihen soittamaan?

– Mulla on meinaan ihan helvetisti biisejä ja aion olla vielä jossain bändissä muutakin kuin kitaristi. Mä aion käyttää mun intohimoa vielä jossain bändissä. Jos joku on kiinnostunut, niin ottakaa yhteyttä!