002 – Haastattelussa Huora-yhtyeen laulaja ja kirjailija Anni Lötjönen

Mikä on ensimmäinen päähäsi pälkähtävä mielikuva, kun ajattelet Huora-bändin laulajaa, Anni Lötjöstä?

Jos ette ole koskaan tavanneet Annia, saatatte ajatella ensimmäisenä sitä rajua naista, jolla on rajun värinen tukka, paljon rajuja tatuointeja ja joka huutaa kovaa rajuista asioista.

Anni Lötjönen on varmasti myös kaikkea tätä, mutta kun Anni istuu Tampereen Pyynikki Brewhousen pöytään toukokuisena maanantaina, hän on kuin täysi vastakohta sille hahmolle, joka bändin keulilla mikin varressa haistattaa vitut kaikelle ja kaikille. Anni on yhtä hymyä. Hän huokuu sekä onnea että rauhaa.

Vaikka nyt puhutaankin punk-bändin laulajan ja kirjailijan kanssa, jolloin ensimmäisen aiheen pitäisi olla se, että mitkä asiat nyt vituttavat kaikkein eniten, niin eihän tässä voi olla kysymättä, että mikä tekee Annin iloiseksi juuri nyt?

– Kyllä mun täytyy sanoa, että mulla on niin ihana rakkaus ja parisuhde tällä hetkellä, että se on mun elämän onnistunein sellainen, laulaja iloitsee täysin avoimesti, jopa pientä onnellista epäuskoa äänessään.

– Mä koen, että mä pystyn nyt tekemään suuremmalla kapasiteetilla kaikkea sitä, mitä mä teen, kun mulla on niin hellitty ja hyvänä pidetty olo. Kyllä se rakkaus vaan on ihaninta elämässä.

– Olin jo luovuttanut sen ajatuksen suhteen, että löytäisin sellaisen kumppanin, joka sopisi mulle ja jolle mä sopisin. Ajattelin, että mä elelen tämän elämäni yksikseni ja muut löytää sen jonkun. En ollut katkeroitunut, mutta koin ettei mulle käynyt niin kuin hömppäelokuvissa, mutta sitten kun oli jo antanut periksi, niin sitten kävi just noin, hah hah!

Anni myöntää, että viimeiset pari vuotta ovat olleet hänelle hyvää aikaa elämässä ylipäänsä. Hän tuo esille eräänlaisen ristiriidan, jonka kanssa moni ihminen varsinkin nuorena kärsii: Kun kaikki ei ole sitä, miltä päällepäin näyttää.

– Mähän olin nuorena aina sellainen tyyppi, joka sai kaiken maailman hymytyttöpalkintoa ja stipendejä ystävällisyydestä ja myönteisyydestä, mutta asian toinen puoli oli aina se, että pinnan alla mä itkin.

– Mun elämän ilo koki ihan hirveitä kolahduksia matkan varrella. Elämä oli sellaista rääpimistä ja repimistä vuosikausia. Lopulta tein pitkään töitä oman mielenterveyden eteen. Saavutin sellaisen pisteen, etten enää tehnyt niitä samoja virheitä uudelleen ja SITÄ mä pidän aikuisuutena: Kun oppii virheistään ja kantaa niistä myös vastuuta.

Muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen naurahdamme lähes yhteen ääneen, että nyt ovat kyllä puheenaiheet niin punkkia kuin olla voi. Tässähän on pakko kääntää katse hetkeksi takaisin elämän nurjempia puolia kohti.

Annin elämästä on löytynyt ylä- ja alamäkiä. Hän kertookin juttelun aikana useaan otteeseen, että on ollut olemassa kaksi eri Annia. Anni ennen bändiä ja terapiaa, ja Anni niiden jälkeen. Mitä tämä tarkoittaa? Otetaan yhdessä selvää.

Kuva: Jaana Martinkauppi

Pitkä matka itsensä ymmärtämiseen

Halusimme tai emme, suurin osa ihmiselämän juonteista lähtevät aina nuoruudesta ja ihan erityisesti lapsuudesta. Niin Anninkin kohdalla. Hän syntyi vuonna 1983 Savonlinnassa ja sai toden teolla kokea elämää jo nuorella iällä.

– Mä olen ihan viimeisen päälle avioerolapsi. Äitini yksin kasvattama. Ajattelin pitkään, etten esimerkiksi tule pariutumaan, että mustakin kasvaa äitini kaltainen itsenäinen ja vahva nainen. Mun äiti ei koskaan enää pariutunut ja ajattelin itsekin, että mitäs vittua, tässä sitä mennään, eikä anneta minkään hidastaa tai häiritä menoa.

– Nyt kun mietin tuota kaikkea, niin isän lähdön takia mä oon aina ollut sellainen pohjaton rakkauden kaipuinen kaivo. Oon aina kaivannut sitä, mutten ole osannut tai uskaltanut rakastaa. Se on onnistunut vasta nyt, kun on käynyt läpi kaikki omat käsitykset rakkaudesta elämänsä varrelta ja ymmärtää vihdoin sitä, mitä itse tarvitsee ja haluaa.

Rikkinäinen lapsuus ilman isää on johtanut Annin elämässä haasteisiin mielenterveyden kanssa, mutta samalla se on ollut myös bensaa luovuuden liekkeihin: Kun tällainen ihminen tekee jotain, hän tekee sen täysillä.

– Me ollaan isän kanssa alettu tutustua toisiimme 4 vuotta sitten yli 30 vuoden jälkeen ja se on ollut aivan ihanaa.

– Mun piti käydä läpi se kaikki kokemani. Kaikki ne vihaiset vuodet. Tuolloin en olisi voinut olla tekemisissä hänen kanssaan. Nyt ymmärrän paljon paremmin, miksi ero ja kaikki tapahtui aikoinaan, ja siten ymmärrän itseänikin.

– Enhän mä muuten olisi ajautunut sosiaalialalle, josta oon nauttinut työnä ja jossa mä olen vitun hyvä. Ei tuo olisi ollut mahdollista, jos en olisi ymmärtänyt henkilökohtaisesti sitä, mitä on olla ihminen, jolta puuttuu jotain tärkeää.

– Oon kuullut usein sanottavan, että se tekee työntekijästä huonon, jos hän käyttää omia kokemuksiaan työssään. Sillon jos siinä ei ole ammatillisia rajoja, niin sillon se on huono juttu, mutta jos on se hiljainen tieto ja taito, jota voit hyödyntää työssäsi, niin mulla se on vaikuttanut sosiaalityöhön JA musiikin kirjoittamiseen JA kirjoittamiseen.

Annin kasvoille leviää jälleen merkitsevän leveä hymy, kun hän sanoo löytäneensä ihan vasta, maaliskuun alussa, uuden työpaikan, josta hän on ihan täysillä fiiliksissä.

– Mä olin fiiliksissä nuorisotyöstä 2010-luvulla, mutta tässä meni yli kymmenen vuotta, kun en ollut töissä oikein minkään muun kuin palkan takia. Nyt mulla on työpaikka, joka antaa mulle muutakin kuin palkkaa. Mähän olen oikein kokoomuslaisen unelma, kun sanon näin, mutta se on niin tärkeää, että ihminen löytää paikkansa maailmassa.

– Mä hain lapsuudesta asti sellaista elämää, jossa mikään ei muutu. Jotenkin mä mielsin sen onneksi, että kaikki pysyy aina samanlaisena. Tämä on ihan tyypillistä avioerolapselle. Turvaa haetaan jostain. Mulle se turva ei ole koskaan ollut päihteet vaan se, että oon halunnut pitää langat omissa käsissä.

– Halusin olla aina kontrollissa. Olin pitkään aina hermostunut siitä, että kohta tapahtuu jotain, mikä keikauttaa kaiken ympäri ja kaikki muuttuu. Siitä pääsi vasta terapiassa eroon, kun rakas terapeuttini sai mut vihdoin ymmärtämään, että muutoksilta ei voi välttyä. Voimavarat voi hankkia, millä selvitä kaikesta, mutta asiat muuttuvat silti.

Tämä saa Annin pudistelemaan päätään. Hän sanoo, että on ollut myös armoton ihmisiä kohtaan. Hän ei sallinut tiettyjä inhimillisiä virheitä muilta, koska ei sallinut niitä itseltään.

– Sitten kun inhimillisyys puuttuu ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, niin se on tosi vakava paikka. Kun mun mutsi jäi kolmen lapsen kanssa yksinhuoltajaksi, niin siinä ei ollut varaa mokiin. Jos vaikka rikoit jotain ja se piti maksaa, niin siihen ei ollut varaa. Se kavensi aika paljon elämän rohkeutta. Siinä ei lähde leikitellen kohti elämää.

– Mä en halunnut tuottaa harmia kenellekään. Tuntosarvet oli koko ajan pystyssä. Se meni ihan överiksi. Mä en tiennyt enää, missä mun oma ääni on, koska pidin huolta siitä, että kaikilla muilla on asiat hyvin ja rauhallisesti. En oppinut pyytämään mitään itselleni, enkä osannut myöskään olla vihainen. En sallinut itselleni inhimillisiä tunteita.

– Aloin opetella tätä kaikkea vasta sitten, kun menin vuonna 2015 terapiaan. Siis melkein samoihin aikoihin kun liityin bändiin vuonna 2013. Olen siis opetellut elämää ja inhimillisyyttä vasta viimeiset 10 vuotta kahdella toisistaan erilaisella, ja silti samanlaisella tavalla. Terapia ja bändi muuttivat kaiken mun elämässä.

Kuva: Pekka Nurmi

”Se oma juttu” on kaikkein tärkeintä

Yli 10 vuoden ajan Annilla on ollut kanava, jonka kautta ilmaista itseään: Laulu- ja soitinyhtye Huora, kuten bändi itseään tituleeraa. Se on mahdollistanut Annille tavan sanoa kaiken, mitä tekee mieli sanoa.

Puhuessaan bändistä, Anni alleviivaa sitä, miten onnekas hän on, kun hänellä on ollut tällainen intohimo elämässään.

– Mun elämä ennen ja jälkeen Huoran ovat olleet täysin eri elämiä, hän toistaa hetkeäkään epäilemättä.

– Mä en voisi olla kiitollisempi siitä, että mä löysin ”sen oman jutun” musasta, laulamisesta ja kirjoittamisesta ja tästä kaikesta. Se oman jutun löytäminen on kaikkein tärkeintä. Yhteiskunnan tasolla me puhutaan aina työpaikan löytämisestä, mutta mun mielestä jo kouluissa pitäisi puhua sen oman jutun löytämisestä.

– Jopa vanhemmat tarvitsisivat enemmän tukea siihen, että he voisivat auttaa lastaan löytämään sen oman jutun. Kokeilemalla, yrittämällä, erehtymällä ja mokailemallakin. Se ole maailmanloppu. Meidän pitäisi puhua nuoresta pitäen lapsille, että heillä tulee olemaan monta omaa juttua elämässä, ja etsi nyt se juttu, joka just nyt kiinnostaa.

Anni on aiemmin tehnyt töitä nuorten kanssa ja sanoo, että mainitun sen oman jutun etsiminen on tehty todella raa’aksi. Taustalla on hirvittävä paine siitä, että ihmisen pitäisi löytää itsensä heti ja olla sitä loppuelämänsä ajan.

– Siis onhan jo pelkkä alan vaihtaminenkin ihan saatanan vaikeaa. Kokeilemaan ei rohkaista. Pitäisi vain suorittaa.

– Tämä luo maailmaan ihmisiä, jotka ovat onnettomia työssään ja elämässään, koska eivät voi jättää työpaikkaansa. Sen seurauksena he voivat pahoin ja myrkyttävät työympäristöään sillä pahalla olollaan. Se on sellainen sairas kierre, josta ei ole ulospääsyä, ellei tätä yhteiskunnan asennetta ravistella ihan tosissaan.

Joskus voi tietenkin käydä myös hyvä tuuri. Anni sanoo suoraan, ettei hän etsinyt bändiä päälle kymmenen vuotta sitten, kun hän liittyi Huoraan. Hän ei edes oikeastaan tiennyt, että tällainen oma juttu on löytämättä.

– Lukuunottamatta sitä hirveän surullista osaa lapsuudesta, jossa isän kanssa ei ollut yhteyttä, mä olen ollut tosi onnellinen siitä, että mulla on aina ollut kivoja harrastuksia ja kavereita, joiden kanssa kokea elämää. Mä oon aina mennyt täysillä kohti elämää.

– Mä oon mennyt työelämään, koska en halunnut olla köyhä, koska koko mun lapsuus oli ollut köyhää aikaa. Halusin omaa rahaa heti, kun se on ollut mahdollista. Mä oon aina halunnut töitä ja mä olen aina saanut töitä.

– Mutta! Universumille ja humalaisille bändin pojille mieletön kiitos on se, että he keksivät pyytää mua bändiin. En osannut kuvitellakaan, että se tarve niille asioille, joita ole saanut tehdä tässä bändissä, oli näin iso. Mun tarve sille, että jotain tulee ulos. Että saan laulaa. Että saan huutaa. Että saan sanoittaa sitä, mitä mun sisällä on.

– En mä koskaan kokenut olevani laulaja. En ajatellut olevani laulaja, joten miksi mä olisin tavoitellut mitään sellaista, mitä mä en kokenut olevani. Tässäkin hyvä esimerkki siitä, että on tärkeää kokeilla asioita. Sieltä voi löytyä vaikka mitä yllätyksiä. En mä kokenut olevani laulaja edes Huorassa aloittaessani, mutta sitä piti vain lähteä tekemään.

Laulaminen tekee ihmisen hermostolle äärimmäisen hyvää. Tätä edes Anni ei tiennyt lähtiessään kokeilemaan laulamista Huorassa, vaikka olikin nauttinut karaokessa laulamisesta.

– Kun me oltiin Huoran kanssa treeniksellä, sain aluksi vähän kiksejä mistään siitä, koska kelasin vaan koko ajan, että mitä ja miten mun kuuluu oikein tehdä, enkä ymmärtänyt biisien rakenteita ja tekstien kirjoittamista mitään.

– Kesti tovin, että mä sain mitään nautintoa laulamisesta tai musan tekemisestä, mutta sitten kun pääsi keikalle ja pääsi huutamaan yleisön edessä, niin vapautunut tunne joka seurasi keikkaa. Se, kun just ennen keikkaa oli tuntenut vain pakokauhua ja häpeää, niin se keikan vetämisen aiheuttama euforia oli sitä, että olin kyllä ihan koukussa heti.

– Olin löytänyt täydellisen kanavan sille, että mä oon herkkä päiväkirjan kirjoittaja ja itkeskelijä, ja nyt sain purkaa kaikkia noita tunteita sillä huutamisella. Se on mulle todella tärkeää. Oma juttu. Kaikille se huutaminen ei varmasti toimisi, enkä tiennyt että se toimisi mullekaan, mutta sattuma johti mut tähän juttuun, ja se on tosi siistiä.

Vielä nytkään viidennen albumin kynnyksellä Anni ei ota mitään Huora-bändiin liittyvää itsestäänselvyytenä. Oikeastaan hän ei meinaa nytkään uskoa, että he ovat oikeasti saaneet tehdä tätä näin pitkään.

– On niin hauskaa ajatella, että olin kyllä oikein onnellinen lähihoitajan duuneissani, enkä edes ajatellut, mikä musta tulee isona. Ajattelin että perustan jossain kohtaa lastenkodin tai teen jotain muita sosiaalialan töitä, mutta sitten bändi perustettiin 2013, kun olin 30-vuotias, enkä ollut siihen mennessä muodostanut mitään koko elämän mittaisia suunnitelmia. Ei tämä bändikään ole sellainen. Se jatkuu niin kauan kuin jatkuu, ja sitten tapahtuu ehkä jotain muuta.

Kuva: A Johansson

Hetkessä huomion keskipisteeksi

Tosiasia on se, että kun Anni nousi Huora-bändin kanssa lavalle ja kirjoitti levylle, hän teki jotain sellaista, mitä ei moni nainen ollut tässä maassa musiikilla tehnyt: Suoraa, peittelemätöntä, räävitöntä ja rajua huutoa kaikesta.

Ei ole mikään ihme, että tämä herätti voimakkaita reaktioita kuulijoissa. Hetkessä Anni oli monenlaisen huomion keskipisteenä. Hän nauraa, että juuri tätähän hänen kaltainen pohjaton ”rakkauden kaivo” kaipasikin, paitsi että:

– Voisi ajatella että se rakkaus, mitä kuulijoilta saa, olisi juuri sitä, mitä tällainen ihminen kaipaakin, Anni arvuuttelee.

– Mutta en mä halunnut että kaikki rakastaa mua. Halusin että yksi ihminen rakastaa mua. Koin tuon kaiken huomion myös sellaisena lämpimänä asiana, että kiitos paljon, mutta heti perään koin, että mun pitää vastata jotenkin hänen ihailuun. Mun oli vaikeaa ottaa mitään ihailua vastaan ilman, että reagoisin siihen itsekin jotenkin.

– Roudatessa pääsin paljon yleisön jutulle ja koin sen vähän jopa työläänä, kun mä sain niin paljon ihailua, jonka mä koin tarpeelliseksi palauttaa jossain muodossa. Mutta en mä tuntenut niitä ihmisiä, enkä mä siten osannut antaa heille mitään todellista takaisin. En mä siinä vaiheessa psyyke riekaleina osannut antaa niille ihmisille oikein mitään.

Anni ihmettelee itsekin, miten vähän negatiivista palautetta hän sai bändin keulilla. Hän käyttää jopa sanontaa ”kuin kukkaa kämmenellä” puhuessaan siitä, miten häntä kohdeltiin yleisön tai satunnaisten kuulijoiden toimesta.

– Muut muusikot ja yleisö ottivat minut ja meidät avosylin vastaan, ja korkeintaan jossain Punk in Finland -foorumilla meidät lytättiin täysin, luonnollisesti. En ole niitä keskusteluja itse nähnyt, mutta näin olen kuullut.

– En mä ole saanut mitään vihamaileja, eikä mulla ole ollut ikinä mitään avoimia someja, joiden kautta edes laittaa viestejä. Ei keikoilla ole ollut mitään keskisormen näyttöjä. Mä oon saanut tosi vähän kritiikkiä, mutta sillon kun olen saanut, niin mä olen suhtautunut siihen huonosti. Se menee mulla heti ihon alle ja pahoitan mieleni.

– Bändin pojat on sparrannut mua sanomalla, että tässä maailmassa on kahdeksan miljardia ihmistä ja mielipiteet ovat kuin persereikiä, että älä välitä, mutta ei sekään aina riitä. Kyllä mä otan itseeni, jos vaikka muusikkotuttu sanoo vähän irvaillen, että hehheh, teillä riittää varmasti väkeä keikoilla, koska SÄ oot lavalla. Sähän oot NAINEN.

– Ei sitä mitä mä teen tai mitä me tehdään voi mitenkään kaventaa vain mun sukupuoleen. Biisitkään ei voi kaventua siihen, että siellä keskellä sävellyksiä on muka vaan se nainen tai minä. Kyllä se tuntuu siltä, että mun taitoja tai tunteita minimoidaan sillä, että sanotaan kaiken olevan kiinni vain ja ainoastaan siitä, että mä ole nainen.

Annin kasvoille leviää jälleen huvittunut virne, kun hän kertoo siitä, että varsinkin bändin alkuaikoina useat ihmiset yhdistivät bändin Huora-nimen nimenomaan Anniin.

– Mut saatetaan yhä pysäyttää jossain, että hei, sä oot se huora! Sitten saan todeta että ei, kun meidän bändin nimi on Huora.

– Joskus oon sanonut, että tuskinpa kukaan meni edesmenneelle Pate Mustajärvelle sanomaan, että hei, sä olet se Popeda. Eiköhän kaikki kutsunut Patea Pateksi. Mutta tässä on saattanut olla se, että koska bändin nimi on Huora ja seksityö yhdistetään useimmiten naisiin, niin minunhan se on pakko olla tässä yhteydessä se huora.

– Mulla on vähän sellainen etiäinen, että nyt kun viides levy on tulossa ulos ja on näinkin paljon kilsoja alla, ja täytän sitä paitsi kesällä 43 vuotta, niin olisikohan se ”naiskortti” nyt vihdoin kaluttu? Että voitaisiinko meihin suhtautua kokonaisena bändinä? Mua on aina harmittanut se, että bändi on kulminoitunut ihan liikaa minuun.

Tämä saa lopulta Annin kertomaan siitä, että toisaalta tietyt asiat bändissä ovat kuitenkin vähän kiinni hänestä itsestään.

– Mun sanoitukset ovat tulleet aina siitä, mitä oon tuntenut tai kokenut sillä hetkellä, kun levyä on tehty. Tämän bändin elinkaari on riippunut tosi paljon siitä, missä mä olen henkisesti milloinkin ollut. 

– Pojilla on aina ollut enemmän biisejä valmiina kuin mihin olen voinut tehdä tekstejä tai miten olen pystynyt levyn tekemiseen. Se on ollut tämän bändin juttu koko ajan, että he ovat joutuneet elämään vähän mun mukaan.

– Sekin on ollut mulle eräänlainen taakka. Olen kokenut huonoa omatuntoa siitä, jos on ollut vaikka vaikeita masennuskausia, enkä ole pystynyt tekemään mitään. Toki he ovat ymmärtäneet sen, mutta masentuneet murehtivat aina sitä, mitä se aiheuttaa muille, ja siitä voi pahimmassa tapauksessa masentua vielä lisää.

Kuva: Väinö Huusko

Omat tekstit oman elämän peilinä

Annin yksityiskohtaiset lyriikat ovat yksi suuri syy sille, miksi moni on ottanut Huoran kappaleet niin omakseen.

Kirjoittipa Anni sitten kantaaottavasti tai vaikka dokaamisesta, hän menee aina tarinaan sisälle pienten yksityiskohtien tai yksittäisen ihmisen kokemien todellisten asioiden ja tunteiden kautta, mikä kolahtaa todella moneen kuulijaan.

– Eka levy meni niin, etten tiennyt yhtään mitä tein, kunhan kirjoittelin tarinoita. Vielä toinenkin levy oli sitä. Kolmannen levyn jälkeen aloin jo ajatella, että mun pitää ihan oikeasti jo vähän miettiä, että mitä mä kirjoitan.

– Neljännen levyn kohdalla kävi vähän niin, että mä mietin, millaista tekstiä mun pitää kirjoittaa. Että mä haluan olla parempi tekstittäjä. Että mä haluan kirjoittaa paremmin tästä ympäröivästä maailmasta. Tietynlainen toistuvuus alkoi mietityttää. Halusin uudistua. Mulla oli jopa vähän sellainen uudistumisen ja paremmin tekemisen paine päällä.

Tällaisesta tuskastelusta ei voitaisi olla kauempana, kun Huoran viides albumi on ihan kulman takana. Itse asiassa levyn tekstit ovat jo valmiina ja albumikin odottaa ilmestymistään. Se julkaistaan ensi vuoden alkupuolella.

– Nyt kun lyriikat on valmiina, niin mä huomasin, ettei mulla ole yhtään kirosanaa koko levyllä. Mietin että mitä vittua? Eikä yhtään ryyppäyslaulua. Mitä helvettiä? Ja tein tuon kaiken ihan huomaamattani.

– Kun vähän katsoin pari viikkoa sitten niitä tekstejä niin huomasin, että tämä on elämän ja kuoleman levy. Pureudun tosi paljon siihen, kun jokin asia alkaa tai kun jokin asia loppuu. Tämä on todella erilainen levy kuin aikaisemmat Huora-albumit, mutta samalla täysin sitä, mitä mä olen juuri nyt ihmisenä ja samalla myös tekstittäjänä.

Anni on kirjoittanut myös kaksi romaania. Kirja on ihan erilainen tapa ilmaista asioita ja tarttua tiukasti aiheisiin kuin laululyriikat. Annille itselleen kirjat ovat olleet erilainen, mutta hyvin merkittävä ilmaisukanava.

– Siis mähän oon esimerkiksi ratkaissut suuren osan meidän yhteiskunnan ongelmista mun ensimmäisessä kirjassa Loppuunpalamaton (2021). Se kirja ei vaan ole tainnut päätyä päättäjien luettavaksi, Anni naurahtaa ja jatkaa sitten:

– Monet ongelmat ratkeaisivat sillä, ettei neuvola loppuisi 3-vuotiaana. Olisi perheneuvola, jossa kävisi koko perhe. Oltaisiin kiinni perheen arjessa koko sen matkan ajan, kun lapsi kasvaa ja kun ongelmat kasvavat.

– Kyllä mä sanon, että olisi kustannustehokkaampaa saada niistä ongelmista kiinni heti, kun niitä alkaa ilmetä, eikä vasta sitten 30 vuotta myöhemmin, kun ihminen on pahimmillaan peruuttamattomasti ihan paskana traumoineen. Tuolloin on tullut lieveilmiöinä muita ongelmia ja ollaan sellaisessa kierteessä, josta ei ole enää ulospääsyä.

– Jokainen tarvitsee apua. Kukaan meistä ei pärjää yksin. Se oletus, että pitäisi pärjäät yksin, on ihan vitun kummallista. Sitten niitä perheitä, jotka hankkivat apua, ja niitä pidetään huonoina perheinä. Kaikkihan tykkää siitä ajatuksesta, ettei puututa toisten asioihin, mutta niihin pitäisi puuttua. Oikeasti ihmiset haluavat että niihin puututaan.

Nämä ajatusvirrat saavat meidät loikkaamaan Annin tuoreempaan kirjaan. Valintoja-romaani julkaistiin viime syksynä. Toinen romaani oli Annille vaikeampi työstää kuin ensimmäinen, mutta aiheet olivat tuttuja ympäröivästä maailmasta.

Se kertoo päihteistä ja niiden käyttäjistä 2020-luvulla. Kirjan kuvauksessa kysytään, saako räppäri anteeksi kokkelinsa helpommin kuin hoitsu tötsynsä, ja että onko nainen käyttäjänä uhri vai valintansa tehnyt itsenäinen toimija.

– Huoran neljännen levyn kohdalla musta tuntui, ettei se saavuttanut tietynlaista huomiota, potentiaalia tai innostusta yleisön kesken. Siitä ei oikein tullut pöhinää. Mulla oli ihan pikkasen epäonnistunut olo sen takia. Koin ekaa kertaa bändiuran aikana huonommuutta. Meillähän kaikki lähti aikoinaan niin vitun hienosti ja isosti.

– Siihen perään kun alkoi kirjoittaa toista kirjaa, niin se vei mut tosi synkkiin vesiin. Koin olevani huono taiteilija ja yritin sillä fiiliksellä tehdä hommia. Syksyllä 2024 olin viimeksi tosi syvällä. Sillon meni ihan päin vittua. Olin ihan sumpussa sen kanssa, että piti kirjoittaa kirjaa, muttei ollut luova olo. Se oli sellainen hetken umpikuja.

– Aloin tietoisesti elvyttää itseäni. Keskityin hyvään oloon ja onnellisuuteen. Kaikkiin pieniinkin asioihin jotka tekevät mut onnelliseksi. Ja samalla suljin pois paljon sellaisia asioita elämästäni, joilla huomasin myrkyttäväni itseäni.

Anni kertoo, että juuri nyt eletään niin tuskaista aikaa koko maailman mittakaavassa, että se saa jopa elämäniloisimman ihmisen kyseenalaistamaan kaiken ja omasta onnellisuudestaan voi jopa tuntea huonoa omatuntoa.

– Seurasin Gazan tilaa ja tätä meidän nykyistä hallitusta ja mulla tirisi aivot turhautumisesta ja vihasta, hän myöntää.

– Tarvitsin paussia. Pistin uutisten lukemisen tauolle. On ikävää, että se on se keino pärjätä tässä maailmassa, mutta todellisuus on paikoin ihan liian raskasta kantaa. Aloin etsiä hyviä asioita ja kas, niin epä-punkilta kuin se kuulostaakin, elämän parhaat asiat koostuvat levosta, ruoasta ja seurasta. Opettelin arvostamaan niitä enemmän.

Kirjan tekemisen aikaan tämä rytmitys meni Annin mukaan häneltä ihan päin vittua. Hän nukkui päivät ja valvoi yöt. Kun hän lopulta heräsi päivällä, tankkiin meni kahvia eikä lainkaan ruokaa.

– Mun sanoma on ehkäpä se, että vaikka ihminen kokeekin olevansa ihan lannistettu tässä maailmassa, missä me elämme, niin on meillä myös eräänlainen omavastuu omasta hyvinvoinnistamme. Pienillä asioilla voi tehdä paljon sen eteen, että sietää tätä maailmaa ja sietää tätä elämää ja tekee ihmisistä onnellisia yksi ihminen kerrallaan.

– Vuoden alussa menin tämän kaiken kanssa vielä pidemmälle ja lopetin somen käytön. Se oli seuraava askel, kun halusin keskittyä musiikin tekemisen. Huomasin, etten pysty toimimaan sen epätoivon keskellä, mitä uutiset luo. Hyvä olo tuli taas niistä arkisista asioista ja siitä, että keskittyi somen sijaan enemmän vaikkapa rakkauteen.

Kuva: fotoessi

Mahdoton keskustelu eläinten oikeuksista

Olivat ihmisen elämässä asiat miten hyvin tahansa, vitutuksen aiheet eivät tästä maailmasta lopu kesken.

Vaikka Annin hymy yltää hetkittäin korvasta korvaan ja hänen silmissään loistavat onnen kipinät, ei hänen ilmeensä muutosta tarvitse odottaa kauaa, kun nostetaan pöydälle erityisesti Annia korpeavia epäkohtia maailmassa.

Aihetta ei tarvitse miettiä sekuntiakaan. Anni nostaa välittömästi esille eläinten oikeudet.

– Oon herkistynyt todella paljon sille, millaista vaikkapa vegaanikeskustelu ihan yhteiskunnallisellakin tasolla on. Se ei anna mulle sivistynyttä kuvaa siitä, missä me ihmisinä ollaan tällä hetkellä.

– Keskustelu voi koskea kasvisruokapäivää koulussa tai että saako jonkun pihvin nimettä pihviksi. Me käytetään aikaa enemmän tällaisista täysin turhista yksityiskohdista riitelemiseen, eikä itse asiaan. Se turhauttaa mua ihan käsittämättömän paljon, ja sitten mä annan itseni turhautua siitä, että se turhauttaa mua näin paljon. 

– Tässäkin mä koen, että meidän kuuluisi yhteiskunnallisella tasolla puuttua ihmisten syömiseen. Siitähän sitä riitaa juuri syntyy, että mun syömiseen ette puutu, mutta siihen pitäisi silti puuttua. Ei se ole millään tavalla rajojen ylittämistä tai ihmisoikeuksien polkemista, vaan jotain sellaista, mitä olisi ihan oikeasti pakko tehdä.

– Jos siihen ei puututa, meillä ei pian ole elinkelpoista planeettaa sen takia, millaista meidän eläintuotanto on. Siksi se ei ole enää tunnevetoinen ratkaisu, että asiaan on puututtava, vaan ihan faktana, että muuten ei ole pian elämää.

Tämä ei jää vain yleiseen keskusteluun. Anni myöntää, että hänen on toisinaan vaikeuksia viettää aikaa jopa joidenkin läheistensä ja kavereittensa kanssa, koska hän on herkistynyt näille aiheille niin paljon.

– Mä näen ympärilläni todella paljon eläinten hyväksikäyttöä ihan jatkuvasti. Mun arki koostuu siitä, kun monesti vegaaneille sanotaan, että me tuputetaan jotain ideologiaa, mutta mun silmät ja korvaat ja naama on täynnä sitä, että mun ympärillä teurastetaan koko ajan eläimiä, joita mä pidän todella arvokkaina.

– Mua itkettää paljon. Mä itken viikottain eläinten kohtaloa. Sitä, että mitä mä voisin asialle tehdä? Somekeskustelu ei ole paikka sille. Oon ajatellut, että alkaisin laittaa somessa kuvia mun ruoista ja ihmiset voisi matkia ja kokeilla niitä. En puhuisi eläintuotannosta, vaan antaisin tarjolle jotain sellaista, mitä ihmiset haluaisivat laittaa suuhunsa.

Jos nämä aiheet saavat Annin selvästikin kiihtymään, ja syystä, niin polte hänen silmissään vain kasvaa, kun hän jatkaa puhumalla maitotuotannosta ja siitä, miten monet yhä ummistavat silmänsä koko teollisuuden ongelmille.

– Se on niin uskomattoman brutaalia, että se lehmä elää tässä maailmassa vain sen ajan, kun sitä keinosiemennetään väkisin, jotta poikanen syntyisi ja jotta lehmä tuottaisi maitoa. Kolme raskautta ja sitten eläin pistetään lihoiksi.

– Sillä eläimellä ei ole mitään muuta virkaa tässä maailmassa kuin tuottaa maitoa, mutta silti sillä eläimellä on ihan täydet tunteet sitä poikastaan kohtaan, joka siltä otetaan pois. Eläimen koko elämä on pelkkää lypsämistä ja ikävöimistä. Mun mielestä se on niin järkyttävä ajatus, että sitä pitäisi itse kunkin miettiä hetken ihan tosissaan.

– Kyllä mä arvostan sitä, kun joku sanoo jättäneensä punaisen lihan pois, koska kyllä se on ihan yhtä kammottavaa, miten porsaita kaasutetaan kuoliaaksi lihateollisuudessa. Nekin tuntevat sen kivun ja kuoleman sen kohdatessaan. Mutta kun tuo ei vain riitä. Ei mitenkään. Ei tässä maailmassa jossa elämme. Se vain on niin.

Anni myöntää, että hänen on vaikeaa puhua näistä asioista, koska keskustelu ajautuu helposti väärille urille.

– Mä en edes kertonut uudessa työpaikassani, että mä olen vegaani, koska mä en kestä enää yhtään sitä vittuilua, mitä olen saanut osakseni siitä syystä, etten halua surmata eläimiä ruokani takia.

– Se sivistymättömyys, joka ihmisissä nousee esille näistä asioista puhuttaessa, on yllättänyt mut. Mulle heitetään vitsejä mun elämäntavoista ihan kuin nämä aiheet olisivat jotenkin koomisia. Mä en halua enää ajaa itseäni sellaisiin tilanteisiin, jossa näillä aiheilla pannaan mua halvalla, joten olen vetäytynyt miettimään, miten asiaa voisi tuoda esille.

Anni huokaa, että hänen mielenkiintonsa kansainvälistä ja kotimaista politiikkaa kohtaan on ihan pohjalukemissa. 

– Just nyt oon ulkoistanut asian poliitikoille. Se on heidän työ. He ratkaiskoon nämä ongelmat. Heille maksetaan siitä.

– Mua vituttaa se, että me jotka välitetään asioista, ollaan keskusteluissa punkkareita jossain vasemmistojoukoissa tai jotain vitun hippejä, millä nimellä meitä kutsutaankaan. Joo, kyllä, kutsu mua millä tavalla vaan, mutta mä olen tehnyt paljon muiden hyväksi ja saanut siitä hetkeksi tarpeekseni, joten nyt oon heittänyt pallon päättäjille, että tehkää itse.

– Just nyt mä ajattelen niin, että upotkaa tän paskan mukana, kaikki. Mä otan nyt oman näppini pois tästä. Se kanavoituu kyllä mun kappaleisiin, mutta mä en lähde mihinkään tappeluun someissa tai muualla. Mä käytän niitä keinoja mitä mä voin, mutta tässä eläinasiassa olen todennut, etten tiedä millä keinolla sen eteen taistelisi.

Kuva: fotoessi

Avaa suusi ja tule kuulluksi

Nykymaailman keskellä ei voi olla miettimättä, että tapahtuuko joka puolella sekä Suomen rajojen sisä- että ulkopuolella niin paljon kammottavia asioita, etteivät ne ole enää edes bensaa luovuuden liekeille.

Onko maailmasta tullut jo niin kaoottinen paikka, että se enemmin turruttaa kuin inspiroi?

– Kyllä mulle tuli ihan sellainen ”kaikki on päin vittua” -ähky tuossa muutama vuosi sitten, Anni myöntää.

– Oon viime vuosina pohtinut paljon sitä, että mihin mä katson, kun katson tulevaisuuteen? Mitä mä voin tulevaisuudelta odottaa? Mitä voi enää tapahtua? Trump on pistänyt jo tulevaisuudenkin pelipalikat sekaisin todella epäedullisella tavalla ihmisyyden ja planeetan jatkuvuuden kannalta, joten mitä tästä voi seurata jos ei tuhoa?

– Ehkä ihmisten piti äänestää näitä ääriasioita ajavat ihmiset valtaan, jotta oikeasti voivat tuntea ne seuraukset, kun me mennään sinne yhteen ääripäähän. Sitten kun me ollaan siellä liekkien keskellä, ne oikeasti polttavat ja me ymmärretään, mistä siinä on oikeasti kysymys. Pelkät puheet eivät riittäneet, nämä asiat piti ehkä oikeasti kokea?

– Näen asian niin, että joko tästä ääripäästä seuraa järkevyyden ja älyllisyyden jälleenrakennus, tai sitten ei.

Anni suosittelee kaikille some- ja uutislakkoa. Laulaja puhuu jopa eräänlaisesta vierotuksesta. Detox-vaiheesta, joka on vaikeaa päästä yli, aivojen ollessa koukussa pulppuamiseen, mutta sen jälkeen värit alkavat kirkastua.

– Siitä on tosi vaikea luopua, koska onhan se mielenkiintoista dataa nähdä, mitä ja miten muut ajattelevat. Mutta kun se data on vääristynyttä. Sinne eivät jaksa läheskään kaikki älykkäät ihmiset kirjoittaa, ja tunarit senkin edestä.

– Mähän esimerkiksi vuonna 2024 riitelin somessa Tere Sammallahden kanssa yksityisviestein. Yritin puhua järkeä hänelle, mutta kun puhut ihan täydelliselle kusipäälle, joka ei edes kuuntele ollenkaan, niin se sumentaa pään ihan täysin. Mä en pystynyt edes kirjoittamaan kirjaa niinä päivinä, kun olin riidellyt tuon saatanan tunarin kanssa.

– Aiheena oli se, että tekeekö suomalaiset miehet väkivaltaa suomalaisia naisia kohtaan, kun hän nosti esille, että kyllä siellä ”machokulttuureissa” on pahempaa kuin täällä Suomessa. Se oli silkkaa paskaa, mitä se aiheesta väänsi ja se pisti mut niin vihaiseksi, että mä olin ihan siellä samassa syvyydessä, kun annoin tuon mennä niin tunteisiin.

Kaikkien näiden ajatusten jälkeen ei voi olla kysymättä, että eikö Annia sitten kuitenkin yhtään kiinnostaisi lähteä kokeilemaan politiikkaa?

– Kyllä me sitä joskus mietittiin ”Latelan” Sarkun kanssa, joka on mun hyvä ystäväni, että me ollaan myös tosi kaukana toisistamme poliittisesti, mutta jos me lähdettäisiin politiikkaan, niin me voitaisiin keskustella yli puoluerajojen.

– Mun ongelma on se, että multa uupuu se diplomatia, jota politiikkaan tarvittaisiin. Mä olen vihainen. Mä en osaa olla kohtelias näissä asioissa, kun tulistun tarpeeksi. En pysty siihen mielistelyyn. En pääsisi siihen asti, että saisin aikaiseksi hyviä asioita, koska olisin varmasti monien mielestä ihan liian vastenmielinen ihmisille.

Tästä toteamuksesta huolimatta Anni sanoo, että olipa kyse sitten taiteilijasta tai kenestä tahansa ihmisestä, kaikkien joilla on sanottavaa, olisi hyvä saada äänensä kuuluviin.

Kunhan tunnistaa sen oikean tavan tuoda sanomansa esille, ja on myös valmis kantamaan sanomisistaan vastuuta.

– Kyllähän kaikilla ihmisillä on sisällään polttavia aiheita, joista he haluaisivat puhua tai sanoa, Anni miettii.

– Asian toinen puoli on se, että niitä asioita ei välttämättä haluta sanoa vaikkapa musiikin kautta, koska pelätään sitä, että suoralla puhella saattaa vieraannuttaa kuulijoita tai vaikka levy-yhtiön ihmisiä siitä musiikista.

– Hyvä esimerkki oli juuri Euroviisujen alla, kun Lindalta ja Peteltä oli kysytty Israelin osallistumisesta kisoihin, ja he feidasivat koko kysymyksen sanomalla, etteivät Euroviisut ole poliittinen kilpailu. Voi vittu, onhan! 

– Siinä mä kritisoin hieman muusikoita, jotka verhoutuvat näennäisen mielipiteen taakse, koska kyllähän sulla saa ihmisenä olla mielipide asioista. Jos sä oikeasti et ole mitään mieltä, niin sitten kannattaa sanoa, etten ole miettinyt tätä asiaa sekuntiakaan, eikä mulla ole siitä mitään mielipidettä.

– Jos sulla taas on jostain asiasta mielipide, niin on se vähän harmi, jos sä suojelet jotain asiaa jättämällä sen mielipiteen sanomatta. Muusikoiden ensisijainen tehtävä on esittää musiikkia, kyllä, mutta niin kauan kun sulle tulee musiikin esittämisen myötä muita näkymisen paikkoja, niin miksi ei sitten sanoisi jotakin? Varsinkin jos sitä kysytään.

Eräänlaisena loppukaneettina ja summauksena koko keskustelullemme Anni tsemppaa kaikkia etsimään oman juttunsa. Sen oman tavan ilmaista itseään. Ja jos tekee ihan oikeasti mieli sanoa mitä ajattelee, pitää antaa mennä.

– Mä oon kyllästynyt siihen, että ihmiset ajattelee niin, että sun vaihtoehdot on joko olla hiljaa tai tulla canceloiduksi. Sekin on mennyt ihan överiksi, että heti tulee muka jokin somelynkkaus, jos sanoo jotain. En enää edes ymmärrä, ketä ne lynkkaajat ovat, joihin mediat otsikoissaan viittaavat? Todennäköisesti yksi tai kaksi some-kirjoittelijaa.

– Meidän ihmisten pitää olla valmiina siihen, että jos me tehdään tai sanotaan jotain, niin sitä saattaa seurata voimakaskin vastareaktio, mutta sitä reaktiota saattaa seurata ihan todellista pohdintaa. Tahallaan ei kannata kärjistää vain sen reaktion toivossa, mutta jos haluat että asiat muuttuvat, niin avaa suusi ja tule kuulluksi.