Sateiselta kadulta kivijalassa sijaitsevaan pieneen työhuoneeseen astuessani ensimmäisenä minua ovella tervehtii Charlie. Pieni karvapallo on innostunut saadessaan studiolle uuden rapsuttajan. Charlien isäntä Niclas ”Nicu” Etelävuori nappaa koiran syliinsä pahoitellen yli-innokasta portsariaan. Työhuoneen ikkunat ovat peitetyt, eikä ohikulkija voisi mitenkään päätellä, että oven takaa löytyy studio, jossa työskentelee pitkäaikainen helsinkiläisyhtyeiden luottobasisti. Työkalut ovat nätissä rivissä miksauspöydän vieressä ja screeneillä on tällä hetkellä työn alla miehen uusin innostus, pelimusiikki. 

– Joo, tää on mulle ihan uusi duuni ja maailma. Mä olen tehnyt paljon kaiken maailman verkkokauppasovelluksia ja tällaisia, mutta tässä hommassa tavallaan yhdistyy ne musa ja koodaaminen. Se on tässä se hauska puoli, että sä voit ohjata ohjaimella sitä sun musaa.

Kiroan sukupolveni ongelmaa siinä, miten hankalaa on ottaa haltuun uusia softia ja systeemejä, kun ei ole koskaan päässyt oikein teknologian kehityksen kelkkaan mukaan. Itse ainakin turhaudun tosi paljon, jos pitää opetella jotain uusia ohjelmistoja tai vastaavaa.

– Ensin mäkin ajattelin, et ei helvetti, mut kun on tehnyt kuitenkin vastaavia juttuja sen verran paljon, niin aika äkkiä sen oppii. Mut on siinä se, että peleissä tää musa pitää ajatella silleen, et pitää päästä tosta kohdasta tohon kohtaan ja sieltä voit yhtäkkiä mennäkin ihan eri kohtaan, niin sen musan pitää mennä koko ajan sujuvasti. Sitä voi ajatella taiteena, mut sen pitää olla myös toimivaa.

Eikä Nicu ole pelkästään helsinkiläisten luottomies. Mm. portugalilaisen Moonspellin levyillä soittanut Etelävuori on tätä nykyä myös australialaisen The Eternalin nelikielisen komentaja. Itse törmäsin orkesteriin ensimmäisen kerran jo yli 20 vuotta sitten, kun seinäjokelainen Firebox julkaisi The Eternalin debyytin The Somber Light of Isolationin vuonna 2004. Jo se oli eksoottinen kombo 2000-luvun alussa, mutta miten Nicu aussibändiin päätyi?

– Me tavattiin silleen, että ne lämppäs meitä kun oltiin ensimmäistä kertaa Amorphiksen kanssa Australiassa. Ja sitten kun oltiin Melbourneessa, niin Mark (Kelson, The Eternalin laulaja-kitaristi, toim. huom.) lupasi viedä meidät syömään kengurua. Mutta sitten satoi ja me mentiinkin sen himaan, missä sillä oli studio ja näin. Ja sitten me laitettiin kengurut uuniin. Se ei oikein onnistunut se meidän kokkaus, mutta kuitenkin… Oikeesti laitettiin kengurut uuniin.

Siinäpä lause, jota en koskaan ollut ajatellut kirjoittavani haastatteluun. 

– Sieltä saa supermarketista kengurua ihan niinku kanaa meillä! Niitähän on hirveesti eri kokoisia ja kaikkee. Mutta anyway, siellä sit istuttiin sen luona ja yritettiin väkrätä sitä kengurua. Jossain vaiheessa myöhemmin Mark tuli Japaniin, kun me oltiin siellä ja oltiin Tokiossa jotain porukalla sekoilemassa. Sit se kävi Suomessa ja tavattiin taas. Jossain vaiheessa Mark oli sit Janille (Rechberger, mm. Amorphiksen rumpali), että Eternalin rumpali oli lähtenyt meneen, että voisiko se soittaa levylle rummut. Ja sitten tuli korona-aika ja niiden basistikin lähti, niin sitten ne kysyi mua.

Säkin sait sitten korona-ajan tekemistä. 

 – Joo, mulla oli itse asiassa studio silloin tossa kulman takana ja siellä mä tein sen ekan levyn niille sitten. Mikäs tässä ja soitellaan näitä, mut mä en tiennyt, että miten sen kanssa käy, että tuleeko meidän kuvat edes levyyn. Mutta siten me päädyttiin siihen bändiin ja aivan kiva oli Janin kanssa taas soitella, kun ollaan hyvin pitkään soitettu yhdessä ja tietää miten se homma menee. 

Nicu ja Rechberger soittivat 17 vuotta yhdessä Amorphiksessa. Miesten pandemian aikana tekemä ensimmäinen yhteinen The Eternal -julkaisu näki päivänvalon lopulta kuitenkin vasta 2024. 

– Se Skinwalker tuli vielä vähän tyhmästi silleen, et se tuli keskellä kesää täällä, niin se meni ihan ohi ihmisiltä. Sitten kun me lämpättiin Cemetery Skylinea reilu vuosi sitten Suomessa, niin kyllähän selkeesti jengi sen niinku osti, vaikka ei ne edes tienny, että me ollaan siellä. Et kyl se vastaanotto oli positiivinen.

Tosiaan, kesä on Suomessa metallilevyille ollut aina haastavaa julkaisuaikaa, mutta australiassahan on silloin talvi. Skinwalkerin viimein ilmestyessä suunnitelmat oli suunnattu jo eteenpäin. 

– Sinä aikana, kun sitä julkaisua odoteltiin, oltiin jo tehty uutta matskua ja sitten kun Mark ja muut kävi täällä sitä rundia varten, niin sovittiin rakenteet näistä uusista biiseistä. Ja sit sit niitä olikin jotain 15 tai 16, niin tehtiin se Celestial -EP, joka tuli alkuvuodesta. Siihen meni viisi biisiä ja sitten loput tuli tälle uudelle levylle.

The Eternalin kahdeksas levy Obscured Horizons julkaistiin syyskuussa mannertenvälisenä yhteistyönä. Haastan hieman yhtyeen muodon, joka itselleni kuulostaa laadustaan huolimatta jonkinlaiselta koronaprojektin jatkumolta.

– Niin, mut on se tavallaan nykyään, just kun kaikilla on äänityskamat himassa about, niin miks ei sitä tekis? Että onhan se mukavampaa, kun tietää, että itse voi tehdä omalla aikataululla ja säätää niin kauan kuin huvittaa.

Se on hyvin erilaista musiikin tekemistä ja bänditouhua, kun ollaan toisella puolella maailmaa ja eri aikavyöhykkeillä kuin se, että kaikki istuisi vaikka tässä sohvalla ja vähän sovittelisi biisejä yhdessä. 

– Kyllä se ideaalia olis tietty olla porukalla treenikämpällä soittelemassa, mutta se nyt ei oo mahdollista. Ja kyllä ehkä tällaista musaa kun tekee, niin se vaatii sellaista paneutumista. Mutta ei se mua sinänsä haittaa, koska ihan samalla lailla ollaan tehty levyjä sellaistenkin bändien kanssa, jotka treenaa jatkuvasti ihan samassa kaupungissa. Sit toisaalta, nyt kun ikääkin on tullut jo mittariin jonkin verran, niin ehkä sitä ei enää jaksa muutenkaan. Kyllä on se nähty. 

Vastapainoksi Etelävuoren rosterista löytyy kuitenkin perinteisempääkin tekemistä.

– Flat Earthin kanssa me ollaan pyritty tekemään sit taas vastakohta tälle. Se on sitä, että riffistä on alettu treenikämpällä soittelemaan, sit ollaan äänitetty puhelimella ja ens kerralla kuunneltu sitä ja soitettu uudestaan. Ja sit kun me ollaan tehty se 15 kertaa, niin ollaan sitä mieltä, että nyt tää voidaan äänittää. Siinä haetaan sitä autenttista fiilistä, et se ei oo niin teknistä, siinä pitää vaan saada hyvä meininki. 

BASISMIA

54-vuotias Etelävuori on tehnyt pitkän uran raskaamman musiikin parissa. The Eternalin ja Flat Earthin lisäksi curriculumista löytyvät mm. jo mainittu Amorphis, Kyyria, Grease Helmet, Verenpisara ja taiteilijanimi Rot Weiler, jonka suojin Nicu soitti grindiyhtye To Separate The Flesh From The Bonesissa. Basso on aina ollut miehen soitin. 

– On se koko sen ajan, kun mä oon aktiivisesti soittanut. Mä aloitin kitaralla, ja kyllä mä jonkun pianotunninkin joskus lapsena sain, mutta basso oli ensimmäinen soitin, mihin mä suhtauduin ekaa kertaa vakavasti. Et ennen sitä se oli vaan sellaista pimputtelua ja länkyttelyä, perus Aaronin pianokouluja ja sit vanhemmat laittoi soittamaan isovanhemmille, kun ne tuli jouluna kylään.

Mistä se basso sitten löytyi? 

– No se oli varmaan siks, et kaikki mun kaverit soitti kitaraa ja sit mä ajattelin, että mä voin soittaa bassoa, niin sit mä voin ainakin niiden kanssa soittaa. Ja niin se kävikin, mä soitin varmaan jokaisessa meidän koulubändissä, mitä silloin oli ja senkin jälkeen monessa. Aina löytyi basistille paikka. 

Jostain syystä olen päätynyt haastattelemaan viime aikoina tosi paljon basisteja mutta vielä ei ole tullut vastaan ketään, joka vuosien bändiuran jälkeen vielä huvikseen soittelisi bassoaan myös kotona ja itsekseen.

– Itseasiassa viime aikoina mä oon tehnyt sitä! Pitkään mäkään en soittanut ollenkaan silloin, kun oli paljon keikkoja ja muuta ja soittelin just treeneissä koko ajan. Mutta nyt mä oon taas enemmän tässä studiolla soitellut esimerkiks, kun mä venailen, että kone raksuttaa tai jotain vastaavaa. Mulla on aina joku video auki jostain ja mä yritän opetella niitä juttuja ihan vaan omaksi iloksi. Kyllä tossa, kun päivän vetelee samalla kun tekee muuta, niin yhtäkkiä huomaa, että se onnistuukin! 

Eli ajatteletko, että sä edelleen kehityt basistina? Oletko parempi basisti nyt kuin olit vaikka kymmenen vuotta sitten? 

– Kyllä mä luulen. Se on erilaista se treenaaminen. Nyt se on ehkä enemmän just sitä, että koittaa ottaa tiettyjä asioita haltuun, kun ennen vain tehtiin biisejä.

Mikä on viimeisin biisi tai video, minkä kanssa sä oot joutunut taistelemaan?

– Kun mä aloitin soittamaan bassoa, mä olin kova Rush-fani ja mä olin halunnut osata soittaa YYZ:n ja mä ostin jopa tabulatuurit siihen. Mut mä oon nyt myöhemmin havainnut, että ne tabulatuurit oli ihan päin helvettiä! Se oli vielä kallis kirja, minkä mä tilasin jostain ulkomailta. Mutta nyt, kun nykyajan tekniikalla pystyy hidastamaan niitä juttuja, ja sä saat raidat irralleen toisistaan, niin mä oon oikeesti katsonut, että mitä helvettiä siellä tapahtuu, ja nythän sen on saanutkin haltuun! Nyt mä tajuan, että ne sormitukset niissä tabulatuureissa oli ihan päin persettä. Niin ehkä se tossa näkyy, että oon parempi basisti, kun nyt mä tajuan, että jos joku tuntuu vaikealta, niin ehkä kokeillaan se toiste päin. Kyllä sen joku on soittanut kuitenkin, eikä ihmiset halua tehdä asioita itselleen liian vaikeiksi, ainakaan basistit.

Vanhat koirat voivat myös oppia uusia temppuja!

– Vaikka joskus on ajatellut, että bassoa soitellaan tietyllä tavalla ja katsoo nykyajan menoa, kun joku soittaa ihan eri tyylillä, niin toisaalta, vaikkei se tyyli soveltuisi mihinkään musaan mitä mä soitan, niin se on aina mielenkiintoista. Ja aina ne voi jotain ruokkia jossain vaiheessa ehkä huomaamattaankin, kun tekee biisejä ja sovittaa. Aina pitää olla jotain uutta, niin ei pääse ruostumaan.

MENESTYKSEN KYNNYKSELLÄ

90-luvun alkupuolella Helsingin kujilta alkoi kuulua kummia. Joku bändi teki kuulemma kansainvälistä soundia, huhujen mukaan vähintään jotain ihan Faith No Morea. Mikael Tannerin perustama Kyyria oli muuttanut kaupunkiin ja soitteli yhtäkkiä vähän joka puolella. Vuonna 1993 sen riveihin basson varteen liittyi nuori Niclas Etelävuori, jolle Kyyria oli ensimmäinen bändi, joka oli menossa johonkin. 

– Joo, se oli eka mikä teki keikkoja muuallakin kuin koulussa. Ennen kuin menin inttiin, olin Sanden (Kallio, mm. Amorphiksen synisti) kanssa yhdessä bändissä, kellarissa soitettiin sellaista jotain Red Hot Chili Peppersia, mutta me ei oikein ikinä löydetty laulajaa siihen. Sitten kun tulin intistä pois, niin olisiko mennyt muutama kuukausi, kun mä törmäsin Sandeen Tavastian narikassa. Sillä oli joku bändi ja se sanoi, että nyt niiden basisti on lähdössä inttiin, että voisinko mä tulla soittamaan. Se bändi oli Kyyria, tavattiin Pitskun Essolla, mentiin sieltä johonki kellariin ja se lähti siitä.

– Meillä oli aika nopeasti joku keikka jossain nuorisotalolla Pohjois-Helsingissä. Mä muistelisin, että Suutarilassa tai jossain. Ja sitten Tony Talevan kautta päästiin myös Tavastialle jonain keskiviikkopäivänä soittamaan. Kaikki tapahtui tyyliin kuukauden sisällä.

Muutamassa vuodessa Kyyriasta kasvoi yksi ensimmäisistä suomalaisista kansainvälisistä menestystoivoista sen solmiessa manageri Silke Yli-Sirniön avustuksella levytyssopimuksen Saksaan. GUN Records julkaisi bändin kakkoslevy Alienin suurin toivein, mutta vaikka Suomessa bändi kasvoikin varsin tunnetuksi, ulkomailla menestys oli vaikeamman työn takana. Musiikkivienti oli ylipäänsä suomalaisille uusi asia ja lopulta Euroopan valloitus kuihtui klubikeikkoihin Saksassa ja musiikkivideon pyörähdykseen Vivalla. Seuraavan, Inner Wellness -levyn myötä GUN lopetti yhteistyön, bändin jäsenten välit kiristyivät ja lopulta Kyyria laittoi hyvästä yrityksestä huolimatta pillit pussiin ennen vuosituhannen vaihdetta. Millä mielellä Nicu nyt miettii noita aikoja ja menetettyjä mahdollisuuksia?

-Niin… Oliko ne menetettyjä vai tyrittyjä mahdollisuuksia? Ei oikein osaa sanoa. Silloin aikanaan oltiin nuoria ja levyteollisuus oli myllerryksessä. Jälkikäteen ajatellen, niin olihan se kiva, että päästiin edes yrittämään. Waltarihan oli ennen meitä jo siellä Saksassa ja sitä kautta Silkeenkin törmättiin, joka sitten jeesasi meitä saamaan sen levydiilin. Pitää kiittää häntä siitä, kykyjensä mukaan se yritti hoitaa meidän hommia ja paljon muitakin bändejähän sillä oli myös. Varmaan Silken ansioita on suurimmaksi osaksi, että suomalaiset mihinkään pääsi.

Yli-Sirniön ansioksi voi lukea mm. HIMin menestyksen alkusoinnut.

Kyyria hajosi, sen jäsenet jalkautuivat muihin nykyään varsin tunnettuihin orkestereihin, eikä bändistä sen koommin kuultu kuin jäsentensä uusien bändien haastetteluissa nostalgiamielessä. Vuonna 2023 kuitenkin tapahtui jotain ihmeellistä, kun Kyyria nousi taas yhden kesän ajaksi lavoille. Oliko se semmoinen asia, mitä kuvittelit, että koskaan tulisi enää tapahtumaan? 

– No ei kyllä itse asiassa. En ollut ajatellut sitä enää. Siis ei olla hirveästi nähty muutenkaan tässä vuosien aikana, mutta sitten aina kun törmäs johonkin Villeen (Tuomi, Kyyrian ja mm. Suburban Triben laulaja) tai jotain vastaavaa, niin aina se otettiin puheeksi. Mut oikeesti en oo edes ihan varma, mistä se sitten lähti. Me saatiin Mikko Hultman myymään meille keikkoja ja se oli ihan niin, et ei me tiedetty saadaanko meille edes yhtä Tavastiaa täyteen. Sitten kun se julkaistiin, niin se meni heti loppuun.

Yllättiinkö se? 

– No yllättihän se ja sitten niitä vaan tuli lisää. 

Oliko se keski-ikäiset, kun teidät pääsi yllättämään, vai oliko siellä myös jengiä, jotka ei selkeästi olleet koskaan Kyyriaa kokenut silloin 90-luvulla? 

– Oli! Siellä oli paljon jengiä, jotka eivät olleet edes syntyneet vielä silloin. Mä muistan Turussa, kun ne ei edes päässeet sisään kaikki, niin ne roikkuivat siellä junaradan vieressä, kiipeilivät jossain sähkötolpissa, mitä siellä oli. Että oli se yllätys, että se oli semmoista porukkaa. Varmaan just, että ne on kotona kuullut sitä vanhemmiltaan mutta sitten bändi on hajonnut. Kun ei ollut silloin mitään somea ja muuta eikä sitä ollut missään oikein striimattavissakaan, niin se on ollut vähän semmonen hidden gem, ja hyvä niin.

Nyt Kyyriaa löytää jo suoratoistoistakin. 

– Meillä kävi silleen tsägä, että koska meidän diili GUNin kanssa oli niin vanha, niin siinä ei mainittu mitään mistään striimauksista, kun ei semmoisia ollut olemassakaan. Niin sitten me tajuttiin, kun ei kukaan ollut laittanut meitä minnekään striimattavaksi, että ne oikeudethan on meillä!

Tuo on varmaan yllättävä monttu aika monessakin levytyssopimuksessa, mitä on tehty joskus ’95. Jengi ei tajuakaan istuvansa tavallaan oman tuotteensa päällä. Kyyrialta ei ole CD:täkään painettu enää vuosikymmeniin, eli sitä on ollut hankalampi saada koko tuotetta. 

– Jep, mutta mä sain Sandelta just muutama päivä sitten kuvan, kun se oli Kiinassa, että siellä on joku tullut nimmaria pyytämään sen Alien -CD:hen. Se voi olla, että se on joku Kiina-versio ollut siellä, mutta siistiä, että tommosia edelleen tulee.

TEHTAALLA TÖISSÄ

Kyyrian lennon päätyttyä vuosituhannen vaihteessa alkoi Etelävuoren muusikon ura saamaan uusia kierroksia. Ennen päätymistään Amorphikseen Nicu oli mukana Verenpisarassa, jonkinlainen hidden gem sekin 2000-luvun alun suomeksi laulavien metallibändien joukossa. 

– Joo sitä jatkui sitten jonkin aikaa, 3-4-levyä, ja on se vieläkin olemassa! Mutta sitä kautta mä tavallaan Koippariin (Tomi Koivusaari, Amorphiksen ja Verenpisaran kitaristi) tutustuin paremmin. Kyllä me toki tunnettiin baareista jo, mutta siitä sitten kunnolla. 

Verenpisara on vähän semmoinen bändi, mistä aina kaduilla kuulee huhuja, että ehkä joskus vielä saattaisikin jotain tapahtua. Bändi on pitkälti tunnettu laulaja Rami  Raskin tuotoksena ja Raski on vähän kuin hävinnyt omaan kaaokseensa ainakin välillä. 

– Se oli joskus joo, mutta mä näin Ramin jonkin aikaa sitten Suhon hautajaisissa, niin se oli kyllä ihan skarppi nyt.

Se on hyvä kuulla. Keskustelumme lähtee Raskista kahteen lähiaikoina menehtyneeseen aikalaiseen Mikko Karmilaan ja Suho Superstariin.

– Tänä vuonna noita on ollut enemmänkin. Mut Suho oli jotenkin… Kyllä se lippasi silleen läheltä, että hän oli saman ikäinen suurin piirtein, samaa hommaa tehnyt ja samoja kavereita. Oltiin tunnettu noin 16-vuotiaasta asti muistaakseni. Tänäänhän on sen muistokonsertti. On silleen kiva, että muistan, kun Jimsonweed oli aina sellainen, että se veti vain melkein Tavan täyteen, mutta ei ihan, niin tänään se sit on loppuunmyyty. 

– Mut se siitä. Verenpisara ehti tehdä ne muutamat levyt siinä ja sitten oli Amorphiksen vuoro. Se oli vuonna 2000, muistaakseni.

Oliko siinäkin Sande jotenkin syyllinen? 

– No siinä oli Sande ja Koippari varmaan puhuneet mun puolesta sinne. Ja sitten me lähdettiin melkein heti jenkkirundille. Se oli nopea lähtö, suoraan syvään päätyyn.

Oliko ne isoimpia keikkoja, mitä olit soittanut siihen mennessä?

– No ei ehkä isoimpia, mutta siellä oli kuitenkin tosi paljon jengiä. Mutta sitten siinä oli just Am Universum tullut ja jotkut jäsenet bändistä oli sitä mieltä, että ei soiteta Talesilta mitään, niin jengi oli aika pettyneitä. Ja sitten Pasikin veti miten veti, ja näin. Sitten jossain vaiheessa, kun oltiin pari viikkoa oltu siellä, niin sanoin, että tää on hullua, että vedetään nyt joku biisi edes Talesilta. Siihen sitten suostuttiin ja yleisö oli vähän paremmalla tuulella. Mutta seuraavalla kerralla, kun me mentiin, niin me soitettiin samojen venueiden pienemmällä puolella.

Nicu ehti soittaa Amorphiksessa 17 vuotta ja musiikista tuli päivätyö.

– Joo, oli se duuni suurimman osan ajasta. Kyllä meillä oli jossain vaiheessa se soitinkauppa Aron soitin tuossa noin, mutta sitten oli pakko myydä se pois, kun ei ollut aikaa istua siellä enää. 

Vuonna 2017 Etelävuori yllättäen kuitenkin ilmoitti jättävänsä Amorphiksen. Välit yhtyetovereihin olivat näennäisesti kunnossa, mutta ilmapiiri hänen ja bändin manageri Jouni Markkasen välillä oli niin tulehtunut, ettei mies kokenut voivansa enää jatkaa. 

– Niin, kyllä mä sitä olin miettinyt varmaan puolitoista vuotta siinä vaiheessa jo ja oli vaan pakko johonkin pistää piste sitten. Ei se silloin oli kivaa ollut, mutta en mä nyt enää ole ajatellut edes koko asiaa. Jengiä on lähtenyt paljon isommistakin bändeistä.

Rumpali Rechbergerin kanssa Nicu soittaa The Eternalissa ja Sandekin laittelee viestiä Kiinasta, joten välit vanhoihin bändikavereihin ovat edelleen hyvät. Manageri Markkasen Nicu ohittaa olankohautuksella 

– No en mä ole hirveästi sen kanssa puhunut, kyllä mä sanoin sille moi, kun me nähdään, mutta ei mulla ole muuta asiaa sille. 

Amorphiksesta eroamiseen loppui myös musiikkous ammattina.

– No tavallaan, kyllä mä oon tehnyt silleen välillä, et mä oon soittanut jotain random-kappaleita jollekin, äänittänyt ja tälleen. Mutta kyllä se meni ensin sellaiseen puolityöhön ja nyt se on kyllä enemmän harrastus taas. Siinä on se, että ei tarvitse stressaa siitä silleen, että jos joskus me jaksetaan jotain, niin sitten jaksetaan. Esimerkiks Flat Earthin kanssa on rela meininki ollut, yksi keikka tehtiin kesällä, kannettiin kamat lavalle ja alettiin soittaa. Et se vähän rentoutui se meininki ja stressi katosi.

– Tietysti, jos sitä taas tekisi paljon, niin se varmaan muuttuis. Ja muuttuuhan se totta kai heti, kun tulee aikatauluja ja jos oot buukannut vuodeksi eteenpäin asiat, niin pitäähän ne tehdä, oli fiilis tai ei. Tää on kuitenkin hyvin pitkälti fiilislaji ja vaikka se on ammattimaista toimintaa ja näin, niin siinä pitää olla taustalla on aina joku semmonen fiilis, intohimo ja halu tehdä sitä.

– Mä törmäsin Marco Mendozaan joskus Japanissa ja se sanoi mulle, että sit jos alkaa tuntua siltä, että sä oot niinku tehtaalla töissä, niin sit pitää lopettaa. Ja 2017 tuntui vähän siltä. Että tota… Sä ajattelet, että ootko sä vain niinku töissä? Koska on paljon helpompiakin duuneja tehdä, jos sä oot vain töissä.

17 vuotta Amorphiksessa ja sitä ennen melkein vuosikymmen Kyyrian kanssa on käytännössä kokonainen ihmiselämä, jonka aikana ehtii luoda sekä rutiineja että identiteetin. Nyt, kun nahka on pitänyt luoda uudestaan, onko siinä muusikko- ja kiertue-elämässä jotain mitä Nicu on jäänyt kaipaamaan?

– No sitä istumista mä en kaipaa yhtään! Mutta onhan sitä tavannut paljon ihmisiä ympäri maailmaa, joita ei nyt sit enää näe. Se on ehkä se sitten. Se ja sit se, että mun Finnairin bonuspisteet tippui.

No ne saa nopeasti takaisin, kun käy muutaman keikan Australiassa heittämässä The Eternalin kanssa! 

– No joo, täytyy ens kerrallaan katsoa, että millä yhtiöllä alkaa kerää niitä taas.

CARCASSIN PALUUN ARKKITEHTI

Amorphikseen päättyi yksi aikakausi Nicun elämässä ja oli aika hieman kalibroida. Suomalaisen metallin yksi suurista ei kuitenkaan ollut ainoa bändi, jonka kanssa Etelävuori vuosien vieriessä touhusi. Yhden levyn hän julkaisi Andy McCoyn Grease Helmetin riveissä ja Moonspellin kanssakin tuli ääniteltyä. Portugalilaiset olivat juurikin niitä maailmalla ja matkoilla tavattuja ystävyyksiä.

– Ne oli sillä ensimmäisellä Jenkkirundilla silloin 2000, että se ympyrä päättyi silleen. Ja sitten siellä oli The Kovenant, mikä oli hauskaa nyt, kun oli toi Hellsinki Metal Fest ja ne oli siellä! Kovenantin laulaja oli ulkona röökillä ja mä menin siihen silleen, että me ei olla nähty 26 vuoteen! Sekin on vielä kehissä. Mutta joo, siellä me Moonspellin kanssa tavattiin ja sitten se ensimmäinen äänitys oli kai siksi, kun ne tuli tänne äänittämään Hiili Hiilesmaan kanssa. Niillä ei ollut basistia ja mä asuin täällä, niin se oli käytännöllistä. Sitten ne tekivät yhden levyn välissä, ja sitten ne taas soittivat, että voisinko mä lentää Tanskaan äänittelemään. En oo soittanut yhtään keikkaa niiden kanssa, mutta aina on hauska nähdä ja kun on mennyt Portugaaliin, niin sitä aina saa hyvät kohtelut siellä. Viimeksikin sain kämpän, missä mä sain asua. 

Ja sitten oli tietenkin tärkein Nicun kaikista bändeistä: To Separate The Flesh From The Bones, eli Separit. Nicu, HIMin Gas Lipstick ja Amorphis-laulaja Pasi Koskinen päättivät vöyhöttää grindiä levylle vuonna 2004.

– Joo, Ja sitten myöhemmin Jeff Walker (Carcass) oli mukana kans. Se alkoi siitä, että me istuttiin Moskovassa hotellilla, joka oli silloin Hotel Ukraina, mut ei ole enää, eikä ole ollut pitkän aikaan. Siellä istuttiin aulabaarissa Koskisen kanssa, se oli just noita Am Universum – Far From The Sun -aikoja ja oltiin silleen, että nyt on mennyt ihan liian hard rockiksi, että pitää tehdä jotain kunnolla rankkaa musaa. Ja Pasilla oli jo niitä jotain biisiaihioitakin, joita ei Amorphikseen voinut enää tuoda, mut ei niitä nyt voinut poiskaan heittää. Kaasu lähti sitten mukaan, kun sekin oli soittanut HIMissä niin kauan samaa komppia, että piti päästä soittamaan nopeasti. Päätettiin heti, kun me vähän aikaa mietittiin, että otetaanko klikki, että ei, soitetaan vaan niin nopeasti kuin pystytään. Eihän se kestänyt ihan päivänvaloa se homma, mutta sehän oli vähän se tarkoituskin.

Pasi Koskisesta ei ole kuulunut aikoihin mitään, mutta Jeff Walker soitti kesän lopulla Helsingissä. Carcass oli erinomaisessa iskussa ja hyvä esimerkki siitä, miten äärimetalliyhtye voi ikääntyä hienolla tavalla. Sekin bändi kun oli jo ehditty melkein lopettaa aikanaan.

– Mä muistan, kun Jeff oli täällä tekemässä soololevyä ja se vieraili Separi-levyllä kanssa. Minä ja Ville ja Kaasu oltiin silleen, että tehkää nyt yksi Carcass-keikka, kun me ei oltu ikinä niitä nähty, vaikka oltiin kuunneltu aina. Meuhkattiin jotain, että tehkää missä vittu vaan, niin me tullaan sinne katsomaan. Markkanen buukkas Carcassin sit Tuskaan ja siitä se sitten lähti. Niitä tuli lisää ja lisää ja lisää ja sitten ne teki uuden levynkin ja kaikkea tällaista. Alkoi uusi ura, vaikka Jeff oli aloittanut jo jossain virastoduuneissa.

Eli tavallaan sinua voi kiittää siitä, että Carcass soitti nytkin vielä ihan saatanan kovaa ajoa tuolla?

– No siis, me siihen yllytettiin ainakin. Bill Steer se oli kai aluperin vähän sitä vastaan, että se jää ulos, kun siitä oli tullut blues-mies. Mutta mä muistan, kun se istui meidän nojatuolissa, kuunneltiin jotain grindiä ja se oli eka vähän, että ei kiinnosta, mut sit alkoi jalka vähän heilua ja lopulta se oli silleen, et täähän on vitun siistiä kamaa!

Itsestäsi on tullut pelimusiikkimies. Kuunteletko sä koskaan vaikka To Separate The Flesh From The Bonesia?

– Itse asiassa viimeksi, kun mä kuulin sitä, niin se tuli radiosta! Kaikista maailman vittu bändeistä just se tuli radiosta. Se oli se Lasse Grönroosin ohjelma. En olisi ikinä uskonut, että se tulee radiosta. Mutta eihän ne biisit kauaa kestä, että sehän on helppoa kuunneltavaa, kun se menee niin nopeasti ohi. 

KENGURUSTA KARJALANPIIRAKKAAN

Vuonna 2026 Nicu istuu lämpimästi valaistussa studiossaan tekemässä pelimusiikkia ja Charlie makoilee tyytyväisenä miksauspöydän alla. Miehen musiikillinen CV on varsin komea ja sen skaala Kyyriasta Separeihin ja Amoista The Eternaliin on mieletön, mutta onko joku näistä, mikä sinulla selkeästi nousee ikään kuin tärkeimmäksi bändiksi, mikä sinulla on ollut? 

– No, vaikea sanoa. Ainahan sitä ajattelee, että se, mitä nyt tekee, on ainakin tällä hetkellä tärkein. Eli The Eternal ja Flat Earth on ne ykköset. Noista The Eternal on nyt se, jolla on levydiilit ja muut ja Flat Earthia tehdään ihan omakustannemeiningillä. Laitetaan biisejä ulos sitä mukaa, kun saadaan joku video tehtyä.

Puhe on vilpitöntä mieheltä, joka on ollut mukana kymmenillä kansainvälisesti menestyneillä metallialbumeilla. Vetäessäni hiljalleen takkia niskaan astuakseni takaisin sateeseen puheeksi tulee vielä The Eternalin keikat. Bändin lentäessä Suomeen jää Niculta lentopisteet saamatta, mutta suunnitelmissa se silti on. Ensimmäinen keikka julkaistiin viime viikolla.

– Kyllä se olis tarkoitus, että ensi kesänä tehtäisiin enemmänkin täällä Suomessa jotain ja mahdollisesti jossain muuallakin. Sitten meidän pitää ottaa varmaan uudet kuvat ja tehdä kaikki seuraavan levyn säädöt siinä samalla.

The Eternalilla on siis vahvasti katse jo eteenpäin. Lupaan tulla keikoille moikkailemaan. Jossain vaiheessa oli niin, että aina kun The Eternal ja Mark Kelson vierailivat Suomessa, törmäsin mieheen jossain aivan random paikoissa. Kelson naureskelikin, että ilmeisesti missä tahansa päin Helsinkiä liikkuu, niin aina kävelee Teemu vastaan. Että joko tämä on helvetin pieni kaupunki, tai sitten kaikki suomalaiset näyttävät Teemulta. Onneksi se oli tuo ensimmäinen. 

– Sehän tosiaan asui mun avovaimon vanhassa kämpässä silloin, kun se oli täällä. Nyt se on ollu jo talvella ja kesällä ja karjalanpiirakkaa menee!