Viisitoista vuotta sitten olisin tuskin tehnyt Ville Maljan kanssa haastattelua kahvilassa. Olisin varmasti vienyt tuolloisen Lapkon laulaja-kitaristin oluelle ja hän olisi muuten ollut erittäin tyytyväinen tähän valintaan.

Nyt istumme Roasbergissa. Kahvilassa, joka sijaitsee Mikonkadulla ihan Helsingin ytimessä. Malja ei kuulu enää Lapkoon. Bändi lopetti toimintansa kymmenen vuotta sitten. Nyt Malja on Moon Shot -yhtyeen laulaja. Hän julkaisi pari vuotta sitten esikoisromaaninsa. Malja toimii myös valokuvaajana. Lisäksi hän on ollut raitis jo yli 6 vuotta.

On ainakin yksi asia, joka Maljassa ei ole muuttunut noista kaukaisen tuntuisista ajoista, kun hänen elämäntapansa poikkesivat nykyisistä ja bändikin oli eri: Malja puhkuu intoa, puhuu paljon ja pyörittelee asioita isolla energialla niin monesta kulmasta, että hän selvästikin käsittelee asioita mielessään samalla, kun hän puhuu tajunnanvirtamaisesti.

Ennen kuin ehdimme edes kunnolla tervehtiä toisiamme, päädymme jo haikailemaan Maljan kanssa 2000-lukua. Siis vuosituhannen ensimmäistä vuosikymmentä. Mitä haikailemista siinä ajankohdassa on? No ainakin se, että vielä tuolloin Helsingin ytimessä sijaitsi niin iso nippu keikkapaikkoja, joista useimmissa Maljakin on soittanut tai viihtynyt.

– Nosturi, Virgin Oil, Nightlife, Stella Star, Gloria, Circus ja monet muut hienot mestat on suljettu jo aikoja sitten. Mä ehdin nauttia niistä kaikista, kun muutin Helsinkiin vuonna 2003 sen jälkeen kun olin asunut vuoden Lahdessa, missä olin hetken opiskelemassa, Malja muistelee.

– Muutin tuolloin Lönkka neljäkakkoseen, eli Hietalahdentorin kylkeen, ja sehän oli ihan Nosturin kupeessa. Mulle tulee nyt välittömästi mielleyhtymä tuolla asumisesta ja siitä, kun selasin aina Hesarin Nyt-liitteestä keikkalistaa.

– En edes tiedä, miten monta kovaa keikkaa näin Nosturissa, Semifinalissa, Gloriassa ja kaikissa näissä. Yksi mulle on jäänyt mieleen ylitse muiden. En tiedä muistaako kukaan muu edes tätä, mutta Fredan ja Annankadun kulmassa oli vanha Loose ja siinä lähellä oli joku mesta, jonka kellarissa me soitettiin Lapkon kanssa jo tosi varhaisina aikoina.

– Se oli ensimmäisen levyn aikoihin vuonna 2005. Se keikka myi loppuun. Tuo keikka oli se hetki, kun mä tajusin, että nyt alkaa tapahtua jotain. Tuolloin mä tunsin sen, että mun elämä on ollut matkalla johonkin käännekohtaan ja tämä keikka saattaa olla se käännekohta. Hauskaa kyllä, tietyllä tavalla sen jälkeen ihan kaikki muuttuikin.

Tuolloin Maljan rock-elämä toden totta alkoi. Lapkosta kirjoitettiin Suessa, Soundissa, Rumbassa ja monessa muussa paikassa, koska musiikkilehtiäkin oli tuolloin paljon. Elettiin aikaa juuri ennen somea ja älypuhelimia.

– Jengi näki toisiaan, mäkin hengasin koko ajan klubeilla ja baareissa, ja tuota kaikkea muistelee tosi romanttisesti.

– Toki tuolloin maistui myös hapan hyvää tahtia. En pystynyt olemaan esimerkiksi keskiviikko-iltaisin kotona. Mun oli pakko lähteä jonnekin päivystämään, koska missä vaan saattoi tapahtua jotain mielenkiintoista. Se oli vähän kuin FOMO ennen kuin koko käsitettä oli edes keksitty. Aina kun mä menin jonnekin, mä myös tutustuin johonkuhun. 

– Mulle on jäänyt mieleen se, kun Lapkolta ilmestyi toka levy ja oltiin julkaistu single All the Best Girls. Olin Loosessa jonain keskiviikkona ja baarimikko tuli kysymään, voinko mä heittää sen sinkun tuonne jukeboxiin. Siinä kaljaa tilatessani ja tuoppi kädessä mä olin ihan varma, että se on siinä: Tästä eteenpäin elämä on yhtä musiikkia.

Maljan elämässä on siis muuttunut ihan kaikki parinkymmenen vuoden takaiseen verrattuna, ja ei toisaalta yhtään mikään. Tämä käy yhä selvemmäksi, kun annamme hänen kertoa elämänsä seikkailusta enemmän. Elämä ei nimittäin ole ihan niin yksinkertaista, että ihminen on joko huuruinen rock-tähti tai tasapainoinen taiteilija.

Tästä tarinasta ei rock ’n rollia, alkoholia, syvää itsetutkiskelua ja koko elämän kyseenalaistamista puutu. Samalla Malja on ollut tekemässä aika montaa hyvää kappaletta ja levyä, vaikkei meinaa niistä kunniaa itselleen ottaakaan.

Pikkukaupunki täynnä todellisia tarinoita

Metalheimissa on jo lyhyessä ajassa saanut huomata, että monet suomalaiset muusikot ovat peräisin pienistä tai todella pienistä kaupungeista. Jokin pienillä paikkakunnilla on saanut ihmiset keksimään tekemiseksi musiikkia.

Maljan tapauksessa kotikaupunki oli Harjavalta, missä hän syntyi vuonna 1981.

– Mä oon nyt asunut Harjavallassa meidän kodin putkirempan evakossa ja oon huomannut, että siinä kaupungissa sijaitsee eräänlainen jana, jollaista ei ole olemassa varmaan yhdessäkään toisessa paikassa, Malja aloittaa innokkaasti.

– Okei. Yhdessä päässä on yksi Suomen suurimmista mielisairaaloista. Keskellä on yksi Euroopan suurimmista nikkelisulattamoista. Toisessa päässä on yksi Suomen suurimmista keuhkoparantoloista. Varmaan puolet kaikista Harjavallan ihmisistä ainakin oli töissä jossain näistä kolmesta paikasta. Loput olivat maanviljelijöitä tai palvelualalla.

– Harjavalta oli kuin jonkinlainen vastakohtien ja äärimmäisyyksien kaupunki. Myös sellaisessa suhtautumisessa, että sä joko olit urheilija tai sitten olit liimanhaistelija. Mitään välimallia ei muka ollut. Jossain vaiheessa mä muotoilin asian niin, että ”liimanhaistelu” pelasti mut urheilulta. Eli urheilu loppui, aloin polttaa röökiä ja harrastamaan rokkia.

Hieman aiemmin tänä syksynä Sara-yhtyeen Joa Korhonen muotoili asian niin, että musiikki pelasti hänet urheilulta. Samainen Joa mainitsi juuri Ville Maljan olevan yksi hänen sukulaissieluistaan muusikkona ja taiteilijana.

– Meitä Joan kanssa yhdistää se, että me ollaan pikkukaupungin poikia, jotka jo nuorina lähtivät sellaiselle tielle, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi johtaa tuhoon, Malja nauraa ja muistelee samalla keikkareissuja Kaskisille.

– Me ollaan tunnettu todella kauan. Mä muistan yhä monta sellaista tilannetta, kun ollaan seisottu jossain Kaskisten nuorisotalon pihalla hirveässä kanuunassa ja oltu sellaisessa tienhaarassa, joka olisi ihan hyvin voinut johtaa siihen, että elämä olisi ollut pelkkää sitä juhlimista ja dokaamista. Onneksi me valittiin edes musiikki.

– Me oltiin jo tuolloin taiteilijoita, vaikkei ajateltu asiaa niin. Mä oon huomannut nyt myöhemmin, kun eräänlainen laaja-alaisempi tekijyys on syntynyt, että mä ajattelen olevani enemmän taiteilija kuin muusikko. Mä en näe enää eroa siinä, teenkö musiikkia, kuvaanko vai kirjoitanko. Se on mulle kaikki yhtä samaa kokonaisuutta.

– Pikkukaupungin sisäinen maailma on hyvä lähtökohta tarinankerrontaan. Se on sellainen mikrokosmos, jossa kaikki tietää kaikista kaiken ja kaikkien tarinat nivoutuu toisiinsa. Niissä yksittäisten ihmisten pienen tuntuisissa tarinoissa on lopulta koko elämä. Sellaisiin tarinoihin mä pystyn itsekin samastumaan kaikkein eniten. Ne on todellisuutta.

Jotta emme jäisi ilman esimerkkiä, Malja kaivaa puhelimestaan muistiinpanoja ja kertoo olleensa haastattelupäivän aamuna vielä Harjavallassa ja käyneensä paikallisella R-Kioskilla heti, kun se avautui aamuseitsemältä. 

– Siellä istui jo paikallinen ”parlamentti” neuvonpidossa!

– Laskin siinä kahvia mukiin ennen bussiin hyppäämistä ja tämä porukka sivusi siinä jotain päiväpolitiikkaa ja Venäjä-asioita, kunnes joku äijä lohkaisi siinä, että: ”Lukot on tehty rehellisille ihmisille.”

– Kuulin vain tuon irtonaisen lausahduksen ja mun oli pakko kirjoittaa se muistiin. Jäin miettimään, että tuo on just sitä, joka oli omassakin nuoruudessa Harjavallassa bensaa liekkeihin siihen, että asioista voidaan puhua olemalla puhumatta niistä. Tuo oli erittäin satakuntalainen lausahdus. Siitä voisi tehdä biisin. Tai vaikka elokuvan.

– Tämä kertoo kaiken Harjavallasta. Mä koin ja koen yhä, että siinä kaupungissa on kaikki ainekset luovaan tekemiseen. Sun pitää vain nähdä ne ainekset sieltä olemattomuuden sisältä, jotta Harjavalta ei näyttäydy sulle kuolleena pikkukaupunkina, jossa ei muka tapahdu koskaan mitään. Siellä tapahtuu elämää ja kaikkea koko ajan.

– Voi olla, että mä olen aina nähnyt asioita, joita useimmat muut ei näe, mutta ehkä sen takia mä olenkin taiteilija.

Pienistä kaupungeista tulee Maljan mukaan usein hyviä bändejä. Hän arvelee tämän johtuvan juuri siitä, ettei siellä ole kuin vähän vaihtoehtoja sen suhteen, mitä teet ja kenen kanssa sitä teet.

– Sä oot jumissa niiden samojen soittokavereiden sekä niiden ja omien vajavaisuuksiesi kanssa, jolloin sitä yhteenhitsautumista tapahtuu ihan eri tavalla kuin silloin, kun vaikkapa basistiksi on kymmeniä eri vaihtoehtoja.

– Mä väitän, että tässä piilee myös nykyaikainen haaste. Ei bändissä olemisessa ole kyse vain soittamisesta. Siinä on kyse siitä, että siedätte toisianne vuodesta toiseen. Rock on vaillinaisuuden taidetta, bändeissä on paskoja soittajia ja niillä soittajilla on huonot hermot. Jos he saavat tehtyä asioita yhdessä, siitä voi syntyä sattumalta hyvää musiikkia.

– Pikkukaupungeissa ei välttämättä ole ketään muuta, joten jos sä katkot välit yhteen tyyppiin, niin ei ole ketään tilalle. Sitten on vaan parempi tulla toimeen. Se johtaa usein oikeastaan vaan hedelmällisiin hommiin luovuudessa.

Kolikon kääntöpuolelta löytyy se valitettava totuus, ettei Maljan mukaan 90-luvun Harjavallassa ollut levykauppoja.

– Me lähdettiin Poriin, missä oli levykauppoja, mutta se oli aina sellainen suuri projekti, koska niiden kokonaisen kahden levykaupan ja ”suuren” ja ”hälisevän” Porin jälkeen mä olin aina pitkään ihan done.

– Sieltä ostettiin se yksi tai kaksi CD:tä. Melkein kaikkia mun nuoruuden levyostoksia yhdisti se, että ne levyt jotka ovat sittemmin määrittäneet mua kaikkein eniten, ovat aluksi olleet mulle valtavia pettymyksiä.

– Toolin Aenima (1996) oli sellainen. Ensimmäisellä kuuntelulla mä kirosin, että nyt meni kyllä 120 markkaa aivan hevon helvettiin. Levyllä on jotain lapsen itkua, huminoita ja ihme venkoilua. En tajunnut biiseistäkään mitään. Mutta se ärsytti ja aiheutti niin kovan vastareaktion, että se kuitenkin kiinnosti, ja levy olikin portti johonkin uuteen.

– Tähän vaadittiin se sama homma kuin mistä puhuin pikkukaupungin viehätyksessä. Kun mä kasvoin 90-luvulla, mä olin jumissa niissä tietyissä levyissä. Ei ollut mitään suurta valinnan mahdollisuutta. Jotkin levyt tuli kuunneltua hyväksi, joistakin ei pitänyt tehokuuntelunkaan jälkeen, mutta tuolloin musalle oli pakko antaa aikaa ja tilaa.

Kuva: David Black

Humalassa menestyksestä, ja humalasta

Ei voisi olla osuvampaa, miten Malja puhuu monista myöhemmistä suosikkilevyistään siten, että hän vierasti niitä aluksi. Tiedättekö mihin bändiin tämä kuvaus sopii erittäin hyvin? Lapkoon, johon Malja kuului 20 vuoden ajan.

Kun Lapko oli isollaan 2000-luvulla, se herätti suuria tunteita rakkaudesta raivoon. Moni kuulija koki velvollisuudeksi kertoa inhostaan bändiä kohtaan joka paikassa ja kovaan ääneen. Samalla fanit ihastelivat bändiä isosti.

– Oon ollut tästä erittäin tietoinen ja luojan kiitos tuolloin ei ollut samalla tavalla somea. Oon ihan varma, että siitä ei olisi seurannut mitään hyvää, kun tiedän millä tavalla mä olisin reagoinut kommentteihin, Malja hekottelee.

– Se tuntui ihan pieneltä hypyltä Harjavallan kaduilta helsinkiläisen baarin pöytään, kun se pikkukaupungin poika minussa huomasi, kuinka häntä ylenkatsotaan viereisestä pöydästä. Sitten taas toisessa pöydässä ei todellakaan katsottu alaspäin, vaan tuijotettiin,mkun kehdattu tulla juttelemaan. Sitä ilmapiiriä piti nopeasti oppia aistimaan.

– Reaktiot oli tosi äärimmäisiä. Se oli tuon ikäiselle mulle tosi outoa. Nyt keski-ikäisenä vätyksenä mä taas haluaisin, että muhun suhtauduttaisiin tosi musta-valkoisesti. Sellainen ”semi ok 3/5” tarkoittaa vain sitä, että kaikki meni ohi.

Englanninkielisestä alternative rockista tunnetuksi tullut Lapko perustettiin vuonna 1996, jolloin Malja itse oli vasta 15-vuotias. Hän todellakaan ollut valmis bändin keulakuvaksi, vaan halusi alunperin tehdä jotain ihan muuta.

– Mun piti alunperin olla rumpali, mikä taitaa olla aina monen laulajan alkuperäinen instrumenttihaave. 

– Nämä asiat eivät ole niin kaukana toisistaan kuin luulisi, koska mä uskon, että kaikki asiat pohjautuvat rytmiikkaan. Kyse on ajoituksesta ja rytmistä. Harmoniat ja melodiat tulevat sen päälle, kun sulla on mielessä jonkinlainen biitti.

– Alunperin Jussi Matikaisen (Lapko-rumpali) piti olla kitaristi ja mun piti olla rumpali. En tiedä mitä siinä edes kävi, mutta jossain kohtaa mun käteen vaan tuli sähkökitara, Mä en edes ollut siitä kovin innoissani. Jarkko Haapala oli Lapkon esiasteen biisintekijä ja tuolloin mua ei edes kiinnostanut ne biisit, vaan ennemmin dokaaminen ja hengailu.

– Jossain vaiheessa tuo eteni siihen, että me haluttiin perustaa bändi, jossa olisivat mukana Anssi (Nordberg, basso), Janne (Heikkonen, kitara), Jussi ja minä. Meillä oli tietynlainen mielessä ihan tietynlainen tyyli vaatetusta myöten. Samaan aikaan tuli Placeboa ja vastaavia bändejä, mikä oli se lopullinen niitti sille, mihin me suunnattiin.

Taas yksi vahinkolaulaja? Viimeistään tässä vaiheessa Maljan äänestä alkoi löytyä juuri sitä kaivattua soundia.

– Alunperin mun laulaminen oli enemmän imitointia ja olin tyytyväinen, kun kuulostin ihan Placebon Brian Molkolta, Me saatiin siitä muuten aika paljon pyyhkeitäkin bändin alkuaikoina, kun se oma ääni puuttui. Sitten tuli tietysti Toolin Maynard Keenanin juttuja ja eksentrisyyttä mukaan myös mun tapaan tehdä ja olla.

– Silti, tänäkin päivänä… Se että musta tuli laulaja… En tiedä vieläkään että miksi? En voi sanoa, etten olisi tykännyt huomiosta, mutta jos mä oon porukoissa, niin kyllä mä oon silti mielummin se tyyppi, joka kuuntelee sen sijaan, että puhuisin pää punaisena, että katsokaa mua. En tunnista itsestäni sellaisia rock-nokkamiehen ominaisuuksia.

– En edes miettinyt koko asiaa Lapkon ensimmäisen viiden levyn aikoihin, ennen kuin aloin huomata, että joka toinen vastaantulija tunnisti mut kadulla. Sitten se alkoi käydä aika hurjaksi. Julkinen status nousi tosi nopeasti, mikä oli humalluttavaa jopa siitä huolimatta, että oli humalassa jo muutenkin. Mä olin kaikkien silmissä laulaja-kitaristi.

Malja sanoo hahmottaneensa Lapkon nousukiidon kunnolla vasta vuonna 2010, kun yhtye äänitti neljättä levyään A New Bohemia. Äänitykset tapahtuivat New Yorkissa syystäkin legendaarisella Woodstockin alueella.

– Mä sanoin studiossa, että nyt olis pakko saada uudet lenkkarit. Lafka järjesti mulle assarin, jonka kanssa mä lähdin ostamaan itselleni juoksukenkiä. Assari kulki mun vieressä ja etsi kaupassa mulle vielä oikean kokoiset kengät.

– Asiat eivät menneet isommaksi ihan niin kovalla vauhdilla kuin miltä tuolloin vaikutti, mutta sellaisia hetkiä oli, kun meininki vaikutti olevan isollaan. Saatettiin olla Japanissa soittamassa paikassa, joka oli ihan täynnä jengiä, bäkkärillä oli kukkia odottamassa ja tuntui kuin sua olisi palvottu kuin rock-jumalaa, mikä oli todella hämmentävää.

– Jo aiemmin Suomessa oli ihmeellinen hetki 2000-luvun puolivälin jälkeen, kun soitettiin Provinssissa isoimmassa teltassa, joka oli ihan turvoksissa jengiä. Kyllä mä tuolloin ajattelin, että nyt on jotain isoa tapahtunut.

Heti näitä muistoja hehkutettuaan Malja haluaa kertoa siitä, miten hänen mielensä toimii: Jo tuolloin, kun Lapkolla meni erittäin lujaa, hän ei keskittynyt hetkeen, vaan hänen ajatuksensa olivat aina seuraavassa asiassa.

– Se oli todella uuvuttava. Mulle ei riittänyt mitään. Mä en koskaan sisäistänyt mitään ”carpe diem” -ajattelua. Tuo ajattelutapa oli kyllä helvetin kovaa eteenpäin ajava voima, mutta myös todella paljon lannistava taakka.

– Mitä mä oon tuosta oppinut on se, että onnellisuus tai täyttymys saavutetaan oikeasti siinä prosessin aikana. Sen tekemisen eri vaiheissa. Mä oon oppinut aistimaan Moon Shot -biisejä tehdessä, että paras hetki on oikeasti se, kun biisi ei ole vielä edes demo, se on olemassa vasta meidän päissä ja me tiedetään, että se tulee toimimaan.

– Tuolloin kyse ei ole musta. Kyse on jostain pyhästä lähetyksestä, mikä mulle on jostain annettu toimitettavaksi ja mä voin vaan tolkuttaa itselleni, että vittu Malja älä mokaa tätä. Se saattaa olla vaikka joku kertsi, joka tuntuu maailman parhaalta. Tuollaisia hetkiä kun olisi osannut vaalia jo Lapkon aikaan, niin olisin ollut paljon onnellisempi.

– Lapko-aikana alkoi nopeasti ajatella menestymistä ja kehumista. Asioita ajoi liikaakin eteenpäin ulkoiset asiat. Nyt mun tekemisessä on kyse vilpittömyydestä. Mä oon nöyrä sille ajatukselle, että mä vaan toimin sellaisen käsittämättömän energian liikenteen ohjaajana. Sillon kun olin aina kaljapäissäni, en osannut keskittyä tällaiseen.

Hirveää draivia ja suuria vastavoimia

Miten Harjavallassa kasvanut porukka nuoria muusikoita voi päätyä useampaan otteeseen Amerikkaan äänittämään levyjä ja tekemään kiertueita kaikkialla idästä länteen? Kyse on Maljan mukaan kaoottisesta sattumanvaraisuudesta. 

Lapko rakennettiin jo aikoinaan niistä tyypeistä, jotka oli tuolloin saatavilla, eikä ollut mitään takeita siitä, miten kukin heistä ottaisi mahdollisen menestyksen vastaan, miten he sitoutuisivat bändiin tai tulisivat toimeen keskenään.

– Mulla on bändin parhaiden hetkien ohella ihan yhtä vahvana muistona mielessä se, miten usein ja miten rajusti me otettiin vaikkapa Jannen kanssa yhteen, Malja pyörittelee päätään muistellessaan bändin kontrasteja.

– Kerran me tapeltiin niin lujaa, että Anssi, joka on aina ollut herkempi tyyppi, meni makaamaan treeniksen lattialle basson päälle, koska se ei pystynyt tekemään mitään muuta. Tuollaisissa tilanteissa me mentiin niin pitkälle, että yksi tyyppi bändistä ei pystynyt enää käsittelemään sitä mitenkään, sen mitta tuli täyteen ja se meni vaan lukkoon.

– Parhaimmillaan me mentiin Lapkossa hirveällä draivilla samaan suuntaan, mutta sitten kun ne energiat osui vastakkain, niin se tapahtui ihan yhtä voimakkaasti. Mä olin meistä eniten sairastunut kunnianhimoon. Se oli yksi Lapkon rikkovista voimista, kun mulle ei mikään ollut tarpeeksi ja aina olisi pitänyt olla jotain enemmän.

– Mun olisi pitänyt osata pysähtyä. Mä en osannut olla oikeasti läsnä siinä bändin maailmassa. Mä mietin Lapkoa liikaa työpaikkana, jossa on excelit jiirissä, osakeyhtiö tekee osavuosikatsaukset ja aina rikotaan jotain ennätyksiä kuin me oltaisiin joku firma. Mun olisi vaan pitänyt osata antaa managementille enemmän vastuuta.

Riitelivätkö Lapkossa ihmiset vai asiat? Kun Malja miettii tätä, palaamme jälleen siihen pisteeseen, että bändi todella oli peräisin pienestä kaupungista ja lopulta sen jäsenet olivat vauhdilla elämässä eteenpäin menneitä pikkupoikia.

– Meillä ei ollut sellaisia sosiaalisia taitoja erottaa asioita tai ihmisiä. Meillehän siis ehdotettiin levy-yhtiön toimesta jossain kohtaa, että pitäisikö meillä olla ammattiauttaja jeesaamassa, eli meininki on ollut melkein Metallicaa.

– Me ollaan hyvissä väleissä Lapkon tyyppien kanssa. Mä oon Anssin tyttären kummisetä ja ollaan muutenkin nähty ja juteltu asioista. Meillä on edelleenkin samat erimielisyydet, eli kyse ei ollut bändiaikoina hetken mielenjohteesta, vaan me katsottiin asioita aika eri vinkkelistä. Nyt me sentään ymmärretään, että kyse ei ollut mistään henkilökohtaisesta.

Ei unohdeta sitä, että Lapko saavutti suomalaisella musiikkikentällä melko ainutlaatuisen aseman: Se oli oli vuosikausia sekä yleisön että kriitikoiden suosikki. Bändi veti keikoilleen runsaita määriä yleisöä ja samalla sen albumeista tuli listaykkösiä, mutta myös Emma-palkintoja ja kovia levyarvioita tipahteli tasaisesti.

Suurin saavutus tässä yhtälössä on se, että Lapko teki tämän kaiken lopulta tinkimättä omista periaatteistaan.

– Portinvartijoiden mielestä me varmasti saatiin ihan liian paljon ja todellakin liian aikaisin, Malja sanoo.

– Sanoisin, että meidän suurin hitti oli meidän logo. Se logo herätti paljon sellaisia ”kuulematta paskaa” -asenteita. 

– Vuoden tai parin sisällä mä oon kuunnellut Lapko-katalogia läpi aina välillä. Meillä on muutama sellainen levy, jotka ovat eittämättä olleet aikaansa edellä. Varsinkin A New Bohemia (2010) oli sellainen. Sen olisi pitänyt ansaita aivan vitusti enemmän huomiota kansainvälisesti. Siinä oli niin moni asia niin hyvin kohdallaan jopa mun mielestä.

– Siinä oli hyvää yritystä ja me oltiin kyllä joka paikassa, mutta bändin oma umpimielisyys haittasi kaikkea. Jos me mentiin vaikkapa musamessuille, me vedettiin keikka ja painuttiin bäkkärille dokaamaan, eikä me menty mihinkään minglaamaan. Se olisi meidän mielestä ollut noloa. Me kuviteltiin jo olevamme oikeasti iso bändi.

– ΓΟΛΕ-albumi (2011) on myös sellainen, että siinä todellakin oli kansainvälisen tason hetkiä, ja me oltiin varmaan koko ajan vähän kuin yhden hyvän säkän päässä jostain isommasta. Me ei osattu tarttua momentumiin, vaikka se oli ihan käsin kosketeltavissa. Sitten toisaalta taas, ehkä meiltä lopulta kuitenkin puuttui SE tai NE biisit.

Itselleen naureskeleva Malja lisää tähän, että tätä nykyä Moon Shotin kanssa kiertäessään hän saattaa törmätä musiikkialan ihmiseen Euroopassa ja päätyä juttelemaan myös Lapkosta. Näiden keskustelujen aikana tulee vastaan Maljan mennyt päihteisempi elämäntapa, johon palaamme myös tässä haastattelussa hieman tuonnempana.

– On mulle tultu sanomaan, että joo, hei, mehän tehtiin sillon Lapkon aikana juttuja kimpassa. Mä ihmettelen, että ei ole kyllä hajuakaan. Sitten olen saanut vastaukseksi: ”Niin. Sä et varmaan muista.”

– Me ollaan vaan oltu niin pihalla. Ihan vitun sekaisin. Selvinpäin me ei olla oikein ymmärretty, että missä mennään tai missä pitäisi mennä, mutta suuren osan reissuista ollaan myös oltu aika kosteissa merkeissä.

– Jos tuolloin vaikka minussa itsessäni olisi ollut edes vähän enemmän markkinamiestä tai edes tolkun läsnäoloa, niin olisi voinut tapahtua vielä paljon enemmän. Mutta ei. Meillä ei ollut mitään suunnitelmaa. Ei sellaista manageria joka olisi hoitanut noita asioita. Kyllä ihmiset teki parhaansa meidän eteen, mutta ei me ehkä oltu kenenkään prioriteetti.

– Sitä olisi ehkä pitänyt osata vaatia enemmän. Samaan aikaan oli kuitenkin bändejä kuten Rubik, Disco Ensemble ja Damn Seaqulls, jotka ehkä teki tietyt asiat paremmin kuin me ja vähän vähemmän sekoillen kuin me.

Kuin Lapko-aikoja summatakseen Maljalle on silti selvää, mikä on se bändin elämään jäänyt perintö.

– Siis hyvä asia tässä kaikessa kertomassani on se, että meidän musa on yhä osa ihmisten elämiä. Sehän tässä kaikkein tärkeintä on. Kaikki mitä meille sattui tai ei tapahtunut on lopulta aika toissijaista tuohon verrattuna.

Kuva: Marek Sabogal

Valokuvaaminen lääkkeenä egon kasvamista vastaan

Samaan aikaan kun Lapko teki nousuaan, Malja suuntasi myös toista harrastusta kohti, josta siitäkin tuli hänelle lopulta ammatti: Hän opiskeli jo 2000-luvulla valokuvaamista ja on sittemmin paneutunut siihen vieläkin enemmän.

– Alunperin homma meni niin, että mä menin lukioon, eikä siitä tullut hevon helvettiä. Olin röökipaikalla ja sanoin, että ei, en jaksa, tämä ei ole mun juttu, Malja muistelee nyt tätä ”elämänsä toista uraa.”

– Mä olin tienhaarassa, jossa vaihtoehtoina oli, että joko menen ammattikouluun ja musta tulee kirvesmies tai sitten mä menen taidekouluun. Enkä vieläkään tiedä, miksi menin taidekouluun?

– Herra Ylppö oli taidekoulussa. Maj Karman Kauniit Kuvat oli jo olemassa, ja heillä oli menossa hyvää nousua. En tiedä vaikuttiko asia siihen, mutta menin lukemaan itseäni graafiseksi suunnittelijaksi. Valmistuin, menin sivariin ja kun olin sivarissa, Lapko-basisti Anssi pääsi TAIK:iin lukemaan graafista suunnittelua, ja oli muuten siinä ihan vitun hyvä.

– Mä mietin, että jos mun pienestä ystäväpiiristä ensimmäinen samalle alalle mennyt on heti parempi tässä hommassa kuin minä, niin oonko mä tässä kovin hyvä? Myöhemmin on tullut ilmi, että Anssi todellakin oli hommassaan poikkeuksellisen hyvä ja tekee sitä edelleen, mutta tuolloin ajattelin, että ei, mä lopetan graafisen suunnittelun.

– Sitten ajattelin, että mä rupean valokuvaamaan. Ei mulla edes ollut tuolloin kuvaamiseenkaan mitään hirveän suuria intohimoja. Kouluun oli vaikeaa päästä ja ajattelin, että jos pääsen sinne, niin mä olen cool. Siinä se. 

– Hain sinne pari kertaa, pääsin sisään ja kahden vuoden opiskelujen jälkeen Lapko breikkasi sillä tavalla, että muuan vieraileva opettaja sanoi: ”Ville hei, tää koulu pysyy täällä, mutta tällainen juttu tapahtuu vain kerran.”

Tässä välissä kului Maljan mukaan aikaa kolme, neljä tai jopa viisi vuotta, kun hän teki musiikkia ja kiersi Lapkon kanssa, kunnes hän oli kuitenkin sitä mieltä, että haluaa hakea itselleen paperit käteen koulusta.

– Suoritin kaikki rästiin jääneet kurssit ja tuolloin tapahtui jotain. Olin ehkä kasvanut sen verran, että tajusin miten kivalta tuntuu olla katsojana katsottavana olemisen sijaan. Olin tehnyt jälkimmäistä jo 25-vuotiaana aika paljon.

– Tuolloin mulle alkoi tulla ensimmäisiä järkeviä ajatuksia. Mä aloin ymmärtää, miten paljon katsomalla ihmistä voi oppia itsestä. Joku mestari sanoi mulle, että jokainen valokuva, jonka sä otat toisista, on muotokuva susta itsestä. 

– Jos sä haluat hiljaisia ja sisäänpäin kääntyneitä kuvia, sun pitää mennä siihen tilanteeseen hiljaa ja sisäänpäin kääntyneenä. Jos haluat räiskyviä ja eläväisiä kuvia, sun pitää mennä siihen valokuvaustilanteeseen sellaisena.

– Valokuvaaminen on lopulta aika sama asia kuin artistina oleminen. Mun kuvaaminen nykyään tummahkoja muotokuvia. Oon miettinyt, että on se aika makeeta, että mulle maksetaan siitä, kun mä katson jotain tyyppiä. Se on aika sama asia kuin olla laulajana, ja ihmiset maksavat mulle siitä, että kerron heille miten maailman koen.

– Kuvaamisesta tuli mulle myös vastalääke egon kasvamiselle. Mun nähdäkseni sä et voi ottaa onnistunutta ja vahvasti latautunutta muotokuvaa, jos sä et ole kiinnostunut siitä sun kohteesta. Jos sä ajattelet kuvatessasi vain itseäsi ja sulle on tärkeintä, miten sä itse näyt siinä kuvassa, et sä pysty ihan oikeasti olemaan läsnä kuvaamisessa.

Vaikka Malja sanoi aiemmin, että suhtautuu valokuvaamiseen ennen kaikkea vuorovaikutuksellisena tilanteena, hän hymyilee lopulta kaikesta tästä puhuttuaan, että pitää kyllä myös kameroista ja valokuvausvälineistä.

– Valokuvaamiseen liittyy aina ihan vitun kalliita vermeitä ja se on kuitenkin enemmän ja vähemmän laiteharrastus, koska jos sulla on ihan viimeisen päälle kamat, niin sä pääset jo aika pitkälle… mutta et ihan maaliin kuitenkaan.

– Aikoinaan mä lähdin koulusta kesken kaiken myös siksi, koska mä olin sitä mieltä, että valokuva epäonnistuu aina. Siinä on kompositio, asento, valaisu ja ajoitus. Jokin on aina päin vittua. Mä en kestänyt tuota nuorempana. Turhauduin, kun kuvista ei tullut sellaisia, mitä mulla oli mielessä. Mulla teknistä valmiutta tai pitkäjänteisyyttä.

– Kuvaaminen oli mulle pitkään sitä, että petyin aina tulokseen. Nyt kun on tullut kilsoja tähän, niin oon ymmärtänyt, ettei valokuvaaja ole koskaan valmis. Valokuvaaminenkin on eräänlaista keskeneräisyyden taidetta. Tuossa mielessä siinä ei ole sijaa egolle. Juuri tuossa mielessä valokuvaaminen on ollut mulle niin tärkeä harrastus ja työ.

Nyt Malja on puhunut jo kahteen otteeseen Lapko-aikaisesta egon pullistumisesta. Eli voidaanko puhua jopa kusen päähän nousemisesta? Aihetta ei voi mitenkään sivuuttaa. Eikä Malja yritäkään piilotella asiaa.

Joten onkin täysin luonnollista loikata valokuvaamisesta siihen, mitä vastaan kuvaaminen on Maljalle vastalääkettä.

– Sekoilu oli pahimmillaan sitä, että heräsin aamulla ego pulleana, mutta illalla se oli vielä turpeampi. Sain buustausta kaikkialta. Mä olin 26-vuotias, kun Lapkon Young Desire (2007) ilmestyi. Mä sain kokea isoja asioita juuri sellaisessa iässä, kun se tuntui kaikkein parhaimmalta ja kun sitä oli valmis ottamaan vastaan niin paljon kuin ikinä irtosi.

– Kaikki se huomio oli huumaavaa. Tajusin, ettei mun tarvitse jonottaa mihinkään. Eikä aina edes maksaa. Jengi oli aina hyvällä tuulella kun olin paikalla. Siinä oli uhkana jäädä sen hahmon vangiksi. Olla se sirkuksen surullisin hahmo, eli klovni. Tuolloin oli sellaisia hetkiä, että aina kun avasi nuorisokanavan, sieltä tuli meidän biisi. Olin kaikkialla.

– Kyllä tuo vaikutti siihen, että aloin ajatella kaiken olevan helppoa ja itsestäänselvää. En uskonut, että kukaan veisi sitä pois. 2010 jälkeen Lapkon meno alkoi hälvetä. Se ensimmäinen kankkunen paljasti sen, että nyt aletaan maksaa oppirahoja. Kaikkia ei enää kiinnostanutkaan. Liput eivät liikkuneet. Mua ei enää revittykään joka paikassa.

– Se loppu tapahtui yhtä nopeasti kuin se nousukin. Tilillekään ei tullut enää samaan tapaan rahaa kuin ennen. Voin sanoa, että tuollaisessa vaiheessa valokuvaaminen oli tärkeä ankkuri ja maadoittaja, miten asian ikinä muotoileekin.

Yhdessä hetkessä Malja oli ollut loppuunmyydyillä keikalla Lapkon kanssa. Seuraavassa hetkessä hän löysi itsensä valokuvaamassa kauneusmessuilla tai vaikka Helsingin Itäkeskuksessa kuvaamassa ihmisiä.

– Pysäyttelin ohimeneviä ihmisiä ja kyselin, että saako susta ottaa kuvan ja siinä kohtaa sen huomasi, että kolikko kääntyi aika nopeasti. Mä olin ollut pitkään kuvattava ja nyt olinkin kuvaaja.

– Nöyryyden opettelu tuli valokuvaamisen kautta kuin avari päin kasvoja. Musta tuntuu, että nyt Moon Shotin kautta mä oon saanut eräänlaisen uuden mahdollisuuden artistiudelle, mutta en tiedä olisiko se ollut mahdollista, jos jalat eivät olisi tässä välissä palanneet maahan korkean pudotuksen jälkeen.

Kuva: Pekka Koret

Biisi ja dialogi ovat kuninkaita

Moon Shot -bändi sai alkunsa Helsingissä vuonna 2019. Bändin muodostavat Maljan ohella entiset Disco Ensemble -jäsenet Jussi Ylikoski (Kitara) ja Mikko Hakila (Rummut), sekä Children of Bodom -basisti Henkka Seppälä.

Kovia nimiä? Tunnettuja muusikoita? Kyllä, mutta jos Malja viittasi aiemmin egoiluun, niin Moon Shotin kohdalla hän totesi haastattelussani jo muutamia vuosia sitten, että Moon Shot -bändin kohdalla biisi on kuningas.

Nyt hän on valmis viemään tätä ajatusta jopa vielä pidemmälle. 

– Yhtenä yönä tässä taannoin mä pohdin sitä, mihin Moon Shot on menossa. Mä kirjoitin mun muistikirjaani, että antaa biisien viedä. Se on helpottava ajatus, ettei tässä kaikessa ole kyse musta.

– Mä olen nyt vain se hahmo, joka on bändin keulilla, mutta kyse on siitä lähetyksestä, jonka tämä porukka luo ja jonka mä toimitan perille. Tämä liittyy myös omaan skarppailuun elämäntapojen ja päihteiden suhteen. Mun suurin velvollisuus tällä hetkellä on pitää itseni kunnossa, jotta mä voin vetää eteenpäin sitä rekeä, missä ne biisit ovat.

– Jos ihmisiä vituttaa mun lärvi väärällä tavalla tai jos mä olisin ihan tolkuttomassa humalassa, biisit eivät pääsisi mihinkään. Nyt mä oon valmis tekemään sen, mitä nämä biisit vaativat. Nuorempana mä en ollut siihen valmis.

– Jos kakkoslevyn aikoihin periaate oli, että ”biisi on kuningas”, niin nyt mun mielestä dialogi on kuningas.

Nuorempana bändin perustaminen voi joskus olla helppoa. Kootaan porukka, treenaillaan, tehdään biisejä, äänitetään demo, saadaan levytyssopimus, julkaistaan levy, tehdään keikkoja ja pian vain ajaudutaan asiasta toiseen.

Kun bändiä alkaa perustaa 38-vuotiaana, kuten Malja teki Moon Shotin kanssa, huoleton heittäytyminen on vaikeampaa. Miten on edes mahdollista olla odottamatta mitään, kun kaikki virheet ja huumat on jo kerran koettu?

– Mä olen ollut onnekas siinä, että mä olen saanut aina tehdä töitä itseäni parempien muusikkojen, tuottajien ja ammattilaisten kanssa. Oon saanut myös huomata, että koko tuon työryhmän kuratointi on tärkeintä mitä on. Jussi on ollut Moon Shotissa tuo kaikkea eteenpäin ajava voima ja mä olen oppinut Jussilta todella paljon.

– Jussi on biisinkirjoittaja, mutta toimii myös tuottajana. Kun Jussi tekee mulle jonkin raidan, mä teen siihen lyriikat ja laulusovitukset, mutta Jussillahan on jo seuraavaksi tuottajan hattu päässä. Tuossa vaiheessa Jussi ikään kuin unohtaa sen muusikkoutensa ja sanoo mulle tuottajana asioita, minkä jälkeen Jussi palaa taas muusikoksi.

– Kun tuohon yhtälöön on tuotu vielä (Toolin, Musen ja The Smashing Pumpkinsin kanssa työskennellyt) tuottaja David Bottrill ja pääsen käymään vielä senkin kanssa dialogia, niin mä oon isossa karkkikaupassa siinä vaiheessa.

Malja nauraa, että hänen suhtautumisensa tuottajiin ja ylipäänsä tekemiseen oli Lapko-aikoina ihan erilaista.

– Mä en tajunnut keskittyä mihinkään, mä en tajunnut fiilistellä mitään ja kun me työskenneltiin tuolloinkin Bottrillin kanssa, niin mä olin sitä mieltä, että mitä vittua? Tää tyyppi vaan kiusaa mua koko ajan?

– Muistan kun istuttiin Putte’sissa Helsingissä ja Bottrill kuittali siellä mulle, että toi oli muuten Ville sun kolmas tuoppi tänä iltana ja huomenna pitäisi laulaa, että lähde vittuun täältä. Mun uhma oli tuolloin sitä luokkaa, että mähän vedän ihan miten monta tuoppia mä haluan. Bottrill pisti vastapalloa, ettei hän matkustanut Suomeen asti tällaista varten.

– Nyt 10 vuotta myöhemmin mun ajatusmaailma on ihan erilainen. Mä oon kuin eri tyyppi. Nyt mä lähinnä toivon, etten itse kuse tätä asiaa, kun me saadaan Moon Shotin kanssa tehdä näin hienoja levyjä hienolla porukalla.

Ettei Maljankin tapaus olisi kyse ihan pienen pienestä huijarisyndroomasta? Moon Shotin tuore Thunderlust -albumi on kuitenkin kaikilla tasoillaan poikkeuksellisen vahvaa alternative rockia, ja Maljalla itsellään on tässä iso rooli.

– Nyt saattaa jää ratista vähän jalkojeni alla, mutta voisiko olla niin, että sen tietynlaisen huijarisyndrooman sisäistäminen on jopa tällaisen pitkän uran salaisuus? Malja kysyy.

– Tottakai itsensä kyseenalaistamisessa voi mennä liian pitkälle, mutta mä oon elämäni aikana tavannut todella monta omalla alallaan aivan vitun menestyksestä ihmistä, joilla on loppujen lopuksi ollut aika heikot lähtökohdat siihen omaan asiaansa, mutta sehän ei tarkoita sitä, etteikö se homma voisi toimia.

– Jos mietitään vaikkapa suomalaisia mieslaulajia, minut itseni mukaanlukien, ja mietitään meidän teknistä taitotasoa, niin sehän on aivan äärimmäisen alhainen. Joskus tuntuu jopa siltä, että suomalaiselle laulajalle se tekninen taito on jopa uhka. Me ollaan niin teksti- ja tulkintakeskeisiä, että sitä ei pidä mennä sotkemaan teknisella briljansilla.

– Mä haluaisin nousta barrikadeille tämän asian suhteen. Se kertoo meinaan taiteen tekemisestä jotain, että nykymaailma ajaa meitä siihen, että jos sulla on jonkinlainen tekninen puute tai sun luomukset eivät ole sellaista tasaista teflonia, niin se on virheellistä. Kaikki pitäisi vetää jonkinlaisten filttereiden läpi.

– Mä joudun itsekin taistelemaan sitä vastaan, ettei mun ajattelu muutu ikään kuin toksisemmaksi sillä tavalla, että kaiken pitäisi olla kiillotettua ja täydellistä. Tuollainen ajattelumaailma meinaa väkisinkin juurtua meidän ajatuksiin.

Vaikka Malja sanoo näin, hän kokee että suomalaisessa musiikissa tilanne on ollut myös inhimillisempi tällä saralla.

– Ihmiset ovat kiinnostuneita haavoista. Se on se juttu. Jos mietitään suomalaisia laulajia, kuten Putro, Ylppö, Yrjänä, Martikainen, Rautiainen tai vaikka Hynynen, he ovat kaikki aika järjestään ”huonoja” laulajia, mutta ovat hyviä juuri siksi. Biisi, tarina ja tulkinta merkitsevät eniten. Sitä mekin Moon Shotissa loppupeleissä tehdään.

– Me ei uskota siihen, että jos haluaa tehdä hyvää rockia, niin se ei saisi olla hyvin tuotettua. Ihmisyys voi kuulua hyvä soundiseltakin levyltä. Tätä tapahtuu onneksi maailmallakin. Mä huomasin tämän viimeksi, kun Linkin Park sai uuden laulajan ja he julkaisivat uuden levyn, niin sehän oli aivan saatanan hyvä.

– Mä ihmettelin sitä, että sillä levyllä oli ison tuotannon alla aika käppäiset soundit. Mutta niin Linkin Parkilla on aina ollut esimerkiksi rumpusoundit vähän käppää. Niiden tapauksessa se hyvä soundi tulee siitä, miten hyvin soitettuja ne levyt ovat. Kaiken taustalla on orgaanisuutta. Siihen päälle tulee se kiiltävä kuorrutus, ja se kokonaisuus toimii.

– Tuollainen maailma hengittää, kun siellä ison tuotannon seassa on kuitenkin ihminen. Kyllä me halutaan että Moon Shotissakin on aina se ”luomusydän” kaiken seassa. Ihan ihan sitä myöten, että vaikka biisi olisi miten iso, niin lyriikoissa voi olla todella herkkiä ja intiimejä tulkintoja, jotka lävistävät kuulijan, vaikka tuotanto olisikin isoa.

– En mä olisi tällaiseen itsereflektointiin pystynyt tai kyennyt edes kirjoittamaan tällä tavalla niinä menneinä aikoina, jolloin mulle tärkeintä oli ennemmin se, että miten isoihin juttuihin tämä johtaa ja miten isot juhlat tästä seuraa. Nyt kun mä mietin mieli kirkkaana näitä energioita ja tätä musaa, niin en mä enää roiski asioita menemään.

Kuin tällaisen itsereflektoinnin loppukaneettina Malja naureskelee nuorelle itselleen ja nuorille Lapkon tyypeille.

– Joskus ihan Lapkon parhainakin aikoina musa-alan tyyppi saattoi tulla sanomaan meille, että teillä on ihan helvetin hyviä biisejä, mutta miksi te aina pilaatte ne? Miksi siellä on aina jokin kohta, joka ei yhtään kuulu siihen biisiin tai on muuten vain paska? Kyllä mä nykyään haluan, että joku jopa ymmärtää sen, jos mulla on jotain sanottavaa.

– Tuossa on se vaara, että joku nauraa mulle, kun se mun biisin sanoma on ihan korni tai hölmö, mutta nyt kun mä en ole siellä huuruissani huitomassa joka suuntaan, mä olen valmis ottamaan tuon riskin sen oikean yhteyden eteen. Moon Shot -biisit ovat hyvin keskittyneitä, mä olen keskittyneempi ja ehkä se saa kuulijankin keskittymään.

Kuva: Sanna Pelkonen

Maanista juomista ja maanista juomattomuutta

Malja ja päihteet, eli toisin sanoen pakollista rimmausta käyttäen Malja ja kalja, ovat tulleet kuluneen puolentoista tunnin keskustelun aikana esille niin monta kertaa, että siihen on palattava vielä ihan tosissaan.

Varsinkin kun kaikki liittyy kaikkeen. Malja raitistui yli 6 vuotta sitten. Tämä mahdollisti sen, että hän kirjoitti aihetta koskettavan kirjan Valkoinen risteys (Gummerus, 2025). Romaanin kirjoittaminen taas vaikutti Maljan mukaan ihan suoraan siihen, miten hän muuttui tekstittäjänä tultaessa Moon Shotin uuden albumin kirjoitusvaiheeseen.

– Mulla oli hyvä ja ihan armoton kustannustoimittaja, joka laittoi mut sellaiseen prässiin, jota mä en olisi aikoinaan kaljapäissään todellakaan sietänyt tai kestänyt. Mua todella haastettiin tekstittäjänä.

– Jokainen biisihän on kuin kirjan sivu. Se pitää toimia. Mulle tuli proosan tekemisen kautta itsevarmuutta tekstittäjänä. Se oli raskas projekti, koska kirjaa tehdessä mä taistelin kaikkien mun demonieni kanssa. Nyt Moon Shotia tehdessä oon saanut huomata, että ne taistelut todellakin kannatti käydä ja niistä oikeasti oppi jotain.

Vaikka Malja puhuukin nyt siitä, millä tavalla hänen elämänlaatunsa on parantunut ja mitä asioita hän on kyennyt tekemään raitistumisensa jälkeen, on hän alkoholista puhuessaan kuitenkin erittäin poikkeuksellinen tyyppi.

Malja ei demonisoi alkoholia. Itse asiassa hän ylistää suurta paloa silmissään sitä, miten siistejä asioita päissään tapahtui. Hän ei toisaalta myöskään romantisoi alkoholia. Tuskin hän muuten olisi sen käyttämistä lopettanutkaan.

– Tämän kuuden vuoden ja yhdeksän kuukauden aikana, kun olen ollut alkoholittomalla, ei ole kulunut päivääkään, kun mulla ei olisi ollut ikävä tätä kaveria, joka olo aina läsnä mun elämässä, Malja sanoo.

– Alkoholin suloisuus ja sen lämmin syli eivät ole menettäneet tenhoaan eivätkä taikaansa. Humalassa oleminen on yhä mun mielestä melkein parasta, mitä ihminen voi tehdä. Samalla se siivittää muihin ihmeellisiin asioihin.

– Ongelma on se sama kuin mun elämässä monessa muussakin asiassa, eli koska mä olen kunnianhimoinen innostuja, niin alkoholinkaan parissa mikään määrä hauskaa ei riittänyt. Tämä liittyy siihen, että haluan aina enemmän ja aina uutta, ja haluan ylläpitää sellaista kollektiivista yläporetta, joka syntyy siitä, kun kavereiden kanssa otetaan vielä yhdet. Ja vielä yhdet. Ja vielä yhdet.

– Siihen hykerryttävään tunteeseen ei tarvita edes sitä, että jo otetaan. Paras osuus on se, kun tietää että ihan pian on sitä saatanan kivaa tiedossa. Se sellainen tunne, kun synapsis napsaa sun suussa ja pää on ihan sekaisin jo siitä ajatuksesta, mitä tulee tapahtumaan. Mä olin jo yläasteella sellainen, että jos mä tiesin, että pian ollaan lähdössä dokaamaan, niin mun paita oli ihan märkänä hiestä, koska olin niin fiiliksissä siitä, että pian vittu sekoillaan.

Tästä on paasaus kaukana. Malja ei puhu lainkaan samalla tavalla kuin monet raitistuneet ihmiset, joista tulee kuin ihan erilaisia kiihkoilevia pastoreita uuden elämäntapansa myötä. Malja löytää silti asiasta myös vakavan puolen.

– Mun isä on alkoholisti, tai siis oli, ja mulla on tullut se verenperintönä, eikä se ole mikään salaisuus, Malja jatkaa.

– Eräs toimittajakaveri tapasi sanoa mulle, että hän tykkää kyllä lähteä mun kanssa kaljoille, mutta kokee itsensä täysin voimattomaksi, kun näkee että kolmen tuopin jälkeen sillä ei ole yhtään niin hyvä olo ja meno päällä kuin mulla on. Joillakin se alkoholi vaan menee NIIN lujaa nuppiin ja sellaisella tavalla, etteivät muut pysy siinä mukana.

– Jossain vaiheessa mä tajusin, että mulle tulee alkoholista niin vitun hyvä ja kuolematon olo, että jos mä en halua tehdä sitä ”päivätyönäni”, niin mun on pakko tehdä sille asialle jotain. Mä veivasin sitä vuositolkulla, yritin löytää järkeviä määriä tai tein itselleni eri sääntöjä, mutta ei siitä mitään tullut. Se oli pelkkää itselleen valehtelemista.

– Loppujen lopuksi mä kyllästyin siihen kaksilla rattailla ajamiseen. Mun läheisissäni alkoi näkyä se, että tämä mun juttu alkaa mennä ihan päin vittua. Sitten se oli helppo ratkaisu, koska mun kohdalla homma kärjistyi sellaisiin pisteisiin asti, että mä tajusin joko lopettavani tai sitten menettäväni henkeni. Se oli aika yksinkertaista.

Malja ei myöskään peittele sitä, että häntä ärsyttää suunnattomasti sellaiset alkoholin käyttämisen lopettaneet ihmiset, jotka kasvattavat samantien jonkinlaisen oikeamielisyyden sädekehän päänsä päälle.

Jopa silloin kun lopettamisesta on kulunut vasta vähän aikaa, eikä lopettamisen haasteita ole vielä edes ylitetty.

– Sitten hehkutellaan, miten hyvin voidaan, kuinka käydään kuusi kertaa päivässä lenkillä, painoa on lähtenyt, iho näyttää paremmalta ja tapetitkin vaihtuivat kotiin itsestään… Tuo kaikki on ihan silkkaa illuusiota.

– Joo, kyllä, sieltä tulee se kuherruskuukausi, joka on kuin eräänlainen selvänä olemisen nousuhumala. Se menee aika nopeasti ohi. Sitten se tyhjyys vasta tulee. Että mitä mä teen, kun multa on viety mun paras kaveri? Se on se, mille mä haluan antaa kasvot, että se vitutus ei ole kadonnut multa vieläkään mihinkään edes kaikkien vuosien jälkeen.

– Se on vain muuttanut muotoaan. Nyt mä teen ihan maanisesti asioista, koska mun on purettava se sama energia johonkin muuhun kuin humalasta nauttimiseen. Se on ihan kiva asia, mutta tästä päästään taas siihen, että nyt mä työstän sitä ongelmaa, ettei mulla ole vapaa-aikaa ollenkaan, koska mä teen ihan koko ajan jotain.

– Krapula oli oikein hyvä perusteltu syy olla tekemättä mitään. Krapulassa sä olit jo tuhonnut itsesi ja yritit vain minimoida vahingot. Menit lämpimään suihkuun, söit pizzaa ja katsoit paskaa telkkarista, eli toisin sanoen palauduit ja lepäsit, koska ei krapulassa kyennyt muuhun. Kun krapulaa ei ole, mä koen velvollisuudeksi tehdä jotain koko ajan.

Aikoinaan alkoholin ottamisen aikoina Malja sanoo kärsineensä raastavista, itseään syyllistävistä morkkiksista, kun hän ei kyennytkään joka asiaan jopa päiviä tai puoli viikkoa kestäneiden krapuloiden aikana. 

– Nyt se sama tunne ryömii yhä päähän ja piiskaan itseäni, vaikka en olekaan krapulassa, koska mulle ei riitä mikään.

– Mikään määrä työtä ja kunnollisuutta ei riitä. Aina pitää olla jotenkin parempi. Sanotaan sitä nyt vaikka ”yliminäksi”, jota tuijottaessani mä koen vain riittämättömyyttä. Skarpattuani ja lopetettuani juomisen mulla ei ole mitään tekosyitä olla tekemättä jotain koko ajan. Välillä oikein toivon, että voisi olla vaikka edes krapulassa dokaamatta yhtään.

– Kyllä mä kyselen itseltäni koko ajan, että tarvitseeko mun tehdä näitä levyjä, keikkoja, kirjoja ja valokuvaamisia koko ajan ollakseni hyvä ihminen? Voisinko mä joskus saavuttamaan sellaisen tilan, jossa mä vaan istun saunassa ja koen olevani ihan hyvä ihminen tekemättä mitään? Se on jotenkin hirveän dramaattinen tunnevyöry päässä.

Tästä päästään erääseen ihan tiettyyn pointtiin, jota Malja haluaa ihan erityisesti alleviivata myös muiden puolesta.

– Mä luulen, että just tossa kohdassa, kun se riittämättömyys saavuttaa huippunsa, moni alkaa dokata uudelleen.

– Kun ihminen tajuaa, että ei tämä olekaan se ratkaisu kaikkeen. Ei tämä juomattomuus olekaan enää niin kivaa. Kun on jo unohtanut vähän, miltä ne krapulat ja morkkikset tuntuivat. Sitten on jo ikävä sitä omaa sosiaalista maailmaa, kun ei olekaan enää niitä ihmisiä ympärillä, joiden kanssa aina käytiin kaljalla tai tekemässä jotain muuta ja kaljalla.

– Mä rohkaisen kaikkia pitämään kiinni siitä juomattomuuden päätöksestä, hakemaan apua ja etsimään vertaistukea, koska uskokaa tai älkää, aika moni kokee nämä asiat ihan samalla tavalla, vaikka elämät olisivat täysin erilaisia.