Tällaiselle vuonna 1985 syntyneelle ja 2000-luvun alussa metallia ahmimaan alkaneelle Dimmu Borgirilla on ihan tietty paikka siinä kaaressa, jossa otin metallia haltuun ensin melodisesti ja sitten yhä äärimmäisemmässä muodossa.

Kaukaisen tuntuisen 2000-luvun alussa oli ensin Nightwish, sitten otin jo tuntumaa hieman rankempaan metalliin ja portti siihen oli Children of Bodom, mutta tässä vaiheessa minulla ei ollut vielä tietoakaan, mitä kaikkea ihan oikeasti äärimmäinen tai varsinkaan musta metalli voi pitää sisällään. Muistan kuitenkin yhä sen kihelmöivän tunteen, kun mieli hamusi yhä raskaampaa ja rankempaa metallia. Tuntui kuin olisi ollut tekemässä jotain todella kiellettyä, eikä kaikkia levykansia tohtinut laskea edes vanhempien nähtäville. Dimmu Borgir oli yksi tällaisista bändeistä. Luulin löytäneeni jotain todella rankkaa, mustaa ja äärimmäistä, ja näin se asia tavallaan olikin, kun silmiini osuivat ensimmäisen kerran Puritanical Euphoric Misanhthropian (2001) kannet ja ensimmäisen kerran levyä kuunnellessani tunsin olevani jonkin ihan uuden äärellä.

Nämä ensimmäiset askeleet metallin parissa ovat sittemmin johtaneet tietenkin jo black metalissakin kaikkeen vanhimman liiton klassikoista kokeilevimpiin hämäryyksiin. Samalla on voinut huomata, että Dimmu Borgir ehti kulkea omissa korvissani läpi kokonaisen syklin. Ensin se oli hienointa musiikkia ikinä, sitten se väistyi paljon äärimmäisemmän black metalin tieltä, vuosikausien ajan bändiin oli täysin kyllästynyt ja lopulta vanhoihin albumeihin alkoi palata uudelleen, kuunnellen niitä sinfonisena soundtrack-henkisenä metallina black metal -kulman sijaan.

Sille ei kuitenkaan voi mitään, että Dimmu Borgirin tuotanto on kaikkea muuta kuin tasainen. Bändin tapaa tehdä sitä mitä se haluaa ei voi kuin ihailla, mutta viimeistään Death Cult Armageddonin (2003) jälkeen hyvät sävellykset alkoivat kadota mammuttimaisien paisuttelujen ja haparoivien kokeilujen alle. Välillä tuntui jopa siltä, että metalli oli Dimmu Borgirin musiikissa läsnä ihan väkipakolla ja kuin sen tekijöiden olisi pitänyt alkaa tehdä jotain ihan muuta.

Aina kun Dimmu Borgir julkaisee uuden albumin, uteliaisuus herää välittömästi. Olisiko Dimmu Borgir tällä kertaa luonut tunnelmalta vaikuttavan ja elementeiltään tasapainoisen albumin? Tätä odotin myös Grand Serpent Risingilta.

Totta puhuakseni en ennen Grand Serpent Risingia muistanut, että Dimmu Borgir julkaisi vuonna 2018 albumin nimeltään Eonian. Uuteen albumiin ei ollut lainkaan haastavaa loikata mukaan. Se kuulosti heti Dimmu Borgirilta. Suurelta, elokuvamaiselta ja osin metalliseltakin. Hyvä puoli Grand Serpent Risingilla on se, että nyt iso ei ole ihan niin isoa ja metallisuus tuntuu hieman metallisemmalta kuin aikoihin. Grand Serpent Risingilla on jopa ihan oikeasti riffejä ja rumpusovituksia, jotka saattaisivat kantaa joitakin kappaleita jo itsekseen, mikä oli varsinkin aluksi lupaava merkki.

Grand Serpent Rising on parasta Dimmu Borgiria yli 20 vuoteen, mutta mitä tämä tarkoittaa oikeasti? Ei, albumi ei millään pärjää Dimmu Borgirin 90-luvun eikä edes 2000-luvun alun klassikoille ja hyville albumeille. Grand Serpent Rising ei ärsytä, muttei viehätäkään. Se on albumin suurin vahvuus, mutta myös se ilmeisin heikkous. Dimmu Borgir on tehnyt levylle paljon kaikkea, mutta siitä ei jää mieleen oikein mitään. Kun Grand Serpent Rising on soinut kymmenen kertaa, siltä ei meinaa muistaa melodiaakaan, mutta silti levyn pariin palaa vaivattomasti.

Shagrath ja Silenoz ovat yhä varsin näkemyksellinen kaksikko, mutta Grand Serpent Risingia kuunnellessa ei voi olla ajattelematta sitä, että mitä jos bändi työskentelisi ihan oikean tuottajan kanssa? Siis sellaisen tuottajan kanssa, joka kyseenalaistaisi kaiken Dimmu Borgirissa ja auttaisi näkemään sen, mistä bändissä on kyse. Tottakai bändi tekee sitä, mitä nämä visionäärit haluavat, mutta liian usein Dimmu Borgirin juoni katoaa tehosteiden alle. Grand Serpent Rising kuulostaa nimittäin todella vaikuttavalta musiikilta, mutta se on kuin sellainen soundtrack-albumi, joka ei oikein toimi ilman elokuvaa ja tätä albumia kuuntelisi ennemmin soundtrackina, joka ei kaipaa kuvallista kerrontaa lainkaan.

Ihan kuten monet muutkaan Dimmu Borgir -albumit, myöskään Grand Serpent Rising ei ole ihan täysiverinen metallialbumi, se ei ole täysiveristä elokuvamusiikkia eikä se oikein saavuta tasapainoa näiden maailmojen välillä. Ihan kauhean paljon Dimmu Borgirin ei tarvitsisi teroittaa melodioitaan ja sovituksiaan, jotta koukut olisivat terävämpiä. Tämän voi huomata varsinkin Ulvgjeld & Blodsodel -kappaleessa, joka ei ole oikeastaan enää lainkaan metallia, mutta osoittautuu lopulta koko Grand Serpent Risingin kiinnostavimmaksi sävellykseksi.

Ei Grand Serpent Rising toivoton albumi ole, mutta samalla kun viimeisen 20-30 vuoden aikana tälle sinfonisen black metalin kentälle on ilmaantunut koko ajan uusia ja osaavia tekijöitä, toivoisi Dimmu Borgirin korostavan vielä paljon enemmän sitä kaikkein tunnistettavinta omaa soundiaan, joka ei muodostu vain Shagrathin ääntelystä. Nyt Grand Serpent Risingille uhkaa käydä samalla tavalla kuin edellisellekin Dimmu Borgir -albumille, eli en enää pian muista koko teoksen olemassaoloa.