Helsingin Eiranrannassa on hämmentävän lämmintä ollakseen lokakuu. Kuuntelen luureissani Bratin tuoretta Manslayer-albumia kun joku vieressä tööttäilee. Auringon häikäisemänä en näe mitään, joten jatkan omiani, kun auton torvi soi uudelleen. Vasta kolmannella töötinpainalluksella tajuan, että viereeni parkkeeratun auton ikkuna on auki ja Markus ”Ulti-Make” Tukiala nauraa räkäisesti kuskin paikalta kuurosokealle toimittajalle ennen kuin nousee tunnuksenomaisissa shortseissaan ulos kadulle. 

– Joo, mä vedän shortseissa ainakin lokakuun loppuun nykyään. Se on tää ilmastonmuutos vähän sellainen. Ennen se oli touko-lokakuu, niin nyt on niinku huhti-marraskuu.

Maken shortsikausi on kuin skeittikausi, se menee aika samassa suhteessa. Paitsi että Make ei enää skeittaa, vaikka keväällä niin vähän uhosikin.

– Totta, niin muuten pitikin tänä kesänä lähteä. Vielähän tässä ehtis! Ei vaan oo kyllä ollut skeittihommat nyt mielessä, kun tässä on ollut jotenkin ihan super kiireinen syksy ja toi Tukkis-keikka ei varsinaisesti helpottanut asiaa.

Tosiaan, 2014 lopettanut death metal -yhtye Tukkanuotta, kavereiden kesken Tukkis, yllätti ehkä itsensäkin tekemällä keikan viime viikonloppuna Helsingissä. Palaamme Tukkikseen kohta.

Mietin haastattelua sopiessa, että mikä lokaatio olisi joku sellainen mahdollisimman extreme-metalin vastakohta ja alun perin ehdotin Makelle, että mennään ulkoiluttamaan tämän puudelia samalla kun jutellaan. Make oli kuitenkin lähdössä juuri Kööpenhaminaan Killtown Deathfesteille, joten muutaman viikon säätämisen jälkeen päädyimme hakemaan Eiranrannan keskiluokan kantakahvila Caruselista take away -lattet ja lähdimme kävelylle ilman koiraa. Aika anti-metal tämäkin. 

SKENEHAHMO pitää aina kirjoittaa caps lockeilla ja sitä Ulti-Make on. Ehkä jopa suomalaisen UG death metalin SKENEPÄÄLLIKKÖ. Sen lisäksi siis, että mies laulaa Tukkanuotta- ja Skulmagot -yhtyeissä, tekee levynsoittokeikkaa nimellä DJ Paskadiili ja juontaa Tuska-festivaalia. Nimeän Maken extreme metalin Jone Nikulaksi. 

– Kiitti vitusti, mies nauraa ja hörppää kahviaan näyttäen siltä, ettei näkemykseni varsinaisesti hivele. 

Perustelen kantaani sillä, että sen lisäksi, että molemmat ovat camo-shortsien mannekiineja, mihin tahansa äärimetallitapahtumaan Make meneekään ja istuu darrapäissään alas, niin miehen ympärillä on heti 20 kärpästä, jotka haluaa sanoa tälle jotain. Sehän on ihan tismalleen sama kuin kun Jone Nikula menee johonkin Rokki raikaa -festareille.

– No joo, jengillä on asiaa kyllä aina. Ja ne tuo mulle jotain levyä, kun mähän oon tämmönen extreme metal -konossööri, niinku. Mutta mun mottohan on aina ollut se, että metallimusiikki pelasti mut urheilulta, niin tavallaan tää on sit sitä hintaa siitä. Mutta kun se on edelleen, varsinkin toi tommonen extreme-kampe, semmonen oma intohimo ja mä oon niinku semi-hyvin kartalla mitä tapahtuu. Mut jos sit mennään siihen, että mitä mä ite kuuntelen, niin kyllä mä luuppaan tollaista, tiiätsä, plus 20v. vanhaa tavaraa kotona. Näitä bändejä ja julkaisuja tulee nykyään niin paljon, että se alkaa olla jo vähän mahdotonta, että sieltä sit poimit niitä tiettyjä. 

Ulti-Maken puhetyylistä ei jää epäselväksi, että SKENEPÄÄLLIKKÖ on Stadista, eli Hesoista, eli Helsingistä.

Mitä sä kelaat siitä, death metal on tullut takaisin ja nuoriso on taas löytänyt sen? 

– Kyllä mä fiilaan, että Suomessakin on tosi paljon kovia liejubändejä, mitä junnut vääntää. Sit siinä on se, että tänä päivänä kun pystyy kaiken apinoimaan tuolta tuubista tai Tiktokista tai whatever, niin jos jätkät on noin kovia vääntämään 17-18 -vuotiaina, niin niidenhän on pitäny tehdä sitä silleen jo vuosia. Se on vähän niinku sitä samaa, miten me opeteltiin soittamaan. Sä vaan kuuntelit C-kassuja tai jotain CD:tä ja sit katoit, että lähteeks tää ja jokainen löysi jonkun oman juttunsa, jos oli se palo tehdä jotain musaa. Sitä mä arvostan, että ne on tosi liekeissä siis siitä, mitä ne tekee 

Voisin kuvitella, että nuorille death metal -entusiasteille Make on kuin vanhempi valtionpäämies, jonka kanssa halutaan samaan pöytään. Eli jos ei Jone Nikula, niin Ahtisaari sitten.

– No mä en haluis olla, mut kyllähän mä välillä ihmettelen sitä, et tosi moni mut tietää ja tulee heittää heittää läppää. Se voi tietty johtua myös siitä, että tää mun DJ-alias Paskadiili on kyl aika paljon soitellut tuolla. Herranjestas, 20 vuotta! Mutta kun mulla on niin massiivinen levykokoelma, niin jossainhan niitä pitää ulkoiluttaa niitä CD:tä. Mut tossakin on se, et täytyy olla joku mielenkiintoinen keikka ja mä jotenkin ajattelen, et sit mä niinku kuratoin sen musan siihen iltaan. 

Niin, että et sä Sonata Arctican keikalle lähde soittamaan? 

– En lähe, joo. Nykyään toki on ajatkin vähän muuttuneet. Ennenhän se oli vaan, tiiätsä, yks puhelu, mutta nykyään pitää kysyä venuelta ja promoottorilta ja buukkaajalta ja ties keneltä, että sopiiko sinne tulla. Ennen vaan käveli paikalle jonkun levylaukun kanssa, et mä tulin nyt, mut kaikki on jotenkin niin säntillistä menoa nykyään.

Kahdessakymmenessä vuodessa on tosiaan esiintymisbisnes muuttunut huomattavasti ammattimaisempaan suuntaan. Yleisesti ottaen siinä on puolensa, kun ylimääräinen ja turha säätö on kaikessa jäänyt aika paljon vähemmälle, mutta nostalgikkona on helppo ajatella, että jotain olennaista rock’n’rollista sen siistiytymisen myötä häviää. Tai death metalista.

– Se on just näin. Ehkä sitä vaaraa kaipaisi vähän lisää tietyllä tapaa, mutta se on ajan henki silleen, että nykyäänhän jos sä meet tonne käsi maassa kaatuilemaan johonkin, niin ei sua buukata enää.

ONGELMANUORI-RIFFEJÄ

2000-luvun alkupuolella perustettu Tukkanuotta ehti julkaista neljä EP:tä ja yhden Goresoerdin kanssa tehdyn splitin ennen lopettamistaan vuonna 2014. Muutama vuosi sitten Stay Heavy julkaisi vielä Tukkiksen Viimeiset viivat -tuplavinyylikokaelman, joka niputti bändin tuotannon kasaan ja toi sen 2020-luvulle nuorison saataville. Yhtye teki nimeä itselleen etenkin pääkaupunkiseudulla ja Tukkis tunnettiin oivaltavasta rappiolyriikasta ja EP-titteleistään, kuten Subukokous, Poika & pilves ja Viimeinen nistiretki. Kaikille huumori ei aina auennut.

– Se tuplavinyyli oli kyl aika bucketlist-hommia itelle. Mut ehkä tossa huumorijutussa oli just se, kun meillä oli niitä sanakikkailuja ja nyt varsinkin, kun on luupannut ajatuksella noita lyriikoita keikkaa varten, niin onhan ne ihan helvetin hauskaa tavaraa! Ja osittain kyllä myös täysin tähän nykyiseen ajankuvaan sopimatonta, että ehkä ne ei siks ihan kaikille uponnut. Mut ei me sitä pyydellä anteeks, se olis aika ankeeta tässä kohtaa. Ei tuonne mistään keski-iän vaivoistakaan voi lähteä meuhkaamaan.

Tukkis sai alkunsa Helsingin Nosturissa ja oli yksi harvoja suomen kielellä kurnuttavista death metal yhtyeistä.

– Mä en muista miten me tutustuttiin edes noihin Tarvaisiin, mutta aina joku jonkun kautta tunsi jonkun, ja sitten oli yhtäkkiä porukka, joilla oli samat intressit. 2004 se perustettiin, mutta siinä oli semmonen neljän vuoden yö välissä ja 2008 vasta saatiin se eka EP pihalle. 

Oliko Tukkanuotta yksi niitä proggiksia, jotka keksitään viimeisinä aamun tunteina jossain treeniksellä tai baarin nurkassa siten, että ensin päätetään bändin nimi, sitten levyn nimi ja sitten vasta mietitään minkälaista musiikkia tehdään? Ja sitten seuraavana aamuna kukaan ei muista mitään ja yleensä projektit eivät lopulta koskaan näe päivänvaloa. 

– Ei, kyl tää oli ihan oikee juttu heti. Siinä oli ehkä se, että kun jengillä, kaikilla oli jotain bändejä  ja kaikki oli duunannut jo heviä, niin sit ehkä löyty semmonen yhteenliittymä, että vihdoin raavittiin semmoista heviä, mitä me oltais ite haluttu kuulla. Me kutsuttiin niitä ongelmanuori-riffeiksi ja siinä sit kokeiltiin kaikenlaista. Sit tosiaan tuli se Viimeinen nistiretki -EP, jonka Stay Heavy julkaisi, vähän silleen kiireen vilkkaa ja se lähti vähän lentoon sillä tavalla, ettei osattu odottaa.

Kun tuli julkaisu, piti alkaa keikkailemaankin. Tukkanuotta ehti soittaa aktiiviaikoinaan noin 70 keikkaa, joista huomattavan suuri osa oli Helsingissä. Bändi ehkä jopa jäi jossain määrin pääkaupunkiseudun omaksi salaisuudeksi. Sellaisista ei maakunnissa pidetty.

– Siinä oli varmaan vähän se, et nää puuhamiehet, Tony Taleva sun muut, niin ne aika hanakasti meille buukkas keikkoja. Silloin kun oli Fredalla oli se Dom, niin mä heitin silloin flöittiä, et me ollaan house-bändi siellä, ku me oltiin siellä tosi monta kertaa pienen ajan sisällä. Oli jotain ihan randomi line-uppeja, soitettiin tyyliin Notkean Rotan kanssa ja ties mitä.

Fiilistelen, että vanhaan hyvään aikaan pystyi laittamaan hyvinkin erilaisia bändejä yhdessä keikoille ja se oli ihan täysin normaalia. Ei oltu niin genretietoisia vielä.

– Mut sit oli kyl jotain ihan myös niinku kovia, et oltiin Exhumedin kanssa Virginissä ja sit avattiin Aura Noirille Nosturilla. siellä oli muistaakseni aika paljon vihaajia, mut ne hiljennettiin. Amorphiksen kanssa soitettiin Tallinnssaa, siis ihan tämmösiä älyttömyyksiä. Mika Salo oli siellä bäkkärillä ja Noriko bostas siellä kylmässä rappukäytävässä sitä odottamassa. Hienoja muistoja. 

– Mut et sit kuitenkin meillekin oli aina vähän kysymysmerkki, et mikä on se meidän segmentti. Tukkishan oli semmoinen, että silloin kun me tultiin, me saatiin aika paljon sellaista kieroon katsomista silloisessa Imperiumin ilmapiirissä, tai siinä, mikä sillon vallitsi. Me ei oltu mikään vara-Rytmihäiriö, eikä me apinoitu sitä, mut meitä yritettiin aina rinnastaa siihen. Ja sit tosi moni ei tiennyt, et onks tää joku niinku tsoukkibändi vai mikä tää on ja moni varmaan miettii sitä vieläkin. Mut antaa miettiä. 

Vitsi tai ei, Tukkanuotta myi viikonloppuna Helsingin Tiivistämön loppuun yhdessä Ratfcen, Hyljättyjen ja Demonic Death Judgen kanssa. Keikka oli yhtyeen ensimmäinen 12 vuoteen, enkä usko olleeni ainoa yllättynyt, että sellainen ylipäätään nähtiin. Hevosmiesten tietotoimisto kertoi keikasta jo alkuvuodesta, mutta kun asiasta ei mitään sen jälkeen kuulunut, oletin jo, ettei se toteudukaan. 

– Joo, toi on ollut vähän pitkässä puussa, tammikuussahan se jo lukittiin. Jude (Hultman, Ratface & Hyljätyt, toim. huom.) oli kai se agitaattori tässä, vaikka kaikkihan ne sanoo, että ei se ollut kuulemma kenenkään idea. Sitten kun tuli toi Ratfacen 20v.-juhla ja aikoinaan jo kierrettiin niiden kanssa ja oli ne Off Corpse Tourit ja muut, niin ajateltiin, että joo, tehdään se. Mutta sitten siinä oli tosiaan melkein puoli vuotta hiljasta. Me tehtiin jo silloin talvella biisilistat valmiiks ja kaikki, mut sovittiin, että syksyllä vasta aletaan treenata. Kerran kuussa tuli aina jotain hiittiä, että venue kuumottaa ja että ne antaa sen illan eteenpäin, jos ei me kohta vahvisteta. Sitten me oltiin silleen, että mehän ollaan vahvistettu se jo! Ajateltiin, että se olisi julkistettu joskus keväällä, mutta sehän tuli vasta elokuun lopussa. Se meni vähän ehkä turhan lyhyelle.

Ihan hyvinhän siinä näytti kuitenkin käyvän, koska keikka myi loppuun. Yllättyikö vanha kettu? 

– Yllättyi, joo. Mä tiesin kyllä, että liput liikahtaa, mutta en noin hyvin. Kolmessa viikossa se meni loppuun ja kyllähän se toi semmoisen tietynlaisen henkisen ryhtiliikkeen ja kaikki oli silleen, että tässä pitää nyt oikeasti alkaa treenata. Ja se on sanottava, että ei ole Tukkista ikinä treenattu tämmöisellä pieteetillä!

Omien kotitreenien jälkeen kuukausi ennen keikkaa Tukkanuotta kokoontui treenikselle ensimmäistä kertaa 12 vuoteen. 

– Oli kyl kiva treeneissä huomata, että vaikka kaikilla oli asenne kunnossa ja haluttiin tehdä se hyvin, niin kuitenkin siinä oli tietynlainen vaaran tuntu läsnä. Mut sit juuri nämä henkilökemiat, hyvässä ja pahassa, ja aikataulut sellaiset, mitä ei välttämättä kaipaa näistä bänditouhuista, ne oli siellä kaikki myös. Se sellainen yleinen säätäminen, sitä en oo ikävöinyt yhtään. Ja Tukkis-stailiin kylläkin edelleen mentiin, ettei ruvettu liikaa hinkkaamaan mitään, kun tää ei ole mikään Dream Theateria.

Oliko siellä jotain, mitä sä sitten olit kaivannut? 

– No siis mullahan on ollut noita proggiksia, esimerkiks Skulmagot Spiderin (mm. Ratfacen rumpali) kanssa, mut ei ole siis livebändin kanssa treenaamista ollut kyllä just kymmenen vuoteen. Silloin kun kävin Ashen Tombin kanssa pari vuotta sitten vetämässä yhden biisin Tukkista Tuskassa, niin oli tyyliin yhdet treenit. Mutta kyllä sitäkin niin paljon on tehty silloin aikanaan Nosturilla, kun sielläkin se on melkein parikymmentä vuotta oltiin. Oikeastaan koko Nosturin elinkaaren oli treenis siellä. Se oli jotenkin ihan mageeta vetää treeniksellä pitkästä aikaa ja sitten kun se vielä kulki semi hyvin. Ja kyllähän ne on ihan överisiistejä fiiliksiä, kun sä astelet sinne lavalle, intro soi ja sit katsotaan kenen kantti kestää. Se on kyllä semmoinen, mitä ei oikein… Se pitää kyllä itse silleen kokea. Kyllä siinä niin monia fiiliksiä käy läpi.

Nyt kun ovi niille fiiliksille on avattu, jääkö viikonlopun Tukkis-keikka one-offiksi vai oliko se kuitenkin vasta toiseksi viimeinen nistiretki? 

– Kyl se tältä erää jää, mut kyllä tossa kesää varten tietysti jää pieni cliffhanger, jos tuolta tulee jotain kiinnostavia offereita Mut että ei lähetä mihinkään pizzerian nurkkiin raapimaan enää. 

– Tässä oltiin kyllä siis jo useampi vuosi käyty low key keskustelua bändi kanssa, et meillä oli periaatteessa ollut suurin osa ukoista valmiina tekemään jotain ja sit tässä nyt tuli valmis ilta. Siis silleen, että tää oli meille semmonen matalan effortin keissi, ei tarvinnu ite lähtee rakentaa mitään. Mut kuten mainitsin, toikin oli pitkässä puussa kunnes sit asiat meni vähän silleen pikakelauksella eteenpäin. Mut se mikä kyllä lämmittää, niin tässä aikajanalla on koko ajan periaatteessa jotain kohinaa ollut, jengi laittaa viestiä ja kyselee tyyliin tabeja ja merkkua ja tuntuu, et vähän koko ajan jengi löytää sen uudelleen Ja just varmaan toi nuorempi kaarti.

ALASTON DAVID VINCENT

En voi moittia Makea shortseista, koska Eiranrannassa on oikeasti kuuma. Nostalgian täyteinen puheemme kääntyy Nosturiin, joka sijaitsi tästä muutaman sadan metrin päässä ja jonka uumenissa Tukkanuottakin 2004 perustettiin. Jos Lepakko oli vanhemman kaartin musiikkimekka Helsingissä, niin Nosturi oli sitä meille, jotka 2000-luvun alussa kuvioihin ilmestyimme. Vuonna 2019 purettu Elävän musiikin yhdistyksen pyörittämä keikkapaikka Telakkakadulla toimi myös bändien treenitilana ja alan toimijoiden toimistotalona, mm. Metalheimin toimisto oli Nosturissa monta vuotta. Paikka herättää edelleen lämpimiä muistoja kaikissa, jotka sen nurkissa pyörivät, myös Makessa.

– Olihan se nyt aika siistiä viettää ne omat nuoruusvuodet Nosturissa ja siellä oli mukava organinen meno muutenkin. Sitä paikkaa on kyllä ikävä, siinä meni aika paljon omaa DNA:ta sen talon mukana. Ja sitten kun Stadi on tyrinyt noi korvaavat vaihtoehdot on aika todella huolella.

Niinpä. Kun Nosturi purettiin Telakkarannan uusien kerrostalojen tieltä, kaupunki lupasi Elmulle uudet tilat. Hiljaista on kuitenkin pidellyt ja seitsemän vuotta myöhemmin luvattua keikkapaikkaa ei vieläkään näy. Ottaen huomioon Elmun kannukset musiikkikulttuurin parissa ja Helsingin keikkapaikkojen vähyyden, etenkin alaikäisille, on lupausten pettäminen kaupungin puolelta ollut suoranainen häpeä. 900-paikkaisen salin ja keikkojen lisäksi Nosturi näki melkoisen määrän kulttuuria myös sen käytävillä, missä treenasivat yhtä lailla HIM ja Children Of Bodom kuin vaikka Santa Cruz ja Tukkanuottakin. Viikoittain talossa pyöri jos jonkinlaista väkeä. Makelle tulvii muistoja mieleen.

– Siellä kakkosbäkkärillä, minkä vieressä meidän treenis oli, siellä kyl pystyi bongaamaan kaikenlaisia hahmoja. Esimerkiksi Gaahlin kanssa on yhteiskuvaa otettu. Ja sitten kerran kun oli Morbid Angel ja jotain, oli siis monta dösällista jengiä ja niillä oli omat keittiöt ja kaikki, niin David Vincentin semmonen sähköllä toimiva ilmastoitu ja helvetin pahalta haiseva pukukaappi oli siinä meidän treeniksen oven edessä. Siinä oli se sen nahka-asu! Sehän tuli sitten keikan jälkeen, kun me oltiin siinä jotain pyörimässä, pelkästään pienessä vihreässä pyyhkeessä, käytännössä niinku alasti, sinne meidän treenikselle jotain heittämään läppää. 

Itse muistan kuinka istuskellessani toimistolla joku koputti ovenkarmiin. ja ovensuusta kurkistaa Corpsegrinder, joka ujosti kyselee eksyneenä, että osaanko neuvoa, missä on Cannibal Corpsen tuotantotoimisto. 

– Just tolleen! Joku tietsä tommonen iso tähti tepastelee melkeen munasillaan keskiviikko-iltana sinne treenikselle. Sitten sä oot silleen, et vittu tää on tämmönen outo hetki. Oli ne hienoja aikoja. Tommosta ei oikeen näe enää missään ja bändithän on tosi salonkekelpoisia nykyään, et jos on tietsä bäkkärikontin ovi kiinni, niin ei sinne viitti mennä enää vinyylien kanssa vähän nojailemaan ovenpieliin.

RADICAL DUDES

Sen lisäksi, että Ulti-Make on DJ Paskadiili, intohimoinen äärimetallikonossööri ja SKENEHAHMO Tukkanuotan keulilla, aika monikymmentuhatpäinen yleisö tunnistaa miehen Tuska-festivaalin juontajana. Myös se tekee Makesta vähän Jone Nikulan. 

– Joo, mähän tulin itseasiassa sua silloin paikkaamaan! Että täytyy nyt suolata kyllä haastattelija tässä. Mähän tulin tuuraa sua juontajaksi muistaakseni 2011 Ja sitten siinä niinku ne vuodet vaan meni eteenpäin ja mä aina sanoin niille, et kukaan ei oo vieläkään kertonut mulle, et mitä täällä pitää duunaa. Vaikka toki siinä tehtiin vähän bändihostihommia ja ties mitä, kun mä olin siellä Kattilahallilla pääsääntöisesti jumissa. Mutta nythän Tuskakin on jo valtavan kokoinen. Et se on sielläkin kyllä se meno aika pedanttia nykyään.  

– Toihan tuli niinku vähän ad hoc silloin itellekin. Mä muistan, olikohan se  Black Breath tai joku silloin ja kyllä jännitti, kun ei niinku oikeesti tiennyt mitä siellä pitää sanoa.  Tulin varmaan suoraan jostain päivätöistä sinne ja sitten lyödään mikki handuun, että käy sä avaa festarit, toi lava on tossa ja siellä on se 20 000 ihmistä. Mä muistan vielä, että merkkutiski oli siinä jossain oikealla ja siellä oli Taleva ja Rääpäle ja muut osoittelemassa silleen niinku häähää!

Pedantti Tuska tosiaan nykyään on ja aika paljon muuttunut sekin ympäristönä niiden 15 vuoden aikana, kun Make on minua nyt tuurannut. Joku voisi sanoa, ettei ole kovinkaan katu-uskottavaa SKENEPÄÄLLIKÖLLE olla vuosi toisensa perään pääomasijoittajien omistaman tapahtuman kasvona. Toisaalta, festivaalin hienous piilee siinä, että siellä voi samana päivänä käydä katsomassa Devourmentin ja sitten mennä ihmettelemään, että mikä helvetti on joku Motionless In White.

– Joo, ja sehän on niin, että joka vuosi ne pistää tosi paljon effortia siihen, et miten siitä saadaan koko ajan mielyttävämpi siitä alueesta ja niistä palveluista. Vaikka et sä kattois yhtään bändiä, niin sä haluut olla siellä kolme päivää, koska sä löydät koko ajan jotain uutta ja siellä on niin paljon kaiken maailman fasiliteettia, missä voi niinku viihtyä. Olemme keski-ikäisiä kuluttajia nykyään.  

Samalla Make kuitenkin jaksaa könytä myös alemman laarin truefestareita, jotka ovat kaukana normaalista keski-ikäisen viikonlopusta.

–  Joo, Hollannissa tuli paljon rampattua Bloodshedissä ja Netherlands Deathfesteillä, mut niitä ei kumpakaan ole enää, niin nyt toi Killtown Köpiksessä on toiminut hyvänä paikkaajana. Mut kyl tommonen neljän päivän festari tässä iässä on ihan ihmiskoe, se on tosi raju veto ja siinä tarvii sit olla lomapäiviä vähän toipumiseen sen jälkeen. Mut siin on myös jotain tosi puhdistavaa, just se musakupla, kun on paljon ulkomaalaisia frendejä, niin se on jotenkin niin mageeta et se pyörii ja se on oikeestaan ihan sama, missä ollaan, kun on se sama jengi. Mä oon just tutustunu tuolla Hollannissa aikoinaan noihin englantilaisiin, ketkä nyt sit käy täällä esimerkiksi Helsinki Deathfestailla joka vuosi. En mä tiiä voiks nyt ihan sanoa communityks, mut se skene on kyl aika silleen toimiva. 

Välillä mietin, että onko muissa musagenreissä samaa, että jos kävelet kadulla ja vastaan tulee joku tuntematon tyyliin 200 Stab Woundsin paidassa, niin sitä huomaa alkavansa hymyilemään ja antaa vastaantulijalle sellaisen lämminhenkisen hyväksyvän katseen.

– Pieni hyväksyvä nyökkäys, joo joo, kyl se näin on!

Latte-kävelymme death metal -paidoissa porvarillisessa Etelä-Helsingissä alkaa olla ohi ja Maken pitää palata kotitoimistolle siviilitöiden pariin. Loppuun on vielä pakko kysyä, kun kerran mestarin opissa ollaan, että kenellä on nykyään paras death metal -logo?

– Aa shit, tää on nyt paha kysymys, koska meitsihän on siis myös logoasiantuntija. Yks mikä sykähdyttää tällä hetkellä, ja näin ne just Köpiksessä kuukausi sitten, on tää kanadalainen Disembodiment. Se on kunnon risuaita. Näissäkin on se, et sen täytyy olla käsin tehty, eikä mitään AI-sloppii, mitä on tosi paljon nykyään. Australialaisella Disentombilla on kans helvetin hieno logo. Ne veti Nossessakin joskus aikoinaan. Mä paukin sinne kakkosbäkkärille, kun se laulajan raukka istui yksin siellä kalsarit jalassa keikan jälkeen ja mä menin heti sinne jotain skeneilemään! Seisoin siinä oviaukossa ja heitin jotain radical dude -läppää. 

Tuntien  Ulti-Maken, voisin kuvitella, että Disentombin laulaja varmaan muistelee edelleen Australian rannoilla, kuinka istuskeli joskus Helsingissä keikan jälkeen rauhassa bäkkärillä, kun yhtäkkiä sinne pärähti joku SUOMALAINEN SKENEHAHMO, jolla oli helvetisti asiaa.