Ennen kuin käydään läpi sitä, millainen albumi Stam1nan keväällä julkaistu Apnea on ja mihin se mielestäni asettuu yhtyeen yhdentoista albumin mittaisessa tuotannossa, on hyvä asettaa tälle kaikelle lähtöasetelma kertomalla, millainen suhteeni Stam1nan tuotantoon on.
Kun Stam1na kantautui korviini ensimmäistä kertaa jo ennen nimikkodebyytin (2005) julkaisua, bändi tarttui minua suoraan kurkusta, katsoi tiukasti silmiin, virnisti sitten leveästi ja ravisteli niin lujaa kuin pystyi. Stam1na oli jotain sellaista, mikä kolahti täysillä parikymppiseen Akiin, joka oli juuri ottanut tuntumaa yhä tiukempaan metalliin ja fanitti samaan aikaan monia suomalaisia kierompia rock- ja metallibändejä. Outoa tässä oli se, että se mikä Stam1nassa aluksi ihastutti, alkoi myös toviksi ärsyttämään, kun suunnistin yhä jyrkempään ja jyrkempään metalliin.
Vuosikymmenten kuluessa rakensin itselleni jonkinlaisen oudon muka-säännön Stam1nan suhteen: Minusta tuntui, että joka toinen bändin albumi oli aina parempi ja joka toinen vähän huonompi. Stam1na ei oikeastaan koskaan tehnyt yhtään levyä, josta en olisi pitänyt yhtään, mutta kuunteluun jäivät vain osa albumeista, ja toiset unohtuivat pian.
Siksi oma Stam1na-levyjen kärkikolmikkoni oli pitkään Taival (2018), Viimeinen Atlantis (2010) ja Elokuutio (2016). Sen sijaan varsinkin Nocebo (2012), SLK (2014) ja Novus Ordo Mundi (2021) olivat menneet aika paljonkin ohisektoriin. En vain saanut niistä otetta. Apneaa edeltänyt X-albumi (2023) sen sijaan oli varsin kelpo albumi ja kuin kokoelma Stam1nan kaikista eri aikakausista ilman että se oli kokoelma, eli kappaleet olivat täysin uusia.
Nyt päästään siihen, miten Apnea asettuu tähän Stam1na-näkemykseeni.
Yksinkertaisesti sanottuna Apnea on Stam1nan toiseksi paras albumi.
Tai oikeastaan Apnea saattaa jakaa mielessäni ykkössijan Taival-albumin kanssa.
Itselleni on aina pudonnut paremmin Stam1na, joka ei vain runttaa menemään suoraviivaisesti, vaan malttaa myös rauhoittua, olla melodisempi, progeilla tarpeen tullen ja ottaa jopa kantaa, kun sopiva hetki tulee. Stam1nalla on niin iso voimavara ja niin paljon taitoa tehdä monipuolisia kappaleita, että bändi on ehdottomasti parhaimmillaan juuri silloin, kun albumin sävy on tunteellisempi ja pohdiskelevampi, mutta vetää samalla tarpeen tullen myös kuvainnollisesti avarilla päin näköä, jotta sen sanoma tulee ihan varmasti selväksi kenelle tahansa.
Apnea teki valtavan vaikutuksen heti ensimmäisellä kuulemalla, mutta kuluneen kahdeksan kuukauden aikana levyn unenomaisen sumuinen mielentila on vain vahvistunut lisäkuuntelujen myötä. Apnea on erityisen hieno teemoiltaan siksi, että se jättää paljon tulkinnanvaraan. Jo levyn nimeä myöten voi tietysti arvella paljonkin sanoitusten teemasta, mutta olen itse luonut albumin sellaisen suhteen, joka on vain minun ja Apnean välinen asia. Minulle Apnea kertoo siitä, kun ihminen elää jossain todellisuuden ja epätodellisuuden välissä syistä, joita hän ei itsekään ymmärrä. Me kaikki olemme olleet joskus tällaisessa epätietoisuuden sumussa, kun emme ole ihan varmoja, onko elämämme unta vai ei.
Tällaista tunnelmaa ei rakenneta vain tiukkoja riffejä runttaamalla ja lujaa komppia takomalla. Muistan hymyilleeni leveästi jokaisella kerralla, kun Apnealla soivat trumpetit, saksofonit, pasuunat ja tuubat. Ne eivät olleet vain soolo- tai vierassoittimia, vaan osa levyn täysin omanlaista soundimaailmaa, jollaista ei ole Stam1na-albumeilla aiemmin kuultu. Kun tällainen progressiivisuus yhdistyy Apnealla Stam1nan äärimmäisen vahvaan riffi- ja melodiakynään sekä Antti ”Hyrde” Hyyrysen yhteen parhaimmista laulusuorituksista ikinä, ollaan lähellä mestariteosta albumina.
Eikä vain lähellä, vaan Apnea toden totta on Stam1nan parhaita albumeita ja ylipäänsä vuoden 2026 parhaita raskaan musiikin julkaisuja. Pohjoinen lehto osoittaa melodisella thrashilla, Golem mielipuolisella raskaudella, Satiiri kieroilla saksofoneilla, Käärmeennyrkki hullulla tarttuvuudella, Lahja djent-runttauksella, Toivonkipinä polveilevalla dynaamisuudella ja Apnea huuruisuudellaan sen, että Stam1na kykenee kirjoittamaan sekä taatusti hittimittarit täyttäviä yksittäisiä kappaleita, mutta Apnean sydän on sen jatkuvasti varpaillaan pitävä ja jännittävä kokonaisuus, josta löytää vielä kymmenienkin kuuntelujen jälkeen uusia puolia.
Palataan takaisin kaiken alkuun. Miten Apnea asettuu omassa Stam1na-kokemuksessani? Korkealle. Todella korkealle. Se saattaa jopa kasvaa tärkeimmäksi Stam1na-albumiksi itselleni, koska sen tunnelmat ovat kietoutuneet oman elämäni vuoteen 2026 erittäin merkittävällä tavalla. Mutta vaikka Apneaa käsittelisi niin objektiivisesti kuin on mahdollista, se on silti hämmentävä osoitus siitä, että 30 vuotta bändi voi tehdä vielä 11. albumillaankin verevintä jälkeään ikinä. Apnealle on puristettu peittelemättömästi ihmismielen mielettömyyttä, ja se on paljon se.