Hiili Hiilesmaa on nimi, joka pitäisi olla tuttu kaikille metallin kuuntelijoille. Lähes kaikki ovat kuulleet Hiilen tuottamia, äänittämiä tai jopa soittamia albumeita hänen pitkän uransa varrelta. Hiilen CV on mittava. Tuottajana siihen kuuluvat tunnetuimpina tapauksina HIM ja Sentenced, soittajana bändejä kuten KYPCK, Itä-Saksa ja Road Crew.
Ennen kuin ehdimme edes istua alas Hiilen työhuoneella, hän kertoo toimivansa tätä nykyä myös opettajana Tampereen Ammattikorkeakoulussa, missä Hiili ”valmentaa tulevia tuottajia”, kuten hän itse asian vaatimattomasti muotoilee. TAMKissa on opiskelijoita monesta eri maasta ja kiinnostusta studiotyöskentelyyn löytyy yhä laajasti.
Hiili kertoo, että viime aikoina opetussuunnitelma on laajentunut ja samaan aikaan opiskelijat ovat studiotyön ohella kiinnostuneita genrejen suhteen monipuolisesta työskentelystä jopa audiosuunnittelusta äänityön parissa. Moni tulee opiskelemaan musiikkitaustalla, mutta saattavat erikoistua myös podcasteihin tai vaikka elokuvamusiikkiin.
On ihailtavaa kuunnella, kun Hiili kertoo siitä, mitä hän tekee juuri nyt. Hänellä on elämänkokemusta ja ylipäänsä kokemusta studiotöistä enemmän kuin aika monella tässä maassa, mutta into ei vaikuta karisseen tuumaakaan.
Ei siitäkään huolimatta, että Hiili täyttää 24. Joulukuuta jo 60 vuotta. Tai niin luulimme. Heti juttelun alussa leppoisasta Hiilestä paljastuu toinen, veijarimaisempi puoli, kun nostan pyöreät vuodet ja syntymäpäivän pöydälle.
– Mä olen itse laittanut Wikipediaan syntymäpäiväni tahallaan väärin, Hiili veistelee heti kärkeen.
– Mun oikea syntymäpäivä on 26. Joulukuuta, eli aika huono yritys pysytellä anonyyminä, kun paljastin tämän nyt heti. Tuo oli joskus joku hauska päähänpisto, mutta ei sitä ole kukaan sinne näemmä korjannutkaan.
– Numerona 60 on tavallaan aika paljon, mutta ei se kuitenkaan tunnu siltä. Tuo johtuu ehkä siitä, etten enää säntäile sillä tavalla joka suuntaan kuin nuorempana. Oon pikkasen enemmän keskittynyt tiettyihin juttuihin ja jättänyt pahimpia rönsyjä pois. Samasta syystä en ole enää vähään aikaan ollut bändihommissa soittajana mukana.
– Jouduin lähtemään KYPCK-bändistäkin, koska se kävi niin raskaaksi. Siis ei se musa, tai tavallaan toki sekin, vaan kaikki se toiminta bändissä. Sen jälkeen oon keskittynyt enemmän studiotöihin, opettamiseen ja muuhun.
Hiili jatkaa, että tarkoittaa kaikenlaisella säntäilemisellä sitä, ettei hän kiireisimpinä vuosina ehtinyt koskaan oikein nautiskelemaan työnsä hedelmistä tai aina edes sen tekemisestä, kun rautoja oli tulessa niin monia yhtä aikaa.
– Ruuhkaisimpina vuosina kävi monesti niin, että jos olin Finnvoxin kahvilassa ruokatunnilla, sekin aika meni siihen, kun rupattelin jonkin toisen bändin kanssa kuin mitä olin työstämässä, että milloinkas me tehdään jotain.
– Pisimmillään mulla taisi olla 13 kuukautta eteenpäin buukattuna kaikkea. Kalenteri ei riittänyt enää. Ehkä ikä vaikuttaa tähän samalla tavalla kuin alkoholiinkin, eli nuorena halusi testata kaikenlaista, kun taas nykyään keskittyy siihen yhteen konjakkilasiin. Tai siis minähän en juuri konjakkia juo, mutta tuolla fiilistelyn ajatuksella meinasin.
Lämpimästi hymyilevä Hiili kertoo kaikesta tästä äänessään sekä syvää kokemusta että pikkupoikamaista innostusta. Ihan kuin hän ei malttaisi päästä ihmettelemään, että minähän olen tosiaan tehnyt tällaistakin. Näitä tarinoita me Metalheimissa olemme valmiina kuuntelemaan vaikka loputtomasti, joten aletaanpas tutkia mistä Hiili koostuu.
Nuoruus kuin performanssi
Jos lasketaan ajassa taaksepäin, päästään lyhyelläkin matematiikalla siihen tulokseen, että Hiili, tai siis tuolloin Kai Markus Hiilesmaa, syntyi vuonna 1966.
Yhtälailla lyhyellä matematiikalla voidaan päätellä, että Hiili eli ne jännittävimmät nuoruusvuotensa 1970-luvulla ja tulevaisuuden kannalta merkittävimmät teinivuodet ajoittuivat 80-luvun taitteeseen.
– Mulla musan tekeminen alkoi jo leikkimisestä ja musa oli aina läsnä myös meidän perheessä, koska mun mummi oli oopperalaulaja ja huolehti aina siitä, että meillä on kotona vähintään piano ja mahdollisuus musisoida, Hiili muistelee.
– Se oli mummi, joka hankki mulle mun ensimmäisen mankkani, kun olin 10- tai 11-vuotias. Rupesin heti äänittämään sillä. Aloin äänittää jotain omaa ”soittoani” ja heti kun faija ja sen kaverit musisoivat, leikin äänittäväni sitä.
– Katsoin myös vanhoja kaitafilmejä ja tajusin, että niihin pitää soittaa musat itse. Radiosta ei tullut tuolloin oikein mitään ja levytkin oli tosi harvinaisia tai ainakin kalliita. Siksi mulle oli ihan selvää, että soitetaan sitten itse.
ABBA ja Hurriganes olivat ne alkupisteet, josta kaikki alkoi Hiilen kohdalla.
– Sitten tuli tietenkin KISS, josta sain ensimmäisen kosketuksen show-meininkiin. Seuraava tärkeä juttu oli Rush, joka sai mut noin tuhat kertaa koulun jälkeen yrittämään soittaa sitä rummuilla messissä. Siitä se vyöry johti King Crimsoniin ja vaikka mihin. Löysinpä juuri vanhan kuvan, jossa mulla on 16-vuotiaana Jimi Hendrix -paita päällä.
Kovin kauaa Hiilellä ei mennyt, ennen kuin hän sai ensimmäistä kertaa kunnon tuntumaa soittamiseen.
– 5-luokalla sain ensimmäisen kitarani ja kävin usein Myllyahon Mikan, joka on muuten nyt Kansallisteatterin pääjohtaja, luona soittelemassa. 6-luokalla perustettiinkin jo ensimmäinen bändi, jossa oli mukana minä, Pekka Kasari (Stone, Amorphis) ja Ville Soininen (Osmo’s Cosmos) ja Kari Kytö, joista melkein kaikista tuli erilaisia musatyyppejä.
– Soitimme ensimmäisen keikkamme 1.1.1978. Tai ainakin eka keikka, josta saatiin palkkio. Soitettiin luokkakaverin äidin häissä, kun se meni uusiin naimisiin. Meiltä kysyttiin, paljon haluttaisiin korvausta keikasta. Hetken naamat punaisena mietittyämme kehtasimme pyytää 3 markkaa per jätkä, mutta saatiinkin peräti 13 markkaa kullekin.
– Sen jälkeen me fillaroitiin elintarvikekioskille, vedettiin oikein makkaraperunat siellä ja käteltiin keskenämme, että kyllä, musasta tulee meille ammatti. Päätettiin, että nyt vaan soitetaan ja rahantuloa ei voi estää.
Hiili hekottelee, että bändejä alkoi syntyä niin monta, että niitä oli lopulta aika paljon. Tuusulan bänditapahtumiin oli Hiilen mukaan hauskaa osallistua ja keksiä sitä varten bändejä, mutta heille ei riittänyt mikään ihan perus meininki.
– Kerran oltiin kuultu siitä tapauksesta, kun Hanoi Rocks oli saapunut keikalle helikopterilla. Ajateltiin, että me tehdään sama! Lukiofrendin faija oli helikopterilentäjä ja buukattiin se viemään meidät bändikatselmukseen helikopterilla. Nimismies antoi luvan, että koulun pihaan saa laskeutua helikopterilla. Rehtorikin hyväksyi tämän.
– Se laskeutumisalue piti kuitenkin rajata. Mietittiin, että millä helvetillä se voitaisiin tehdä? Menin aamulla rakennustyömaalle ja lainasin sieltä raksanarua ja töttöröitä. Kaikki oli valmiina, kunnes tuona syys-lokakuisena aamuna olikin niin paljon sumua, että pilotti soitti ja pahoitteli, ettei tänään voida lentää.
Tässä vaiheessa alkaa tulla selväksi, että kun Hiili ja hänen kaverinsa soittivat keikkojaan, kyse ei ollut vain keikasta, vaan esityksistä olisi voinut käyttää sanaa performanssi. Nämä porukat todella halusivat jäädä mieleen.
– Seuraavana vuonna mietittiin jo, että pitäisikö nyt tehdä laulu-, bändi-, tanssi- vai teatteriesitys? Hiili kertoo.
– Valittiin tanssi! Meidän tanssiryhmän nimi oli Ydinlintu. Mentiin takahuoneeseen ja siellä oli 12-vuotiaita mimmejä tanssipuvut päällä. Tajuttiin, että nyt ollaan muuten haastavassa paikassa, ja täällähän on oikeasti yleisöäkin.
– Meillä oli viulu, nokkahuilu, trumpetti ja kaksi tanssijaa, mistä muodostui se meidän performanssi. Jengi kummasteli, mutta jälkikäteen sain kirjallisen arvostelun, että kiitos osallistumisesta, mutta emme voi arvioida esitystä, koska siinä ei ollut tanssia. Oli kuulemma kiva, kun pojat liikehtivät. Se siitä tanssijan urasta.
– Siitä lähti kuitenkin sikiämään meidän Itä-Saksa -bändin kuvio. Siinä bändissä oli aina performanssia. Kaikenlaista kampetta ja muuta ihmeellistä messissä. Se ei ole ollut musassa mitenkään tavallista täällä Suomessakaan, että bändit kehtasivat vetää show’n tuolla tavalla osaksi musaansa, mutta me taidettiin kehdata tehdä ihan mitä vain.
Tämän jälkeen Hiili myhäilee, että Red Hot Chili Peppers valittiin varhaisina vuosinaan useamman kerran Los Angelesin huonoimmaksi bändiksi ja naurahtaa, ettei Anthony Kiedis ollutkaan laulaja, vaan räppäri ja spiikkaaja.
Seuraavaksi ajatus johtaa Sielun Veljiin, joka sekään ei ollut mikään konservatiivisin bändi esiintymisissään.
– Siekkarit taisivat esittää Punahilkan jossain levyjulkkareissaan ja luulen, että tuo vaikutti meidänkin tekemisiin, koska Itä-Saksan Jade Soikkeli oli niiden kova fani ja sitä kautta meillekin tuli sitä performanssia messiin.
– Plus se, että meidän mutsi kävi Stadissa töissä ja sen poissaollessa vedettiin toisinaan sen kuteet päälle. Yhden kerran pistettiin jopa papiljotit pitkiin fledoihimme, jotta olisi tukka kunnossa keikalla. Lähdettiin sitten liftaamaan ja meinattiin saada turpaamme autokuskilta, kun se luuli ottaneensa nättejä nuoria tyttöjä kyytiin, hah hah!
Rock-tähden alku, josta tuli tuottaja
Ihan ensimmäinen levytyssopimuksen saanut Hiilen bändi oli Road Crew ja hieman myöhemmin seurasi mainittu Itä-Saksa. Road Crew’sta puhuessaan Hiili kokee hyväksi tuoda esille myös vasta edesmenneen Mikko Karmilan.
Tästä alkoi Hiilen bänditaival, joka oli lähteä liikkeelle hyvinkin nopealla tahdilla ja ulkomaillekin lähdettiin.
– Mä olin ostamassa rumpukapuloita keravalaisesta musaliikkeestä ja näin siellä Mikon.
– En tuntenut Mikkoa mitenkään hirveän hyvin, mutta se tuli kyselemään, että mikä meininki. Kerroin olevani kapulaostoksilla, koska viikonloppuna olisi tarkoituksena mennä studioon.
– Mikko sanoi itsevarmasti, että jos äänitykset menevät hyvin, tuo nauhat mulle, niin mä miksaan ne vielä paremmin. Se oli erittäin mikkomaisen lakonisen toteava lausahdus.
– Me tehtiin se Road Crew -bändimme demo, äänitykset menivät hyvin ja vein sen Mikolle miksattavaksi uudelleen, ja siitä tuli vielä parempi. Sittenhän me lähdettiin TIETENKIN Los Angelesiin hakemaan levytyssopimusta. Teetettiin siellä C-kasetteja ja jossain 7 Elevenin parkkiksella pipopäinen kaveri roudasi meille ainakin sata kopiota demosta.
Ison maailman meininki alkoi valjeta, kun Hiili ja kumppanit lähtivät viemään näitä kasetteja levy-yhtiöille.
– Vietiin kasetti BMG:n konttorille, joka oli valtava torni. Yritettiin viedä demo Universalille, mistä meidät heitettiin ulos. Sitten vietiin kopio Geffenille, jonka respassa sanottiin, että lähetys pitää osoittaa jollekin tietylle henkilölle.
– Ei me tiedetty ketään, mutta saatiin vinkki, että LA Weekly -lehdestä voi löytyä mainittuna sopivia A&R-tyyppejä, joten ei muuta kuin taas 7 Elevenille ja löydettiin sieltä lehdestä nimi Gary Gersh.
– Geffen otti demon vastaan. Ei saatu diiliä. Kuukautta tai paria myöhemmin sama kaveri signasi Nirvanan. Siellä oli siis vähän isompi kala kiikarissa. Saatiin mekin lopulta levytyssopimus Megamanian kanssa ja käytiin soittamassa Japanissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Siitä saatiin hyvää kokemusta ja tehtiin myös kolme levyä.
Hiili kuvailee näitä aikoja ”hyväntahtoiseksi sekoiluksi” ja myöntää, että nuori ja innokas bändi toden totta halusi saavuttaa maailmantähteyden ja rock-staran statuksen. Mallia lähdettiin ottamaan muisat bändeistä.
– Samoihin aikoihin Waltari breikkasi isosti Keski-Euroopassa ja sitten tuli vielä sellainenkin iso EU-muutos, että työttömyyskorvaukset sai ohjata mihin tahansa EU-maahan. Meillä oli vakaa suunnitelma, että vuokrataan yksilö Berliinistä ja muutetaan kolmen Road Crew -tyypin kanssa sinne.
Juuri kun suuret bändisuunnitelmat alkoivat kirkastua Hiilen ja hänen kavereidensa silmissä, edessä oli tienhaara, joka tulisi määrittämään Hiilen loppuelämää: Hän huomasi olevansa yhä kiinnostuneempi studiotyöstä.
– Menin Saksaan lähtöä odotellessa studioon hommiin äänittelemään vähän demoja, mutta pian alkoi tulla kyselyitä, että voisinko tehdä vähän pidempiäkin äänityshommia. Pikkuhiljaa vaakakuppi alkoi kallistua siihen suuntaan.
– Siinä alkoi realisoitua se, miten vaikeaa on breikata bändinä. Siinä alkoi olla päällekkäisyksiä, kun olin buukannut äänityksiä jo kuukausia eteenpäin ennen kuin samalle ajankohdalle oli edes tarjottu keikkoja.
Aika nopeasti havaitsin, että innostun aika helposti, mutta leipäännyn myös aika herkästi, jolloin studiotyö oli kuin mulle tehty, kun koko ajan tuli uusia tyyppejä ja uusia projekteja duunattavaksi.
Äänitys- ja tavallaan tuotantotyöt olivat tuleet Hiilelle tutuksi jo teini-ikäisenä.
– Mulla oli jo lukioaikana kotona studio, minkä mahdollisti se, että mun vanhemmat erosivat. Sain aika paljon tilaa tehdä omat äänitystilat, joissa oli väli-ikkuna ja kaikkea. Mutsi ei toki ihan kauheasti tykännyt, kun saunasta tullessaan kylpyammeessa saattoi olla vaikka Marshallin vahvistimia, kun olisi pitänyt päästä suihkuun.
– Mun luona kävi jo tuolloin paikallisia bändejä. Aluksi palkkio oli viinipullo per demo, myöhemmin se kallistui viskipulloon. Aloin oppia kommunikoimaan bändien kanssa, kun rohkenin aika nopeasti kommentoimaan vaikka laulusuoritusta niin, että aluksi meni todella hyvin, ja sitten ei-niin-hyvin. Musta alkoi tulla huomaamattani tuottaja.
Bänditoiminta oli siis pitkään osa Hiilen musiikkielämää, mutta äänittäminen kiinnosti häntä samalla koko ajan.
Jo nuorissa ihmisissä on usein lapsia, jotka haluavat leluista asti tietää, miten jokin asia toimii. Lelut revitään auki ja niistä otetaan selvää. Toisia taas tämä ei kiinnosta lainkaan ja tärkeämpää on se, mitä laitteella saadaan aikaiseksi.
– Mä tiesin jo nuorena pari tyyppiä, jotka pisti vasta saamansa mopon osiin ja kokosi sen sitten uudelleen ja mä taas ajattelin jo tuolloin, että minkä elämyksen mä voisin tuottaa tällaisella laitteella tai soittimella? Hiili miettii.
– Sen takia mä olen sotkeentunut kitaroihin, rumpuihin, bassoihin ja laulamiseen. En ole mikään virtuoosi minkään soittimen äärellä, mutta oon aina ajatellut sillä tavalla, että jokainen osaa soittaa jokaista soitinta omalla tavallaan. Mua on kiinnostanut se, millaisen ihan oman persoonallisen ”värähtelyn” kukin voi saada aikaiseksi asioista.
Vaikkei Hiili repinytkään kaikkia laitoksia auki, sai hän jo nuorella iällä tuntumaa myös laitteiden fysiikkaan.
– Mun faija oli radioamatööri ja aloin tekemään piuhoja samalla, kun faija teki radioamatöörilaitteita. Opin tekemään piuhoja ja kytkentöjä jo ennen kuin tiesin, että musa tulee olemaan mulle iso juttu tulevaisuudessa.
– Serkun faija oli Yleisradiolla teknikkona, joka rakensi studioita. Se toi mulle yli jäänyttä elektroniikkaromua, joista mä sain rakennettua kaikenlaisia piuhoja ja viritelmiä. Sekin oli sellainen sysäys, joka ajoi studiohommien suuntaan.
Bänditoiminnan ja harrastuneisuuden jälkeen Hiilellä olisi voinut olla muutenkin melko hyvät valmiudet tehdä ihan tosissaan tuottajan ja äänittäjän työtä, mutta hän sanoo silti menneensä monissa asioissa ”perse edellä puuhun”.
– Tuskastelin sellaisten asioiden kanssa, kun ostin Anttilasta jonkun satasen mikin, viritin sen rumpusetin virveliin ja vertasin aikaansaamaani rumpusoundia johonkin Def Leppardin levyyn ja ei, eihän se hyvältä kuulostanut.
– Ostin neliraitanauhurin ja kesti aika pitkään, ennen kuin tajusin, että taajuuksia voi myös leikata. Kesti hetken oppia, että äänestä on myös hyvä leikata sitä ”mutaa” pois. Aloin hahmottaa asian niin, että soundi on kuin jääveistos, joka on aluksi se köntti jäätä, mutta sitä hiomalla ja siitä pois ottamalla siitä vasta muodostuu se kunnon kuva.
– Korva kehittyi pikkuhiljaa. Kyllä siihen varmaan se 10 000 tuntia vaadittiin, että äänityshommat alkoivat sujua ja tuotantotöissä varmaan saman verran, mutta kyllä se siinä demoja äänittäessä alkoi sujua. Sitten alkoi tulla myös hyvää palautetta töistä, mikä ohjasi mua entistä varmemmin tekemään studiotöitä.
Tekemällä oppii ja periaatteita syntyy
Kuten monissa asioissa, myös studiotyössä yksi hyvin tehty työ johtaa toiseen, toinen seuraavaan viiteen, viisi kymmeniin ja niin edelleen. Hiilen kohdalla demot johtivat hiljalleen myös albumien äänittämiseen.
– Puurulan Jukka Don Huonoista oli myös hommissa Munkassa samalla studiolla kuin missä tein demoja. Tulin sen kanssa hyvin juttuun ja Jukka mietti, että mun pitäisi mennä äänittämään heidän levyään, Hiili muistelee.
– Tuottajaksi oli tulossa Mats Hulden. Mats ei ollut mikään tekniikka-, vaan ennemmin fiilistyyppi. Me äänitettiin, se meni hyvin ja kysyin Matsilta, että missä tämä levy miksataan. Kuulemma Finnvoxilla. Kysyin jatkoksi, että kuka levyn miksaa. Sain vastaukseksi: ”Sinä!” En ollut edes käynyt Finnvoxilla. Ei muuta kuin suoraan syvään päätyyn, siis.
– Oli siinä aikamoinen paine päällä. Donkkarit oli super kunnianhimoisia tyyppejä, jotka tykkäsivät viilata juttuja. Kerran siellä oli tilanne, kun oltiin painettu jo 10 tuntia duunia, kunnes tietokone jäätyi täysin. Soitin joskus vartin yli seitsemän Risto Hemmille nukuttuani yön sohvalla. Vika oli vain näppiksessä, jonka A-kirjain oli jäänyt pohjaan.
Hiili herätti bändeissä luottamusta. Tämän ansiosta hän alkoi saada tehtäviä, jossa häneltä ei edes odotettu äänittämistä, vaan hänet haluttiin nimenomaan tuottajaksi.
Muistellessaan näitä aikoja Hiili hymyilee sille, että hän oppi nopeasti kemioiden merkitsevän studiossa kaikkea. Samalla hän alkoi ottaa yhä enemmän oppia toisilta tekijöiltä, ja osaa jopa nimetä yhden tietyn oppi-isän.
– Apocalyptican toisen levyn, Inquisition Symphonyn (1998), kohdalla Heinisen Juha oli äänittämässä sitä. Juha on mun mielestä Suomen ihan parhaita äänittäjiä. Juhan kanssa mä tein varmaan 30 levyä. Juha sai olla se tekniikkatyyppi ja mä taas se musa-, tuottaja- ja säätäjätyyppi. Opin Juhalta paljon äänittämisestä.
– Meille syntyi myös nopeasti yhteinen koodikieli. Vaikkapa ”laitetaan yksi Pasi kovemmalle”, mikä oli 0,4 desibeliä ja se tuli The 69 Eyesin Pasi Moilasesta, joka halusi aina kitaraa ihan vähän kovemmalle, ja 0,4 desibeliä oli se pienin mahdollinen korotus. Pasista tuli meille sellainen yksikkö, jota lauottiin toisillemme muissakin sessioissa.
– Voisin pitää Pasia ihan tärkeimpänä oppi-isänä äänittämisessä. Tuolloin ei ollut mitään Youtubea, josta ottaa vinkkejä. Kaikki oli opeteltava itse, otettava oppia muilta ja lopulta sitten oli löydettävä se oma tapa tehdä asioita.
Periaatteita on oltava myös studiotyössä. Niitä asioita, jotka bändeillä on oltava kunnossa, kun he astelevat studioon. Tuottajan ja äänittäjän on oltava kaveri ja hän on bändin palkkaama, mutta jämäkkyyttäkin on löydyttävä.
– Mä oon aina pitänyt ennakointia erityisen tärkeänä asiana, Hiili sanoo heti ja jatkaa samantien, että tarkoittaa tällä esituotantoa, joka alkaa jo paljon ennen kuin bändi astelee studioon ensimmäisen kerran.
– Muistan kun Waltarilla oli hirveän isot suunnitelmat ja palaverit, joissa taisi olla kaksi manageriakin mukana. Budjetit oli valmiina ja 5-6 viikkoa studiota buukattuna. 4-5 päivää ennen sessiota yksi näistä managereista soitti, että sessio pitää perua, koska biisejä ei ollut valmiina tarpeeksi. Tuolloin mä päätin, että näin ei saa käydä enää toiste.
– Haluan kuulla demot, joilla bändi osoittaa, että jokainen levyn tekemiseen osallistuva osaa jollakin tavalla soittaa ne biisit. Ei sillä tavalla, että kitaristi on tehnyt demoihin rummut rumpukoneella ja rumpali ei tajua niistä mitään. Sanoituksissa oon ollut vähän joustavampi, eli niitä voi tehdä studiossa, koska laulut äänitetään vähän myöhemmin.
– Nykyään on netti ja sähköposti, jossa saa kirjeenvaihtoa ja dokumentteja kaikesta. Mäkin oon ollut paskimmillaan sellaisessa tilanteessa, jossa liksa on ollut jotain ihan muuta kuin oli alunperin sovittu. Nuo on sellaisia asioita, että sovituista maksuista on pidettävä kiinni ja bändien on oltava valmiina studioon. Enempää sääntöjä mulla ei ole.
Tämän itsevarmasti todettuaan Hiili nostaa isosti myhäillen esille vielä yhden asian, joka on hyvä huomioida.
– Studiossa ei kannata olla liikaa porukkaa kerralla. Joskus on hyvä, että bändi on siellä yhdessä, mutta joskus taas homma toimii paremmin, jos kaikki äänittää omia juttujaan erikseen, hän alustelee selvästi jotain mielessään.
– Joskus on menty siihen, että koko bändi on paikalla. JA tyttöystävät. JA koirat. JA vielä vauvakin. Sitäkin on tapahtunut. Vauva on paskantanut alleen tarkkaamossa, hirveä haju ja vauvalla on yritetty näyttää, että näetkö sä kun äiti laulaa tuolla lasin takana ja että äiti on ihan hassu. Tuollaisissa asioissa on hyvä olla edes joitakin rajoja.
Tuottajan on hyvä olla hieman kaikkea
90-luvulla Hiili alkoi täten bänditoiminnan rinnalla ottaa nopeasti yhä enemmän tuntumaa tuottajan töihin. Sielläkään hän ei tunnusta olevansa niinkään laitteistofriikki, vaan hän on kiinnostunut siitä, mistä soundi oikeasti lähtee.
– Mä en ole yhtä kiinnostunut asioista kuin ihmisistä. Musan tekemisessä mua kiinnostaa eniten se kemia, joka bändissä syntyy. Sen takia mä olin alkaen mä olin heti kiinnostunut olemaan se bändin viides tai vaikka kuudes jäsen.
– Ihmiset ovat ihan älyttömän erilaisia keskenään. Siksi musaakin on niin paljon erilaista. On todella opettavaista, kun pääsee bändin tiiviin yhteisön sisälle kokemaan, että miten ne toimii, kommunikoi keskenään, ajattelee erilaisista asioista ja päätyvät tiettyyn lopputulokseen. Tuo oli se juttu, joka veti mua vielä enemmän studiohommien puoleen.
Ei ole siis mikään ihme, että vaikka Hiili tunnetaan esimerkiksi HIMin, Sentencedin, The 69 Eyesin, Ensiferumin ja Moonspellin tuottajana: Hän ei ole koskaan ollut metallituottaja, vaan ennemmin tuottaja, joka on tehnyt paljon metallilevyjä.
– Kyllä, mä olen tarjonnut isoillekin metallilevyille tamburiinia! Hiili nauraa.
– Mä olin ehtinyt kuunnella paljon suomirokkia, hard rockia ja kaikkea, ja se oli jo mun DNA:ssa. Musta ei tullut koskaan sitä ”metallityyppiä” varsinaisesti. Mä kyllä yritin olla sitä. Rumpuja soittaessani ostin jopa toisen bassorummun, kunnes muutama päivä myöhemmin mä jo tajusin, etten tule ymmärtämään sen soittamista ikinä.
– Kyllä mä metalliinkin sisään pääsin, mutta enemmän mua alkoi vetää puoleensa grunge ja punk. En halua yleistää, mutta metallissa mua on aina häirinnyt se, miten homogeenistä soundia siinä usein haetaan. On tietynlaiset kitarat, lätisevät samplet ja kaikkea. Joskus on tehnyt mieli ehdottaa, että tehdäänkö seuraava metallilevy ilman särökitaroita.
Jo tässä vaiheessa Hiili halusi vältellä lokeroimasta ketään. Jossain vaiheessa 70- ja 80-lukua oli täysin selvää, että jos pidät Dingosta, meikeistä ja isoista tukista, et voi luukuttaa thrash metalia, tai päinvastoin. Tai jos pillifarkut ja grunge kutkuttelivat, ei ollut asiaa punk-maailmoihin. Hiili ei välittänyt mistään tällaisista jaotteluista.
– Kyllä mä olen aina ajatellut niin, että musa on musaa ja kaikki genret ovat aika keinotekoisia.
– Seppo Vesterinen, HIMin edesmennyt manageri, sanoi hyvin manageeraamisesta, että managerin ei tarvitse olla täydellinen osaaja minkään yksittäisen asian suhteen, mutta sen pitää tietää aika paljon monista asioista.
Se on on ollut mulle tuottajana hyvä johtoajatus. Musasta pitää tietää, taloudesta pitää tietää, teknologiasta pitää tietää ja jopa psykologiasta pitää tietää, mutta minkään näiden asioiden suhteen ei tarvitse olla tohtori tai professori.
Psykologia mainittu. Siinäpä asia, jota ei liian usein painoteta, kun puhutaan studiotyöstä, jota käsitellään aina jopa hieman kliinisenä prosessina, jossa kaikkien osuudet äänitetään, minkä jälkeen levy miksataan ja masteroidaan.
Kuten Hiili aiemmin mainitsi, kyse on keskenään todella erilaisten ihmisten erityislaatuisista kemioista.
– Ajat ovat muuttuneet myös siinä mielessä, että kun teknologia on halventunut, Suomikaan ei ole kiinni vain muutamassa studiossa, kuten aikoinaan oli Finnvox, MTV ja liuta muita.
– Tuolloin studiot olivat kalliita ja tyyppejä, jotka osasivat käyttää niitä, oli varsin rajallisesti. Ne jotka osasivat, hallitsivat niitä paikkoja täysin. Meininki oli suurin piirtein sitä, että: ”Turpa kiinni! Mä tiedän mitä mä teen.”
– Nyt kaikilla joilla on läppäri tai edes tabletti, voivat äänittää musaa. Siksi psykologinen puoli tuottajan roolissa on noussut entistä tärkeämmäksi. Mallintavat kitaravahvistimet, rumpusamplet ja koneen undo-nappi pitävät huolen siitä, että kaikkea voi tehdä kaikkialla ja vaikka miten moneen kertaan, mutta ihmisten kemiat ovat yhä arvoitus.
– Kun mä nykyään aloitan tuotantoprojektin, mä teen aluksi selväksi, että oon hyvä tyyppi, mutta yhtälailla mä tuon nopeasti esille, mitkä ovat mun mielestä tuotettavan musan vahvuudet ja haasteet. Siitä alkaa se turvallisen työympäristön rakentaminen, jossa kaikki toivottavasti luottavat toisiinsa ja kunnioittavat toisiaan.
Hiili on työskennellyt sellaisten bändien kanssa, jotka toimivat todella tiukasti koko porukalla, mutta yhtälailla hän on äänittänyt ja tuottanut bändejä, joissa on yksi aivan selkeä johtaja, visionääri ja vastuuhenkilö.
– Jos tyypillä on kohtuullisen kokoinen ego ja tarkka visio, se voi olla todella antoisa yhteistyökumppani.
– Mulla ei ole mitään sitä vastaan, että tehdään juuri niin kuin visionääri haluaa. Se on heidän levy ja mun tehtävä on auttaa sen tekemisessä. Onhan se silti parasta, jos tämä tyyppi on myös sellainen, joka on valmis ottamaan palautetta vastaan. Tuollaisissa tapauksissa syntyy usein se kaikkein hedelmällisin lopputulos. Vuorovaikutuksen kautta.
– Sitten on sellaisia tapauksia, kun sitä visiota ei ole. Eikä myöskään egoa. Tuolloin saattaa käydä niin, että koko bändi istuu pulkassa, jota tuottaja vetää. Sitten ei kuitenkaan olla tyytyväisiä mihinkään, tai ei osata sanoa mitään. Tuo päätyy pahimmassa tapauksessa siihen, että äänitykset lipuvat läpi, eikä kukaan tiedä, mitä siitä syntyi.
– Huonoin vaihtoehto on se, kun on helvetin iso ego, muttei mitään visiota. Mulla on ollut sellaisia asiakkaita, jotka haluavat rock- tai pop-tähti kokemuksen. He tekevät ensimmäistä levyään, heillä on rahaa ja he palkkaavat jonkun nimituottajan mukaan, mutta sitten sitä omaa näkemystä omasta musasta ei kuitenkaan ole.
Hiili peräänkuuluttaa tässäkin asiassa hyviä vuorovaikutustaitoja: Vaikka bändissä olisikin yksi kippari, on koko bändin oltava mukana levynteossa ja tultava kuulluksi, elleivät he itse halua seurata johtajaansa asioihin puuttumatta.
– Usein se johtaja on perustajajäsen, joka on perustanut koko bändin sen oman visionsa pohjalle. Tuollaiset luovat ihmiset ovat useimmiten niitä hyvässä mielessä ainutlaatuisia hahmoja, jotka todella tietävät mitä haluavat.
– Sellaiset ovat aika jumiutuneita levyjä, kun bändin jokaisella jäsenellä on näkemys jokaiseen asiaan ja välillä ei edes tiedä, haluavatko he tehdä mahdollisimman hyvän levyn vai saada ihan periaatteesta sen oman idean runtattua läpi. Joskus on ollut miksausvaiheessakin kommentit jokaiselta jäseneltä ja niitä kaikkia on mahdotonta toteuttaa.
Joskus on Hiilen mukaan käynyt niinkin, että bändi on ollut studiossa tuottajansa kanssa, mutta miksausvaiheessa bändi on kadonnut Mallorcalle ja tuottaja on jäänyt Hiilen kanssa viimeistelemään lopputuotetta.
– Tuottaja on esittänyt näkemyksensä, mä olen sitä noudattanut, levy on valmistunut ja pian bändiltä onkin tullut puhelua, että mitä vittua tämä levy oikein ja mitä te oikein olette siellä puuhanneet, Hiili nauraa.
– Sitten levyä on korjailtu tuottajan kanssa, levy on taas valmistunut ja pian levy-yhtiö on vuorostaan soittanut, että nyt on bändi heittäytynyt poikittain autotielle, koska levy ei vain kuulosta oikealta. Mutta mitään ideoita heillä ei ole kuitenkaan ollut siitä, mitä pitäisi parantaa. Se on joskus myös sellaista outoa vastuunpakoilua.
Suomalaisen metallin huiput ja pohjat
Kehuminen on todella mukavaa puuhaa. Paljon mukavampaa kuin haukkuminen.
Siksipä tässä vaiheessa onkin hyvä päästää Hiili irti ja antaa hänen itsensä nostaa esille joitakin ihan erityisiä sessioita, kun jonkin tietyn bändin kanssa on ollut mukavaa työstää levyjä ja lopputuloskin on ollut kaikille tahoille mieluisa.
– HIM on helppo mainita, koska heillä tuntui olevan 24/7 aikaa panostaa bändiin. Siis ihan jokaisella jäsenellä. Se omistautuneisuus albumien tekemiseen oli jotain sellaista, mitä ei meinannut aina uskoa todeksi, Hiili ylistää.
– En muista minkä levyn kohdalla se oli, mutta joskus valmistautuminen oli sitä luokkaa, että Kaasu äänitti rummut yhdessä päivässä ja kaikki muukin sujui hurjan nopeasti. Siinä vaiheessa ajattelin jopa niinpäin, että sessioissa olisi hyvä olla edes pieni yllätysmomentti, eikä kaiken tarvitse olla ihan NÄIN hienosti hallussa jo studioon tullessa.
– Sentenced oli tietysti toinen. Sami Lopakka on niin pedantti jätkä. Niissä sessioissa oli kuitenkin myös niitä sattumanvaraisuuksia ja yllätysmomentteja, mikä pääsi aina vähän yllättämään.
– Nämä kaksi bändiä ovat sellaisia tapauksia, joita mä käytän esimerkkinä siitä, että nopeasti hyvä tulee, kun on kyse rock- tai metallimusiikista. Monet parhaat albumit ovat syntyneet niin, että on ollut viikko aikaa äänityksille ja perjantaina on oltu puoliltapäivin valmiina, eikä kyse ole ollut mistään Metallican Some Kind of Monster -menosta.
Hiili käyttää esimerkkinä sitä, että jos paperiin vedetään kynällä viiva todella hitaasti, siitä voi tulla todella suoraa jälkeä, mutta viivan nopeasti huitaisemalla mukaan tulee vauhtia ja vaaran tuntua.
Jopa HIM-albumeilla, jotka ovat jättimäisiä suurmenestyksiä, kuuluu soitossa, soundissa ja kaikessa ihmisyys, vaikka samat levyt olisi täysin varmasti voitu ylituottaa todella teflonpintaisiksi pannukakuiksi.
– Tuo on se salaisuus, minkä takia tietyt albumit puhuttelevat myös pidemmällä aikavälillä, Hiili arvioi.
– Jotta tuo voi onnistua, kahden asian pitää toteutua: Muusikon on oltava hyvä siinä mitä se tekee, jotta se voi vetää osuutensa jopa yhdellä kerralla. Lisäksi soittajalla on oltava hyvä itsetunto, jotta se uskaltaa tehdä näin.
– HIMin kohdalla mä muistan lukemattomat kerrat, kun Linde veti kitarasooloja sisään ykkösellä. Eräänkin kerran kävi niin, että kun Linden soolo oli onnistunut ensimmäisellä yrittämällä niin hyvin, että mäkin olin siihen tyytyväinen, joten seuraavaksi Linde totesi mulle, että seuraavaksi Hiili soittaa tamburiinit ja sekin saa vaan yhden yrityksen.
– Meillä oli HIM:in kanssa jopa sellainen johtoajatus, että vedetään vähän paskasti. Sen myötä soitossa ei ollut mitään paineita, tuo ajatus toi soittamiseen rentoutta ja sillä asenteella tulos oli usein aivan helvetin hyvä.
Maalaisjärkeä ja tilannetajua vaaditaan juuri tällaisissa tilanteissa, kun bändistä tai muusikosta on saatava irti sekä ammattimaista että rentoa jälkeä. Hiili toteaa, että tuottajalla on todella oltava herkät tuntosarvet.
– Muotoilisin asian niin, että tuottajan on oltava ikään kuin pseudoystävä artistille, eli lähellä ja luotettava, ehdottomasti, mutta ihan liian lähellä ei pidä kuitenkaan olla, ettei pala siinä tähden paisteessa, hän naurahtaa.
– Kyse on ihan samasta asiasta kuin missä tahansa yhteisössä tai ihmissuhteessa. Ei siihen kauhean paljon tarvita, kun joku kävelee sisään huoneeseen, että huomaat onko sillä hyvä vai huono päivä. Joskus taas se yksi ainoa ”Miten menee?” -kysymys voi avata kaikki kanavat, ja se kysymys muuten jää usein ihmisiltä kysymättä.
– Jos huomaan, että laulaja on tosi väsynyt ja sillä on vaikka ollut just riitaa tyttöystävän kanssa, niin ei sitä siinä tilanteessa kannata alkaa laulattaa, jos on mahdollisuus tehdä muuta. Jos se sama laulaja taas on just safkan jälkeen fiiliksissä, että voitti juuri Ässä-Arvasta 40 euroa, niin ei muuta kuin ne energiat käyttöön ja suoraan laulukoppiin.
Persoonallisen suomalaisen raskaan rockin ja metallin kääntöpuoli alkoi pistää Hiilen korvaan 2000-luvun edetessä, kun ihan kaikki bändit eivät olleetkaan enää niin omaperäisiä kuin saattoivat kuvitella?
– En tiennyt enää mitä sanoa, kun studioon meinasi tulla kymmenes HIM-kopio, laulajalla oli pipo silmillä, bändin biisit kuulostivat HIMiltä ja he olisivat halunneet äänittää HIM-coverin, jonka alkuperäisen kappaleen mä olin tuottanut.
– Levy-yhtiöt löivät lisää löylyä tähän. Siinä alkoi huomata, että nyt ei etsitä enää uutta soundia, vaan kaikki lafkat halusivat itselleen sen oman HIMin tai vastaavan. HIM myi niin paljon, että mulle tarjottiin jopa aivan kuvottavia tapauksia ja ainakin yhden sellaisen tapauksen muistan, josta jäi ihan täysi itsensä myymisen maku.
– Miettikää. Ei HIM ollut bändi, joka diggaili vain goottirockia. HIMin tyypit fiilisteli Madonnaa, Roy Orbisonia, Blue Öyster Cultia, Billy Idolia ja kaikkea. Sillä tavalla se persoonallisin musa syntyykin. Kyllä mulla oli 2000-luvun aikana ihan kotimaisenkin musan kanssa monta sellaista kertaa, kun jouduin vain ajattelemaan: ”Eih. Taasko tällaista?”
Kaikenlaisia kulttuurieroja
Pian sen jälkeen kun Hiili oli työstänyt paljon suomalaisia raskaamman musiikin albumeita, hän alkoi saada yhä enemmän yhteydenottoja myös ulkomailta. Asiakkaiksi päätyi erityisesti Century Medialle levyttäneitä bändejä.
– Century Median albumeissa oli ihan erityisesti painetta, koska järjestely oli se, että puolet budjetista annettiin etukäteen ja loput maksettiin vasta sitten, kun levy-yhtiö oli hyväksynyt lopputuloksen, Hiili muistelee nyt.
– En ikipäivänä tekisi tuollaista sopimusta enää. Mitä jos albumilla ei yksinkertaisesti ole hyviä biisejä? Tai niitä hittibiisejä? Kenen piikkiin sen pitäisi mennä? Tai entä sellainen tapaus, kun erään itävaltalaisen artistin kohdalla asetettiin 25 000 euron uhkasakko tuottajalle, jos albumi viivästyy? Mitä jos artisti itse ei tule ajoissa paikalle?
Hiili kertoo olleensa aina utelias uuden musiikin suhteen. Hän ei valikoinut asiakkaitaan vain sen perusteella, mikä musiikki kolahtaa hänelle itselleen välittömästi. Sen sijaan hänestä oli kiinnostavaa tehdä monia erilaisia levyjä.
– Hyvät biisit ja hyvä kokonaisuus puhuttelivat mua aina nopeasti, vaikken välttämättä ollut kuullut juuri sellaista musiikkia koskaan aiemmin, hän sanoo ja kehuu samaan hengenvetoon Moonspellin tapaa tehdä hyviä demoja.
– Mä tykkäsin siitä, jos Moonspellin tapaan huomasin heti demoilta, että tämä kuulostaa jo nyt hyvältä, mutta hyvällä tuotannolla ja miksauksella tästä voi tulla vielä parempaa. Jos musiikissa on jokin oma juttu ja jotain persoonallista, niin kyllä se houkuttelee tutustumaan siihen tuottajana paljon enemmän kuin se, että kyse on perus tuubasta.
– Kyllä mä lähtökohtaisesti haluan kokea, että mulla on jotain annettavaa sille bändille tai levylle. Ellei sitten palkkio ole kerta kaikkiaan niin muhkea, että se levy kannattaa tehdä jopa sen takia. Noin on ollut harvemmin asian laita.
Moonspell, Theatre of Tragedy ja moni muu bändi löysi Hiilen pajalle ja tässä vaiheessa olikin edessä ihan uudenlainen osa työskentelyä, kun Hiili pääsi tutustumaan siihen, millainen työkulttuuri vaikkapa Portugalissa ja Norjassa vallitsee.
– Arvatkaa mitä Moonspell-jäsenien väliset suurimmat riidat koskivat? Hiili aloittaa kysyvästi.
– He asuivat kimpassa kaksiossa ja suurin draaman aihe oli se, että mitä kokataan illalla, eli toisin sanoen ruoka. Niillä oli omat paistipannut mukana ja joka päivä oli hirveä riita siitä, että mitä tänään syötäisiin.
– Äänitettiin levyä Finnvoxilla ja vein Moonspellin tyypit Tapiolan Stockmannin Herkkuun ruokaostoksille. He olivat ihan ihmeissään, että tämä on paras ruokakauppa, jossa he ovat koskaan käyneet.
– Norjalaisilla eli Theatre of Tragedylla oli myös ihan oma meno. En sanoisi että he olivat varautuneita, mutta eivät kyllä auenneet lainkaan helposti. Heillä oli sellainen oma kuplansa, johon oli vaikeaa päästä sisälle ihan siksikin, että bändissä oli hiertymä siitä, kun laulaja oli alkanut seurustella kiertuemanagerin kanssa.
Ei pidä unohtaa meidän rakkaita suomalaisia bändejä. Hiilen tuottamiin suomalaisiinkin bändeihin kuuluu melkoisia persoonia ja taiteilijoita. Tai siltä ulospäin näyttää. Millaisia tällaiset hahmot ovat studiossa, suljettujen ovien sisällä?
– Sentenced on hyvä esimerkki siitä, että ennen kuin mä aloin tuottaa heitä, en ollut koskaan tavannut koko bändiä.
– Me tavattiin Mc’Donaldsin pihalla, sateessa, ja morjesteltiin siinä, että Miika, kaksi Samia, Vesku, Ville ja ketähän kaikkia tässä on. Seuraavaksi oltiinkin jo Oulussa äänittämässä levyä ja multa kysyttiin aamulla, että ”Otakko nää hölliä?” Samalla mulle repeiltiin, kun puhuin muka niin stadilaista slangia. Siitäkin kulttuurierosta selvittiin.
Hiili sanoo, että suomalaisilta muusikoilta löytyy toisinaan ihan tarpeeksi armottomuutta itse itseään kohtaan, eikä hänen ole läheskään aina ollut tarpeen suitsia ketään, kun bändit ovat tehneet sen ihan itse.
– Kie Von Hertzen oli todella vaativa itseään kohtaan ja asetti itselleen säännön, että jos hän soittaa soolon paskasti, hän juoksee läheisen urheilukentän ympäri. Aika monta kertaa Kie kävi lenkillä ennen Donkkarit-levyn valmistumista.
– Ihan noin pitkälle ei kenenkään tarvitse mennä, mutta kyllä mä aina terotan sitä, että hyvässä iskussa pitää olla studiossa. Ei kannata olla nälkä, ei kannata vituttaa, ei kannata olla unettomuutta ja tämä koskee myös mua itseäni, koska multa varsinkin on löydyttävä psykologista joustoa jeesata kaikenlaisia tyyppejä kaikenlaisista maista.
Puhuttuaan suomalaisuudesta, norjalaisuudesta, portugalilaisuudesta ja ylipäänsä eri kulttuureista ja olosuhteista, Hiili mainitsee erään erittäin tärkeän ratkaisun, jonka hän huomasi tehneensä tuotettuaan jo aika monia levyjä.
– Mullahan ei ole koskaan ollut omaa äänitysstudiota, ellei sitä porukoiden luona teininä ollutta studiota lasketa, vaan mä oon aina tehnyt töitä tosi monenlaisissa studioissa eri puolilla maailmaa, ja se on ollut hyvä juttu.
– Usein studiolla on joku studiopomo paikalla päivän tai pari ja neuvoo, miten asiat toimii ja missä on mitäkin. Sen jälkeen oon saanut tehdä bändin kanssa hommia monenlaisien laitteiden kanssa ja joka puolelta on oppinut paljon kaikenlaista, mitä ei olisi tapahtunut, jos mulla olisi ollut vain se yksi ja sama oma kotipesä Suomessa.
– Sen sijaan hieman sääli on se, että tuottajat ja äänittäjät ovat lopulta aika vähän tekemisissä keskenään. Mäkin oon saanut kuulla muiden metodeista lähinnä muilta bändeiltä ja tietysti tyypeiltä kuten Mikko Karmilalta, joiden kanssa mä olin enemmän tekemisissä. Kyse ei ole edes ollut siitä, että tämä ala olisi jotenkin kilpailtu ja kaikkien olisi taisteltava hyvistä duunikeikoista, vaan tuollaista yhteisöllisyyttä ja kulttuuria ei vaan ole ollut olemassa.
Kun riskejä otetaan ja niitä jätetään ottamatta
Heti kun vilkaisee Hiilen työhuoneen seinällä roikkuvia kehystettyjä levyjä, ei voi olla kiinnittämättä huomiota HIMin Venus Doom -albumin (2007) vinyylikokoiseen kultalevyyn.
Kyseessähän on ehdottomasti HIMin rohkeimpia levyjä, joka julkaistiin bändin menestyksen kulminaatiopisteessä.
– Niillä oli isoin hittilevy takana ja sitten me tehtiinkin levy, jossa on bändin pisin biisi ja rupisia riffejä, Hiili iloitsee.
– HIM osti puoliakustisen kitaran, joka oli tarkoitus paiskata paskaksi äänityksissä ja äänittää se. Mä olin, että toihan on hieno kitara, joten mä piilotin sen kaappiin ja esitin kuin en olisi tiennyt, missä se on. Lopulta rikottiin viulu. Viimeisenä päivänä mä muka löysin sen kitaran ja lopulta kävi niin, että se kitara jäi tänne minulle. Se on tuolla.
– Venus Doom on hieno levy. Se oli tavallaan odottamaton juttu HIMiltä, mutta silti HIMimäinen juttu juuri sen takia, että he ikään kuin kampittivat itse itseään tekemällä juuri sitä, mitä he halusivat tehdä. Mun mielestä parhaat bändit ovat kautta rock-historian toimineet noin. Syteen tai saveen, kokeileminen on sallittua, ja sitä pitääkin tehdä.
– Siinä on sellaista rosoisuutta, joka oli kaikkea muuta kuin sitä, mitä HIMin ajateltiin olevan. Se otettiin vähän ihmetellen vastaan, mutta musta tuntuu, että Venus Doomin arvostus on noussut kaikkein eniten HIM-levyistä.
Hiili muistelee, että HIM oli juuri noihin aikoihin 2000-luvun jälkipuoliskolla varsin erikoisessa tilanteessa.
– Siinä olisi ollut hyvä rauhoittaa hieman tilannetta ja pitää välivuosi, kunnes Jenkeistä tuli levydiili ja yhtäkkiä tarjolla olikin kuuden viikon rundia ja muuta, mikä oli ”pakko” ottaa vastaan, vaikka tauko olisi varmasti tehnyt hyvää.
– HIMin tyypit eivät halunneet olla maailman suurimpia rock-tähtiä. Kaikki se huomio ja jumalointi, mitä bändi tuolloin koki, tuntui syövän heitä sisältäpäin. Muistan hyvin, kuinka The Dark Light -albumin (2005) aikoihin bändi oli sitä mieltä, että nämä tyypit näissä videoissa ja bändikuvissa eivät ole enää he, ja homma oli mennyt liian pitkälle.
– Ville oli 19-vuotias, kun HIM breikkasi. Eräänäkin päivänä Ville ottamassa tatuointeja, hain sen sieltä studiolta, mentiin röökille Villen kodin edustalle ja pari mimmiä huuteli kaukaa: ”Ville! Ville! Ville!” Se breikkaaminen tapahtui niin nopeasti, että tuossakin kohtaa Ville luuli vielä tuntevansa ne mimmit, eikä ymmärtänyt että he ovat faneja.
Tämä saa Hiilen puhumaan menestyksestä hieman kepeämmästä kulmasta ja hän sanoo huomanneensa vuosien varrella, että aika monet menestyneimmät muusikot eivät oikeastaan olisi halunneet olla ihan niin näkyviä.
– Mä olen työskennellyt myös Remu Aaltosen kanssa ja oikeastaan Remussa ja Ville Valossa on paljon samaa.
– Kimmo Aroluoman kirjassa puhutaan paljon HIMin työilmapiiristä ja myös Remu oli kuuluisa siitä, että se oikein piiskasi bändiä. Mä ymmärrän sen, että se on sellainen mielentila, kun luodaan jotain. Se on hieman sama kuin Jouko Turkka, joka sai aina paljon rapaa niskaansa sen takia, koska hän oli niin ankara työryhmilleen.
– Se ei ole vittumaisuutta, vaan todella voimakkaalla liekillä roihuamista. Se on melkein eläimellistä raivoamista, kun haluaa luoda jotain tietynlaista. Sitten hetkeä myöhemmin ollaankin taas hymy naamassa kahvilla.
Riskien ottamisesta puheen ollen keskustelu kääntyy Teräsbetonin suuntaan. Teräsbetoni oli 2000-luvun puolivälin jälkeen massiivinen ilmiö Suomessa, ja piipahtihan yhtye Euroviisuissakin. Hiili muistelee asiaa toisesta kulmasta.
– Mä tein Teräsbetonin kanssa niiden kolme viimeistä levyä. Bändi oli jo siinä kohtaa niin iso, että tyyppien päät eivät mahtuneet huoneeseen sisään. Bändissä oli loistava laulaja, Jarkko Ahola, joka on nykyäänkin joka päivä keikalla. Hyviä soittajia, ja hyvännäköinen kokonaisuus muutenkin.
– Mä halusin kokeilla Teräsbetonin rajoja. Haastoin, että bändi on jo niin iso, että isommaksi se ei voi enää Suomessa tulla. Ehdotin, että alettaisiinko tehdä englanniksi? Levy oli valmiina, joten jos Jarkko olisi vain laulanut lyriikat englanniksi, niin siinä olisi ollut maailma auki. Taustalla oli loistavia biisejä, loistava solisti ja Warner lafkana.
– Vastaanotto oli empivää. Asiasta äänestettiin. Ensimmäinen ääni oli, että ei tehdä. Toinen ääni oli, että ei tehdä. Kolmas äänesti, että tehdään. Ja neljäs äänesti… tyhjää. Se oli siinä. Yritin vielä ehdottaa, että tehdään edes neljä biisiä englanniksi ja lähetetään ne Warnerille Englantiin tai vaikka Century Medialle, mutta ei siitä mitään tullut.
– Se jäi bändin viimeiseksi levyksi. Se julkaistiin Sakaran kautta. Mun mielestä siinä olisi ollut mahdollisuudet PALJON isompiin kuvioihin ja Teräsbetoni olisi voinut lähteä vaikka miten pitkälle maailmalle sankarihevillään. Nämä ovat sellaisia juttuja, että mä voin olla tuottaja tiettyyn pisteeseen, mutta lopulta bändi päättää.
Nopeaa doomia Suomesta
Vuonna 2007 tapahtui jotain odottamatonta, kun yhtye nimeltään KYPCK syntyi. Sentencedin tultua kuopatuksi vuonna 2005, Samit Lopakka ja Kukkohovi tarttuivat jälleen kitaroihin ja venäjänkielinen doom-bändi syntyi.
Pitkäaikainen Sentenced-tuottaja Hiili oli mukana perustamassa bändiä, ja tällä kertaa rumpalina.
– Täytyy heti kärkeen sanoa, että mua suoranaisesti vituttaa, etten ole enää KYPCKissä ja ettei bändiä enää ole, Hiili harmittelee mennyttä bändiään ja kehuu sitä, miten omaperäinen ja osaava bändi oli kyseessä.
– Kun viimeinen Sentenced-levy oli tehty ja viimeinen keikka soitettu, me vaan tultiin Lopakan kanssa nopeasti siihen tulokseen, että olisi hienoa tehdä jotain yhdessä. Mä olin tehnyt juurikin HIM:in Venus Doom -albumia ja panin merkille Sleepwalking Past Hope -kappaleen doom-osuuden, että tällaista kun saisi tehdä koko levyn.
– Ehdotin Lopakalle, että tehdään doom metal -albumi. Perustetaan bändi. Lopakka sanoi sen maagisen sanan, että otetaan ”joku venäläinen Sergei” laulamaan. Venäjänkielistä doomia? Kun Lopakka vielä veisteli siihen, että ”Fast Russian Doom Metal from Finland”, niin se oli siinä. Sellaista ei ollut taatusti tehnyt kukaan muu.
– Tyynelän Pete Oulusta tiesi, että eräs Erkki Seppänen osaa venäjää ja sillä on kova Iron Maiden -covereita soittava bändi. Kysyttiin Erkkiä mukaan, se hetken ihmetteli että ai venäjäksi, ja siitä KYPCK lähti kasautumaan.
Hiili hykertelee, että bändillä alusta alkaen hauskaa, kun studiossa oli mukana aseita, ensimmäiselle levylle äänitettiin jopa Ladaa, mukana oli muka-venäjänkielinen näytelmä yhden kappaleen alussa ja ideoita lensi joka suuntaan.
– Lopulta me ostettiin oma Lada, maalattiin se asianmukaisilla väreillä ja otettiin se mukaan kuvioihin.
– Aika nopeasti tehtiin keikkoja Venäjällä ja siellähän homma lähti tosi hyvin käyntiin. Kun oltiin Kypckin kaupungissa soitamassa, joku ihmetteli, että miten voi olla, että suomalaiset tulevat näyttämään meille, miten tällaista musiikkia tehdään. Mullahan lähti duunitkin vetämään Venäjälle ja varmaan puolet mut palkanneista bändeistä oli venäläisiä.
Hiili ehti olla KYPCKin matkassa neljän vuoden ajan. Sitten kuvio kävi hänen mukaansa liian raskaaksi. Hän jatkoi bändin tuottajana ja keskittyi samalla studiotöihin.
– Ei siitä tullut mitään, että tein viikon Venäjän rundin ja seuraavana maanantaina olisi heti pitänyt olla tekemässä studiotöitä. Se oli sellaisia hetkiä elämässä, kun oli vain päätettävä, että mihin aikansa ja energiansa panostaa.
– Tuottaminen oli kuitenkin se mun juttu. En mä siihen olisi halunnut ryhtyä, että olisin tehnyt vain bändiä. Venäjän markkinatkin olivat sellaisia, että kaikki levyt myytiin bootlegeina, eikä keikoiltakaan jäänyt juuri mitään käteen.
Tätä nykyä tilanne KYPCKin suhteen on kitkerä. Kuten kaikki tietävät, viimeistään Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan muutti kaikkien suhtautumista ”rakkaaseen” itänaapuriimme. Lopulta koko KYPCK-bändi muuttui mahdottomaksi.
Tähän mennessä KYPCK oli äänittänyt viisi albumia, joista viimeisin ilmestyi vielä vuonna 2023.
– Asiat muuttuivat tosi hankalaksi jo todella varhaisessa vaiheessa, kun vuonna 2008 alkoi finanssikriisi, ruplan arvo suli nopeasti ja seuraavalla vuosikymmenellä alkoi tulla yhä ankeampia hyökkäyssotia Venäjän toimesta, Hiili sanoo.
– Omien tuotantotöiden suhteen asiat menivät vaikeaksi siinä kohtaa, kun rahaliikenne pysähtyi. Mulla oli jopa yksi keskeneräinen projekti. Tyyppien piti tuoda mulle rahat tänne Suomeen salkussa. Nyt vanhat tutut laittavat viestejä, että toivottavasti maailma menee parempaan suuntaan, mutta… Eivät nämä asiat kovin hyvältä näytä.
Lopuksi Hiili naureskelee ja harmittelee yhtä aikaa sitä, ettei KYPCKin toiminta ollut enää oikein mitenkään mahdollista, kun bändin visuaalinen ilmekin oli varsin sotilaallinen aseen muotoisia instrumentteja myöten.
– Me oltiin vedettiin bändin kanssa kaikki asiat täysin tappiin, mikä oli aikoinaan hienoa, ja sitten se ei ollutkaan.
– Mä olen yhä sitä mieltä, että KYPCK oli aikoinaan todella omalaatuinen juttu. Siinä bändissä yhdistyi todella paljon asioita, joista mä pidin musiikin kuuntelijana, säveltäjänä, soittajana ja tuottajana. Monella tapaa KYPCK oli sellainen asia bändinä, jossa yhdistyivät kaikki ne asiat, joita mä olin tehnyt. Onneksi bändi ehti tehdä monta albumia.
Nyt Hiili keskittyy siihen mihin aina: Tuottamiseen ja sen opettamiseen, yhäkin uteliaana uusien haasteiden ja musiikin suhteen, joten 60-vuotiaanakin hän rohkaisee bändejä olemaan yhteydessä häneen uusien projektien suhteen.
– Bändeissä en ehkä tällä hetkellä soita, mutta musiikki on mun elämääni ja tulee aina olemaan, joten eiköhän tässä studion nappuloita väännetä, tuotantotöitä tehdä ja oppilaita opeteta niin kauan kuin on mahdollista.