Musta BMW pysäyttää viereeni ja avaa ikkunan. Viktor Storm Gullichsen, Vikke, huutaa kuskin paikalta hyppäämään kyytiin ja ajamme Helsingin Vallilassa sijaitsevan teollisuusrakennuksen sisäpihalle. Paikka näyttää siltä kuin siellä olisi otettu joka toinen 2000-luvun alkupuolen metallibändien promokuvista. Loput otettiin metsissä tai isoissa varastohalleissa. Urheiluauto jää parkkiin ja nousemme tavarahissillä valoisaan ja kotoisasti sotkuiseen studiotilaan. 

– Tää on tällainen päämaja. Täällä on treenis ja sit on jotain studiotiloja, mitä myös alivuokralaiset käyttää. Voitais mennä tonne tarkkaamoon, se on se, missä esimerkiks Battle Beastin viimeiset neljä levyä on tehty. Me ollaan sellaista samaa kollektiivia niiden kanssa oltu ihan alusta lähtien. 

Vikke esittelee tiluksia ylpeänä. Täällä mies viettää suurimman osan ajastaan ja samoissa tiloissa on tehty myös Brymirin tällä viikolla julkaistava What We Leave Behind. Aloitamme kuitenkin mainitusta kollektiivista. Mistä se on lähtenyt?

– Siinä oli Joona ja Janne Björkroth, meidän FOH-miksaaja Lukas Lönnroth ja sitten yks Joonas Kaikkonen, semmoinen helvetin kova rumpali. Ne ovat olleet semmoinen bilebändi ja ydintiimi jostain vuodesta 2005, kun ne oli 15 tai jotain. Ja sitten Pop & Jazzilla tutustuttiin meidän bändin kanssa, tai siis minä ja muut jäsenet, ja sitten Björkrothin veljekset.

– Sitten tuli sellainen tarve oikeasti, että hei, nyt bilebändi pyörii ja autotalli ei riitä enää. Sitten otettiin kimppaan vuokralle treenikämppästudio jostain tuolta idästä. Siellä yläkerrassa oli tosi väkivaltaisia virolaisia liivijengiläisiä, jotka asuivat siellä laittomasti. Ja mehän tehtiin ympäri vuorokauden studiolla mitä siellä nyt kuuluu tehdä ja sitten tuli vihaisia kaapin kokoisia jätkiä hakkaamaan oveen. Ja ne tuli kerran siitä lasiovesta läpi, niin sitten kyllästyttiin siihen ja Janne löysi tämän paikan.

Tilaa on remontoitu ja rakennettu selkeästi rakkaudella. Iso studio- ja treenikämppäkompleksi Helsingin kantakaupungissa on monen bändin haave, joka antaa mahdollisuuksia rakentaa omaa juttuaan ilman, että on kenenkään muun studioaikoihin tai rahoihin sidottu.

– Juuri näin. Yksi tapa elää on just se, että pystyy itse tekemään ja laskuttamaan sen ennakon tai mikä onkaan levy-yhtiöltä. Sillä minä elän ison osan siitä ajasta kun tuotan.

Onko oma studiokompleksi yksi syy siihen, että Brymirin levyt ovat pullistuneet kuin pullataikina? Aletaan menemään Wintersun mittoihin raitamäärissä. 

– Tämä uusi levy, mikä nyt tuli, siinä oon ensimmäistä kertaa oppinut sekvensoimaan asioita sen sijaan, että laittaa kaikki päällekkäin samanaikaisesti. Tämä on kolmas levy mitä mä tuotan täysin itse ja äänitän ja miksaan koko shown. Ainoastaan ensimmäinen levy on tehty ulkopuolisen tuottajan voimin.

– Mä oon kehittynyt tosi paljon. Ensimmäisissä tuotannoissa teki vain biisejä jossain Guitar Prossa tai jotain. Se oli sellaista hakuammuntaa, kun meni studioon ja se oli ihan arpapeliä miksauksessa. Sitten sitä oppii kantapään kautta, että jos se kuppi on koko ajan täynnä, niin miten sieltä saa tilaa ja miten sinne saa eloa. Miten saa tehtyä sellaista musaa, mikä oikeasti istuu meidän bändiläisten sormille. Sekin on kehittynyt tosi paljon. Oon tehnyt biisejä, joissa on ollut helvetin nopeita kitara- tai rumpujuttuja. Oon oppinut Joonalta (Björkroth, Brymirin kitaristi, toim. huom.) sen soittotyylin ja oon pystynyt soittamaan puolitempossa ja editoimaan ne niin, että se tatsi on sama kuin sillä. Oon pystynyt tekemään ihan mahdottomia riffejä ja sit näyttämään sille, että vedät tuosta. Tiedän sen rajat ja aina pusken niitä. Tämä on ensimmäinen levy, kun tuntuu, että nyt on puskettu rajoja.

What We Leave Behind on viides Brymir-albumi, eli 20 vuotta meni ennen kuin tuli ensimmäinen levy, jossa löytyi se joku tolkku. Vaarana kun oli ajautua jonkinlaiseen Mäenpään pullistelumiinaan. 

– Mäenpäähän on yksi parhaimmista kitaristeista, mitä tässä maassa on. Oltiin jossain jatkoilla ja puhuttiin sen kanssa demojen tekemisestä. Hän kertoi, ettei välillä soita kitaraa sen demoihin ollenkaan, vaan käyttää plugaria, jolla pystyy kirjoittamaan tosi vakuuttavaa sähkökitara-soundia. Hän kertoi siitä mulle, kun teimme edellistä levyä. Se oli tosi työlästä  kun tein niitä riffejä kitaralla ja siinä oli koko ajan joku ihan kramppinen asento ja sitten sattui selkään, kun editoin niitä samaan aikaan. Tein kahden edeltävän levyn biisit väkisin silleen. Nyt mietin, et mikä se oli se plugari, mistä Jari puhui ja kävin testaamaan sitä. Se oli niin helppoa, pystyi luurit päässä lentokoneessa, mökillä tai missä vain kirjoittamaan vakuuttavia riffejä ja  lähettämään ne Joonalle ja sit Battle Beastin kiertuebussista tuli raidat soitettuna takaisin!

Tosiaan, Björkroth, yksi kollektiivin alkuperäisistä jäsenistä, soittaa kitaraa myös Battle Beastissa. Myös Brymirin rumpali Patrik Fält kiertää maailmaa Battle Beastin rumputeknikkona ja soittaa mm. grindibändi Feastemissa. Lisäksi kvartettiin kuuluu basisti Jarkko Niemi, mutta onko Brymir käytännössä Viken bändi? 

– Minä olen se taiteellinen johtaja, mut kyllä silti voisi sanoa, että se on meidän bändi. Jokaisella tässä on tosi merkittävä rooli. Oli kyllä yksi vaihe kun olin ainoa, jolla oli Y-tunnus, studioresursseja, jotain kiinnostusta somesta jne. mut sit oli pakko pitää palaveri, jossa sanoin, että nyt me jaetaan tämä kakku silleen, että kaikilla on hommaa, tai sitten en tiedä, pystynkö enää tekemään tätä juttua. 

Vikke syttyy ja puhkuu intoa Brymiristä puhuttaessa, mutta silti markkinointi ja oman tuotteen puskeminen aiheuttaa miehelle edelleen tuskaa, etenkin sosiaalisessa mediassa. 

– Se on yllättävän vaikeaa. Luominen ja luovan tuotteen myyminen on niin eri juttu ja jos sama ihminen yrittää sitä tehdä, niin se ei oikein koskaan toimi. Jos ajattelee, että täälläkin levyllä on uusia biisejä, mutta osa niistä on jopa 15 vuotta vanhoja. Yksi biisi siitä on melkein 20 vuotta vanha! Niin miten kauan sä olet itse altistunut niille? Sitten sä teet niistä levyn, jossa olet säveltänyt biisin, äänittänyt sen, laulanut sen ja miksannut sen. Sitten sä saat sen masterin kouraan ja se kuulostaa vielä ehkä hyvältä. Mut sitten menee vielä paljon aikaa ennen kuin sä julkaiset sen, ja lopulta oot silleen, että kuunnelkaa mun ”uutta” musiikkia.

– Se on semmoinen, mitä itse toivoisin tosi paljon, että lafkat suostuisivat siihen, että voisi julkaista spontaanisti myös standalone -sinkkuja silloin, kun tekee mieli. Että jos mä teen vaikka yhtenä viikonloppuna jonkun kovan biisin ja sitten se äänitetään seuraavalla viikolla, niin miksei tungeta sitä sitten parin viikon päästä ulos, niin kauan kun se on itselle fresh? Koska tuntuu, että silloin olisi eniten energiaa itellä puskea sitä ja tehdä vaikka esimerkiksi sisältöä sen ympärille, Eikä silleen, että sä teet neljä vuotta jotain ja sitten sun pitää neljä seuraavaa vuotta keksiä jotain, miten sä koko ajan nostat sitä juttua. Toi some ja toi kaikki on niin älyttömän turhauttavan olennainen osa nykyään koko palettia.

Viken toivoma kaavahan toteutuu tällä hetkellä jo pop-musiikissa tosi vahvasti. Siellä on palattu vahvojen singlejen aikaan ja lopulta levyt niputetaan kasaan sitten, kun on joku 13 biisiä julkaistu ja voidaan taas markkinoida se sama paketti uudelleen. Hardcoren puolella taas EP on hyvin yleinen formaatti, jotta saadaan uudet biisit paljon tuoreempina pihalle. 

– Mä oon kysynyt Napalm Recordsilta, että olisiko mahdollista tehdä yksi EP väliin ja ne on sanonut, että ei vielä. Mä ymmärrän kyllä myös sen, että nää menee tavallaan jonkun syklin mukaan, mut kuitenkin, olis parasta, jos sulla olis se normi levyaikataulu ja sen lisäksi voisi vain julkaista jotain, kun tekee mieli.

TEINIBÄNDI BRYMIR

Myönnän, että olin hieman järkyttynyt tajutessani, että Brymir on jo 20-vuotias. Ilman olematta lainkaan ilkeä tai edes esittäen jotain vanhempaa oraakkelia, omassa kuplassani olin edelleen ajatellut, että ”sehän on niitä nuoria, uusia bändejä”, kunnes tajusin, että oikeasti nuoret ja uudet bändit on sellaiset, joista en tajua enää mitään. Brymirillä sentään on mielessäni jo vahva identiteetti. Vikke tunnistaa ajatukseni ja myöntää havahtuvan siihen välillä itsekin. 

– Mulla tuli tosi vahva Jackass- ja CKY-nostalgiatrippi viime viikonloppuna. Katsottiin muijan kanssa kaikki, mitä pystyi striimaamaan Suomessa, vaikka esimerkiksi niitä alkuperäisiä jaksoja ei pysty kattomaan mistään tällä hetkellä. Mutta siinä tajusin jostain, että niiden uusin juttu oli Jackassin 25v.-juhlapäivä! Mä oon vartunut Jackassin kanssa, se on ollut joskus maailman kovin asia ja se on vaan viisi vuotta vanhempi kuin mun bändi! Kun mustakin tuntuu, että me ollaan edelleen ne new kids on the block. Tavallaan tuntuu myös, että kaksi ekaa levyä oli aika silleen demottelua ja sellaista harjoittelua ylipäätään, että mikä tämä juttu on. Meillähän meni silleen oudosti, että me oltiin 15-17 -vuotiaita kun me soitettiin Ääni & vimmassa ja sieltä meidät sainattiin Spinelle. Me oltiin tosi nuoria ja sitten tuli intit väliin, eli me jouduttiin venaamaan tosi kauan.

Itse aloitin työt Spinefarmilla vuonna 2010 ja sieltä tosiaan löytyi sopimus Brymir-nimisen yhtyeen kanssa, jonka ensimmäistä levyä ei oltu voitu vielä alkaa aikatauluttamaan, koska jäsenet olivat intissä.

– Se vain venähti tosi pitkäksi se juttu. Me oltiin tehty ne biisit sille ekalle levylle 15-16-vuotiaana ja se tuli lopulta ulos kuusi vuotta myöhemmin. Mut silloin me ei tavallaan enää identifioitu itseämme folk metal -bändiksi, vaikka matsku folk metalia olikin. Silloin jo oli sellainen, että tämä juttu, mitä pitäisi lähteä puskemaan, ei enää edusta siitä, mitä oikeasti diggaa tai eniten fiilaa. Folk metalista meillä aina jotain vivahteita toki on ja mytologia on osa meidän ilmaisua, mutta silti me ollaan tehty tosi kovaa duunia, että ollaan päässyt eroon siitä folk metal -leimasta, mikä silloin tuli.

Koko folk metal -käsitehän on laajentunut valtavasti. Olisi ehkä helpompi päästä termistä ihan kokonaan eroon, koska sen myötä joku odottaa aina jotain munniharppua ja pilliä taustalle. Jos nyt mietit Brymirin alkua, niin antaisitko homman kypsyä mieluummin vähän pidempään ennen kuin tekisit sen levydiilin? 

– Joo, kyllä tavallaan. Sanoisin, että ehkä liian aikaisin tehtiin. Ja se oli myös semmoinen outo kokemus, että noin nuorena sai full levydiilin. Kunnon ennakko, kun me mentiin studioon ja tuottaja ja kaikki. Sitten kun se loppui se homma, niin oli vähän silleen sormi suussa, että mites tämä oikeasti toimii?

On siitä varmasti jotain etuakin ollut, että sen ikäisenä pääsi näkemään niitä sudenkuoppia jo varhaisessa vaiheessa?

– Joo, just sitä. Ja kyllä se myös poiki kaikennäköistä, pääsi lämppäämään kaikkia sellaisia bändejä, mitä silloin kuunteli paljon, Ensiferumia ja muita. Kyllä se jeesasi establishaamaan tätä juttua Suomessa, enkä mä muuttaisi mitään. Kaikki on mennyt just niin kuin ne on mennyt ja varmaan kuuluukin mennä.

Brymirin ja Spinefarmin yhteistyö jäi lopulta yhden levyn mittaiseksi. Ranka Kustannus julkaisi välissä muutaman levyn ja nyt yhtyeellä on sopimus itävaltalaisen Napalm Recordsin kanssa. Lisäksi nurkissa pyörii vahvat koti- ja ulkomaiset ohjelmatoimistot ja bändin asetelma alkaa olla kunnossa. 

– Ekan kerran nyt on oikeasti tiimi tän bändin ympärillä. Ainoastaan toi some-homma on edelleen semmoinen, että se pitäis ottaa haltuun ja opetella. Toimii se jo paremmin kuin ennen, mutta se on niin turhauttavaa katsoa niitä statseja! Vaikka mitä postaa ja miten hyvin jotkut postaukset menestyy, niin sit on esimerkiksi jotain maa-alueita, mihin ei tuu yhtään mitään kontaktia. Pitäis osata pelata sitä Metan järjestelmää tosi hyvin, mut se on vaan niin vaikeaa, että siihen toivoisi kyllä, että joku, joka tajuu noista oikeasti, tekisi sitä.

YLPEÄ ÄITI

Viktor vastaa yksin Brymirin tuotannosta, äänityksistä ja miksauksesta ja on itseoppinut mestari alallaan. Musiikin lisäksi mies on luonut menestyksekkään ja tunnustetun uran foley-äänten parissa. Foleyt ovat elokuvissa, tv-tuotannoissa ja esimerkiksi peleissä käytettyjä äänitehosteita, jotka äänitetään yleensä jälkikäteen. Esimerkiksi vaikka jos joku lyö leffassa pahista naamaan, siitä tuleva ääni saatetaan tehdä studiossa lyömällä nahkaremmillä jotain jauhelihapakettia mikrofonin ääressä tai vastaavaa. 

– Mä lähdin jo tosi nuorena opiskelemaan audiota. Mä menin johonkin amikseen, mutta sitten se audio olikin vähemmän esillä siellä medialinjalla. Mä olin hirveä ongelmanuori ja lähdin siitä lätkimään ja menin Gloriaan työharjoitteluun, koska kiinnosti se äänihomma. Sitten fokus meni elokuva-ääneen. Kaikki just sen takia, että haluaisin pystyä yrittäjänä tai duunissa tekemään silleen, että mulla on kaikki resurssit, joita tarvitsen tehdäkseni samalla levyjä.

Minulla on hauska anekdootti tähän, olen nimittäin ollut melkein sukua Vikelle tämän nuoruudessa, kun olin naimisissa serkkunsa kanssa. Joskus aikanaan Ruovedellä, mistä suku on kotoisin, Ruhalan kartanossa oli jotkut juhlat. Nuori Viktor oli siellä ja pukeutunut hyvin mustiin, tyyliin johonkin Emperor-paitaan. Itse työskentelin jo tuolloin raskaamman musiikin parissa ja Viken äiti tuli jossain vaiheessa vähän huolissaan juttelemaan, että pystyykö tuollaista hommaa tekemään työkseen, pystyykö tuolla elämään? Että onko siinä jotain tulevaisuutta, kun meidän Vikkeä ei oikein kiinnosta mikään muu.

– Joo mä tiesin tosi nuorena mitä haluan. 11-vuotiaana, oltiin tyyliin menossa tai tulossa Kontulan skeittihallilta, kun faija soitti mulle Metallicaa autossa. Kuunneltiin Onea ja siellä on se tuplabasarijuttu siinä C-osassa. Mä olin faijalle, että onko mitään nopeampaa tuplabasaria? Se ei tiennyt ja sanoi, että mennään kysymään tuonne Spinefarmin kivijalkaliikkeeseen. Silloin oli just tullut Dimmu Borgirin Puritanical Euphoric Misanthropia ja Finntrollin Jaktens Tid. Se myyjä laittoi ne mulle testikuunteluun ja mun suu loksahti, kun kuulin ensimmäistä kertaa blastbeatia. Mä olin 11-vuotias, jäin ihan täysin koukkuun, eikä siitä ollut paluuta enää.

– Kaikki mitä olen tehnyt sen jälkeen tehnyt on ollut sitä, että pystyn mahdollistamaan tätä. Tuli se elokuva/tv-juttu, lähdin opiskelemaan sitä, mutta kiinnostus oli kuitenkin enemmän musiikkiin. Kun menin harjoitteluun, menin sekä yhteen post-production -firmaan, että Suomenlinnan studiolle. Lopulta jäin sinne studiolle duuniin, päädyin osakkaaksi ja tein musatuotantoa muutaman vuoden, kunnes huomasin, että en ole tehnyt mitään omia biisejä enää sinä aikana. Se on niin raskasta tuottaa muille musiikkia ja sitten pitäisi vielä jäädä sinne samalla softalla tekemään jotain itelle. Silloin tuli se, että mähän osaan leffaääntä myös! Perustettiin aika nopeasti parin audiokoulun luokkakaverin kanssa firma ja se muuttui sellaiseksi, että me kasvettiin tosi paljon. Tuplattiin liikevaihto tosi monta vuotta putkeen ja jossain vaiheessa meillä oli 20 ihmistä kiinteällä liksalla töissä, se meni tosi isoksi.

Hence the Bemari. Nopeaa kasvua seurasi kuitenkin nopea pysähdys.

– Muutama vuosi sitten Ukrainan sodan puhkemisen myötä tuli aika hard stop. Suomessa kuvattiin enemmän kansainvälisiä tuotantoja kuin koskaan ja täällä oli tosi hyvät tuotantokannustinmekanismit. Ulkomaalaiset tuotantoyhtiöt saivat veroalennuksia jne. Kun sota alkoi, niin jenkkituotannot ei enää tullut Suomeen, koska tää oli liian lähellä Venäjän rajaa. Ja sitten tuli tekoälyvallankumous, joka on muuttanut peliä aika paljon.

Onko se firma edelleen olemassa?

 – Joo kyllä se pyörii. Itse otin muutama vuosi sitten yhden askeleen taaksepäin ja vähensin omaa osakkuutta siinä, että pystyy keskittymään metalliin. Sitten tauko venyi ja tuli selväksi, että oikeasti tämähän on mun intohimo. Ja nyt mä just virallisesti luovuin vikoista osakkeista, mitä mulla oli siinä. Mä jatkan vielä osa-aikaisena duunissa kyllä, mutta just vaan sen verran, että mä pystyn rundaamaan. Ja semmosia töitä, mitä mä voin tehdä etänä ja hommia silloin, kun ei ole rundia tai jotain muuta.

Suomalainen kansanpiirre on se, ettei täällä aina osata olla ylpeitä omista saavutuksista. Vikke ottaa kuitenkin kunniaa urastaan kansainvälisesti tunnustettuna foley-artistina ja rinnastaa sen myös musiikkihommiin. Ehkä se on sitä suomenruotsalaisuutta.

– Mun idoli elokuvaäänessaä on aina ollut Heikki Kossi, suomalainen foley-artisti, ja nyt me tehdään sen kanssa yhteistyötä! Mä olin meidän foley-jätkä ja nyt Heikistä on tullut se foley-jätkä. Se on vähän verrattavissa siihen, kun vaikka pääsin ensimmäisen kerran lämppäämään Finntrollia rundille. Mä olin 11-vuotias, kun mä kuulin ekan kerran sen niiden levyn. Mä olin hurri, puhuin suomea sujuvasti vasta joskus yli 12-13-vuotiaana. Kun kuulin Finntrollia ensimmäisen kerran, niin olin silleen, että jos nämä laulaa suomenruotsiksi, niin mäkin voin varmaan tehdä tätä! Sitten kun pääsin niiden kanssa rundille, niin ne olivat tosi mukavia. Oon päässyt tekemään hommia just niiden tyyppien kanssa, jotka inspiroivat aloittamaan ylipäätänsä. Tuommoiset antaa aina hirveästi rohkeutta.

Jos palaan nyt Ruovedelle ja Ruhalan kartanoon, niin voisin kuvitella, että äitikin on aika ylpeä pojastaan?

– Kyllä se oli tosi huolissaan tosi pitkään. Kun päätin silloin, että perustan firman tuohon kylkeen, niin se oli heti, että jes, jotain järkeä. Mutta kun olin muutaman vuoden jälkeen, että jätän firman hommia vähän pienemmälle, kun haluan tehdä sitä metallia, niin se taas huolestui vähän.

Miten ihanaa, että edelleen vuonna 2020-jotain vanhemmat huolestuvat, kun pojat alkavat tekemään vähän metallia! 

– Keikoilla tosi usein tulee heitettyä jotain mutsi-läppiä. ”Mutsi ei koskaan uskonut mun hevi-unelmiin, mutta tässä minä nyt olen kala kädessä. Minä olen Mooses ja te olette vettä”, ja sitten se yleisö jakaantuu. Meidän oma kehittämä kalamuuri wall of deathin sijaan. Heitän sen kalan sinne keskelle, legioonat törmää ja sitten on vain silleen, että ”mutsi, rakastan sua, mutta haista vittu!” 

Onko äiti ollut keikoilla? 

– Oli se Tavastialla viime levyjulkkarikeikalla ja se vollotti koko keikan, kun se oli niin ylpeänä. 

HOW MUCH IS THE FISH?

Huolissaan tai ei, Viktorin äitikin on ammattimuusikko, joka on luonut uraa lukuisissa kamarimusiikkiyhtyeissä huilistina ja toimii mm. Ruoveden kamarimusiikkifestivaalin taiteellisena johtajana. Myös isä on muusikko sekä etenkin bonk-taiteestaan tunnettu kuvataiteilija, joka on vastuussa esimerkiksi Turun Posankka-teoksesta. Miten paljon taiteilijaperhe on vaikuttanut Vikkeen?

– Tosi paljon. Kyllä ihan totaalisesti. Ihan lähtöisin siitä, mitä musiikkia mutsi harjoitteli, kun mä synnyin. Bachia ja kamarimusiikkiä. Ja muistan, kun kuulin ensimmäistä kertaa vaikka power metalia, niin ajattelin, että tämähän on ihan Bachia! Sitten just jotain black metalia, tämäkin on ihan Bachia! Ja Wintersun, ihan Bachia! Jotenkin oon vellonnut semmoisessa Bach-liemessä aina ja se on vaikuttanut tosi paljon. Sitten Faijan kautta just tullut nämä vähän niin kuin oudot jutut, abstrakti taide ja sci-fi. Faija rupesi näyttämään mulle sci-fi -leffoja tosi nuorena ja kaikkea tuommoista outoa. Siitä ehkä tuli se extreme-hommista kiinnostuminen. Kyllä niillä on ollut ihan tosi iso vaikutus.

Nyt kun sanot tuon ääneen, että Bachia ja sci-fiä, niin kun kuuntelee uuden Brymir-levyn, niin kyllähän ne löytää sieltä molemmat. Löydätkö itse? 

– Löydän, ehdottomasti. Ja se on ihan tietoista. Tuntuu, että säveltämisen suhteen paletti on enemmän kasassa kuin koskaan. Pystyy oikeasti tekemään, eikä se ole semmoista arpapeliä enää, että testataan vähän toimiiks tämä ja toimiiks tämä.Se on enemmän semmoista määrätietoista ja sitä tavallaan näkee, miten tämän homman pitäisi mennä. 

Häviääkö tekemisestä jotain, kun se ei enää ole leikittelyä vaan juurikin määrätietoista? 

– Määrätietoisuus kantaa johonkin ja sitten tulee se myysteri. Tulee sellainen, että mitä hemmettiä! Mulla on niin paljon semmoisia kahden minuutin raakileita ja esimerkiks uusimmalla levyllä on yksi biisi, missä se kertsi on kirjoitettu 2013. Mä yritin joka levylle saada sen toimimaan mutta en saanut. Samoin se vika biisi ennen bonus trackia, Scooterin How Much is the Fish -coveria, Jarkko sävelsi sen, olisiko se ollut jopa ennen kuin Brymir perustettiin. Se on tosi vanha, mutta nyt se löysi paikkansa. 

How Much is the Fish? Tää liittyy siihen teidän kalajuttuun.

– Joo, mutta mä diggaan Scooterista oikeasti! Kävin just keikalla, se oli ihan saatanan kova. 

Eikö se ole Saksassa edelleen myös ihan saatanan iso? 

– Se on koko Euroopassa, kaikki tietää sen! Mutta se on hauska, kun jos puhuu jenkkiläisten tai aussien kanssa, niin ne ei taas tiedä biisiä ollenkaan. Se original story on, että oltiin lafkan kanssa palaverissa ja speksattiin vähän uutta levyä. Sitten ne kysyi, että voitaisko tehdä joku coveri niinku viimeksi, mutta ehkä joku eri genre tai jotain hassua. Mä oon yli kymmenen vuotta pyöritellyt päässä metallikoveria tuosta biisistä ja heitin vaan ihan läpällä, että How Much is the Fish, että se sopisi tähän meidän vahingossa syntyneeseen kalaspektakkeliin. Nehän innostui sitten heti! Mä sain vihdoin toteuttaa sen haaveen. Sitten rupesin tajuamaan, että ei vitsi, täähän on ihan sairas! Saksalaiset voi oikeasti innostua tästä aika paljon. 

Nyt sun pitää tähän väliin kertoa, että mistä toi koko kalajuttu on peräisin.

– Viime levyllä mä tein yhden biisin, joka kertoo siitä, että luonnon lohikalojen kanta on niin heikko. Mä kalastan paljon, olin hankkinut meritaimenen kalastusvehkeitä, kunnes rupesin tajuamaan, miten uhanalainen se on. Ei enää kiinnostunut kohdekalastaa sitä. Mä tein vain biisin, joka kuvailee lohta, norjalaisen mytologian Poseidonia vastaavan Ægirin sanansaattajana. Jos vedet on hyvässä hapessa, niin siellä on lohta ja jos ne on huonot, niin ei ole. Oltiin Amsterdamissa keikalla, pari frendiä oli lentäneet Suomesta ja ne olivat tuoneet mulle valtavan hauki-pehmolelun tuliaisiksi. Mä tajusin keikalla, että mä olen nähnyt nyt 38 päivää moshpittejä, mä olen kyllästynyt, että tehdäänkö kalapitti? Ne innostuivat hollantilaiset ihan sikana ja sitten siitä vaan tuli ilmiö.

– Vikalla keikalla me annettiin yleisön keksiä nimi sille ja Steve-hauki on ollut mukana siitä lähtien. Se on sellainen hauska gimmikki, mikä ei ole meidän keksimä, vaan se on vahingossa syntynyt ja nyt kaikki fanit tietävät siitä. Jengi kommentoi jossain somessa, että come to Portugal ja sitten on kala-emoji perässä. Se on tuollainen juttu, mikä ei ole enää omissa käsissä, eikä siitä enää eroonkaan pääse. Mutta se on niin hauskaa heittää sitä kalaa sinne yleisöön ja ne rakastaa sitä! Jengi, jotka eivät ole nähneet bändiä ennen livenä, saattaa saada sellaisen mielikuvan, että me ollaan tosikkoja, mutta livenä me ollaan ihan hupiukkoja. Se on niin tyydyttävää heittää sitä kalaa sinne yleisöön ja se naurattaa itseä joka kerta.

Mikä on isoin kala, jonka olet koskaan saanut? 

– Ehkä se on joku seitsemän kiloinen hauki tuolla Ruoveden järvillä. Siellä mä kalastan paljon.

Intensiivinen studiotyö vaatii vastapainonsa. Kalastusharrastuksen lisäksi Vikke oli laittanut muutama viikko sitten internetiin kuvan rullalaudan päältä. Intohimoisena skeittajaana on pakko kysyä, että mmmmitähäh?

– Joo, mä ostin skeitin! Olin muijan kanssa Stadissa safkaamassa ja olin yhtäkkiä vain silleen, että käydäänkö ostamassa jotkut completet! Mä en ole skeitannut tosi pitkään aikaan. Ehkä 5-10 vuotta sitten mulla oli vielä sellainen perinne, että aina yhden ammattiskeittari-friendin dekillä heitin yhden kickflipin vappuna. Sitten se jäi ja nyt mä olin silleen, että haluan kyllä saada taas kickflipin haltuun. Oon nyt käynyt usein iltaisin skeittaa. kun kukaan muu ei näe. Aika nopeasti lähti kyllä silleen, että pystyy ländäämään jotain ihan hyvin ja oon tosi innostunut siitä. Mä en tykkää urheilla hirveästi ja yritän löytää jotain sellaista kivaa mitä tekis. Skeittaus on tosi fyysistä, hiki valuu, syke on katossa, muttei halua lopettaa. 

Itselläni skeittauksessa on kyse siitä, että kun menen kahdeksi tunniksi parkkiin, aivot ovat täysin tyhjät. En ajattele mitään ulkopuolisia asioita. Ajattelen vain sitä, että jos en saa tätä temppua päälle, niin sattuu. Se on tosi konkreettista.

– Joo mun pitää olla varovainen, kun alkaa noi keikat, ettei ole taas käsi paketissa. Sehän siinä vaara just tavallaan on.

Tällä puheella haastan sinut takaisin Kontulan skeittihallille talvella. Siellä on iäkkäämpien ja hitaampien skeittaajien sunnuntaivuoro, missä muutkin on sellaisia kruisailijoita. Lähdemme Kontulan hallille ja kuuntelemme Metallican Onea matkalla.

– Kyllä! Todellakin. Tää on diili.