Hokka on saapunut Tampereelle. Istumme Joel Hokan kanssa Tavara-aseman lastauslaiturin portailla kirpeän viileässä syyssäässä ja ilmoilla on sellainen tunnelma kuin jotain erityisen siistiä olisi pian tapahtumassa.
Jotain siistiä on tosin tapahtunut jo. Joel Hokka lähti Blind Channelista lopullisesti keväällä 2025. Viime keväänä hän julkaisi nimen Hokka alla ensimmäisen albumin nimeltään Via Miseria IV. Gootti vivahteista melodista rockia ja metallia Joelin kanssa albumille on tehnyt ex-The Rasmus -kitaristi Pauli Rantasalmi, ja jälki on ollut häikäisevää.
Joel on nähnyt viime vuosina paljon maailmaa ja jos jonkinlaisia keikkapaikkoja ensin Blind Channelin kanssa. Nyt hän kiertää omaa nimeään kantavan bändin kera. Sanotaan, että keikka ei ole vain se tunnin tai parin keikka, vaan keikka kestää koko keikkapäivän. Millä tavalla Joel valmistautuu keikkaan, mitä rutiineja päivään kuuluu ja mistä asioista ei tingitä?
– Valkoviini, Joel summaa kaiken yhdellä ainoalla yhdyssanalla.
– Sitä pitää lipitellä tässä muutama tunti ennen keikkaa sillain tosi varovasti, että pysyy hermosto läjässä. Siitä tulee sellainen kotoisa tunne, että pystyy ylipäänsä menemään lavalle ja antamaan sellaisen rock ’n roll -shown, minkä fanit ansaitsevat.
– Tottakai oma juttunsa on se, kun vaihtaa vaatteet ja tekee itselleen meikin, mikä on omanlaisensa rituaali sekin. Nyt Hokassa visuaalinen ilme on vielä sellainen, että haluan käyttää vähän vahvempaa kasvomeikkiä, jonka teen itse. Siinä on oltava tarkkana, kun pistää tämän ”naarmun” silmään, koska mulla ei ole meikinpoistoainetta.
– On siinä paljon hommaa, mutta minulle tämä on työtä siinä missä mikä tahansa duuni. Nyt suhtaudun tähän aika eri tavalla kuin vielä muutama vuosi sitten, kun meno Blind Channelin kanssa oli kreiseimmillään.
Oppia murtumispisteistä
Edellisen kerran juttelimme Joel Hokan kanssa toukokuussa vuonna 2022. Tuolloin oli kulunut vähän yli vuosi siitä, kun hän ja Blind Channel olivat menestyneet Euroviisuissa ja bändin noste oli törkeän nopeaa.
Se näkyi myös tuolloisessa haastattelutilanteessa. Kun otin tuolloin videopuhelun Joelin ja hänen entisen Blind Channel -laulajatoveri Niko Moilasen kanssa, oli iltapäivä ja molemmilla oli käsissään isot tuopit olutta. Tuopilliset katosivat parempiin suihin nopeaan tahtiin, lisää kannettiin eteen, haastattelu oli varsin railakas ja niin sanotusti rock ’n rollia.
– Nyt jälkeenpäin tarkasteltuna voin sanoa, että se oli ihan hullua koko tuo ajanjakso elämässäni. Nyt vasta tajuan sen, miten överi hurjaa se meininki oli ja ettei siihen osannut suhtautua tuolloin oikein mitenkään, Joel myöntää heti aluksi.
– Kyllä sitä toivoo, että olisi ollut tuolloin vähän fiksumpi joissain asioissa. Samaan aikaan olen sitä mieltä, että noiden asioiden piti mennä juuri noin. Nyt mulla ei ole enää vaihdekeppi sillä isoimmalla vaihteella kuin olisin kuolematon.
Koko rock-historian läpi tunnetaan artisteja, jotka ovat olleet rock-tähteytensä alla herkkiä ihmisiä ja ajautuneet suuren suosion keskellä tilanteeseen, jossa vain päihteiden voimalla voi selvitä kaikesta.
Joel vältti esimerkiksi surullisen kuuluisan ”27-klubin”, johon hän olisi voinut ajautua, ja on nyt pian 33-vuotias.
– Kyllä mä oon miettinyt aika synkkiäkin ajatuksia noina rajuimpina aikoina. Vieläkin vallitsee päässä se ristiriita, että oon täällä, tuolla on faneja, kavereita on joka puolella, jääkaapit on täynnä kaikkea kivaa ja silti tunnen olevani irtaallaan tästä kaikesta.
– Nyt mä sentään tiedän, että mun todellisuus himassa on hyvin toisenlainen, enkä säikähdä sitä samalla tavalla kuin aikoinaan rundilta kotiuduttuani. Keikalla oleminen ja rock-elämä on kiva kupla, mutta se kestää tästä enää muutaman tunnin eteenpäin, lopulta sammahdan tuonne hotelliin ja huomenna ryömin junaan miettimään, millä maksaisin vuokran.
– Ei tämä ole mikään fantasiamaailma. Me ollaan tosi onnekkaita, että Jouni Markkanen on myynyt meille hienon kiertueen Lost Societyn kanssa, Samy Elbanna uskoi muhun vielä ja teki vielä mun kanssa Vampire-biisinkin, niin ei tässä voi olla kuin kiitollinen. On ollut sellaisiakin aikoja jolloin uskoin hetken itsekin, että tämän musahomman on pakko olla tässä.
Tämän sanottuaan Joel palaa vielä Blind Channeliin ja aiemmin mainitun vuoden 2022 nurkille niihin aikoihin, joita hän kutsuu ”suihkukoneajoiksi”. Tuolloin bändi myi Euroviisu-huumassa kaikki paikat turvoksiin.
– Tuolloin vaadin, että Lost Society tulee meidän special questiksi ja koin, että siitä voisi olla apua Samylle ja muille.
– Nyt Samy näki, että mä lähden uudelleen rakentamaan tätä juttuani Feeniksinä, tai vähintään jonkinlaisena päästäisenä, ja Samy antaa mulle tämän mahdollisuuden. Se on hienointa tässä skenessä. Ihmiset tukevat toisiaan.
Apu ja tuki on kultaakin arvokkaampaa, kun painii mt-haasteiden ja muiden ongelmien kanssa. Tämän Joel sai huomata siinä vaiheessa, kun Blind Channel kävi hänelle mahdottomaksi ja hän hyppäsi hetkeksi tyhjän päälle.
– Mä olen meidän kitaristille, bändikaverilleni ja ennen kaikkea ystävälleni Pauli Rantasalmelle elämäni velkaa ja ylipäänsä velkaa myös sen, että olen nyt saanut tällaisen toisen mahdollisuuden, mikä Hokka minulle on, Joel sanoo.
– Paulihan ei soita kitaraa tällä kiertueella ja tulee jatkossa olemaan entistä enemmän taustapiruna, mikä hänen alunperinkin piti olla, mutta mä sain Paulin vaivoin suostuteltua kesän keikoille. Pauli ei tykkää keikkailusta. Pauli ei tykkää rundata. Pauli on todella kova biisintekijä ja on koko tässä meidän systeemissä todella merkittävä osanen.
– Se henkinen kasvu, jonka mä olen hänen avullaan käynyt läpi, on ollut todella isoa. Mulla on vieläkin murtumispisteitä ja Pauli on ollut mulle sellainen järjissään pitävä voima tämän kaiken keskellä.
Ihmismieli on siitä vekkuli laitos, ettei se ole koskaan valmis, eikä se välttämättä koskaan täysin korjaannu traumoista, joiden läpi se on kulkenut. Joelin kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että hänen mielensä matka on yhä kesken, eikä Hokka-bändin kokoaminen ja sen kanssa kiertäminen ole ollut vapaalippu autuaaseen elämään.
– Ne mun murtumispisteet liittyvät paljon tulevaisuuden näkymiin ja menneisyyden traumoihin, Joel sanoo ja lisää, että se on sellainen kombinaatio, mikä meinaa yhä olla ihan liikaa.
– Haluaisin oppia elämään hetkessä. Jos vaikka pystyisi olemaan edes lavalla murehtimatta, että onko näitä keikkoja enää ensi vuonna tai jatkuvatko mun radioduunit vielä, niin se olisi jo plussaa. Tämä on yksi maailman epävarmimpia aloja, mistään ei ole varmuutta, mutta samalla olen kokenut senkin, että kun se yksi biisi osuu, niin se tuo sulle viideksi vuodeksi hommia.
– Mitä vain voi tapahtua milloin vain. Jalka voi murtua. Ääni voi mennä. Kaikki voi mennä pieleen. Ja sitten ei ole enää varaa elää. Myös mun pitäisi oppia hyväksymään se, että vain epävarmuus on varmaa tässä elämässä.
Hokka- ja Lost Society-yhteiskeikat eivät jää Tavara-aseman esiintymiseen. Eivätkä Suomen kiertueeseen. Pian luvassa on rundaamista Euroopassa. Ahdistaako ajatus kiertueesta Joelia itseään Blind Channel aikojen jälkeen? Se elämäntapa johti aikoinaan hänet alkoholikierteeseen, syömättömyyteen, unettomuuteen ja vielä pidemmälle mt-haasteisiin.
– Mä oon ajatellut, että parin viikon rundi Lostien kanssa on sellainen hyvä ”try out” mulle, Joel naurahtaa.
– Siellä pääsee kokemaan sen bussielämän uudelleen. Mä diggaan siitä, että se rundi on noin lyhyt. Mä tiedostan sen, että niillä samoilla eväillä ei voi enää tien päälle lähteä kuin aikoinaan ja että ne omat demonit eivät ole nirhattuja.
– Viihteen kannalta olisi varmasti parasta, jos kaikki demonit pääsisivät taas irti ja tulisi ihan hulluja aikoja, mutta se ei ole sitä, miten mä haluan tehdä näitä asioita, vaikka se saattaisi jengiä jollain tavalla kiinnostaakin.
Kaikkea oikeassa mittasuhteessa
Kuulijan kannalta se suurin ristiriita musiikissa on toisinaan se, että ne kaikkein väkevimmät albumit syntyvät usein sieltä artistin elämän synkimmistä syövereistä, mutta samalla musertavaa elämää ei toivoisi kenellekään.
– Ongelmat on myös hyvä laittaa perspektiiviin, Joel aloittaa.
– En ole kokenut mitään musertavimpia menetyksiä niin, että ihmisiä ympärillä olisi kuollut, mutta koska bändikin voi olla kuin avioliitto, niin kyllä se ero Blind Channelista oli ihan hirveä homma omalle päälle.
– Mä olen tässä viime aikoina kirjoittanut musiikkia tulevalle Hokka-kakkosalbumille, josta kaikki voivat päätellä, että jos debyytti oli nimeltään IV, niin mikä sen seuraavan levyn järjestysnumero on. Niitä biisejä tehdessäni mä olen huomannut, että niihin purkautuu vieläkin paljon sellaisia traumoja ja demoneja, joiden kanssa mä yhä kamppailen.
– Kyllä niistä syntyy hienoja biisejä. Oon miettinyt, että mikä mun elämän funktio on. Että onko se olla onnellinen ja pitää hauskaa vai jättää tänne maailmaan jotain. Ei tämä mun maallinen taival ja yksinään murjottaminen niin ihanaa ole, mutta jos siitä voi syntyä jotain sellaista, mikä auttaa edes muutamia muita ihmisiä, niin kaikki tämä voi olla sen arvoista.
Joel sanoo, että hienointa Hokka-projektissa on se, että nyt hän ei purista mailaa rystyset valkoisina. Nyt kyse ei ole striimausmäärien tuijottelusta tai suuren menestyksen pakonomaisesta tavoittamisesta.
– Haluan nähdä, kun tämä musiikki tavoittaa pikkuhiljaa ja orgaanisesti yhä uusia ihmisiä, enkä runtata asioita läpi siten, että kaiken on tapahduttava heti ja nyt.
– Nyt kyse ei ole siitä, että miten monelle workout-playlistille nämä biisit ovat päätyneet vaan siitä, että ne jotka ovat nämä biisit oikeasti löytäneet, he myös uppoutuvat niihin ja itkevät niiden sointien kera kotonaan. Haluan, että taide menee oikeasti kohteeseensa, herättää oikeasti tunteita ja kietoutuu oikeasti osaksi ihmisten elämää.
Ainakaan hyvien biisien puutteesta Via Miseria IV -albumin menestys ei jää kiinni. Joel, Rantasalmi ja koko Hokka-porukka ovat tiristäneet vereslihalla kappaleita, joiden tarttuvuutta ei ole pidätelty tuumaakaan. Kuunnelkaa vaikka kertsejä ja melodioita.
– Joka päivä moni ihminen tuntuu aika monen meidän biisin kohdalla painavan play-painiketta ja mikä parasta, he palaavat niiden biisien pariin yhä uudestaan ja uudestaan, ja sehän tässä onkin kaikkein hienointa, Joel iloitsee.
– Nyt me soitetaan täällä Tavara-asemalle 700 ihmiselle. Se ei ole samassa mittaluokassa kuin viisi vuotta sitten Blind Channelin kanssa. Täällä on kuitenkin paikalla todella vannoutunutta jengiä. Se on mulle tarpeeksi. Jos mä pystyisin tällä jotenkin elämään ja ostamaan Saarioisten makaronilaatikkoa, niin se olisi aivan helvetin hyvä.
– Mä haluan pysyä hengissä. Mä haluan kirjoittaa jengille helvetin hyviä biisejä. En mä halua ostaa mitään Porchea tai muuta. En mä elä enää itselleni. Mä elän niille, jotka nauttivat tästä mun taiteesta.
Via Miseria IV jatkoi Joelin musiikillista tarinaa lopulta yllättävänkin nopeasti sen jälkeen, kun tieto hänen erostaan Blind Channelista tuli. Tämä ei ole ihme. Joelilla riitti tuntemuksia, kitkeriäkin sellaisia, joista ammentaa musiikkia.
– Mulla oli muutamia ylijäämädemoja, jotka oli tarkoitus mennä Blind Channelille, kuten Death by Cupid’s Arrow ja Blackbird tai vähintään palasia niistä biiseistä. Soitin niitä sitten Paulille.
– Pauli tsemppasi mua alusta asti. Pauli sanoi, että oon vielä nuori ja että mulla on paljon annettavaa musalle. Oikeastaan Pauli takoi mun päähäni, ettei siinä olisi mitään järkeä, jos vaan lopettaisin musan tekemisen. Sen jälkeen Pauli vielä sanoi, että mua vituttaa ihan varmasti myöhemmin, jos jätän tämän kaiken tähän.
– Nuclear Blast signasi meidät. Se laittoi huolella vettä myllyyn. Sitten kaikki vain tapahtui. Mä ihan oikeasti itsekin mietin vieläkin päivittäin, että miten tästä tulikin näin vitun hyvä levy? Jos jostain olen todella ylpeä niin tästä levystä.
Tämän tyytyväisen hehkuttelun jälkeen Joel muuttuu paljon mietteliäämmäksi, kun mietin ääneen, oliko Blind Channelin jälkeen vaikeaa kirjoittaa näin suorapuheisia lyriikoita ja olla ylipäänsä avoimempi kuin koskaan aiemmin.
– Oon huomannut, että sen sijaan että mulla olisi ollut heti uutta musaa tehdessäni jonkinlaiset suojat päällä, niin ne suojat ovat alkaneet ryömiä päälle nyt ja välillä tekisi kieli kadota jonnekin ihan kokonaan.
– Se on sellaista tunteiden sekamelskaa, kun on antanut itsestään ulos jotain näin rehellistä ja peittelemätöntä. Mieli meinaa pistää jonkinlaiset defenssit päälle ja välillä haluaisi vetäytyä syvemmälle kuoreensa kuin koskaan, koska on tullut sieltä niin pitkälle ulos. Sitten mä muistutan itseäni, että mä teen tätä niin kauan kuin se on mahdollista ja sillä selvä.
– Tämä on mun kutsumus. Ei ole mitään takeita siitä, että riittääkö tämä Hokka miten pitkälle ja saadaanko me tehdä vielä keikkoja joskus myöhemmin. Silti mä haluan tehdä musaa. En mä oikein osaa muutakaan. Mä oon keräillyt sellaisen tiiviin jengin, joka diggailee tästä mitä mä teen, ja se on mulle se kaikkein suurin tsemppari.
Joelilla on selvä mielikuva siitä, mitä hän haluaa Hokka-musiikin olevan esimerkiksi tulevalla ”V-albumilla”.
– Samalla sapluunalla kuin nyt ensimmäisellä levyllä, mutta vähän aikuisempaa, tummempaa ja raskaampaa.
– Kyllä mä haluaisin, että tämä on aikuisten musiikkia. Haluan kirjoittaa sellaisia biisejä ja lyriikoita, jotka kolahtavat ihmisiin, joilla on omalla tavallaan omalla elämässään sellaisia elämänkokemuksia, joita mun musiikki voi helpottaa.
Kusta päässä ja maata jalkojen alla
Joel arvelee, että normaaleissa sykleissä kulkeva elämä ei vain sovi hänen luonteelleen. Tampereella ollessamme hän sanoo, että voisi olla järkevää mennä normaaleihin töihin ja hankkia vaikkapa kiva koti Hatanpäältä.
– Mun on vaan pakko kulkea tällaista omaa erikoista reittiä, jonka loppu saattaa olla traaginen, koska tämä elämä ei ole ihan turvallista. Mä oon ollut aina niin erikoistyyppi, ettei muuta mahdollisuutta ole.
– Elämä on ihan vitun lyhyt. On auringonnousuja ja -laskuja, ja sitten kaikki on ohi.
Sanapariin ”erikoistyyppi” ei voi olla tarttumatta ja Joel kertoo suoraan kokeneensa lapsesta asti ulkopuolisuuden tunnetta, vaikka onkin ollut useimmiten hienojen ihmisten ja hyvien ystävien ympäröimä.
– Mun on ollut aina vaikeaa saada hyväksyntää ja vielä vaikeampaa tuntea oloani hyväksytyksi.
– Oon kokenut lukemattomia kertoja tilanteita, kun mut on jätetty ulkopuolelle tai ihan suoraan torjuttu. Sitä on tapahtunut ihan aikuisiälläkin. Sitä on vaikeaa ottaa vastaan. Mä oon huomannut, että kun oon tehnyt näistä aiheista musiikkia, niin samanlaisia asioita kokeneita ihmisiä on aika paljon tässä maailmassa.
Siinä piileekin seuraava ristiriita rock-tähden elämässä: Vaikka keräisi ympärilleen miten paljon kuuntelijoita ja faneja, ja tulisi jopa suorastaan palvotuksi, se ei siltikään poista sitä tunnetta, ettei koe tulleensa hyväksytyksi.
– Se siinä juuri onkin, että lavalla sä saatat olla huomion keskipisteenä, mutta todellisuus on vasta sitä, kun kävelet Stadissa vesisateessa hakemaan Alepasta jonkun einespaketin. Siinä hetkessä sä et todellakaan ole mikään jumala.
– Vaikka mulla olisi Olympistadionin verran kuulijoita, mä en silti pääsisi irti näistä kipupisteistäni. Hetken aikaa asia oli toisin, kun olin 27-vuotias ja Blind Channel breikkasi. Kyllä mä koin että musta tulee nyt Suomen seuraava rock-tähti ja tottakai se nousi hattuun. Miten muutenkaan se ois voinut mennä? Ainakin mun kohdalla se oli väistämätöntä.
– Sitten olin hyväksytty, mutta seuraavaksi ne traumat ja peikot alkoivat taas nousta pintaan. Ongelma oli se, kun määritti itseään sen mukaan, miten muut suhun reagoi. Ihan samalla tavalla annoin niiden Spotify-kuuntelumäärien ja muiden numeroiden määrittää itseäni. Se tuntui hetken hyvältä, mutta se ei vaan mitenkään ollut todellisuutta.
Millä tavalla maineen ja menestyksen hattuun nouseminen näkyi sinussa?
– Se oli hurjaa meininkiä. Tuli vedettyä järkyttäviä määriä keittoa ja käyttäydyttyä vitun huonosti.
– En paljon katsellut ympärilleni, enkä ajatellut muita. Ei mua kiinnostanut mikään muu kuin oma napa. Ajattelin, että mä olen rock-jumala ja että kaikkien pitäisi palvoa minua. Olin se ”Ettekö te tiedä kuka mä olen?” -tyyppi.
– Piti käydä aika syvällä siellä omassa valheellisessa ylevyydessä, ennen kuin ymmärsi, että sillä tavalla asennoitumalla päätyy lopulta yksin ojaan. Se vaati sellaisen reality checkin, jossa oli vain pakko tunnistaa, että mistä tuollainen käytös johtui. Sitten jalat alkoivat löytää takaisin maahan. Sieltä se nöyryys sitten lopulta alkoi löytyä.
– Nyt mä koitan muistaa kiittää kaikkia niitä, jotka tekevät tästä mun tämän hetkisestä elämästä mahdollisen. Sekä mun jengille että yleisölle. Ei kukaan pakota yhtäkään fania näille keikoille. Ne maksaa itse monta kymmentä euroa ja jonottaa täällä kylmässä, että näkevät tunnin ajan, kun mä heilun ja laulan siellä lavalla viitassa.
Rock-staran asema tai elämäntapa ei edes ollut Joelin haave, kun hän oli nuori tai nuori aikuinen. Tämän sanottuaan Joelin katse kiertää hänen hymyillessä, ettei hän oikeastaan vieläkään haaveile tähteydestä.
– Mä en tiedä, miksi mä edes menen lavalle. Varmaan sen takia, että olen tottunut siihen.
– Mä halusin vaan tehdä jotain siistiä. Siihen tämä Hokka-projektikin perustuu. Mä tykkään todella paljon kaikenlaisista supersankarileffoista. Halusin jo lapsena olla Batman tai Spider-man. Tykkäsin myös taiteilla ja piirtää. Sekä tietysti raskaasta musiikista. Siitähän tämä kaikki juontaa juurensa. Nyt voin olla tavallaan Joel päivisin ja Hokka öisin.
– Tottakai mulla on haaveita. 2025 näin Ghostin Nokia Arenalla. Ei siitä tarvitse mennä kuin 13 vuotta taaksepäin, kun Ghost soitti Jalometallissa kouralliselle ihmisiä, Tobias Forge oli lavalla kaavuissaan ja ihmiset kelaili, että onhan tämä nyt vähän koomista. Siinä kohtaa kun Forge bändeineen täytti koko areenan, niin siinä ei ollut yhtäkkiä mitään koomista.
– En mä tiedä mihin Hokka voi vielä mennä ja mulle on tärkeintä, että voin tehdä omaa juttuani ja löytää ihmiset, mutta ei mulla ole mitään sitä vastaan, jos me onnistutaan omaehtoisesti saavuttamaan jotain suurta. Sen on vaan tapahduttava oikein ja omilla ehdoilla. Sillä tavalla, että tuntee kaiken olevan ihan oikeasti merkityksellistä.
Ennen kuin päästetään Joel valmistautumaan illan keikkaan, otetaan vielä se kaikkien kysymysten klisee:
Mitä pian 33-vuotias Joel haluaisi nyt sanoa teini-ikäiselle tai viiden vuoden takaiselle itselleen?
– Teini-itselleni voisin sanoa, että turvavyöt kiinni. Luvassa on aikamoista ajoa.
– Muutaman vuoden takaiselle itselleni voisin sanoa sellaiset terveiset, että chill the fuck out. Sille tyypille olisi pidempi loru sanottavana. Tekisi mieli istuttaa se tyyppi johonkin huoneeseen. En olisi väkivaltainen, mutta kertoisin todella tiukasti pari aika rajua faktaa hänestä ja elämän todellisuudesta.
Stadionkeikka Tavara-asemalla
Lauantai-ilta on edennyt siihen pisteeseen asti, että Joel Hokka siirtyy Tavara-asemalle ja nyt ovien auettua on aika ottaa selvää siitä, vastaako Hokka-bändin live-kunto sitä, että keväällä julkaistu albumi on vuoden lujimpia levyjä.
Heti ensimmäisenä Tavara-asemalle astellessa sai ihmetellä sitä, että kyseessähän on sallittu keikka. Koskaan aiemmin en ole ollut sallitulla keikalla Tavara-asemalla ja ”jako kahteen” toimi vähintäänkin hyvin, mutta loi myös erittäin ilmeisen kontrastin anniskelun puolella olevan varttuneemman väestön ja nuorison välille.
Nuorissa on tulevaisuus. Muutamia vuosia sitten elettiin hetken aikoja, jolloin millekään metallikeikalle ei varmasti olisi saapunut montaakaan alaikäistä. Nyt Tavara-asemalla näkyi sama ilmiö kuin somessa ja levykaupoissa: Myös teinit ovat jälleen löytäneet sekä vanhan että uuden metallin ja antavat sen todellakin näkyä kaikessa.
Ennen kuin Hokka asteli lavalle, yleisössä näkyi jos jonkinlaista nahkarotsia niitteineen, farkkuliiviä patcheineen ja vieläkin omistautuneemmin rakennettuja vaatekokonaisuuksia. Mikään asunäytös ei kuitenkaan ollut kyseessä, vaan fiilis oli kuin metallifestareilla parhaimmillaan vielä 2010-luvun taitteessa ja erityisesti sitä ennen.
Tämä näkyi ja kuului heti, kun Hokka-keikka käynnistyi Kill Bill -elokuvien suuntaan kumartaneella introlla. Yleisöstä lähti välittömästi ääntä, kädet nousivat pystyyn ja kyllähän se niin oli, että nuoruuden vimmaa oli ilmoilla.
Heti kun keikan ensimmäinen kappale räjäytettiin ilmoille, kaksi asiaa virnuiluttu ihan erityisesti.
Ensinnäkin se, että Hokka-bändi koostui tässä tapauksessa vain Joel Hokasta, kitaristista ja rumpalista, mutta soitto ja läsnäolo oli sitä luokkaa, että se olisi täyttänyt vaikka tällaisenaan areenankin lavan. Se on sitä kuuluisaa karismaa ja valovoimaisuutta, joka artistilla joko on tai ei ole. Oman pikantin lisänsä tähän kaikkeen tuo se Joel Hokan itsensä juuri aiemmin mainitsema seikka, ettei hän ole haaveillut olevansa rock-tähti. Ei tarvitsekaan. Hän on sitä silti. Joel Hokka on syntynyt tähdeksi.
Toisekseen kaikki ne kappaleet, jotka tiesi jo albumin tehokuuntelun perusteella ihan naurettavan koviksi gootahtaviksi rock- ja metallibiiseiksi, olivat jopa vielä enemmän sitä livenä. Nämä kappaleet voisivat hyvin räjäyttää vaikka sen kokonaisen stadionin, tähtäsipä Joel Hokka itse tällaiseen suurmenestykseen tai ei. On täysin selvää, että Death by Cupid’s Arrow, Blackbird, Heart Said No, In the Darkness ja Vampire ovat maailmanluokan hittejä.
Koska bändillä on vasta yksi albumi takana, tilanne vaati tietenkin covereita. Enpä olisi ihan ensimmäisenä uskonut kuulevani Hokka-keikalla akustista Madonna-coveria, mutta niin vain sellainenkin ilmoille heitettiin. Yleisön hämmennykseksi versio oli paitsi verevä, se myös istui jollain oudolla tavalla täysin keskelle settiä.
Hokka-bändin soitto oli tietysti oma timanttinen lukunsa jo nyt, mutta Joel Hokka itse oli illan tähti. Tuulikoneita tai ei, tuntui koko ajan siltä, että minkä eleen Hokka ilmoille heittikään, yleisö oli sitä myös valmis seuraamaan. Laulu kulki viiltävästi isolla läsnäololla.
Asia on nyt kerta kaikkiaan niin, että jos Hokka-bändi on jo tällaisella miehityksellä ja lämppäripaikalla kuin stadionille sopiva rock-bändi, ei ole kuin ajasta kiinni, ennen kuin se löytää yhä enemmän ja enemmän kuulijoita kaikkialta.