Vieraillessani elokuussa Reykjavikin keskustan punk-museossa muistin, että sellainenhan on perkele Helsingissäkin! Otin asiakseni käydä siellä mahdollisimman pian. Niinpä sopiessamme haastattelua Kai-Pekka ”Kaikka” Kangasmäen kanssa sain kuningasidean viedä punkkarin punk-museoon, onhan mies juuri julkaisemassa Hyljätyt-yhtyeensä kanssa hardcorea kansalle. Pettymys on suuri, kun nykiessämme sateisena iltapäivänä ovenkahvaa huomaamme, että museo on kiinni. Yritän olla näyttämättä häpeääni, etten ollut viitsinyt tarkistaa asiaa etukäteen.

Otamme tihkusateessa suunnitelman B ja kävelemme Lasipalatsin aukion toiselle puolelle Fazer-kahvilaan. Matkalla Kaikka tiedustelee kohteliaasti vointiani nähtyään edellispäivänä Instagramiin laittamani videon kaatumisesta skeittilaudalla. Olkapäähän sattuu, kiitos kysymästä. Muusikko pudistelee päätään todeten, että omalla kohdallaan extreme-lajit on jo pitänyt jättää taakse.

– Tykkään talvisin käydä lumilautailemassa ja muutamia kertoja jotain vuosia sitten yritin vielä vähän sellaista, että pitäiskö mennä noista hyppyreistä. En mie menny ja totesin, että tää on nyt tätä mäen laskemista vain nykyään ja sillä hyvä. Jo perus pyörällä saa ihan tarpeeksi vaaratilanteita aikaiseksi

Sehän se vaarallista onkin. Pyöräily.

– Se on! Varsinkin Lappeenrannassa. Siellä ei varmaan autokoulussa edes opeteta, että suojatietä ennen olisi hyvä jarruttaa autoilla. Ja kävellessäkin, ei nyt ihan joka päivä, mutta kerran viikossa ainakin, kun oot vaikka koiran kanssa lenkillä ja katsot, että ketään ei tule mistään, lähdetään ylittämään suojatietä ja yhtäkkiä siinä renkaat vinkuu kun joku tulee satasta eteen. Se on sen kaupungin tapa.

Stam1nan basistina ja HC-orkesteri Hyljättyjen kitaristina tunnettu Kangasmäki asuu siis Etelä-Karjalassa. Lapsuuden kotiosoite oli Lemillä, mutta on väliin muutakin mahtunut.

– Miulla on tällanen upea etelän junanradan värisuora. Siinä on Imatra, Lappeenranta, Kouvola, Lahti ja Helsinki. Opiskelua mie kävin kokeilemassa Imatralla, sitten takasin Lappeenrantaan ja sit opiskelin Kouvolassa medianomiksi. Sitten Helsingin reissu oli sellanen, että miulla oli se työharjoittelu täällä. Vähän oli se ajatus, että säästin työharjoittelu ihan loppuun, koska silloin, jos haluisit sille alalle töihin, niin piti tehdä se työharjoittelu hyvin ja todennäköisesti jäit sinne sit töihinkin. 

Sama ei taida päteä enää nykypäivänä, kun media-alalla lähinnä saneerataan enemmän kuin palkataan. Työharjoittelua ei kuitenkaan tarvinnut työksi muuttaa, koska nykyään Kaikka elää täyspäiväisesti musiikilla. Se ei silti tarkoita, etteikö muutakin voisi samalla tehdä.

– Sitten Lappeenrantaan kuin muutin, niin lukasin itseni myös sosionomiksi. Mie vähän keräilen noita tutkintoja.

Oliko se joku korona-ajan juttu? Korona-aikana kaikki opiskeli.

– Kyllä mie jo aikaisemmin sain sen paperin sieltä. Se oli vähän ennen koronaa. Olin puolitoista vuotta samassa lastensuojeluyksikössä, mutta sitten alkoi olla vähän liikaa noi levyn teot ja viikonloput ja kolmivuorotyö. Totesin, että nyt yksi pitää tiputtaa pois ja se oli aika selkeä, että lastensuojeluhomma jäi.

Lastensuojelu, se on aika rankka kesätyö.

– No joo, on siinä sitä. Mie oon tehnyt sellaisia tukihenkilöihommia, ne on ollut helppoja soittohommiin nähden, kun ollaan pystytty itse järjestelemään aikataulut sen nuoren kanssa. Parin junnun kanssa on ollut sellaista, että selkeästi ne itsekin sitä haluaa, jopa itse soittaa, että milloin nähdään. Silloin se toimii. Mutta sitten on ollut myös sitä, että pitää käydä kotoa hakemassa. Ja sitten kun se menee siihen, niin se voi olla vähän hankalaa.

Itselläni on – koronan jäljiltä, yllättäen – yhteisöpedagogin tutkinto, mutten ole päivääkään tehnyt sen tiimoilta töitä. Tiedostan olevani sellainen, että veisin kotiin jokaisen nuoren kohtalon ja sitten en nukkuisi. Kaikallakin on aiheesta kokemusta.

– Kyllä huomasin, että se oli itsellekin selkeästi välillä vaikeaa. Päällisin puolin pystyi olla sellaista, että mitäs tässä, mutta työpäivän lopussa oli ihan huhhuh. Kun oli tarpeeksi raju vuoro, niin ei sitä unta saanut. Että kyllä niitä miettii. Joskus on ollut ihan sellaistakin, että pääset kotiin ja sitten on ihan itku tullut, että vittu, ei tässä oo mitään järkeä. 

TUOKAA ÄÄNI!

Esittävän työn tekijöille korona oli tuskaa. Jos jotkut vaihtoivat alaa tai lähtivät opiskelemaan, toiset perustivat projektibändejä. Maailman normalisoiduttua iso osa niistä painui jonnekin Youtuben hautausmaalle ja osa jäi yhden levyn mittaisiksi hassutteluprojekteiksi, mutta jotkut kasvoivat ihan oikeiksi orkestereiksi. Niin onneksi kävi Hyljätyille.

– Kyllä se taisi sitä aikaa olla. Juuri muisteltiin, että olikos se se 2020 tai 2021 kun hommaa aloiteltiin. Miulla oli niitä biisejä jemmassa ja ne olivat vaan jääneet ja jääneet. Niihin aina välillä palasi, että nämä eivät ole paskoja biisejä, mutta ne eivät olleet selkeästikään Stam1nalle, kun ne olivat tosi lyhyitä ja sellaista paiskomista. Sitten kerran Halmeen Samilta (St. Hoodin laulaja, toim. huom.) kysyin, että miulla olisi tällaisia täällä koneella, että pitäisikö näille tehdä jotain? Omaan tyylinsä se sit totesi lakonisesti, että no tehdään pois.

– Siinä kohtaa mie vielä ajattelin, että voin ite soittaa niihin kitarat ja bassot, jos ei muuta keksitä, mutta rumpali piti löytää. Jonttu (Kauppinen, Wolfheart) oli ihan ekana mielessä ja se lähti saman tien mukaan. Sit silloin kun tehtiin sitä ekaa levyä kolmisteen, niin siitä tuli yllättävän hyvä. Taikuri yllätti itsensäkin. Ja huomasin silloin jo varhaisessa vaiheessa, että ois tätä varmaan ihan hauskaa soittaa livenäkin, että nyt tarvittais vielä basisti ja toinen kitaristikin. Ja kun julkaistiin meidän eka sinkku, niin niin siitä meni päivän tai kaksi, kun LPRHC Fest otti yhteyttä, että tuutteko keikalle. Jahas, pitäis vissiin alkaa oikeesti sit soittaa. Sit kysyttiin Rollea (Hirsimäki, kitara) ja Judea (Hultman, basso) mukaan.

Hyljättyjen debyytin aikaan promokuvissa oli kolme miestä, nyt määrä on kasvanut viiteen. 

– Se oli yllättävän vaivatonta se tutustuminen toisiimme. Se oli varmaan, kun kaikki kuitenkin tunsi vähän jostain. Kun sit tähän kakkoslevyyn tultiin, niin ensimmäiset treenit, mitkä meillä oli ja soitettiin yks tai kaks biisiä, niin heti tuli sellanen, että vittu, nyt rekki pohjaan ja siinä ois ollu valmista kamaa! Ja siitä tuli idea sitten, kun lähettiin varailemaan studioita, että mennään sellaseen, missä pystytään nauhoittamaan niin, että rumpujen lisäksi tulee myös kielisoittimet samaan aikaan. Että livenä soitellaan. Se oli tavallaan se kulma, mikä sitten haluttiin tälle levylle, kun se oli myös hyvä kontrasti edelliseen.

Bändien syntyminen ja muodostuminen on jonkunlaista pseudotiedettä, eikä siihen ole oikeanlaista kaavaa. Joskus voi olla viisi maailman tikkaavinta opistosoittajaa, jotka musisoivat timantintarkasti yhteen, mutta voivatko he oikeasti olla bändi, jos taustalla ei ole tyyliin jotain maailman urpointa Whastapp-ketjua? 

– Ei. Ei voi, Kaikka toteaa ykskantaan. 

– Tullaan siihen, että bändissä voi olla viisi just ja just omista biiseistä selviytyvää soittajaa, mutta jos niiden hyvä meininki välittyy, varsinkin lavalla, niin se on silloin tuhat kertaa parempi, kuin se viiden musanörtin täydellistä soittoa toteuttava porukka. Voihan se olla, että jazz-, tai jossain klasaripiireissä ei menisi läpi, jos mennään vähän vetämään fiiliksellä, mutta kyllä se on ne kemiat se tärkein juttu, ei siitä tule muuten mitään.  Jos kemiaa ei ole, niin ei siitä pysty lähteä rakentamaan, ne on sosiaalisia yksiköitä, jotka vain toimii tai ei toimi. Tai haluaisin ainakin tietää, miten joku on ratkaissut sellaisen, jos on ollut alkuun niin, että tämä porukka ei toimi ollenkaan, mutta sitten se toimii vaikka kahden vuoden päästä.

Siihen tarvitaan yhteisöpedagogi! 

Hyljättyjen kakkoslevy Kadotus julkaistaan perjantaina 25.9. varsin yllättävän tahon, UG-räpistä parhaiten tunnetun Julma-Henrin omistaman Mörssi Recordsin toimesta. Millaista oli vuonna 2026 etsiä hardcore-bändille levy-yhtiötä Suomessa? 

– No meidän tapauksessa kyseessä oli vanha kunnon käytiin-terassilla-ja-saatiin-levysopimus -tyyppinen juttu! 

Sä siis tiedät, miltä Julma-Henri  näyttää? 

– Joo, myö ollaan oltu samalla keikalla joskus. Jos en ihan väärin muista, niin se soitti meidän jälkeen samalla lavalla LPRHC Festeilla. Siinä ollaan nähty ja hän on nähny meidän keikan. Sieltä jostain tämä yhteistyö on tullut. Ja ymmärtääkseni sen AAA-kokoonpanon kitaristi suositteli meitä Henkalle. Siinä oli hauskan kuuloinen yhteistyö, kun meidän musat on molemmat kuitenkin alakulttuuri-osastoa ja ei ole varsinaisesti mitään Cheekia toi Julma-Henkankaan homma. Oltiin jutusta tosi liekeissä ja ajateltiin, että tästä kombosta voi tulla aika hauskaa ja myös yllättävää. Eikä tää nyt oo ensimmäinen kerta, kun rap ja hevi on yhdistetty.

Nyt kun sanot, niin tässähän olisi maailman herkullisin tilanne sellaiselle Julma-Henkka & Hyljätyt – Bring the Noise -tyyppiselle jutulle. Tuokaa ääni!

– Se olis! Todellakin pitää ehdotella! Syytä olisi, noitahan tehdään ihan liian vähän tollasia. Ei minulle tule montaakaan mieleen Suomesta. Mokoma teki Petri Nygårdin kanssa. Sotajumala tais tehdä jonkun kanssa jotain. Ja Diablo ja Paleface.

PUNKKIKOMPPI JA DADADADA

Jos Stam1na on työ ja lastensuojelu on harrastus, niin Hyljätyt lienee sitten jonkinlainen työharrastus. Siinä on jätkät, jotka soittelevat täällä ja tuolla ja silloin tällöin kokoontuvat jotain vähän yhdessä tekemään. Kuinka merkityksellinen bändi Hyljätyt Kaikalle on? 

– Kyllä se… Miten se nyt kuvailisi? Se on… Kyllä mie laittaisin samalle viivalle kuitenkin sen, että se on ihan yhtä tärkeä kuin mikä muukin tahansa bändi. Jokaisella on vähän omia juttuja ja totta kai ollaan bändin jäsenten kesken Hyljätyissä puhuttukin se, että tässä on nämä isommat bändit kaikilla ja niiden ehdoilla mennään. Sitten jos sattuu sellainen vuosi, että meillä olisi Stam1nan kanssa vaikka pitkä kevät, ja sitten on festareita ja sitten on syksy jossain, niin sitten se valitettavasti tarkoittaa sitä, että Hyljätyt keikkailee tosi paljon vähemmän. Mutta sitten kääntöpuoleena on se, kun on vaikka noi kaksi isoa bändiä siinä, Stampat ja Wolfheart, niin kyllähän me tiedetään aika pitkälle meidän suunnitelmat aina. Sitten se on vain omasta yritteliäisyydestä ja viitsimisestä kiinni, että lähteekö Hyljätyt siinä välissä. Jos on vaikka nyt tiedossa, että meillä on keväällä vähän hiljaisempaa muilla bändeillä, niin sinne voisi sitten lähteäkin!

Onko siinä riskejä tuollaisessa, että ikään kuin isoin effortti menee pääbändien ehdoin? Fyysisestihän toi on kuitenkin samaa touhua.

– Se on tavallaan ehkä jopa rankempaa. Mutta sitten se on sen verran jotenkin harvinaisempaa se yhdessä toiminta, niin siinä on edelleen myös sellainen uutuudenviehätys säilynyt. Ja se on sitten taas niin erilaista. Vaikka Stamppaa soittaa aikansa ja sitten tulee tilaisuus, että pääsee kiertämään pari pizzeriaa Hyljättyjen kanssa, niin se on ihan mahtavaa! Mie luulen, että molemmat myös vähän ruokkii toisiaan. 

Joskus on ollut myös sellaisia onnekkaita sattumuksia, että Hyljätyt on ollut lämpäämässä Stam1naa.

– Joo, mutta niitä ei varmaan liian usein. Ei ne ole fyysisesti niin rankkaa, mut tavallaan ehkä siinä tulee se… Sitä on vähän jännästi kahden bändin välissä henkisesti. Kun Stampalla ne tietyt rutiinit, mihin ollaan totuttu 20 vuoden ajan. Mennään johonkin, tehdään soundcheck, sitten syömään ja tälleen. Niin sitten kun se yhtäkkiä muuttuu… Ai niin, nyt tässä on tämä toinen soundcheck. Siinä on vähän sellainen, että kumman bändin kanssa mie nyt hengailen tässä ennen keikkaa? Että pitäisikö miun hakea kaljat tuolta meidän Stamppa-bäkkäriltä, kun Hyljätyillä on vähemmän? Mutta joo, kyllä meillä nytkin syksyllä on pari niitä tulossa.

Hyljätyt juhlii levyjulkkareitaan Helsingin Tiivistämöllä yhdessä samana päivänä uuden levyn julkaisevan Ratfacen ja kaikkien suureksi yllätykseksi paluun lavoille tekevän Tukkanuotan kanssa. Keikka on myyty loppuun jo ennakkoon. 

– Se on siistiä! Mie en oo varmaan käynyt koko mörskässä edes ikinä. vaikka niinku Tuskassa oon pyörinyt. Kun sinne on se hirvee jono Tuskassa, sinne on tosi hankala ollu päästä. Ja se oli hienoa, että siis toi Tukkis tulee! Jude vaan oli aluks, että meillä olisi tässä toi Ratfacen levyjulkkari, että pitäiskö vetää tuplat? Ja sit se oli vaan, että ai niin joo, toi Tukkanuotta tulee kanssa.

Viimeinen nistiretki on tosiasia.

Kaikan pääbändi Stam1na on yksi Suomen suurimpia metallibändejä, joka soittaa kimuranttia musiikkia isoissa keikkapaikoissa ja valtavilla festarilavoilla. Hyljätyt sen sijaan operoi pienemmän nichen jossain alakulmassa suoraviivaisella hardcorellaan. Mietin, että mitä osaa kitaristi-basistin elämässä Hyljätyt palvelee, saako siinä esimerkiksi tehdä enemmän omaa musiikkia?

– Kyllä se miulta on melkein tullut kolmasosa siellä Stam1na-tuotannossakin. Ja sit se meidän sovittaminen Stampalla on niinku sellaista, että oikeesti ollaan sitten siellä treenikämpällä, ja soitetaan ja kokeillaan, et se on niinku lähes säveltämistä se homma sielläkin. Mut tota, toki Hyljätyissä materiaali on aavistuksen yksikertaisempaa. Et jos on säkeistö-kertsi, säkeistö-kertsi ja seuraavaan, puolitoista minsaa ja turpaan, niin ei sitä sit koe, et niitä hirveesti tarvii jäädä vielä niinku treeniksellä jauhamaan.

Onks se osa sitä viehätystä, että se on yksinkertaisempaa? 

– On varmastikin. Ja sitten siinä on joku, kun niitä Offspringia sun muita on nuoruudessa tullut kuunneltua, niin se riittää nykyisin edelleen, kun on punkkikomppi ja dadadadada. Silloin ollaan niinku voiton puolella. Mut kyllä molemmille on tosi kiva säveltää, omassa päässä ne on niinku molemmat myös tarpeeksi erilaisia. Et on aika selkeetä, varmaan ihan jos lähtis suurennuslasilla nyt kaivelemaan, niin voi olla, että tuolta vois ottaa yhen riffin, mikä ois voinut sopii toiselle, ja näin poispäin. Ja onhan siitä omasta sävellystyylistä tai niistä maneereista vaikea päästä pois. Että kyllä se just se varmaan, mitä aikaisemminkin mietin, et se varmaan molemmat ruokkii toisiaan

Stam1nassa lyyrisestä ja välillä varsin kryptisestä annista vastaa pääasiassa Antti Hyyrynen. Hyljätyissä myös Kaikka työntää kynäänsä soppaan.

– Ekalla levyllä meillä meni sanoitukset Samin kanssa aika lailla puokkiin. Meillä saattoi mennä kaks tuntia siihen, että käytiin yhdessä jomman kumman sanoja läpi, molemmat teki muutoksia ja sit Sami meni huutamaan ne vartissa sisään. Että ne laulupäivät ja niiden pituudet meni niinku tuolla prosessilla. Mut nyt ehkä vähemmän tehtiin tällä kakkoslevyllä sitä yhdessä pohtimista, kun Samilla oli tosi paljon selkeämpiä ideoitakin. 12 biisistä taitaa 10 Samin sanoituksia olla.

Tematiikka ensimmäisellä levyllä ei ollut sieltä hilpeimmästä päästä, eikä maailma juuri parempaan suuntaan ole niistä koronavuosista mennyt. 

– Joo, Samin kanssa ennen levyä, kun puhuttiin, niin hän sanoi, et toi eka levy oli vähän tollanen synkkä ja että siinä käsiteltiin vähän niinku masennusta ja surua ja tällaista, niin hän ajatteli, et tää toka levy voisi nyt kertoa siitä, et maailma tuhoutuu. Asia kunnossa!

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin sehän alkaa välillä vaikuttamaan ihan positiiviselta ratkaisulta tähän kaikkeen. 

– Ehkä se ajatteli sen kanssa niin! Hän ainakin oli oikein tyytyväinen.

Jatkan Fazerin pöydässä väen vängällä Kaikan kahden bändin vertailua, koska pidän niiden välisestä kontrastista. Stam1nassa mies soittaa bassoa kun taas Hyljätyissä käsissä on kitara. Työkalulla ei muusikolle kuitenkaan ole niin merkitystä tekemisissään.

– Livenä soittaminen ton kitaran kanssa on aavistuksen hankalampaa, kun pitää osua useimmiten niinku oikeesti kohalleen. En väheksy basson soittoa tai itteäni, mutta kyllä se vaan on fakta, että varsinkin jos heviä vetää, niin jos se ihan aina ei osu basson kanssa kohilleen se muotti, niin sitä ei kuule kukaan.

Tarvitseeko hardcoressakaan nyt livenä ihan kohalleen osua? Muusikko naurahtaa. 

– Rummuilla ja kitarallahan mie on aikanaan soittohommat aloittanut. Sitten se bassohan on tullut oikeastaan vasta silloin mukaan, kun hyppäsin Stamppaan. Ja niillekin oon aina kitaralla säveltänyt. Tietyllä tapaa se on jopa tutumpi se kitara, koska minä en himassa soita bassoa.

Olen aika monta basistia elämässäni tavannut, mutta en yhtäkään, joka huvikseen soittaa bassoa kotonaan. Siis silleen, että istunpa nyt tähän karhuntaljalle, pistän takkatulen palamaan, avaan viinipullon ja länkytän bassoa.

– Ei se ole jotenkin… Ehkä sitten, jos olisi lähestyminen eri, että olisi pedaalia tai jotain muuta, niin olis kiva leikkiä soundeilla. Varsinkaan, kun siitä bassosta ei tahdo kuulua mitään. Jos soitat ilman sähköä, niin se on oikeasti vaan länkyttelyä.

Saan mielikuvan romanttisista takkatulitreffeistä, missä toinen alkaa yhtäkkiä leikkimään eri bassosoundeilla jotain Primusta, kun vastapuolella olisi ihan muut hommat mielessä. 

Rummut sentään ovat joskus vapaa-ajalla käytössä.

– Joskus varmaan 15-16 -kesäisinä meillä joku nu-metal projekti oli, missä soitin rumpuja. Ja kyllä miulla treeniksellä on omat rummut ja silloin täällä liian harvoin tulee paukuteltua, mutta se on enemmän ehkä sellaista, että jos joku menee hakkaan nyrkkeilysäkkiä, niin mie meen hakkaan rumpuja. Niin tavallaan se palvelee sitä semmoisen rankan työpäivän jälkeistä hommaa enemmän kuin se basson länkyttely.

MUUTTUNEET AJAT

Kaikan kotikunta Lemi sijaitsee parikymmentä kilometriä Lappeenrannasta länteen ja sieltä on kaikki saanut alkunsa. Itse olen vieraillut kylillä kahdesti, Stam1nan kahden ensimmäisen levyn tarunhohtoisissa julkkareissa, joihin levy-yhtiö Sakara lauman toimittajia pääkaupungista ajatti ja niitä juotti. Samaisissa bileissä tapasin myös Kaikan ensimmäistä kertaa, tämän ihan ensimmäisellä Stam1nan keikalla. 

Nykyään kaikki tietävät Lemin tietenkin Stam1nan kautta, mutta mikä kunnan juomavedessä on semmoista, että siellä on jo nu-metal bändejä perusteltu enemmänkin. Mikä se kulttuuri on mikä siellä on ruokkinut sitä musahommaa? 

– Mie sanoisin, että siellä on juuria siihen. Että Stam1nahan ei suinkaan ole ensimmäinen porukka sieltä, vaan ne on imenyt isoveljiltään ja isoveljien kavereilta sitä juttua, kun siellä on ollut bändejä. Sellainen tietty hyvä matkimisen kulttuuri siellä on varmaan ollut, että jos ei huvita pelata KoPassa jalkapalloa, niin sitten oikeastaan vaihtoehto on toi. Tai no, tietysti sitten ilkivalta viikonloppuisin tai jollain muulla tavalla, mutta että niinkuin tollaisia järkeviä harrasteita. Plus sitten, että ainakin silloin kun me asuttiin siellä ja soitettiin ja harrastettiin, niin kunta tuki sitä aina. 

Usein pikkukunnissa on kaksi vaihtoehtoa. Joko siellä tuetaan sitä tekemistä tosi paljon, mikä ajaa nuoria luomaan, tai sitten sen luomisen polttoaineena on jonkinlainen vastakulttuuri, kun ei ole mitään muuta, ja lähdetään rankaisemaan kylän vanhempia hevi- ja punk-bändeillä shokeeramisen toivossa. Kaikka nyökkäilee.

– Joo, siinä ei tarvinnut kummoisia hakemuksia tehdä, varmaan soitettiin jollekin, niin treenikämppä järjestyi, me ollaan ehkä saatu maksaa siitä joku nimeellinen 20 euroa vuodessa, tai jotain, jos sitäkään. Mä muistan silloin, se on ollut 2002, kun sitten järjestettiin itse bändi-ilta, koska kun ei päässyt keikoille, niin piti itse järjestää, niin mun mielestä kunta otti siitä ihan sen, että no hyvä, järkätkää mitä haluatte, niin he hoitaa sen taloudellisen riskin. Muistaakseni ensimmäisen kerran, kun me Lemi liekeissä järjestettiin, niin se meni vähän pakkaselle, ja se oli ihan okei, ja seuraavan vuonna se meni sitten jo plussan puolelle. Mutta ne on kyllä antanut tehdä siellä, ja se on ollut ihan huipputärkeää. Voi olla, että Lappeenrannassa, jos olisi samalla porukalla oltu nuoria ja haluttu harrastaa, niin olisiko ollut treenikämppää?

Tästä kaikesta on 25 vuotta aikaa. Näkyykö sen jäljet tekemisessä edelleen nykyään, että silloin on itse järkätty ja on pitänyt tehdä, kun ei ole muuta ollut?

– Kyllä mie luulen että se on se, kun on ihan sieltä ruohonjuuritasolta lähdetty tekemään. Jos me vaikka sitten Stampasta puhutaan, että ollaan nyt iso bändi, niin mie luulen, että toi on yksi isompia juttuja, että ne jalat on pysynyt maassa. Että ollaan tehty itse ja puuhailtu, järkätään keikka, sinne ei tule ketään ja tätä osastoa. Sellaista, että ei olla minkäänlaisesta valmiista pöydästä lähdetty tekemään. 

– Vaikuttaa sille, että nykyisin panostetaan helvetisti siihen, että on demot hyviä ja tuotanto hyvää. Somessa ollaan koko ajan esillä, mutta sitten ei oo välttämättä soitettu yhtään keikkaa. Striimejä on YouTubessa helvetisti, tai Spotifyssa, mut sitten menet keikalle, niin kukaan ei tiedä mitä pitää tehdä. Se tavallaan omaan makuun menee väärinpäin, koska itse olen sitä kasvatuskuntaa, että tehdään levy, ehkä sitä joku jossain kuuntelee, ja sitten mennään keikoille, jotta ihmiset kuulee sitä.

Kulttuuri on nykypäivänä hyvin erilaista kuin vaikka Stam1nan aloittaessa. Artistilla voi olla hirveä somepöhinä, on kiiltokuvaa ja 17 tuottajaa levyllä, mutta artistit itse ovat täysin raakileita. Mennään suoraan isoille lavoille ja sitten ollaan ihan hukassa siellä, kun ei ole minkäänlaista kokemusta jostain Lemin navetoista ja nuorisoseurantalolta.

 – Juuri näin. Eihän se tietyllä tapaa niiden bändien vika ole, että heidät on pusketaan tekemään tuota kautta. Ja siis hienoa jos tulee vaikka paljon striimejä ja menestystä näin, mutta varsinkin jos lähdet suoraan siitä isoille lavoille, niin se on ihan suden suuhun heittämistä. Se voi olla monelle niin paha niitti, että hommat loppuu siihen, vaikka olisi hyvä ja lahjakas potentiaalinen meininki muuten.

Ongelma alkaa kuitenkin jo ihan sieltä kulttuurin ruohonjuuritasolta. Esimerkiksi Helsingissä surullista on se, että artistien alku-uran tekeminen vaikeutuu koko ajan, koska ei ole paikkoja, missä nuoret bändit saisivat mahdollisuuksia. Sen sijaan, että nykyään mennään bändikouluun, niin mennään somekurssille. Kaikka näkee muuallakin samaa.

– No just niin. Se maailma on jotenkin kääntynyt vähän kierroksi senkin takia tuonne. Varmaan se somekurssihomma on joo ihan ok, jos sinulla ei ole vaikka ajatusta lähteä keikoille, mutta kun niitä keikkoja ei valitettavasti opi kuin tekemällä keikkoja. Se on harmillista nähdä, miten moni levyllä hyvän kuuloinen bändi paljastuukin livenä aika alottelijoiksi, kun on keskitty muihin asioihin kuin keikkailuun.

– Jos valittelee, että täällä Helsingissä on huonosti nykyään keikkapaikkoja, niin eipä se meillä Lappeenrannassa oo yhtään parempi. Se teki tosi iso kolhun tuossa vuodenvaihteessa, kun Lucky Monkeys, eli Apina, joutui tai laittamaan lapun luukulle. Siellä oli kuitenkin siellä alakerrassa sellainen palttiarallaa 100-120 pax paikka, mihin sinne pääsit keikalle silleen, että moi, myö tullaan keikalle, ja sitten katsottiin kalenterista päivä. Se oli tosi hyvä pienille bändeille, pikkasen ehkä Lepakkomiestä pienempi se alakerta. 

KOVA ÄÄNI RIITTÄÄ

Yksi harvoista paikoista, joka nuorille bändeille mahdollistaa keikkoja Helsingissä, on Tiivistämö. Kaupungin nuorisopalvelujen Suvilahdessa pyörittämä tila on myös ainoa, joka sallii alaikäiset yleisöön ja onkin jotenkin sopivaa, että Kadotuksen levyjulkkareita vietetään juuri siellä. Tiivistämölle myydään 400 lippua ja tuleva Hyljättyjen julkkarikeikka on siis loppuunmyyty. Mutta jaksaako muusikko edelleen käydä keikoilla itse myös asiakkaana?

– Joo, kyllä siis niin paljon kuin pystyy, mutta toki tuo Lappeenrannan tilanne on paska tällä hetkellä. Jos ei siellä olisi Nuijamiestä, niin siellä ei olisi käytännössä enää mitään. Apinassa oli helkkarin siistiä käydä katsomaan pikkubändejä.

Olet siis onnistunut välttämään sen perinteisen montun, mihin musiikin muuttuessa työksi helposti tippuu, että ei kiinnosta lähteä enää kuuntelemaan jotain surisevaa PA:ta vapaa-ajalla?

– Joo, ei ole onneksi käynyt sellainen. Ehkä, jos se jotain on vienyt, niin sen huomaa, että jos sä yrität kuunnella uutta bändiä tai jotain, niin se ei ihan heti lähe. Ja huomaa, että käy keskittymään vaikka sellaiseen, että  soittako ne oikein. Ehkä mie en ole kauhean tekninen tyyppi noissa hommissa, mutta sitä alkaa kiinnittää huomiota väärin asioihin. Mutta kyllä mie sen sen verran juntti oon edelleen, että livenä, valot välkkymään ja kova ääni, niin se riittää!

Fazerin kahvit on nautittu ja kävelemme vielä takaisin suljetun punk-museon ovelle ottamaan muutaman pettymystä ilmentävän valokuvan. Hyljättyjen levyjulkkareita odotellessa pohdin tihkusateessa vielä ääneen sitä kontrastia, että viimeksi Kaikka on soittanut Suvilahdessa 22 000 ihmiselle Tuskan päälavalla. 

– No siis en voi väittää, ettei siinä olisi eroa, mutta jos pitäisi valita, että jompaakumpaa teet loppuelämän, niin kyllä minä noin pienet paikat valitsisin.

Oikeasti? 

– Joo, joo! Tämä kuulostaa hirveältä, koska minun ei ole tarpeen valittaa, että on rankkaa ja voi voi, kun joutuu soittamaan isoja festarilavoja, mutta joskus niillä on hankalampaa saada se kontakti yleisöön. Nykyisin kun vielä vedetään korvamonitoreilla, niin sekin saattaa hankaloittaa vähän sitä kontaktin saamista. Kun sitten on vanhoja kunnon paikkoja, missä jengi on nenän edessä ja pelottaa, että jos joku horjahtaa, niin siellä on mikki hampaissa. Monitoreista kuuluu mitä kuuluu, jos kuuluu. Siinä on kuitenkin jotain sellaista alkukantaista, mikä on varmaan ylipäätänsä saanut kiinnostumaan musiikista. Ja siinä on ainakin, jos ei muuta, sellanen rajuuden valheellinen tunne! 

Muistelen, kuinka nuorena poikana katsoin vaikka The Offspringin Lepakossa versus, että menin Judas Priestin keikalle Jäähalliin. Se kosketus Lepakossa oli ihan erilainen, se haisi ja tuntui ja teki paljon suuremman vaikutuksen teiniin.

– Just näin. Lappeenrannassa oli aikanaan sellainen järjestötalo ja me oltiin siellä kaverin kanssa aivan liian nuorina. Vanhemmat eivät ole tienneet, mihin he ovat meitä päästäneet! Me kyllä oltiin kiltisti, ei siinä mitään. Silloin siis muistaakseni Blood For Blood ja jotain näitä oli soittaa. Minä muistan sen, kun se jotenkin tuntui, että se PA repi korvia, se tuli jotenkin tosi rajusti. Ja olisiko ollut paikallinen bändi Bonkers, millä oli jotain tulensylkijöitä siellä lavalla, Se vähän pelotti samalla, koska olin vähän liian nuori, mutta samalla se oli sellainen maailman siistein juttu.

– Tavallaan sieltä, kun on lähtenyt omaa musiikkikiinnostusta rakentamaan, niin sinne tuntuu jotenkin luonnollisemmalta ja turvallisemmalla palata.