Ah, Majava Baari. Veivatessani autoa parkkiin Helsingin Porthaninkadulle mietin, miten usein aikanaan kävikin niin, että auto jäi siihen ja sitä haettiin seuraavana päivänä häntä koipien välissä samalla vähän kokeillen, että vieläkö ne päästää ovesta sisään, vai tuliko illalla hölmöiltyä. Majava on ollut musiikkialan kohtaamispaikka perustamisestaan alkaen ja toinen olohuone monille. Tilaan tiskillä kahvia, kun Sami Hinkka astuu sateesta peremmälle ja kaappaa minut isoon karhunhalaukseen.
Istumme baarin perukoille pöytään, jossa niin monet kerrat olemme parantaneet maailmaa. Välillä tuntuu, että niistä ajoista on ikkunoiden ulkopuolinen todellisuus mennyt aina vain huonompaan suuntaan, mutta se pahuus ei kuitenkaan pääse sisään Majavaan, jonka maine on kirinyt jo valtamertenkin taa. Hinkka aloittaa kertomalla amerikkalaisesta ystävästään.
– John Anderson, joka meille myi ensimmäisen kerran paitoja Jenkeissä jo 2008, kun rundattiin Amon Amarthin kanssa, se otti ihan asiakseen tulla tänne. Otti viikon lomaa Suomessa ja sit se hengaili täällä. Amon Amarth pölli sen meiltä ja se taitaa edelleen rundata niiden kanssa.
Hinkka on kiertänyt Ensiferumin basson varressa maailmaa yli kaksi vuosikymmentä ja matkalta on tarttunut mukaan valtava määrä ihmisiä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tuntuu kuitenkin siltä, että vietämme aikaa yhä vain pienemmissä kuplissa ja harvempien parissa. Sami innostuu kehumaan Majavan omistajaa Vemmua, joka korona-aikana otti tavakseen soitella ystäviään läpi ja kysyä näiltä kuulumisia, joita sitten postaili Facebookiin.
– Mä käytän sitä esimerkkinä tosi usein. Mä mietin, että vitsi miten hieno ajatus se oli! Ja plus, että sit se vielä pisti sen julkiseksi, että se tavallaan loi sellaista ryhmäpainetta ja kaikki vähän odottivat, että soittaakohan se mulle. Se oli tosi hyvä veto.
Mekään emme ole Samin kanssa nähneet ikuisuuksiin, ainakaan niin, että ehtisimme istua oikeasti alas ja jutella. Aikamme tapa on, että nykyään kohtaamme somessa. Tai ainakin kuvittelemme niin, koska siitä on oikea tapaaminen ja vuorovaikutus kaukana. Jossain romantisoidussa nuoruudessamme kuvittelemme, että näimme kaikkia koko ajan, oli se sitten Majavassa tai jossain Inferno-baarissa. Tai Imperiumissa.
– Just eilen menin pitkästä aikaa Imperiumiin kattomaan, että mitäs siellä nykyään on. Sit muistin: Messulauta! Yritin ettiä sitä mut sitten se ei ole enää ollut siellä. Se sattui. Lujaa!
Se kertoo Sami siitä, että me ollaan vanhoja. Siitä messulaudasta on 20 vuotta.
– Mut silloin siellä vietettiin tunteja! Joka päivä! Silloin maailma oli siellä. Jossainhan ne on varmaan kaikki, toivottavasti, Mapella arkistoituna, koska jos joku on osa suomalaista musiikin historiaa, se on Imperiumin messulauta, ennen mitään sosiaalisia medioita.
True dat.
Sami Hinkka puhuu paljon. Siis todella paljon. Minä myös. Puhumme toistemme päälle, ajaudumme sivupoluille tuon tuosta ja mietin jo Majavan pöydässä, että tämä haastattelu tulee olemaan kauhea litteroitava, saati sitten kirjoitettava, kun sen aika koittaa. Hinkka tietää sen myös.
– Metal Bladella nehän yritti alkuun silleen, kun tehtiin jotain levyn promopäiviä, että joo tässä on tää phoneri-päivä, kymmenen haastista päivässä, 20 minuuttia per haastis. Sanoin, että ei käy, vetäkää tää viikkoon, ja tunti per haastis. Ne oli ihan, että mitä? Ja toimittajat on välillä, kun ne soittaa, silleen, että sorry I’m five minutes late, we have now ten minutes. Ei ole. Meillä on 45 minuuttia vähintään, ja nekin on ihan niinku, että häh. Varsinkin koronan jälkeen on ollut itellä se ajatus sellainen, että jos joku niitä rajallisia elämänsä tunteja haluu käyttää ja haastatella jotain meidän lätinää, niin kyllä mä haluun, että siinä on aikaa jutella ja kysyä.
Se on symbioosi, joka on tässä genressä alusta alkaen ollut elintärkeä kaikille osapuolille, Muusikoiden ja toimittajien lisäksi kolmas osapuoli tietenkin on se yleisö. Kaikille kolmelle tuo symbioosi on se, mikä kulttuuria ylläpitää ja aikanaan moni esiintyi samanaikaisesti niissä kaikissa rooleissa.
– Kyllä! Sulla oli joku zine, mihin sä skriivasit kamaa. Ja sitten kävit keikoilla, ja sitten sulla oli oma bändi. Ja ehkä sitten joku kaveri haastatteli sen omaan zineen.
Metallin puolella yhteisö on aina ollut olemassa, ja yli puolet elämästään ulkomailla kiertäneelle muusikolle se on kansainvälinen.
– Se mikä just on siistiä tässä, että kun mä oon ite saanut kiertää monien bändien kanssa, niin totta kai jossain reissuissa muitten bändien tyyppejä tulee sit moikkaamaan keikalle. Ja esimerkiksi niinku vaikka nyt taannoin Powerwolf, mä en siitä bändistä tiedä mitään, mut tiedän Dominicin, joka siinä live-kitaraa nyt tällä kiertueella vetää. Se soitti Equilibriumissa, kenen kanssa me ollaan rundattu ensimmäisen kerran 2008. Ja sit se on myös töissä EMP-llä. Ja nähtiin täs vuosien jälkeen, se on tosi makeeta.
– Edelleen on jotenkin se fiilis, että tää on sellaista nuorisotalo-meininkiä, kun naapurihuoneessa on treenannut toiset kaverit ja on se niinku tsemppifiilis mun mielestä aina olemassa. En mä en tiedä, tää on vaan tosi sellanen yhteisö. Ja siis mun mielestä se on siistiä, että edelleen, me ollaan kohta viiskymmentä saatana, niin sit kun sä kävelet kadulla, sanotaan nyt vaikka Barcelonassa, ja siellä kävelee joku jätkä vastaan ja sillä on Reign in Blood -paita. Niin tulee heti sellanen fiilis, että me tiedetään jotain, mitä nää muut tässä ympärillä ei tiedä. Sehän on tosi siistiä.
Muistelen Tallinnan risteilyä muutaman vuoden takaa, kun seisoin kannella laivan tupakkapaikalla. Vieressäni röökiä poltteli noin 50-vuotias suomalaismies, jolla oli AC/DC:n paita. Sisältä astui toinen noin saman ikäinen mies, jolla tälläkin oli AC/DC-paita. Herrat eivät selvästi tunteneet, mutta molemmat ilahtuivat silminnähden toisensa nähdessään. Sisältä tullut asteli suoraan toisen luo, sanoi vakavalla äänellä ”virkaveli” ja ojensi kätensä. Miehet kättelivät, keskustelu oli siinä ja he lähtivät omiin suuntiinsa. Ei mitään ylimääräistä, ainoastaan ymmärrys toista kohtaan.
– Ai että, just toi! Joo! Tossa oli myös hyvin vahva suomalainen aspekti. Olemme kaunis väki!
VIDEO KILLED THE RADIO STAR
Ensiferum on yksi Suomen kansainvälisesti menestyneimpiä metalliyhtyeitä ja se lasketaan ansaitusti mukaan folk metalin big fiveen Moonsorrown, Turisaksen, Korpiklaanin ja Finntrollin oheen. Voisi jopa sanoa, että Ensiferum on ollut keksimässä koko genreä. Hinkka liittyi yhtyeeseen vuonna 2004 ja on ehtinyt olla mukana jo yli 20 vuotta. Pysähtyykö sitä matkaa koskaan ajattelemaan?
– Joo, aina kun kattoo peiliin, Sami nauraa.
– Siis mulla lähti viime vuonna puolet hiuksista! Joka kerta kun kävi suihkussa, niin oli ihan, että mitä vittua? Sitten jossain vaiheessa alkoi olla, että nyt tässä on yksi kun ennen näitä oli kaksi.
Samilla on onneksi edelleen tosi paljon hiuksia, ne eivät ole ihan heti loppumassa kesken. Väri vain hieman harmaantuu parran mukana. Mies vakavoituu.
– Aika on jotenkin tosi hämärä käsite. Yksi parhaista laineista mun mielestä populaarikulttuurissa on The Office -sarjassa. Yksi tyyppi pohti siinä, että if there was a way, niinku tietää, when you’re living the good old days. Silleen et sä ymmärtäisit ja hahmottaisit, että nää on nyt niitä, tää on nyt se päivä, tää on sitä hetkeä. Mitä vanhemmaksi tulee, niin tajuun sen, et tavallaan se väistämätön alamäki jossain vaiheessa alkaa. Fyysisesti sun muuta. Ja onhan tästä ympäriltä jo ihmisiä mennyt pois. Niin oon sen käsittänyt minkälaista good old daysit on. Nyt jos kattoo sitä matkaa mitä tässä on ollut, mitä oon saanut kokea, miten itsestäänselvyytenä piti jotain 2000-luvun alun metalliskeneä. Totta kai helvetti Helsingissä on kymmenen metallibaaria!
– Tää on vaikea pukea ehkä sanoiks, mut silleen että jotenkin otti ehkä itsestäänselvyytenä sen, koska oli tavallaan siinä huippukohdassa messissä. Et ei ehkä nähny sitä jotain kasarin graindaamista ja underground-työtä sillä lailla. Ja se skene kasvoi sitä mukaa kun itekin, miten ite rupes diggaan metallia, se tavallaan koko ajan kasvoi. Siinä oli ehkä yksi tämmönen illuusio.
– Jos puhutaan ylipäänsä kulttuurin koosta, et just tää, että oli kymmeniä hevibaareja ja festivaaleja. Joka ikinen päivä viikosta sä pystyit kattoo kaks-kolme keikkaa Helsingissä, heittämällä. Mut se on myös hurjaa, et kukaan ei koskaan tiedä missä kohtaa se loppuu. Sit yhtäkkiä tajutaan, niinku gradually, then suddenly, et vittu meillä ei oo enää mitään.
Yksi surullisimmista ajatuksista, mitä tiedän, on se, että kukaan ei koskaan tiedä mikä on se viimeinen kerta kun lapsena lähtee kavereiden kanssa leikkimään. Sen vain tajuaa jossain vaiheessa myöhemmin, että se lapsuus sellaisenaan on ohi. Lapsuuden jälkeen tulee nuoruus, jota sitten kovasti yleensä aikuisina muistellaan. Onko siellä nuoruudessa jotain mitä Sami erityisesti ikävöi? Kun olihan se myös aikamoista sekoilua.
– Siis tottakai kun on koko oma elämä ollut ihan erilainen. Et jos sä oot joku kakskymppinen ilman mitään velvollisuuksia mihinkään suuntaan, niin sä pystyt mihin vain. Itekin olin jossain ammattikorkeassa ja jos ei sinne mennyt seuraavana aamuna, niin mitä väliä. Et just se, että mennään treeneihin ja nähdään Spinen viereisessä Ateljéssa. Ja sitten jäädään dokaan siihen. Et siis se oli niin sellaista. Eihän tuollainen tulisi enää puheeseenkaan. Jos meillä on treenit sovittu, niin sit mennään treeneihin ja nähdään siellä.
Se nuoruuden vapaus ja hurmos keskellä Suomimetallin kasvuvuosia on monelle nykyään jo jonkinlaista folklorea. Ne, jotka ovat olleet silloin liian nuoria huumavuosia elämään, niille sen ajan jutut ja tarinat ovat legendaa. Juuri ne vuodet, kun kaksikymppinen Sami lintsasi ammattikorkeasta Ateljén baaritiskillä. Niitä ei some vielä kerennyt taltioimaan.
– Ehkä tässä on just se, vähän niinku jossain on hyvä kännireissu ollu ja sit joku on ottanutkin videon sieltä. Että vitsi mä lauloin hyvin karaokea ja joku on ottanu videon, että no et sä kyl laulanut. Se on siistiä että ne on vähän silleen legendoja ne tarinat. Ja sit jotenkin sitä huokaisee myös helpotuksesta, ettei niitä ole kaikkea taltioitu.
Todellakin. Otetaan nyt vaikka esimerkkinä Spinen kesäleiri. Jos se olisi alusta loppuun sometettu kaikille. 24/7 Big Brother talo.
– Kelaa. Voi luoja, Sami huokaisee.
Levy-yhtiö Spinefarm järjesti kesällä 2011 artisteilleen kesäleirin Hauhon Härkälinnassa. Alunperin tosi-tv:tä varten rakennettuun hirsilinnaan majoittui pariksi viikoksi muutama kymmenen muusikkoa levy-yhtiön bändeistä ja tiloihin rakennettiin studio. Ajatus oli saattaa ihmisiä yhteen tekemään ja äänittämään musiikkia, joka myöhemmin sitten julkaistaisiin levynä. Se julkaisu ei koskaan nähnyt päivänvaloa, mutta legendan mukaan biisit ovat edelleen tallessa Kiuaksen Mikko Salovaaran kovalevyillä.
– Olihan ne nyt ihan jäätäviä! Sieltä nimittäin pesis, sieltä niinku tulis! Kukahan ne omistaa? Universal? Eihän Universalilla varmaan kukaan tiedä, että ne on edes olemassa. Mullakin on pari biisiä tallessa jossain Dropboxissa.
Release the files!
– Mut tästä päästään siihen, mitä monta kertaa oon sanonut. Mun mielestä Spinen panosta koko Suomen metalliin, sitä ei voi liioitella. Ilman Spineä niin en tiedä, rinnakkaistodellisuudessa ehkä se ois tapahtunut jotain muuta kautta, mut mä väitän että se just se millainen Spine oli, se työympäristö, millaiset ihmiset siellä oli duunissa, millaiset ihmiset palkattiin ja se draivi mikä siellä oli. Siellä oli semmonen luova hulluus päällä. Verrattuna se, että jos tollaset bändit ois mennyt jonnekin, kaikella rakkaudella, Universalille tai Sonylle, missä on jotain pukumaureja. Ja sehän se sen Spinenkin loppujen lopuksi tuhos, just ne pukumaurit. Et kyl siis koko toi levy-yhtiöskene veti sellaista kuperkeikkaa, kaikki murtui lopulta silmien edessä, eikä kukaan ei enää pysyny perässä, edes siellä levy-yhtiössä. Et se on niinku hurjaa. Tietyllä tapaa osa ehkä just sitä koko kulttuurin kuolemaa oli tää Spinen sulautuminen Universaliin. Se menee siihen samaan aikaan, kun Inferno-baari lakkasi olemasta.
ME EI OLLA RUSH
Vuodet eivät alati puksuttavaa Ensiferumia paina. Folk metal -suuruus soitti viime vuonna 120 keikkaa, mikä on hurja määrä nuorillekin bändeille, saati sitten vanhoille miehille, kaikella rakkaudella. Ja sama ralli on jatkunut edelleen, tälläkin hetkellä bändin etusivu näyttää 66:tta keikkaa tulevaksi. Jalka ei Samillakaan paina, vaikka miehellä on rehellinen päivätyökin Ensiferumin ohessa.
– Siis joo. Ja mehän tykitettiin viime vuoden perään heti tammikuun alkaessa taas kuukauden rundi. Ja itellä on vielä päiväduuni siihen kylkeen, eli kaikki lomat palaa noihin rundeihin. Palkattomina tietenkin, koska ei tollaista määrää lomia oo kellään. Mutta mun mielestä hyvin jaksaa. Ja siihen kyllä auttaa se, että jengi ei dokaa enää. Mä oon monien kanssa puhunut tästä aiemmin.
– Mä luulen, että mä oon meillä se, joka dokaa eniten, mulla on tavallaan se mahdollisuus ehkä. Mut niinku viime rundilla, yhtenä iltana lipsautin Bailey’sta, kun oli myöhäinen bus call ja ekan bändin tyypit jäi siihen kanssa. Se oli ihan viimeisiä keikkoja. Meillä on raiderissa Bailey’sia, kun mä en juo kaljaa ja mä olin kerännyt sitä sinne, niin mulla oli joku 15 pulloa Bailey’sia. Hengattiin siinä bussien vieressä, pullot kiersi, mut ei mitään sellaista niinku rälläystä enää.
Jossain sentään ikäkin vaatii verojaan.
– Siis kun mulla ei ollu darroja ollenkaan kolmekymmpiseksi asti. Siis se on ihan käsittämätöntä nyt ajatella, että vedit pullon viskiä ja lähdit baariin ja sulla ei ole krapulaa! Väsytti ehkä mut ei ollut huono olo ikinä. Mut sit nykyään jos sattuu menee vähän enemmän kuin sen pari lasia viiniä, niin vittu sen tuntee.
Kiertämisen lisäksi Ensiferum julkaisee levyjä tasaisesti edelleen. 30:n vuoden jälkeen, yhtään bändiä vähättelemättä, joutunee jo välillä miettimään, että onko enää jotain uutta saavutettavaa? Vai onko se enemmän sitä, että toimintaa on pakko ylläpitää, koska vaihtoehto on se alamäki jonka alkamisen huomaa vasta liian myöhään? Onko se tavallaan ainaista taistelua omasta positiosta, että pysyy hengissä?
– Tästäkin puhutaan paljon. Enskalla on nyt yhdeksän levyä ulkona ja me ollaan tosi onnekkaassa asemassa siinä, että meillä ei oo hittibiisiä, meillä ei oo sitä Final Countdownia. Totta kai se siis ois jees, koska sillä olis varmaan maksanut jo kämpät vuosikymmeniä sitten, mut siis se, että meillä esimerkiksi nyt viimeiseltä levyltä pari biisiä on ihan siellä meidän striimausten kärkikympissä. Mikä on niinku, jos Pink Floydilta tulee uusi levy, niin ei ne biisit mee sinne Comfortably Numbin ohi. Et silleen ollaan onnekkaassa asemassa siinä että faneja kiinnostaa se uusi matsku.
– Nyt oli esimerkiksi se Bodom-keikka Tavastialla, niin soittiko ne siellä max neljältä ekalta levyltä biisejä? Että kyllä monille bändeille ne alkupään levyt on se juttu. Koska siis sähän muistat asioita mihin on liittynyt tunne. Sen takia monet levyt mitä sä oot junnuna digannut ja mitä on teini-iässä kuunneltu. ne on ne mitkä kulkee sun mukana loppuelämän. Mutta siis. Kyllä me rakastetaan tehdä musaa edelleen. Lemmy sen joskus sanoi, että Motörhead tekee levyjä vain jotta päästään rundille. Et se on vaan tavallaan tekosyy ja sitten rundille sekoilemaan. Niin kyllä meillä on edelleen se intohimo ja jonkinlainen kunnianhimo siihen musiikin tekemiseen.
Mikäänhän ei estä tekemästä sitä Final Countdownia edelleen. Ehkä ensi levylle?
– Frendi on Universalilla duunissa ja se aina sanoo, että vittu olisitte niin paljon isompi bändi jos te olisitte antaneet ihmisille mitä ne haluu. Että tavallaan kun tossakin kentässä, sä voisit vetää vaan sitä kaljameininkiä ihan äärimmilleen. Tai sitten lähteä semmoseen Amon Amarthin vakavaan viikinkimenoon, jos puhutaan taloudellisesti isoista jutuista. Niin ois pystynyt valitsemaan, ja pystyisi edelleen, virtaviivaistamaan sitä, että toi homma myy. Mutta ei Enska!
Uudesta levystä puheenollen, Ensiferumin edellinen albumi Winter Storm julkaistiin kaksi vuotta sitten ja uuden tuotannon kimpussa ollaan jo. Bändin valtava keikkamäärä toki hieman hidastaa prosessia.
– Mä tein sellasen diilin tossa itselleni ja bändille, että sanoin, että mä lähetän joka viikko vähintään yhden uuden idean, koska just viime vuonna ei edistynyt mikään, ku oli ne 120 keikkaa. Nyt on pakko pistää hommia eteenpäin. Mä oon viilannut idiksiä ja sit mä oon Peteä (Lindroos, Ensiferumin laulaja-kitaristi, toim. huom.) potkinut kans perseelle, kun siltä tulee hyviä rässijuttuja. Sanoin, että pistää vaan vaikka yksittäisiä riffejä, ihan sama, pistää tulee vaan.
Luova työ Ensiferumissa on varsin demokraattista ja kaikki antavat näkemyksensä. Se tarkoittaa myös sitä, että ideoita ammutaan alas. Whatsapp käy biisien ympärillä kuumana, kun suuntalinjoja haetaan.
– Mä pistin tos jotain niinku et hei, täs olis tämmöistä vanhan tyyppistä, ja sit sieltä tuli vähän suoraan, et ähh, tää on vähän tämmönen niinku perinteinen folk metal -biisi. Mä sit kysyin, et mitäs me soitetaan? Et me ei olla Rush! Et ehkä silloin on lupa tehdä perinteinen folk metal -biisi, kun tällaista tää musa niinku on! Itseähän tietenkin ärsyttää, koska olin niinku et vitsi että tää on hyvä. Ja mä tunnustan, mä ite visualisoin tosi paljon biisejä. Jos mä rupeen saamaan biisin kasaan, niin mä rupeen näkee, et ei vittu tää tulee toimimaan! Tähän me saadaan tällaiset valot, mä näen, että tässä niinku räjähtää, jengi laulaa, tässä kohtaa lähtee pitti. Ja sit taas Mahilla (Toivonen, Ensiferumin perustaja ja kitaristi), mä niinku ymmärrän sen, sillä on taas se, et se haluaa puskea niitä rajoja ja löytää sieltä jotain vielä, mikä ei oo ihan sitä kolutuinta juttua. Ite menen ehkä enemmän fiilispohjalla ja siks Mahi varmaan onkin sata kertaa mua parempi ja tarkempi säveltäjä.
Fiilispohjaa Sami hakee monenlaisesta musiikista esimerkiksi samalla, kun nostaa painoja.
– Viime vuonna mä rupesin käymään siinä Rautarannalla. Ihan sen takia, että tässä ei enää nuorruta. Joskin nyt on ollut vähän olkapäävaivoja, ni en oo päässyt ja sekös sapettaa. Mut siellä mulla on tapana se, että mä kuuntelen aina yhden levyn. Aluks mä kuuntelin Manowaria tai tällaista.
Onks mikään banaalimpaa kuin kuunnella Manowaria puntilla?
– No on se ihan vitun siistiä!
On se vähän noloa.
– Eikä ole ku vitun siistiä! Just sen takia koska se on niin kornia. Oon mä kuunnellut siis kaikkea muutakin vanhaa mitä tulee mieleen. Me oltiin Saksassa ja siellä hotellissa oli punttis. Ja jostain syystä mulla soi tämmönen ysäri-dancebändi päässä kuin U96, niillä oli se Das Boot. Sit mä kuuntelin sen levyn pitkästä aikaa ja sit mä postasin siitä, niin sit se U96 rupes seuraamaan mua! Vaikka nää on jotain pieniä juttuja, joku painaa vain nappia ja näin, mut silleen se tuntui hauskalta!
– Mut niin siis se puntti on semmonen hetki, että mä aina sanon jengille, et suositelkaa mulle bändejä. Ja jos joku sanoo, niin kyllä mä sen joskus kuuntelen sen levyn. Mutta jotenkin aina, jos on jostain asiasta hirvee hype, niin sit yleensä siinä on semmonen vastareaktio itelle enemmän. Et mä todennäköisesti kuuntelen Lorna Shoren levyn sitten ehkä joku vuoden päästä.
Manowarissa ei kyllä ole enää ihan hillitöntä hypeä.
– Mulle itelle tavallaan semmonen metalcore, tommonen nykytys, se ei oo niinku ikinä ollut… Vaikka nyt Meshuggah. Mitä mahtavaa musisointia, mut siis se ei oo se syy miks mä kuuntelen musiikkia. Musisointi. Mä voin ihastella jotain vaikka Dream Theateria, et vitsi miten hyvin soitetaan ja sitten voin niinku arvostaa asioita, mut silti se ei tarkoita, että siitä pitäis tai pystyy diggaamaan.
– Mä kadehdin ihmisiä ketkä pystyy fiilistelee ihan täysii just jotain punkkii tai grungee. Koska nykyään ite kuulee vain, et vittu toi on epävireessä tai vitsi että toi on huonosti soitettu. Mä tajusin että tää on hävitty tää peli monta monta vuotta sitten, kun mä kuulin jonkun Madonnan vanhan biisin ja mä vain kuulin, et laulu oli epävireessä. Se oli hetki, kun mä tajusin et nyt on jotain rikki. Et tää on hyvä biisi mut miksi mä kiinnitin huomiota tollaseen?
Kun elää ja hengittää työkseen ja punttisalilla musiikkia, tekee sitä, esittää sitä ja kuuntelee sitä, lapsenomainen innostus usein katoaa. Joskus kuitenkin tulee hetkiä, jotka muistuttavat intohimon tärkeydestä.
– Mä nostan taas koronan. Mä muistan sen tunteen, me oltiin varmaan ainoa ulkomaalainen bändi ketä soitti korona-aikana Hellfesteillä, kun niillä oli se striimi. Elämäni vittu oudoin keikka varmaan. Ihan hieno produktio, dronet lentää ja pyrotkin tais olla. Ja tyhjä nurmikenttä. Biisi loppuu, niin heinäsirkat kuuluu. Ja just hirveet koronapassit ja maskit ja kaikkee. Mä muistan, että mä istuin ranskalaisen hotellin terassilla, missä ei ollut ketään muita kuin me. Menin sinne, tilasin pullon viiniä ja istuin siinä ulkona, kun meidän kiertuemanageri tulee siihen. Mä sanoin sille, että mä en ikinä enää ota yhtään keikkaa itsestäänselvyytenä. Siis silleen, että tästä eteenpäin, vaikka miten paskaa ja typerää olis, niin siinä oli semmonen herätys, että hei, tää kaikki voi olla myös sitten ohi oikeesti, että älä saatana kuvittele, että tää kestää ikuisesti.
– Vaikka musa on ollut oma työ tässä yli 20 vuotta, niin jotain siellä pitää olla semmoista pyhää, mihin se bisnespuoli ei saa tulla. Mä pystyn keskustelemaan manageri- ja levy-yhtiöiden kanssa budjeteista ja tollasta, mutta jotain siinä prosessissa olisi kiva pitää sellaisena puhtaana ja harrastustoimintana enemmän. Sitä pitää pystyä itse suojelemaan, koska muuten se läpäisee tappaen sitten sieltä sen olennaisen pois. Jos se tapahtuisi, niin varmaan se olisi Ensiferumin loppu.
Poukkoileva keskustelu harrastuksen ja työn erosta palaa musiikin tekemiseen ja siihen, että olisi varmasti helppoa unohtaa hetkeksi intohimo ja yrittää tietoisesti säveltää sitä Final Countdownia asuntolainan lyhennykset silmissä. Pohdin, että ehkä se olisi kuitenkin myös Ensiferumin loppu, kun sielu on myyty hittibiisin eteen.
– Mä en jotenkaan usko, että me tullaan stadioneita ikinä soittamaan ja se on mulle fine. Siis silleen, koska vaikka miten maailmassakin on varmaan satoja miljoonia metalheadeja, jotka ei ole ikinä kuullu, saati nähnyt meitä livenä, niin tänä aikana me ollaan jo niin vanha bändi, että tavallaan me ollaan varmaan tavoitettu ehkä 90 prosenttia niistä ihmisistä, jotka tätä voi digata. Niin se, että me nyt virtaviivaistettaisiin meidän musiikkia, että hei, nyt vaikka vedetään semmoisia vähän lornashoreja, koska ne myy jäähalleja, niin vanhat fanit olisivat silleen, että vittu te ootte tyhmiä ja paskaa, mä meen takas kuuntelemaan vanhoja. Ja uudet ihmiset olisivat silleen, että te ootte ihan posereita, te ootte ihan copycatteja mutta vain huonompia.
Jollekin voisi olla tietenkin lopun alku myös se, kun tajuaa, että ollaan saavutettu mitä voidaan saavuttaa.
– Kyllä meillä on siis… Jos me oltais kuviteltu, että nyt me ollaan saavutettu lasikatto, että nyt vaan lasketaan auringonlaskuun, niin mä ymmärrän, että jengille ehkä tulisi vähän semmonen, että aha, noi vaihtoi vapaalle. Mutta kyllä me ihan viime vuonnakin oltiin Blind Guardian -lämppärinä ja kyllä meillä edelleen on se draivi yrittää tavoittaa uutta väkeä. Eihän me tehtäisi tollaista, jos oltaisiin vain tyytyväisiä tähän tasoon. Kyllä nälkää pitää olla siihen. Ja tavallaan luotto on ihan juuri ehkä sellaista lapsenomaista, että toivotaan, että me ollaan ihan vitun kovia!
MAKE POWER METAL GREAT AGAIN!
Ensiferumin lisäksi Sami oli viime vuosikymmenen lopulla perustamassa power metal -yhtye Metal De Factoa, joka julkaisi jo kolmannen levynsä Land of the Rising Sun Pt. 2:n tänä keväänä. Mytologiasta ja historiallisista teemoista ammentavan bändin ”make power metal great again”-slogan ei jätä arvailujen varaan mikä on meininki. Voimametalli on ollut Samilla rakennusaineena aina.
– No siis kyllähän ihan ekat bändit, mitä olen diggaillut… En muista aikaa, että olisin tykännyt lastenlauluista, kun isoveli piti huolen, että kasvoin hevin kanssa, Deep Purple, Rainbow, Pink Floyd ja kaikki tällaiset, ne olivat niinku siellä äidinmaidossa. Ja sit Helloweenit ja Maidenit. Aina tuo korkealta ja kovaa on ollut se oma juttu, muistan kun jo ala-asteella me ollaan suunnistusta ja mulla oli tupladekkimankka mukana ja kuuntelin just C-kasetteja, missä oli Maidenit ja Helloweenit.
Suunnistaessa?
– Suunnistaessa. Minä vittu sinne metsään mene ilman musaa! Sanoin opettajille että haistakaa vittu, ei ollut korvalappuja, niin minä kuljin sitten mankan kanssa siellä.
Metal De Facton voisi suomentaa karkeasti, että Tätä on metal.
– No siitähän siis tuo nimikin tuli. Orjatsalon Esa oli meillä 2017 kitaratekkinä rundilla ja illan päättyessä jotain Martini-pulloa siinä tuhotaan. Me lanseeratiin sellainen kuin Power Metal Friday, että aina rundilla perjantaisin kuunneltiin pelkkää power metalia. Ja jengi puhuu siitä edelleen! Sitten vaan jotenkin siinä, kyllä sä tiedät, kun sä oot vähän juonut ja sä oot silleen, että power metal se on vaan niin kuin metallin puhtain muoto, se on niin kuin tosiasiallisesti metal, se on niin kuin metal de facto. Oltiin Esan kanssa, että se on siinä, tosta pitää perustaa bändi!
Ottaen huomioon miten monta yhtyettä on keikkabusseissa ja esimerkiksi tässä nimenomaisessa Majavan pöydässä perustettu jonkun keksimän nimen takia ja joista kukaan ei ole muistanut seuraavana aamuna enää mitään, on aika siistiä, että edes yksi sellainen on päätynyt ihan studioon asti. Ja kolmanteen levyynsä!
– Joo joo! Ja siis siinähän oli Esalla idea alun perin, se lähti jostain vitsistä kun oli kaikenlaisia bändejä tuolla maailmalla mitkä oli tehnyt jotain Kalevala- tai viikinkimytologialevyjä. Että vittu hän haluu tehdä yhden levy elämässä, missä suomalainen bändi laulaa jostain antiikin Roomasta. Sitten mä olin että hei, lyödäänkö nää nyt yhteen? Sitten me keskusteltiin tosi paljon, kun Esakin on fiksu mies, fiksumpi kuin minä, että joka levylle otetaan teema. Sitten saa paneutua siihen, etsitään sieltä ideat ja koitetaan laittaa vähän jotain inhimillistä näkökulmaa biiseihin, jos mahdollista. Se on toiminut nyt tosi hyvin ja tänä vuonna aloitetaan jo neloslevyn äänitykset.
Ei huonosti keikkabussin myöhäisillan aivopierulta! Ongelma vain on se, että jos Ensiferum kiertää yli sata keikkaa vuodessa ja siinä välissä pitäisi tehdä arkitöitä ja nostaa rautaakin, niin alkaa vuorokaudet nopeasti loppumaan kesken. Sivuprojektit jäävät väkisinkin sivuprojekteiksi ja vähemmälle panostukselle.
– Rakastan mun päivätyötä. Oon tosiaan tehnyt sote-alalla hommia sen 25 vuotta. Ensin lasten kanssa, sit vanhusten kanssa ja nyt kehitysvammaisten kanssa. Niin tota, kaikella rakkaudella päivätyötä niin kohtaan, vaikka rakastan myös mun kollegoja ja etenkin asiakkaita, niin kyl siinä on myös se, että kun se vie sen kahdeksan tuntia päivästä, niin kyl se on pois myös siitä sävellysajasta. Ja punttiksella käymisestä kaverin kanssa vaikka. Et kyl mä niinku mieluummin, jos mä saisin valita, niin mulla olis kaks bändiä mitä kiertäis ja sillä voisi elää.
Eli sun unelma kuitenkin edelleen on, että power metallilla tulee sun elanto?
– No siis kyllä. Kyllähän Helloweenkin vetää tossa niinku jäähallirundeja tällä hetkellä!
Oli muuten aivan saatanan kova se Helloween marraskuussa.
– Se oli ihan järkkyhyvä! Ja sekin on yli 40-vuotias bändi! Totta kai aina näissä vanhoissa bändiessä on se legendaarisuusjuttu ja ne täyttää sillä niitä areenoita, plus niidenkin uudesta levystä voi sinänsä olla sitä mieltä mitä haluaa. Mut onhan se sinkkubiisi ihan vitun kova, Little Is a Little Too Much. Ja se on vähän sama kuin miten mä sanoin, että Ensiferum on ollut keksimässä folk metallia ja luomassa sitä genreä, niin se voi tehdä niin perinteistä kuin voi tehdä. Samaten Helloween on luonut ton jutun niin ne voi tehdä just sitä, just tollasen tarpeeks juustoisen, mut hyvä pieni koukku siihen ja se ei niinku häpee siellä settilistassa yhtään. Se on mielettömän siistiä! Sinne se sujahtaa väliin ihan yhtä lailla ja ei käy jengille sitä, että aa tää on tätä, mä lähden kaljalle.
Bändin vanhetessa touhussa on pakko olla vähän huumoriakin mukana, koska eihän 50-60 vuotiaiden rokkikukkotouhuja voi täysin vakavastikaan enää ottaa. Itseironiaa on pakko löytyä työkalupakista.
– Jep. Mikä on just aina se… Just vanhempana bändinä… Tää on hassua puhua itestään vanhana bändinä, koska en mä edelleenkään miellä sitä. Ja tää on just se tosi hassu, mitä sanoin aiemmin, että se kuka aamuisin kurkkaa peilistä, niin ei aina pysty samaistumaan siihen. Et miten nää rypyt ja harmaa parta niinku… Mut tossa ehkä on just sitä vaadittua lapsenomaisuutta.
Me ollaan 50 kohta, se on jotenkin hullua.
– Todellakin. Ja että niinku tavallaan 50-vuotiaana uskaltaa haaveilla vielä, että tästä tulis työ ja mulla olis kaks rundaavaa bändiä. Ja toinen on power metal- ja toinen on folk metal -bändi, niin toihan on se lapsenomaisuus, mikä pitää liikkeessä kuitenkin. Ja kun kattoo peilistä, niin sille pitää sanoa toi, eikä antaa sen peilissä katsovan kertoa sulle yhtään mitään.
– Mä muistan ite kun oma isäukko, rauha hänen sielulleen, täytti 50 ja mun vaari, joka oli puuseppä, teki faijalle keinutuolin 50-vuotislahjaksi. Se on nyt mulla varastossa ja se odottaa siellä, että mulla on joskus talo, mihin se mahtuu. Okei, olihan siinä vaarilta pilkettä silmäkulmassa, että nyt päästään miehen ikään, mut siis silleen, että varmaan kun mä täytän 50, niin kaverit lähinnä tuo mut Majavaan.
PUNTTIKUVIA JA VIHERSMOOTHIE-RESEPTEJÄ
20 vuotta Ensiferumissa, 30 vuotta basson soittoa, 40 vuotta musiikin diggailua ja kohta 50 vuotta ikää. Sami Hinkan matka on ollut pitkä ja sen tärkein vaihe alkoi, mistäs muualtakaan kuin sieltä, mistä kaikki paheet yleensä opitaan: rippikoulusta.
– Mä Eskelisen Peteä jaksan edelleen aina, varsinkin hiprakassa, kiittää ja kumartaa. Me oltiin samassa rippikoulussa ja ekat sanat mitä mä siltä muistan on, että onks noi steel capit? Kysyi mun maihareista. Ja siitä se lähti. Mulla oli joku Metallica-paita päällä. Sit me oltiin jo lukiossa kun se antoi mulle Dark Tranquillityn levyn. Ja Petri oli se kelle mä soitin, et nyt vittu meni hermo näihin yläastebändeihin, kun heillä ei oo mitään kunnianhimoa. Se oli sit, että me ollaan Rapturen kanssa studiossa. Ja siinä oli Samu, eli tutustuin Samuun (Ruotsalainen, mm. Finntrollin ex-rumpali). Ja sit tuli Mahi. Hullua, miten pienestä jutusta lähtee aina joku perhosefekti.
Itselleni vastaava oli, kun olin viidesluokkalaisena partioleirillä ja siellä oli eräs minua vuotta vanhempi Teemu Raimoranta, joka oli tuonut leirille Obituaryn Slowly We Rotin. Se oli yksi ensimmäisiä extreme metal -kokemuksiani ja olin aivan ällikällä lyöty Teemun selittäessä jostain Morbid Angelista ja muista ensimmäisen aallon death metal -yhtyeistä. Nyt jo edesmennyt Raimoranta päätyi sittemmin soittamaan mm. Impaled Nazareneen ja Finntrolliin ja minusta tuli radiotoimittaja. Perhosefekti indeed. Sami intoutuu nostalgiseksi.
– Just se aikasidonnaisuus siinä, että millainen oli maailma kasarin-ysärin taitteessa. Miten Suomi oli ihan lintukoto. Ja just, et oikeesti tulee jotain tyyppejä, joilla on pitkät tukat ja jotain bändipaitoja. Ja Morbid Angelin varsinkin, siinä oli jotain pentagrammia ja se oli oikeesti, että tässä oli jotain tosi evil, koska se oli niin tapakristillisyyden kyllästämää aikaa.
Todellisuudessahan joka ajassa jokainen nuori, joka yhtään omalle polulleen poikkeaa, saa jossain vaiheessa sen oman äärikokemuksensa, joka sitten ohjaa syvemmälle jonnekin kaivattuun suuntaan.
– Niinpä. Ehkä tässä on just se, että kun aina on kuviteltu, että mihin tästä voidaan enää mennä sieltä Elviksen lanteen heilutuksista ja Beatlesien polkkatukista. Niin nyt näkyy taas se seuraava askel, tämmönen Lorna Shoren deathcore-sinfonia tai mitä onkaan. Se on tämän hetken 12-vuotiaille jotain ihan mullistavaa.
Jokainen sukupolvi on kuitenkin myös sitä mieltä, että ennen oli kunnollista.
– Veikeintä on just se, että meiningissä ei enää millään tavalla ole mitään paheellista. Aikanaan kuitenkin rokkiin kuului just tää sex, drugs and rock’n’roll ja semmonen, että tottakai sä kuolet nuorena, koska sä elät täysii. Nyt se on sitä, että rokkarit julkaisee niitä punttiskuvia ja täs on mun vihersmoothien resepti. Tässä on se ero, Guns N’ Roses laulaa asioista, mitkä on oikeesta elämästä. Vedetään Mr. Brownstoneista ja heroiinista. Ja siinä on eroa, että sä menet McDonald’siin ja sitten sä menet kotiin katsomaan reality-tv:tä ja sitten vähän kavereiden kanssa rokataan verus se, et sä asut jonkun kymmenen kaverin kanssa jossain vallatussa talossa ja soitat keikkoja, että saat ruokaa.
– Nyt ei mennä politiikkaan, mutta politiikassa mua vituttaa yli kaiken just se, että sillä on enemmän merkitystä, että kuka sanoo, kuin mitä sanotaan. Mutta tavallaan mä syyllistyn itsekin siihen, että tavallaan tää on hyvää musaa, mutta ne ulkomusiikilliset asiat vaikuttavat siihen omaan näkemykseen silti, vaikka olenkin vahvasti sitä mieltä, että taide ja taiteilija ovat eri asioita.
Emme mene politiikkaan, koska iltamme Majavassa alkaa tulla päätökseen. Autoakaan ei tällä kertaa tarvitse jättää oven eteen odottamaan huomiseen. Päädymme lopuksi vielä keskustelemaan ylläolevasta ikuisuuskysymyksestä, että voiko taiteilijan erottaa taiteestaan. Itsehän en esimerkiksi pysty kuuntelemaan Lorna Shorea, koska sillä laulajalla on niin vammaiset hiukset.
– Itsekin olen tästä kyllä debatoinut. Noin yleisesti itelle asiat tekee helpommaksi ehkä just se, kun mä en itse seuraa paljon mitään. Mulla ei ole esimerkiks ollut telkkaria siitä lähtien kun tuli digiboksit. Siis totta kai mä luen uutisia ihan hemmetisti, mutta just populaarikulttuuri, mä en tiedä siitä paskaakaan.
– Mikä on siistiä tuolla kehitysvammaisten kanssa, kun on päivätoiminnassa duunissa, niin meillä on musaterapeutti siellä ja mäkin oon mukana musaryhmässä. Me soitetaan siellä biisejä ja saadaan asiakkaat tekemään valintoja. Musaterapeutti soittaa pianolla tai kitaralla ja laulaa, eikä mulla ole biiseistä mitään hajua, mut mä saan soittaa rumpuja tai jotain tällaista siinä mukana. Soitettiin joku Antti Tuiskun biisi ja kun kuuntelin siitä sit sen oikean version, niin olin ihan että vittu tää on hyvää! Ai tää on tullut 2010? Mutta kun musassa on just se, että tässä ei ole oikeaa tai väärää. Tämä ei ole mitattavissa, tämä ei ole eksaktia tiedettä.
Paitsi, jos Imperiumin messulauta olisi vielä olemassa, niin siellä kyllä tiedettäisiin, onko tämä oikein vai ei.
– Totta kai, totta kai.