Kuka sanoikaan, ettei sunnuntai voisi olla kova keikkapäivä? Ei ainakaan grindcore-jyrä Napalm Death. Vastikään remontin jälkeen uudelleen avatun Tullikamarin Klubin lavalla keuhkojensa äärirajoilla mylvii mies, joka ei meinaa pysyä aloillaan. Hän ei ole mikään ihan vasta aloittanut märkäkorva. Tämä raivonpesä on Barney Greenway, jolla on ikää 57 vuotta.
Täpötäysi Klubi kuuntelee jokainen korvapari viritettynä, kun Barney toteaa äärimmilleen ladattujen grindcore-vetojen välissä, ettei Napalm Deathin maailmassa ole sijaa syrjinnälle. Sitten bändin mylly lähtee taas käyntiin, moshpit pyörii täysillä, Barney pitelee hetken henkseleistään ja repii sitten hiuksiaan kuin olisi menettämässä järkensä.
Kelataanpa viisi tuntia ajassa taaksepäin. Barney istahtaa pöydän ääreen Pakkahuoneen puolella. Tämä täydellisen rauhallinen hahmo on kuin vastapuoli siihen tyyppiin verrattuna, joka tulee pian sekoamaan lavalla.
Miten kukaan voi virittää itsensä näin äärimmäisestä mielentilasta toiseen?
– Minä vain menen lavalle ja teen sitä, mitä minä teen, Barney virnistää.
– En valmistaudu siihen mitenkään. Minulla ei ole mitään tiettyjä rutiineja, joilla valmistaudun keikkaan. En voi suositella samaa kenellekään, koska nämä asiat toimivat niin eri tavalla ihmisestä riippuen. Minä olen aina Napalm Deathin Barney, eikä minun tarvitse käynnistää sitä tyyppiä erikseen tai hypätä jonkin lavahahmon saappaisiin päästäkseni oikeaan fiilikseen.
– Moni laulajakollega olisi varmasti tyrmistynyt, kun näkisi sen, etten tee mitään ennen keikkaa. Minun ei vain tarvitse. Olen minä kokeillut erilaisia juttuja aikoinaan, mutta ne eivät toimineet. Siispä minä vain menen lavalle.
Ennen kuin asiat alkavat kuulostaa liian helpoilta, Barney nostaa esille yhden piirteen itsessään.
– Kärsin yhä lavakammosta, vaikka olen tehnyt jokusen keikan elämäni aikana.
– Se iskee aina puoli tuntia tai kolme varttia ennen keikkaa. Muutun putkinäköiseksi. Joskus minulle saatetaan puhua ihan vieressä, enkä kuule mitään. Olen täysin keskittyneessä tilassa. Lavakammoni johtuu siitä, että hetkeä ennen keikkaa pelkään, etten kykene siihen mitä teen tai etten kykene antamaan kaikkeani lavalla.
– Kai tuo on hyvä juttu? Ehkä tuo merkitsee sitä, että Napalm ja yleisö merkitsevät minulle paljon? En voisi kuvitellakaan, että tekisin tätä ”hällä väliä” -asenteella. Jos joskus alan ajatella noin, lopetan nämä hommat.
18 vuotta sitten olin tekemässä Obituary-haastattelua John Tardyn kanssa. Tardy oli tuolloin täyttänyt 40 vuotta.
Pyöreiden vuosien vuoksi mietimme sitä, miten nuori musiikinlaji äärimetalli on ja ettei vanhoja äärimetallilaulajia ei ole oikeastaan vielä olemassa. Mietimme, miten kauan Tardy tai monet hänen kollegansa kykenevät jatkamaan.
57-vuotias Barney kuittaa todella nopeasti, ettei iässä ole kyse vain fysiikasta, vaan se on myös asennekysymys.
– Olisi typerää sanoa, ettei iällä ole MITÄÄN vaikutusta ääneen tai kroppaan, mutta minusta ihminen voi joko laskea tai nostaa kapasiteettiaan tehdä asioita pelkästään sillä, miten hän suhtautuu itseensä ja elämäänsä.
– Miten moni alkaa voivotella keski-ikäisyyttään jo nelikymppisenä? He ajattelevat, että elämä on jo lopussa, joten olen liian vanha siihen ja tähän. Vitut. Jos haluat tehdä jotain, tee se. Jos se toimii, se toimii. Jos ei, niin sitten ei. Tärkeintä on että teet ja kokeilet asioita ja annat mennä, etkä anna mielessäsi periksi jo ennen kuin olet koettanut.
– Jos olen täysin rehellinen, niin minusta tuntuu nyt samalta tai paremmalta kuin ollessani 25-vuotias. Ihminen oppii koko ajan paremmin, miten hänen kroppansa toimii. Iän ei pidä antaa määrittää itseään. Siksi minä en anna kenenkään sanoa, etten kykene tähän mitä teen, koska keikkaa edeltävää puolta tuntia lukuunottamatta tiedän ihan taatusti mihin kykenen.

Kuumat paikat Lepakossa
Napalm Death on vieraillut Suomessa kohtuullisen monta kertaa olemassaolonsa aikana. Jos luottaa Setlist.fm -palveluun, britit ovat soittaneet Suomessa keikkoja peräti 29 kappaletta.
– Olen hyvin iloinen siitä, että aloimme käydä Suomessa jo todella varhain, Barney sanoo.
– Minulle sanottiin, etteivät monet bändit käyneet Suomessa 90-luvun alussa ja ihmettelin heti, että miksi helvetissä eivät? Tämän maan kauneus on ihan omaa luokkaansa, mutta samoin on suomalaisten omistautuminen metallille, punkille ja muulle äärimusiikille. Napalm Deathia ei olisi olemassa ilman suomalaista ja pohjoismaista HC-punkia.
– Kaveri, joka promotoi meitä ensimmäisillä rundeillamme erittäin DIY-hengessä, ajoi meitä jollain rundilla ympäri Suomea omalla autollaan. Hän asui niin Itä-Suomessa kuin on mahdollista eli Venäjän rajalla. Hän naureskeli aina, että jos hän meni omalle takapihalleen, hän saattoi hypätä pienen aidan yli ja sitten hän olikin jo Venäjällä.
Ensimmäinen Napalm Deathin Suomi-visiitti tapahtui Lepakossa vuonna 1992. Keikalla olivat mukana myös Dismember ja Obituary. Barney ylistää kokemusta unohtumattomana.
– Muistan elävästi, kun kävelin lavalle ja koko paikka oli ihan pätsi, mutta heti kun ensimmäinen biisimme käynnistyi ja yleisö lähti liikkeelle, tunnelma räjäytti koko paikan. Siitä eteenpäin en sitten muistakaan enää mitään.
– On olemassa keikkapaikkoja ja sitten on KEIKKAPAIKKOJA. Lepakko lukeutui jälkimmäisiin. Se ei ollut yksi mesta muiden joukossa, vaan tunnelma oli aina käsinkosketeltava. Mielestäni se edusti kokonaisia alakulttuureja. Onneksi ehdimme soittamaan siellä pari kertaa 90-luvulla, ennen kuin koko paikka tuhottiin.
Myhäileväinen Barney muistaa myös ihan toisen asian Suomesta. Tai tarkemmin matkustamisesta Suomeen.
– Minusta oli hauskaa, että Tallinnan ja Suomen välillä pääsi joskus kulkemaan kaikenlaisilla ilmatyyny- ja kantosiipialuksilla. Sellaisissa aluksissa oli ihan oma fiiliksensä samalla, kun toisen maan saattoi nähdä kaukaa horisontissa.
Napalm Deathin ohella yksi asia yhdistää bändin ensimmäistä Suomen keikkaa ja viime viikonloppuna soitettuja keikkoja Helsingissä, Jyväskylässä ja Tampereella: Ne kaikki ovat osa Campaign for Musical Destruction -kiertueiden sarjaa.
Kiertue sai aikoinaan nimensä hollantilaisen hardcore-bändi Lärmin samannimisestä minilevystä.
– Aikoinaan sopivien bändien löytäminen noille rundeille oli niin vaikeaa, että teimme Campaign for Musical Destruction -rundeja 90-luvulla hetken aikaa ja elvytimme sen uudelleen vasta myöhemmin, Barney muistelee.
– Halusimme aina löytää bändejä, jotka soittavat äärimmäistä musiikkia ja joilla on ehkä jotain sanottavaakin. Se ei ollut helppoa 80- ja 90-luvuilla. Nykyään kaikenlaisia bändejä on kaikkialla. Äärimusiikki on nykyään niin pirstaloitunut, että nyt haasteena on löytää bändejä, jotka ovat oikeasti kompromissittomia oman tiensä kulkijoita.
Huima ajatus on se, että olemme nyt Napalm-Barneyn kanssa täällä Suomessa 34 vuotta tuon kiertueen jälkeen, keikat myyvät loppuun, paikalla on monen ikäistä väkeä ja Napalm Deathin grindcore puree yhä lujaa.
– Muistan hyvin ne ajat 90-luvun lopulla ja ehkä vielä 2000-luvun alussa, kun tunnelma oli sellainen, ettei Suomeen kannattanut tulla keikoille lainkaan, koska kysyntää ei oikein ollut, mutta tulimme tänne silti, Barney sanoo.
– Ihmiset eivät hetkeen käyneet tällaisilla keikoilla ja tänne saapuminen oli kallista. 2000-luvun edetessä asiat alkoivat taas muuttua. Huomasin, että vanhat tyypit alkoivat taas käydä keikoilla, mutta uusiakin kuulijoita alkoi ilmaantua. Se teki myös meille selväksi, ettei Napalm-sanoma tule vanhenemaan, vaikka ajat muuttuisivatkin.
Jos Napalm Death -keikkaa ennen menisi juttelemaan yleisön kanssa bändistä, keskustelu etenisi varmasti samoja polkuja: Ensin hehkuteltaisiin bändin live-energiaa ja sitten levyjä, kunnes keskustelu päätyisi seuraavalle asteelle.
Ei ole epäilystäkään, etteikö bändin pitkäjänteisyys ja jatkuvuus saisi valtavasti kunnioitusta.
– Se ei ole aina ollut helppoa. 90-luvun puoliväli oli aikaa, jolloin mietimme tosissamme, onko tässä järkeä, Barney sanoo.
– Pitää muistaa, että oli oma visio tai sanoma miten tärkeää tahansa, ei niitä voi ikuisesti tehdä persnetolla. Kun minä liityin Napalm Deathiin vuonna 1989, minä tein sitoumuksen. Se ei ollut mikään määräaikainen juttu.
– Kummallista kyllä, tuo sitoumus on pitänyt. Mitä tahansa onkin tapahtunut, me olemme vain jatkaneet eteenpäin. Jos jokin olisi pysäyttänyt meidät, se ei olisi ollut kukaan ulkopuolinen tai olosuhteet. Ainoa asia, joka saa meidät lopettamaan rundaamisen ovat elämän väistämättömyydet tai se, ettei meillä vain ole enää mitään sanottavaa.

Yhdestä asiasta ei tingitä tuumaakaan
Barney liittyi Napalm Deathiin vuonna 1989, kun bändi oli julkaissut kaksi kokopitkää albumia. Laulaja itse oli tuolloin tasan 20-vuotias. Hän naurahtaa, että vaikka kaikki on muuttunut, yhdestä periaatteesta hän ei tingi bändin suhteen.
– Pidin kiinni vapaudesta 20-vuotiaana ja aion pitää kiinni vapaudesta 60-vuotiaana.
– Olen aina ajatellut, että Napalm Deathin pitää tehdä sitä, mitä Napalm Death haluaa tehdä, eikä kuunnella yhtään sitä, mitä muut saattavat haluta tai vaatia meidän tekevän.
– Jotkin asiat ovat tätä nykyä ennätyksellisen paljon päin vittua, mutta toiset asiat ovat paremmin kuin ikinä. 20-vuotiaana ajattelin ihan taatusti, että kaikki on yksinkertaisesti päin helvettiä. Yritän kantaa korteni kekoon maailman muutoksen suhteen omalla pienellä panoksellani, mutten luule voivani muuttaa kaiken. Siksi keskityn Napalm Deathiin.
Hetken mietittyään Barney myöntää, että hän reagoi radikaalisti eri tavalla ajatteleviin aikoinaan epärakentavasti.
– Sorruin joskus väkivaltaan. Aikoinaan keikkamme vetivät puoleensa ääriajattelijoita, fasismin kannattajia ja kaikkea. Jos he alkoivat aiheuttaa ongelmia, olin valmis tappelemaan milloin vain. Nyt ymmärrän, että jos väkivaltaa voidaan välttää, se on vain hyvä asia, koska se vanha kunnon sanonta väkivallasta synnyttämässä väkivaltaa on täysin totta.
– Maailmassa on tahoja, jotka hyötyvät kaikkein eniten siitä, jos kaikki tappelevat toisiaan vastaan. Sekä isossa kuvassa että yksilötasolla. Jos me haluamme riisua tuollaiset päättäjät vallastaan, meidän on lakattava tappelemasta keskenämme väkivaltaisesti. Mitä enemmän tappelemme keskenämme, sitä enemmän annamme kaaokselle valtaa.
– Jos aiot tuoda ihmisiä lähemmäksi toisiaan ja ratkaista asioita, väkivalta ei ole ratkaisu. Jos tarkastelette kaikkea fasismia, sen suurimmat aseet ovat aina olleet väkivalta ja pelko. Jokaisen meistä tulisi välttää niitä.
Uskotko siihen, että Napalm Death ja sanoituksesi ovat voineet muuttaa ihmisten elämää ja vaikuttaneen heidän ajatteluunsa sellaisella tavalla, että olette omalta osaltanne muuttaneet maailma tai ihmiselämiä?
– En halua olla epäkunnioittava ketään kohtaan, mutta aika monesti kun joku tulee sanomaan minulle, että lyriikkani tai musiikkimme pelastivat hänen elämänsä, en pidä sitä kovin todennäköisenä, Barney sanoo hieman vaivautuneesti.
– Tottakai on mahdollista helpottaa ihmisen elämää musiikilla, tai saada hänet jopa ajattelemaan jotain asiaa. Tärkeää on se, että voi saada jonkun tuntemaan olonsa mukavammaksi tässä elämässä. Kaikilla on oikeus arvokkaaseen elämään, mitä se kenenkin kohdalla tarkoittaa. On hyvä jos voimme olla avuksi, mutten kuvittele meistä liikoja.
Jos asiaa ajattelee oikein kyynisesti, joku voisi ajatella, että Barneyn kaltainen paljon ajatteleva ja kantaaottava ihminen menee jopa vähän ”hukkaan”, koska hän ilmaisee itseään ”vain” grindcore-bändin kautta.
– Napalm Death ei ole vain yksi asia. Kyllä, se on omanlaisensa koneisto ajatuksillemme ja on helvetin hienoa ilmaista itseään jotain kautta, mutta kauan sitten tätä bändiä perustettaessa me kaikki valitsimme tämän elämäntavan.
– Minä valitsin Napalm Deathin elämäntavakseni, koska en halua tehdä mitään muuta. Minua ei kiinnosta minkään muun tekeminen. Minua ei kiinnosta ura, menestys tai rikkaudet. Minä haluan elää tehden asioita, joista aidosti nautin. En aio toteuttaa yhteiskunnan rakentamaa mielikuvaa siitä, mitä onnistunut elämä muka on ja muka ei ole.
– Kun minun tarinani on joskus loppumaisillaan, haluan katsoa taaksepäin, kohauttaa olkapäitäni ja ajatella, että elin sellaista elämää kuin halusin, kirjoitin asioista jotka koin tärkeäksi, joku muukin saattoi lukea ajatuksiani ja saada itse ajatuksia. Kaikki se, mitä tuon ohella on tapahtunut, on ihan mukavaa, mutta ei mikään itseisarvo elämälleni.
– Sitä paitsi en usko siihen, että kukaan voi arvottaa kenenkään tapaa vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Me elämme omaa kapinaamme omalla tavalla ja tavoitamme oman kuulijakuntamme. Siihen kuuluu omanlaisensa vastuu. Jos joku on sitä mieltä, että se on vähän, en voi muuta kuin olla hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että olemme eri mieltä.
Barney sanoo arvostavansa bändikemiassa yksilöllisyyttä tätä nykyä enemmän kuin koskaan. Hän sanoo, että Napalm Death -jäseniä on ehkä tullut ja mennyt, kuten onkin, mutta se ei ole ollut ainoastaan huono asia.
– En voi käsittää bändejä, joissa pistetään oma ego tai oma valta yhteisen tekemisen edelle. Miettikääpä. Sehän on kuin pienoisversio siitä, millä tavalla asiat menevät päin helvettiä politiikassa tai maailmassa ylipäänsä.
– Kaikki me ihmiset olemme erilaisia. Miksi sen pitäisi olla haaste bändissä? Olisiko ihanne se, että kaikki bändin tyypit ovat samanlaisia? Vitut. Kunhan tulette juttuun ja teillä on yhteinen päämäärä, on vain hyvä, jos olette oikeissa asioissa sopivan erilaisia ja kunnioitatte toisianne. Tuolloin voi syntyä musiikkia, joka on oikeasti vapaata.

Tehkää siten kuin Lemmy teki
Barneyn mainitsema vapaus ei ole mikään itsestäänselvyys. Ei tässä maailmassa, eikä edes musiikissa. Joskus vapaus illuusio, mutta tähän päivään mennessä Napalm Death on pitänyt kiinni periaatteesta tehdä sitä, mitä se haluaa.
Ei kai kukaan nyt oikeasti ole yrittänyt vaientaa marginaalista brittiläistä grindcore-bändiä?
– Kyllä sitä on yritetty ja ne ovat olleet sellaisia hetkiä, kun meidänlaisemme tyypit ovat saaneet vain lisää virtaa siihen, että olemme oikealla asialla, jos kerran onnistumme saada jonkun persläven vittuuntumaan, Barney naurahtaa.
– Jos teet musiikkia tällaisessa bändissä, sinun on pystyttävä menemään nukkumaan ajatellen, että teit tänään oikein, koska mikään väärä teko tai epärehellisyys itseä kohtaan ei tunnu yhtään paremmalta seuraavana päivänä. En voisi koskaan antaa periksi periaatteilleni ja ajatella, että ei se ollut niin merkittävää ja että kyllä minä unohdan sen asian.
– Minä en ole oikea kaveri antamaan neuvoja kenellekään, mutta sanoisin että kannattaa tehdä aina siten kuin tuntee olevan oikein. Jos sinulla on manageri, joka suosittelee tekemään jotain, mieti ihmeessä sitä, mutta jos sinusta tuntuu että se on väärin eettisesti tai luovasti, älä tee niin. Tulet katumaan sitä. Se on niin yksinkertaista.
– Jotkin asiat vain ovat liian tärkeitä, jotta niistä kannattaisi tinkiä. Elämässä kannattaa tehdä kompromisseja, mutta jos kyse on isoista päätöksistä koskien elämääsi tai taidettasi, pidä helvetin hyvä huoli, että teet sen mikä on oikein.
Aina kun Napalm Death -albumin laittaa soimaan, voi olla varma muutamasta asiasta: Siitä, että jälki kuulostaa Napalm Deathilta sekä siitä, että se kuulostaa kuitenkin aina joltain uudelta, ja tuntuu taatusti merkitykselliseltä.
– Asia jonka opimme aika varhain oli se, ettei oman jutun tekemistä pidä arastella, koska vaikkapa Napalm Deathin tapauksessa ihmiset eivät pitäneet meistä aikoinaan koska teimme grindcorea, vaan koska teimme omaa juttuamme.
– Tietysti Napalm Deathilla on muutamia periaatteita, joista ei vain tingitä. Me teemme extreme-musiikkia, mutta se on muuten aika laaja kenttä jolla pelata. Meidän on seisottava sanoitustemme takana, joten emme voi kirjoittaa ihan mistä tahansa joutavanpäiväisistä aiheista. Noiden kahden asian ohella voimme tehdä ihan mitä tahansa.
– Tätä nykyä meidän ei tarvitse pelätä mitään. En sano että olisimme koskaan pelänneet tehdä mitään, mutta nyt meidän ei tarvitse edes miettiä tuota vaihtoehtoa. Ei näillä kilometreillä. Ei enää pitkään aikaan. Joskus jokin ratkaisu saattaa vaatia äärimmäisempiä keinoja musiikillisesti kuin olimme kuvitelleetkaan, mutta kyse on vain sävyeroista.
Aika moni Napalm Death -ikäluokan bändi on ehtinyt käydä läpi samanlaisen tarinan, jossa alkuaikoja on seurannut kokeilevampi tai jopa kaupallisempi jakso, kunnes on taas ainakin näennäisesti palattu äärimmäisemmille juurille.
Voimme Barneyn kanssa tietysti vain arvailla, miksi näin tapahtuu monille bändeille, mutta yhtälailla voimme todeta varmuudella, miksi Napalm Death on kyennyt pitämään kiinni omista periaatteistaan.
– Toisaalta, voisitteko kuvitella Napalm Deathin edes yrittävän tehdä jotain kaupallisempaa? Barney naurahtaa aluksi.
– En halua tuomita ketään. Musiikkifanina olen pitänyt joidenkin bändien sivupoluista ja joistakin en. Olen ajatellut asian niin, että joskus bändinkin on katsottava tekemisiään ottamalla pari askelta taaksepäin ja tarkastelemalla kokonaiskuvaa tekemällä jotain ihan muuta, ja väitän että tässäkin mielessä historia on toistanut itseään.
– Kaikista tuntuu erilaiselta erilaisina aikoina. Siihen on helppoa suhtautua todella kyynisesti, kun jokin bändi tekee jotain ihan erilaista kuin mihin on totuttu. Jos taas on kyyninen toisella tavalla, voi meidän tekemistämmekin pitää jääräpäisenä ja kapeakatseisena saman lanauksen toistamisena, koska emme kykene tekemään muuta.
– Me teemme sitä mitä me teemme, koska haluamme tehdä tätä ja pidämme siitä. Jostain syystä olemme kyenneet tekemään tätä jo aika monta vuotta valitsemallamme tiellä, joten tulemme jatkamaan samalla tavalla loppuun asti. En väheksy yhtään sitä, jos muun bändin kohdalla vitun haistattaminen tarkoittaa oman soundin täyttä räjäyttämistä.
Vaikka Barney yritti hetken aikaa vähätellä Napalm Deathin päänsä pitämisen arvoa, tai ainakin sanoi ymmärtävänsä jos joku kokee asian toisin, lopulta hän palaa siihen, että kunnioittaa itsekin oman tiensä kulkijoita kaikkein eniten.
– Kyllä minun suurin esikuvani on yhä Motörhead ja Lemmy.
– Samastun heidän tekemiseensä ja asenteeseensa enemmän kuin mihinkään. Aina kun kuulin Motörheadia vuosikymmenten ajan, minusta tuntui kuin he olisivat menneet määrätietoisesti eteenpäin kuin raiteilla.
– Lemmy oli juuri sellainen kaveri, jolle sanottiin kerta toisensa jälkeen, ettei teistä ole tähän tai ettei teidän kannattaisi tehdä noin, mutta Lemmy oli Lemmy ja Motörhead jatkoi Motörheadina toimimista. Kuka ei voisi kunnioittaa sellaista omistautumista tai vakaumusta? Harva kehtaa ja uskaltaa pitää kiinni periaatteistaan noin.
– Ottakaa mallia Lemmysta ja kumppaneista. Haistattakaa pitkät kaikille säännöille ja tehkää mitä haluatte tehdä.

Jotkin asiat eivät vain muutu
Napalm Deathin historia yltää 45 vuoden taakse. Se on melkein puoli vuosisataa. Koko tämän ajan jälkeen tuntuu siltä, että Napalm Deathin kaltainen punk- ja HC-juurinen grindcore on ajankohtaisempaa kuin koskaan.
Mitä se kertoo elettävästä maailmasta, että Napalm Deathille on yhä tilausta? Olisiko ideaalia, että maailma olisi mennyt niin paljon eteenpäin, ettei Napalm Deathin kaltaista musiikkia enää tarvittaisi?
– Maailmassa tulee aina olemaan hyviä ja paskoja asioita ja niin kauan kuin niitä paskoja asioita riittää, bändit kuten Napalm tulevat pistämään vastaan, enkä usko että asiat voivat koskaan olla liian hyvin meille, Barney hymähtää.
– Meidän on silti katsottava lyriikoissamme eteenpäin. En näe, että olisi ollut edes mahdollista jumahtaa teksteissä johonkin 80- tai 90-luvun ilmapiiriin. Siinä vaiheessa kun me lopetamme joskus, me elämme todennäköisesti maailmassa, joka on eri tavalla ihan yhtä väkivaltainen ja epäoikeudenmukainen kuin se oli aloittaessamme.
– Teemme parhaillaan uutta albumia. Siispä tiedämme, että Napalm Deathin elinkaari tulee jatkumaan ainakin vielä sen verran, että saamme albumin ulos. Ehkäpä myös vielä kiertueen. Kukaan meistä ei tiedä mitään varmaksi. Siihen asti kun jatkamme, minä tulen tarkastelemaan maailmaa omien silmieni kautta, enkä kenenkään muun.
Yksi Napalm Deathin vahvuuksista on aina ollut se, ettei bändi ole kirjoittanut ajankohtaisista asioista ihan liian aikaan tai asiaan sidotusti. Siksi bändin vanhat levyt ovat kestäneet erittäin hyvin aikaa.
– HC-punk -bändit ovat aina tehneet todella tiukkoja ja kantaaottavia protestialbumeita, mutta sellaisia on vaikeaa tehdä leimaamatta levyä tai vaikka yksittäistä kappaletta liian paljon elettävään hetkeen, Barney komppaa.
– Musiikin on peilattava elämää. Siten voi tehdä kirjoittamalla yleisluontoisen sodanvastaisen albumin, mutta vaarana on, ettei se albumi tunnu oikein miltään. Jos taas kirjoitat jostain ihan tietystä konfliktista tai ajankuvasta, se on tehokkaampaa, mutta voi sitoa musiikin liian paljon aikaansa. Tuolta väliltä on hyvä löytää keskitie.
– Minä haluan kirjoittaa todella yksityiskohtaisesti. Tarttua kovalla otteella johonkin asiaan. Herättää ajatuksia. Käynnistää keskustelua. Kirjoitan kaikesta siten kuin itse omalla kokemuksellani asiat koen. Kaikki eivät ole samaa mieltä kanssani kaikista asioista, mutten aio silti vaieta, vaan kirjoitan asioista vapaana yksilönä. Joku samastuu siihen, joku taas ei.
Barney ei aikaile hetkeäkään, kun mietimme, ovatko jotkin vanhat Napalm Death -lyriikat jopa ajankohtaisempia nyt kuin aikoinaan.
– Unchallenged Hate on 38 vuotta vanha kappale rasismista ja syrjinnästä, eivätkä asiat ole ainakaan parantuneet.
– Se on antirasistinen, antihomofobinen ja antisyrjivä lausunto, joka kysyy kaikilta, miksi kenenkään pitäisi syrjiä tai vihata ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin he itse? Mitä vitun väliä sillä on? Millä tavalla ihonväriltään erilainen, transsukupuolinen tai seksuaalisuudeltaan erilainen ihminen on uhka sinulle tai ylipäänsä kenellekään?
Tämän jälkeen Barney sanoo, että vaikka hän elääkin tavallaan eräänlaisessa Napalm Death -kuplassa ja kohtaa kiertueillaan pääasiassa samanmielisiä tai lähes samalla tavalla ajattelevia ihmisiä, hän ei kuvittele sen edustavan koko maailmaa.
– Tämä yhteisö, jossa me punkkarit, hardcore-väki ja metalli-ihmiset elämme, on samanlainen maailman sisällä oleva mikrokosmos kuin monet muutkin yhteisöt tässä maailmassa, eikä siinä ole mitään vikaa.
– Olen aina ajatellut, että tässä skenessä tehdään toisinaan se virhe, että kuvittelemme olevamme jotenkin muiden yhteisöjen ja ihmisten yläpuolella. Jotenkin parempia ihmisiä. Se ei ole todellisuutta. Vaikka me pidämme tällaisesta musiikista ja ajattelemme jonkin verran omalla päällämme, tässäkin yhteisössä on kaikenlaista ajattelua. Itseään kannattaa haastaa aina.
– Näillä rundeillakin kierrämme neljän bändin kesken. Omassa kuplassamme. Rundilla on hyväksyttävä se, että kiertue loppuu joskus, menet kotiin ja se maailma on ihan erilainen kuin nämä muutamat viikot tien päällä hyvien tyyppien kanssa. Tiedän että aika monelle sieltä kuplasta todellisuuteen palaaminen on aika kova paikka.
– Olemme etuoikeutetussa asemassa. Kun olemme rundilla, soitamme hyvien tyyppien kanssa hyville tyypeille. Emme joudu olemaan tekemisissä kusipäiden kanssa. Se ei onnistu ihan kaikissa työpaikoissa tai ylipäänsä elämässä.

Miksi ihminen ei vain opi?
”Mikä vittu siinä on, kun ihmiskunta ei vain voi oppia historiastaan?”
Kun Barney laukaisee tämän yksinkertaisen toteamuksen lakonisesti ja erittäin peribrittiläisesti kiroillen, molempia meinaa alkaa vahingossa hymyilyttää, vaikka oikeasti puhummekin siitä, mikä vituttaa tällä hetkellä eniten.
– Miten voimme edellyttää lapsilta, että heidän on opittava virheistään, jos me aikuiset ihmiset olemme saaneet aika kovia oppitunteja viime vuosikymmenten aikana, emmekä ole oppineet mitään? Barney jatkaa retorisia kysymyksiä.
– Ihmisluonteeseen kuuluu sellainen sairas piirre, joka saa meidät puskemaan muut elävät olennot pois tieltään, jotta voimme ”saavuttaa” jotain. Se on aika yksinkertaista matematiikkaa, ettei maailma toimi noin, ja silti niin luullaan.
– Luen paljon historiaa. Seuraan paljon mediaa. Joskus minulle iskee sellaisia ihan täysin toivottomia hetkiä, jolloin kelaan itsekseni, että olemmeko tuhoon tuomittuja ja asialle ei vain voi mitään.
Hetken yleisluontoisesti puhunut Barney kiihtyy hieman, kun hän nostaa esille yhden esimerkin.
– Tässä yksi päivä seurasin Yhdysvaltojen välivaaleja ja yksi juttu hyppäsi silmilleni. Välivaalien aikana joku oli kehdannut ehdottaa, että terveydenhuollon tulisi olla ilmaista kaikille. Se ammuttiin alas äärimmäisen kiistanalaisena ja kommunistisena ehdotuksena. Mitä helvettiä? Voiko olla humaanimpaa asiaa kuin oikeus terveydenhoitoon? Sekö on väärin?
– Kotimaassani nämä asiat toimivat mukavasti. Luulisin sen olevan itsestäänselvyys. Pitää huoli kansalaisista. Jossain kohdassa olemme livenneet yhä pidemmälle siihen, että kaikki pitäisi jotenkin ”ansaita”, ja mielellään rahalla.
Barney haluaa muistuttaa myös eläinten oikeuksista. Hän on ollut kasvissyöjä 14-vuotiaasta ja vegaani todella pitkään.
– Muiden huomioon ottaminen pätee myös eläimiin. Tai oikeastaan erityisesti eläimiin. Eläimien arvoa alaskatsotaan vielä tänäkin päivinä. Aina puhutaan eläinten oikeuksista, mutta sellaisia ei ole. Ei ainakaan siinä mittakaavassa kuin pitäisi olla. Kunnioittakaa eläimiä. Senkin asian eteen jokainen voi tehdä pienen tuntuisia mutta merkittäviä asioita.
– En usko siihen, että voimme vaikkapa bändinä muuttaa kaikkea, mitä tulee eläinten oikeuksiin. Me olemme marginaalissa. Me voimme tehdä osamme. Mutta vaikka tekisimme konseptialbumin eläinten kaltoinkohtelusta, ei se muuttaisi sitä, miten yhteiskunta kohtelee eläimiä. Siihen vaaditaan isompia tekoja.
– Joskus tunsin taakkaa harteillani, kun en voinut muuttaa kaikkea. Nyt voin hyvin, koska tiedän tekeväni osani.
Napalm Death ei ole koskaan väistellyt yhteiskunnallisia aiheita. Nykymaailma on siitä vekkuli paikka, että kantaaottavia sanoituksia voisi kirjoittaa suurin piirtein sanomalehtiä tai uutisia suoraan siteeraamalla.
Ellei sitten koe, että asiat ovat jo niin sekaisin, että se on vain turruttavaa?
– Minun hommani on vielä verrattain helpompaa, kun vertaa vaikka poliittiseen satiiriin, koska todellisuus tuntuu olevan enemmän satiiria kuin mikään sellainen, mitä kukaan voisi keksiä, Barney naurahtaa.
– Voin puhua vain omasta puolestani, mutta haluan kirjoittaa lyriikoita henkilökohtaisesta kulmasta. Minun on laitettava omia ajatuksiani teksteihini. Vaikka aihe käsittelisi todella suoraan sitä, mitä maailmassa tapahtuu, minun on oltava minun lyriikoissani se tyyppi, jonka kokemuksien kautta asiat käsitellään, jotta voin niitä kappaleita esittää.
– Olen yhä anarkisti ja haluaisin repiä monia järjestelmiä kappaleiksi, mutta tiedostan myös sen, että esimerkiksi monet poliittiset järjestelmät tulevat säilymään ennallaan lähitulevaisuudessa. En voi kuitenkaan sietää sitä, että politiikasta on tullut niin polarisoitunutta ja herkkähipiäistä, ettei siitä meinata uskaltaa kirjoittaa tai edes tehdä pilaa.
Kuin tämän summatakseen Barney toteaa saman asian, mitä hän kertoo toistelevansa niin kauan kuin on tarpeen.
– Maailman yksinkertaisin sääntö elämään on se, että kohtele muita siten kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Se on niin yksinkertaista. Ei tuota suotta sanota kultaiseksi säännöksi. Jos kaikki noudattaisivat sitä, maailmassa olisi enemmän toivoa.

Onni ei ole kiinni yhdestä asiasta
Kaiken tämän jälkeen on enää se kaikkein ilmiselvin aihe käsittelemättä.
Mikä tekee Barneysta onnellisen? Mitkä asiat ilahduttavat häntä tämän sekopäisen maailman keskellä?
– Miksei kukaan kysy minulta useammin tällaisia juttuja? Barney hymähtää kuivasti ja hymyilee sitten mietteliäästi.
– Jos olen jotain oppinut tämän elämän aikana niin sen, ettei onni ole kiinni yhdestä asiasta. Minä olen onnellinen, mutten voi sanoa, että se johtuisi yhdestä tai kahdesta asiasta.
– Mikään asia elämässäni ei aiheuta minulle suurta murhetta juuri nyt. Napalm-asiat rullaavat melko mukavasti. Saan tehdä sitä, mistä pidän kaikkein eniten. En pidä sitä koskaan itsestäänselvyytenä.
– Ihmiset keskittyvät paljon siihen, mikä maailmassa on päin helvettiä juuri nyt. He unohtavat sen, että maailmassa on aina ollut asiat päin helvettiä, mutta myös paljon hyvää. Se on sekavaa ja hyvään on vaikeaa keskittyä, mutta jopa tämän median mukaan koko ajan orastavan maailmanlopun keskellä on mahdollista vaalia hyviä asioita.
Barneyn vinkki elämään on hyvin yksinkertainen:
– Miettikää ihan hetken ajan, miten kohtelette muita ihmisiä ja asioita. Jos tiedätte kohtelevanne heitä hyvin, hyvä. Jos olette rehellisiä itsellenne ja tiedätte, että käytöksessänne olisi jotain muutettavaa, tehkää se.
– Jos kaikki ovat vain itsekkäitä, kaivamme omaa hautaamme. Pienelläkin huomaavaisuudella voi muuttaa maailmaa.
Aiemmin Barney sanoi, ettei ole olemassa eroa Napalm Deathin Barneyn tai Mark Greenwayn välillä. Nyt keskustelun lopuksi hän nauraa vielä, että ehkä hän kuitenkin osaa myös rauhoittua hieman ollessaan kotona.
– Kyllä minä arvostan rauhaa, minkä takia olen onnekas, että asun rannikolla, Barney sanoo.
– Kävely rannalla tai kirjaan syventyminen kotona ovat hyvää vastapainoa Napalm Deathille, joka on hyvin hektistä hommaa. Totta puhuakseni olen kaikkein eniten elementissäni, kun olen liikkeessä ja teen paljon asioita, mutta ihan kuten kenen tahansa ihmisen, myös minun on hyvä malttaa pysähtyä ja palautua aina silloin tällöin.