En tiedä missä vaiheessa halloween on hiipinyt osaksi suomalaista syksyä. Minun lapsuudessani käytiin korkeintaan sytyttämässä pyhäinpäivän kunniaksi kynttilä johonkin haudalle. Vasta oman lapseni kasvaessa tajusin, että pimenevän vuodenajan juhlaan oli luikerrellut mukaan amerikkalainen naamiaiskarnevaali ja yhtäkkiä piti olla hankkimassa uutta kummitusasua joka syksy. Nyt niistä lapsista on kasvanut aikuisia ja ne kävelevät Helsingin keskustassa vastaan mitä mielikuvituksellisimmissa asuissa ja viinipullot kainalossa matkalla erinäisiin halloween-tapahtumiin. 

Myös Annankadulla sijaitseva Loose kantaa kortensa kekoon järjestämällä teemaan sopien kuopiolaisen The Ghoulstarsin keikan. Horror punk -bändin lookkiin kuuluu olennaisesti kummitusmaskit, mutta Markus Laakso saapuu Bulevardin Fazer-kahvilaan vielä omalla naamallaan, keikkaan kun on vielä useampi tunti.

Laakso tunnetaan The Ghoulstarsin lisäksi lukuisista muista yhtyeistään, kuten Kuolemanlaaksosta ja Chaosweaverista, sekä Amorphis- ja Folk Metal Big 5 -kirjoistaan. Lisäksi mies on aikanaan pyörittänyt Shadow World Records -levy-yhtiötä ja on pitkän linjan toimittaja. 

Tartun ensin viimeiseen, koska aikanaan pahin synti oli se, että toimittajat haastattelivat toimittajia. Se oli vähän noloa.

– Niin, mutta Suomessa on niin pienet metallimusiikkipiirit loppujen lopuksi ja aika moni on aloittanut joko soittamisen tai kirjoittamiseen niin, että ne on jotenkin lomittuneet. Monelle se on jäänyt sitten päälle, vaikka esimerkiksi minulle. Mutta enhän minä ole musiikkitoimittajan hommia tehnyt enää pitkään aikaan, vaikka toimittajan töitä teen edelleen.

Syöksymme tahattomasti jonkinlaiselle muistojen valtatielle 2000-luvun alkuvuosiin, kun kaikki tekivät vähän kaikkea. Väitän, että minä ja Jone Nikula olimmet ainoat, jotka eivät osanneet soittaa mitään, eikä meillä ollut bänditaustaa, kun suurimmalla osalla se oli sitä, että musatoimittajatkin olivat muusikoita.

– Kyllä, plus sitten vielä valokuvaus päälle. Että kuvasi keikkoja ja kuvasi bändeille promoja ja kaikkea, niin kuin minä tein. Ja just äsken matkalla tänne tapasin Teppo Ristolan, joka kuvaa paljon bändejä ja soittaa ja muuta. Että kyllä se on enemmän sääntö kuin poikkeus. 

Laakso oli pysähtynyt matkalla Helsinkiin tekemään vanhan ajan viinylivaihtoa Ristolan kanssa, jonka Paaran uusi albumi on juuri ilmestynyt. Totean, että Suomi, ”maailman suurin metallimaa”, on oikeasti aika todella pieni. Yle teki juuri jutun, että tilastollisesti, jos suhteuttaa bändien lukumäärän kunnan asukasmäärään, Suomen metallipääkaupunki on Sonkajärvi.

– Kyllä, siihen haastateltiin meidän basistia, Markus intoilee!

Onko se Sonkajärveltä? 

– On. Plus sehän on kirjoittanut kirjan suomalaisesta death metalista ja tehnyt toimittajan hommia myös. Että loppujen lopuksi me ollaan kuitenkin aika pieni kupla, vaikka kuinka globaalisti luullaan Suomen olevan iso. Mutta jos ajattelee, että haluaa tulla taloudellisesti toimeen, niin musiikillahan se on erittäin vaikeata. On erittäin vaikeata olla musiikkitoimittaja pelkästään, on tosi vaikea olla pelkästään valokuvaaja ja hirveän vaikeaa olla pelkkä muusikko. Se on pakko vähän niin kuin joka narua vedellä.

Moni 2000-luvun alun musiikkitoimittaja on tätä nykyä arvostettu kulttuuri- tai muu toimittaja valtakunnallisissa medioissa. Soundi, Rumba, Inferno ja vastaavat toimivat vuosituhannen vaihteen jälkeen korkeakouluina monille ja samaan tapaan alkoi Laaksonkin ura.

– Joo, se alkoi siitä, kun mä oon ollut verrattain hyvä kirjoittamaan aina. Jos ajatellaan koulua, niin enkku ja äidinkieli oli ne, missä oli parhaat arvosanat. Mun äiti on ollut suomen kielen lehtori yliopistossa, oon lukenut tosi paljon aina ja kuunnellut musaa. Se lähti siitä, että olin tosi kiinnostunut kirjoittamaan lehtiin ja mikä minua kiinnosti eniten oli musiikki. Mun ensimmäinen juttu oli, kun mä opiskelin Haaga-Heliassa joskus 2000-luvun alussa, ja siellä oli semmoinen lehtikurssi. Tehtiin koulun lehteä, mulla oli Nightwish-fanitus tosi isollaan ja mä ajattelin, että vitsi mä haluan haastatella Tarja Turusta. Haastattelin sitä päivää ennen kuin Nightwish lähti Wishmasterin Etelä-Amerikan kiertueelle, missä hän sitten tapasi Marcelo Cabulin, josta tuli sen mies ja manageri. Se oli ensimmäinen haastattelu, jonka mä oon ikinä tehnyt, mulla on se lehti edelleen tallella jossain. 

– Muutamaa vuotta myöhemmin asuin Itä-Pasilassa Siilinjärveltä kotosin olevan kämppikseni kanssa, jonka kautta olin tutustunut Ancient Driven tyyppeihin, josta sitten jalostui Turmion Kätilöt. Kätilöt oli miksaamassa niitten ekaa Teurastaja-sinkkua Karmilan kanssa Helsingissä ja Late, alias DJ Vastapallo, alkuperäinen TK-kitaristi, bunkkasi meillä. Mä laitoin Hamara-lehteen Riekin Matille viestiä, että hei, mä voisin tehdä Turmion kätilöistä juttua. Matti vaan kommentoi, että joo, julkaistaan. Sitten mä kirjoitin Hamaraan, Infernoon ja Miasmaan, ne oli ne, mistä se lähti. Nyt mä oon viimeiset viisi vuotta ollut semmosessa mielenterveyshankkeessa viestintäasiantuntijana, joka käytännössä tarkoittaa, että mä teen journalistista sisältöä tämän hankkeen omaan verkkomediaan.

Juuri 50-vuotta täyttänyt Laakso on syntynyt Vantaalla, mutta on sielultaan savolainen. Lapsuus ja nuoruus meni Kuopiossa ja jossain vaiheessa aikuisena tie vei takaisin kotiin.

– Mä asuin Helsingissä 1998-2010 ja 12 vuotta sitten muutin takaisin Kuopioon, kun tuli perheenlisäystä. Puolisoni ehdotti, että pitäisikö muuttaa sinne, kun siellä on turvaverkostot ja elämä helpompaa. Olin silloin freelance-toimittaja ja -kuvaaja, niin ajattelin, että jos siellä netti toimii ja puhelin kuuluu, niin sama se on, missä sitä istuu. Sitten sai tietysti sillä rahalla huomattavasti isomman asunnon. Mulla on siellä entinen autotalli kotistudiona ja työhuoneena.

Istumme Bulevardin Fazerilla ja Laakso katselee ulos sateiseen Punavuoreen. Olemme miehen vanhoilla kotikulmilla.

– Mä asuin Pasilan jälkeen tuossa Vuorimiehenkadulla ja lopuksi pari vuotta vielä Kurkimäessä. Se oli aika karu muutos kyllä, kun muutti täältä tosi kauniiden ja laitettujen ihmisten Etelä-Helsingin luksusalueelta Itä-Helsinkiin. Kun meni siellä lähikauppaan, niin kyllähän sen näki, että oli aika erinäköistä porukkaa.

Kuva: Teppo Ristola

Kuva: Teppo Ristola

MUUTTUVA MAAILMA

Kauniista en tiedä, mutta laitettuja kulkijat ulkona ovat. Fazerillakin on ikkunat koristeltu kurpitsoilla ja valikoimassa on kaiken maailman halloween-kakkuja päivän hengen mukaisesi. The Ghoulstars-muusikko tyytyy kuitenkin appelsiinimehuun keskustelun kääntyessä levy-yhtiöhommiin. Laakso perusti oman Shadow World Recordsin vuonna 2006.

– Se oli pitkäaikainen haave, kun mä olin itse ehkä jopa fanittanutkin joitain levy-yhtiöitä. Esimerkiksi Spinefarmilla oli ihan mieletön meininki silloin, kun just tuli Bodomit ja Nightwishit ja Ensiferumit ja Finntrollit ja kaikki kerralla. Joka ainoa levy, mikä sieltä tuli, oli vähintään tsekkaamisen arvoinen, kunnes se meni vähän spinemälliksi, niin kuin silloin sanottiin. Ja sitten joku Epitaph esimerkiksi, mä tykkäsin ihan mielettömästi Epitaphin bändeistä.

– Olin kahdeksan vuotta ollut Sokoksen markkinointiosastolla tekemässä verkkoviestintähommia. En tiedä, onko se karusti sanottu, mutta mua rupesi kyllästyttämään kirjoittaa tissiliiveistä ja meikeistä ja kun oli tehnyt samalla tätä musiikkitoimittajahommaa, joka kiinnosti ihan älyttömästi, niin koko musiikkiala veti puoleensa. Sitten kun itsekin soitti bändeissä ja muuta, niin oli siinä vaiheessa jo jonkinlaiset verkostot alalle tullut. Mä ajattelin, että vitsi, mä kokeilen, jos mä en nyt tätä tee, niin milloin sitten? Se oli vähän semmoinen kolmenkympin kriisi -juttu. Että onko tämä mun identiteetti, että kirjoitan asioista, minkä kohderyhmää en missään tapauksessa ole, vai voisiko pyhittää elämänsä jollekin, joka liittyy musiikkiin? Se oli se ensimmäinen steppi. Lopulta pistin pihalle yhdeksän julkaisua Shadow World Recordsin kautta.

2000-luvun alkupuolen hevibuumin yksi piirre oli se, että levy-yhtiöitä syntyi paljon. Taustalla oli Spinefarmin avaama tie, joka osoitti, että menestyminen ja kasvu pienellä lafkalla on mahdollista. Samaan aikaan raskaamman musiikin suosio oli huimassa nousussa ja uusi teknologiakin mahdollisti sen, että levyjä pystyi tekemään järkevään hintaan. Laakson Shadow World oli osa isompaa ilmiötä.

– Kyllä, joo. Mä olin siihen aikaan jonkun verran yhteyksissä esimerkiksi Dynamic Artsin ja Fireboxin tyyppeihin. Se oli vähän tämmöinen, en tiedä voinko sitä sanoa yhteisöksi, mutta yhteydenpitoa ainakin. Ja sitten on edelleen olemassa se Indieco, eli suomalaisten independent-levy-yhtiöiden kattojärjestö, johon kuului käytännössä kaikki pienet levy-yhtiöt ja niillä oli tapaamisia aina välillä.

On yksi asia perustaa levy-yhtiö ja toinen menestyä sillä. Laakso naurahtaa. 

– Olinhan mä niin kujalla alussa siitä hommasta, että ei mitään järkeä. En mä tiedä, oliko se yhtään silleen järkevää. Mutta en mä sitä kadu, koska se tarjosi ihan älyttömästi uusia kokemuksia. Pääsi sisälle sopimuspuolen asioihin, Teosto-asioihin ja Gramex-asioihin, jotka on sitten jeesannut tosi paljon itseä omissa bändihommissa. Ja jengihän lähettelee mulle harva se päivä edelleen jotain sopimuspapereita, että viititkö katsoa tämän. Mulla on nyt uusi toiminimikin, niin pitää varmaan laittaa taksamittari pyörimään, kun bändit ottelee yhteyttä. Jengi tietää, että mä tiiän tosi paljon sopimusasioista ja ylipäätään mitä kaikkea musiikkibisnekseen liittyy, kun oon ollut niin älyttömän monessa mukana. Ainut mistä mä olen koittanut pysyä pois, vaihtelevalla menestyksellä, on tämä live-puolen säätäminen.

Itse tein sen virheen, että eksyin aikanaan keikkamyyjäksi. Eräs tuleva kollega silloin sanoi, että älä tee sitä, keikkamyynti on ihan koiran hommaa, eikä siitä ikinä pääse pois, mutta en kuunnellut. Lopulta meni yli kymmenen vuotta, että pääsin pyristelemään hommasta irti, henkisesti vieläkin pidempään. Markusta naurattaa.

– Muistan, kun kerroin Dynamic Artsin Pepelle, että suunnittelen levy-yhtiön perustamista ja hän kommentoi, että kannattaa perustaa mieluummin ruokakauppa. Se olisikin ollut varmasti taloudellisesti järkevämpää. Shadow World oli vielä tänäkin vuonna olemassa, kunnes nyt mä laitoin sen viimein ihan täysin pakettiin. Toiminimi oli vähän pakko perustaa, koska nyt, kun ollaan ranskalais-amerikkalaisella levy-yhtiöllä, niin ennakkorojaltien tilittämiset ja muut on niin paljon helpompaa. Mutta joo, se oli antoisa, raskas ja opettavainen retki levy-yhtiöihin. 

Maailma on muuttunut niistä ajoista valtavan paljon ja monet asiat, jotka oppi musahommista joskus 2010, ovat auttamattomasti vanhentuneita tänä päivänä. Vaikka kuinka seuraa alaa ja yrittää pitää itseään kärryillä, joutuu aika usein toteamaan, että on tippunut kelkasta. Laakso hymähtää ymmärtäväisesti ja antaa esimerkin.

– Nyt varsinkin, kun on Season of Mistilla ollut tämän uusimman The Ghoulstars -bändin kanssa, niin meidän levyn promotiimissäkin on viisi eri tyyppiä kolmessa eri maassa. Mitä mä oon siitä oppinut, ja totta kai se nyt on itsestään selvää, että sosiaalinen media on äärimmäisen tärkeä. Mutta oon tavallaan halunnutkin tippua siitä siinä mielessä pois, että mä en ole mikään sosiaalisen median sisällöntuottaja vapaa-ajalla. En jaksa sitä, että se on tavallaan ehkä jopa tärkeämpää kuin se musiikki, mitä sinä julkaiset. Se, kuinka paljon ihmiset reagoivat sinun johonkin typeriin postauksiin, joissa se informaatio- tai pedagoginen arvo on nolla. Ihan turhaa bollocksia on pakko syöttää ja maailma täyttyy siitä, lähetetään vain lisää ja lisää. Kun pyritään siihen, että julkaiskaa koko ajan enemmän jotain turhaa crappia, niin se on kaikki pois siitä itse tekemisestä, eli musasta ja keikkailusta. Siihen menee niin paljon aikaa ja energiaa, että mä en tykkää siitä ollenkaan.

Sosiaalisen median teema tuntuu nousevan joka haastattelussa esiin. Meillä keski-ikäisillä on siihen hankala suhde. 

– Ollaan me tehty esimerkiksi toltakin levyltä kolme musavideota, koska siitä nyt sitten saa järkevää sisältöä. Musavideoiden suhteen muutenkin, vaikka en tiedä, onko ne missään nimessä järkevä tehdä, koska niihin menee aikaa ja rahaa ja muuta, mutta ne tuovat tosi tärkeän elementin siihen koko yhtyeen visuaaliseen identiteettiin. Sinä näet ja kuulet liikkuvassa kuvassa, että mikä tämä bändin konsepti on. Se tuo ihan selkeästi siihen yhden kulman lisää. 

Musiikkivideoiden mahdollisuushan on nykyään ihan erilainen kuin joskus, jolloin sai vain toivoa, että sellainen ehkä kerran näkyy jossain mediassa. Nythän kuka tahansa voi koska tahansa käydä videon katsomassa oman aikataulunsa mukaan, eikä tarvitse odottaa jotain Headbanger’s Ballia joka lauantai. 

– Totta, niinpä. Ja sitten just toi TikTok-maailma, että kun siellä trendaa lyhyet pätkät, niin ei voi ikinä tietää, mikä siellä lähtee. Mutta olen kyllä miettinyt tässä kypsällä iällä, että toi some on asia, mikä kannattaisi ulkoistaa jollekin, joka palaa siitä hommasta. Sitten se hyötysuhde olis ihan mieletön siinä, että se saa asioita eteenpäin. Mutta kun enemmän tai vähemmän joutuu tekemään kaikki itse, se ei oikein anna mulle mitään. 

Onneksi on edelleen muitakin tapoja tehdä promoa ja saada näkyvyyttä.

– Esimerkiksi tänään yksi tuttu jätkä, joka on Maikkarilla töissä, laittoi viestiä, että tämmöistä huhua kuulin, että teidän Too Ghoul for School soi tänään Hockey Nightissa, Kalpa-Jokerit pelissä, telkkarissa. Mitä helvettiä! Että aika huikeeta, että tommostakin näkyvyyttä tulee. Minä ihan googlasin, että paljon sillä on katsojia, niin joku 800 000 suurin piirtein. 

Hockey Night on kuitenkin aika peanuts verrattuna CNN:ään, joka näytti The Ghoulstarsin Graverobbers from Outer Space -videon. Sitä ei Laakso osannut ennustaa. 

– Minulla piti olla joku videohaastattelu Jenkkeihin. Sitten se soittaa se promojätkä sieltä, että kaksi asiaa: vartilla myöhästyy tämä sun haastattelu, mutta näyttää aika todennäköiseltä, että teidän musavideo näkyy viikonloppuna CNN:lla. Anteeksi, sanoitko CNN? Tämä maailman yksi johtavimmista uutiskanavista. Mitä? Miten? Se oli pitchannut sitä videota jollekin kaverille, joka on CNN:llä ja se oli ollut silleen, että tämähän on kovinta ikinä, mä koitan saada sen tuohon Hollywood Minuten johonkin inserttiin, mikä niillä on. Se oli perjantai ja se sanoi, että se ehkä tulee sunnuntaina.

– Mä olin lauantaina Kuopiossa sellaisessa punkkiluolassa katsomassa James Puhto-Renia ja sitten vaan googlasin, että olisiko jotain päivitystä. Olin, että ei jumalauta, nyt se on siellä! Ei saatana, että miten on tavallaan mahdollista! Mutta siellä se oli ollut, mikä taas aiheutti sen, että kun se tuli Suomessa median tietoon, niin Yle soitteli, Savon Sanomat soitteli, kaikki musiikkilehdet kirjoittivat ja jopa Episodi-leffalehti, koska se on vahvasti Ed Wood -vaikutteinen se musavideo. Oli kyllä vähän semmoinen, että mitä tällä tapahtuu? 

Kuva: Sami Jämsen

Kuva: Sami Jämsen

VENOM!

Kurpitsalyhdyt loistavat helsinkiläisessä kahvilassa. Tuntuu, että olemme ainoat, jotka tilassa keskustelevat ja häiritsevät pyhäinpäivän hiljaisuutta. Jos Markuksella olisi esiintymismaskit naamalla, tilanne olisi juuri tänään hieman luontevampi. Palaamme aikaan ennen The Ghoulstarsia. Laakson edellinen bändi Kuolemanlaakso lopetti kolmen levyn jälkeen vuonna 2023 ja ainakin minusta tuntui, että sen loppumisen aikaan oli aika paljon turhautumista ilmassa.

– No oli, kun siis… Esimerkiksi Kuusumukin, sehän oli täysin mun säveltämä ja sanoittama. Tuntui, että näen, ja koko bändi näki, kauheasti vaivaa jonkun eteen ja sitten ei pääse keikkailemaan silleen, kun ois halunnut. Meillä piti olla Euroopan kiertuekin parikin kertaa ja aina ne jotenkin kosahti. Suomen keikkoja piti olla tosi paljon, mutta yhtäkkiä niitäkin vaan häipyi kalenterista. Sitä jotenkin oli, että no ei tää oo niinku vörttiä. Me ei ikinä nähdä porukalla, tässä on kauheasti paineita ja haluaisi, että asioita tapahtuu, mut jotenkin aina ne kosahtaa. Ja haluais tietysti, että bändi ois tosi timmissä kunnossa, että me nähtäis ja soitettais yhdessä ja muuta. Mut eihän se tietenkään oo mahdollista, kun jengi asuu siellä täällä ja alkaa olla perheellistä ja muuta. Se Kuusumu oli Kuolemanlaakson taiteellinen kulminoituma, se onnistui niin hyvin, että en tiedä pystynkö mä tekemään parempaa levyä, ja sitten kun ei päässytkään kunnolla kiertämään, niin turhautti kyllä.

Kuolemanlaakson death/doomia edelsi Chaosweaver, joka taas oli death metalista sekin lainaava konekyllästetty äärimetalliyhtye. Näihin referoiden hieman jopa yllätyin, kun The Ghoulstars lanseerattiin, vaikka Markuksen punk-taustan tiesinkin. Silinteripäiset kummitusnaamarit vetämässä horror punkkia ei ollut ehkä ihan ensimmäinen asia, mitä Laaksolta odotin.

– Mä rupesin vain terapiamielessä kuuntelemaan Venomin Welcome to Hellia. Että vitsi, näinkin voi asioita tehdä, räimimällä sinne päin. Pitkästä aikaa kuuntelin silleen, että pitääkö kaiken olla aina ihan täydellistä ja muuta. Hirveä asenne vaan. Sen inspiroimana rupesin kellarissa tekemään jotain biisejä ja katoin mitä syntyy. Enpä ajatellut, että kohta ollaan CNN:lla ja jossain Hockey Nightissa. Ja Bam Margeralla oli meidän levy jossain kuvissa!

Jos Hockey Night ja CNN ovat vanhan ajan tapa tehdä promoa, Bam Margera se vasta 2005 onkin! 

Avainsanana The Ghoulstarsissa oli yksinkertaisuus, jonkinlainen paluu juurille.

– Chaosweaver oli sellainen, että siinä oli kerrosta kerroksen päällä. Ei nyt ihan mitään Jari Mäenpää -määrää raitoja, mutta paljon kuitenkin orkestraatioita ja muita. Kuolemanlaakso sitten syntyi siitä, kun mä jotenkin ajattelin, että nyt tehdään tämmöistä raskasta synkkää juurevaa riffimusaa, eikä hirveän orkestroitua tai muuta. Se lähti vähän Chaosweaverin sivuprojektina ja The Ghoulstars taas lähti Kuolemanlaakson sivuprojektina. Se Kuusumu -levy oli jotenkin tosi vaikea saada äänitettyä aikataulussa, siinä oli teknisiä vaikeuksia ja sitten biisit oli vähän teknisesti haastavampia ja muuta, niin mulle jäi joku ihme luova vaihe siinä päälle. Mietin, että vitsi, nyt vielä simppelimmin. Annoin itselleni kymmenen päivää aikaa kesälomalla, että saanko tehtyä kymmenen biisiä. Sitten mä olin sitä Venomia kuunnellut autossa, kun me oltiin ajamassa jossain perheen kanssa roadtripillä. 

Voi perhe parkaa. 

– Niin, me kuunneltiin Welcome to Hellia mun ei-arvostavien lasten ja puolison  kanssa. Sitten tulin kotiin seuraavana päivänä, kone käyntiin, kitara kouraan ja meni ehkä tunti, kun menin yläkertaan ja sanoin vaimolle, että nyt mä tein tämmösen biisin. Se oli nimeltään Vampire, mikä on tuolla levylläkin. Se on tosi Venom- ja vanha Celtic Frost -vaikutteinen, aika metallinen loppujen lopuksi. Seuraavana päivänä muistaakseni tein just tämän Graverobbers from Outer Spacen, joka on taas ihan punkkibiisi. Mä en saanut ihan kymmentä tehtyä, koska mulle tuli seuraavalle viikonlopulle jotain, mutta tein kahdeksan biisiä yhdeksässä päivässä ja niistä kuusi tai seitsemän on tuolla levyllä. Rupesin siinä tajuamaan, että vitsi, nämä on muuten aika hyviä nämä biisit, että en mä viitsi näitä huvikseen tehdä ja jättää jonnekin pöytälaatikkoon.

The Ghoulstars oli vahingossa synnytetty. Visio lähti Laakson kellarista ja seuraavaksi ympärille tarvittiin bändi. 

– Ekana mä soitin Ronkaisen Tonille, joka on mun luottorumpali. Aina kun mulla on joku proggis, niin soitan sille ja se oli heti messissä. Ajattelin, että se olisi trio ja että siinä olisi tämmöinen Rob Zombie -henkinen laulu, että tunnenko mä ketään laulavaa basistia. Sitten pyysin tuon Makkosen Markuksen mukaan. Sillä on aika lailla death metal -tausta, Sadistik Forestia, Hooded Menacea ja mitä kaikkea. Mutta kun me soitettiin sillä triolla keikkoja, niin tuli vähän semmoinen fiilis, että tää jää vähän piippuun, jos me vaan vedetään tämmöisellä ördällä. Pitäisi olla puolipuhdas tai raspinen laulu, joten eiköhän oteta joku liidilaulaja mukaan. Arthuria (Thure, toim. huom.) moni sitten suositteli, että tsekkaa sen bändi Thermate, joka on semmoista stoner-meininkiä. Ajattelin, että vitsi miten kova laulaja ja se asuu Kuopiossa kätevästi.

Edellisten bändien kokemuksen perusteella laulajan kotipaikalla oli merkitystä. Bändiä on hankala pyörittää tosissaan, jos kaikki asuvat muualla.

– Kuolemanlaaksohan vähän levis siihen, että jos ampuu Suomen karttaa haulikolla, niin yksi asuu tuolla ja toinen tuolla ja kolmas tuolla. Se oli logistisesti tosi haastavaa eikä me treenattu kimpassa, katottiin jossain soundcheckissä, että mites nämä biisit menikään. Siinä oli väärällä tavalla ajoittain vaaran tuntua. Mutta mehän ollaan tosi hyviä ystäviä edelleen ja ollaan yhteyksissä. 

Kun The Ghoulstarsin kokoonpano oli valmis ja biisitkin väännetty kasaan, alkoi levy-yhtiön metsästys. Voinee pitää pienenä yllätyksenä, että bändi päätyi ranskalais-amerikkalaisen Season of Mistin rosteriin, lafka kun on tunnettu enemmän black- ja death metalin julkaisijana. 

– Mä en halunnut lähettää demoja mihinkään, kun halusin, että tehdään se levy ensin valmiiksi. Mä otin V. Santuran (mm. Triptykon) siihen miksaamaan, koska sen kanssa on ihan maailman parasta. Tehtiin kaikki Kuolemanlaakson levyt kimpassa ja sitten se mun soololevy kans. Mä halusin, että äänitetään levy, miksataan ja masteroidaan se valmiiksi ja sen jälkeen sitten tarjotaan sitä levy-yhtiöille master-diilillä.

– Me saatiin muistaakseni kuudelta lafkalta tarjous, mikä oli ihan mielettömän hienosti tommosella musalla, joka lähti ihan vaan siitä, että tehdään jotain hauskaa. Tehdään Venomia. Mä halusin tehdä lyhyitä ja tarttuvia biisejä, se oli ton pointti. Kena Strömsholm, joka lauloi …And Oceansissa ja jonka kanssa meidän basisti kirjoitti sen suomalaisesta death metalista kertovan kirjan, se innostui siitä ihan sata-nolla. Se oli, että vittu tää on vuoden paras levy! Kena tuntee sitten tämän Michael Berberianin, joka on toimari Season of Mistilla ja se oli laittanut sille viestiä, että sun on pakko tsekata tää. Meni ehkä puoli tuntia, kun Berberianilta tulee meili, että hey, can we have a conversation? Sitten me väännettiin joku puoli vuotta sitä sopimusta edestakaisin.

Kerron, että olen tavannut Berberianin muutaman kerran ja että se on ihan asshole. Laakso nauraa vaivautuneesti. 

– En mä tiedä. En kommentoi. Mä oon tavannut sen pari-kolme kertaa Zoomissa. Onhan se on ollut alalla helvetin pitkään ja ottanut isoja riskejä. Mutta mikä tuossa oli vielä, kun se on black- ja death metal -lafka, niin sitten kun tulee tämmöistä vähän enemmän tai vähemmän kieli poskella olevaa lyriikkaa ja hassuja ghoulihahmoja, niin onhan se herättänyt Season of Mistin kanavissa kaikki truemetallistit. Nehän vihaa ihan sata-nolla, mikä on tavallaan hyvä, koska ne kommentoi reippaasti, mikä vaikuttaa algoritmeihin ja se herättää huomiota. Ihan sama vihaako vai diggaako ne, niin ainakin ihmiset tsekkaa sen.

Assholeja tai ei, yhteistyö levy-yhtiön kanssa on ollut toimivaa. 

– Erittäin paljon toivon sitä, että tämä levy menestyy sen verran, että me päästään tekemään lisää, koska niin haluaisin jatkaa Season of Mistilla.

VENOOOM!

Markus Laakso on tehnyt paljon ja saanut monia ovia edestään avattua. Tuntuu kuitenkin, että jonkinlainen lasikatto on aina tullut vastaan, josta ei ole päässyt läpi. Menestystä voi, ja kuuluukin, toki mitata monin eri tavoin, mutta voisi kuvitella, että se läpinäkyvään pleksiin kerta toisensa jälkeen törmääminen on joskus turhauttanut. Laakso täytti juuri 50, millaisia menestyksen haaveita mies uskaltaa vielä ylläpitää?

– Niin, oon 50-vuotias Venom-iskä. En mä ole ajatellut sitä menestystä siinä mielessä, että pitäisi isosti breikata. Oon lähinnä ajatellut taiteellista menestystä ja oon kyllä tosi ylpeä noista levyistä, mitä mä oon tehnyt. Siinä mielessä koen kyllä menestyneeni hyvin. Plus, että oon saanut tosi monelle bändille diilin isoistakin yhtiöistä. Chaosweaverkin oli Napalmilla ja monta monta levyä tein Svartille, joka on Suomen mittakaavassa aika iso. Mutta oishan se ihan tosi kiva, jos musiikilla tulisi toimeen, koska se on se, mitä mä haluaisin tehdä. 

– Nythän mulla on päivätöissä sopimus päättymässä ja oon kynä sauhuten hakenut apurahaa eri tahoista. Oon niitä välillä aina saanut, sekä kirjoihin että että musiikkiin,  Kuolemanlaakson Kuusumuunkin sain ihan niin paljon apurahaa, että en ois ikinä uskonut. Kaikki tämmöset on mulle semmosia menestyksen meriittejä, että tietää, että vaikka tää saattaa ehkä näyttäytyä jollekin pienenä puuhasteluna tai harrasteluna, niin tää on mulle kuitenkin elämäntapa-asia. Melkein loukkaannun, jos joku sanoo, että sulla on tuo ”musiikkiharrastus”. Ei se oo harrastus, se on semmonen, mitä on pakko tehdä, jotta voi elää ja hengittää. Ei mulla oo muuta elämässä kuin läheiset ihmiset ja musiikki. 

Ja Venom.

– Ja Venom. Anteeksi. Venom, läheiset ja musiikki, siinä järjestyksessä. Tänään muuten soitetaan Venomia keikalla yks biisi, kun Cronos kuoli vähän aikaa sitten.

Kerron, kuinka joskus olimme menossa kollegani Alec Hirst-Geen kanssa Lontoossa palaveriin paikallisen Universalin toimistolle. Dante, Spinefarm UK:n vetäjä laittoi viestiä, että tulkaa tähän alakerran kahvilaan, ollaan tässä Conradin kanssa. Sen enempää miettimättä kävelimme sisään ja molemmat yskähdimme samanaikaisesti ovella ääneen, että ei vittu, CRONOS! Siinä sitten istuttiin Cronosin kanssa kahvilla ja yritettiin ottaa jotain salakuvaa siitä. Fucking legend.

– Viime vuoden kesällähän Venom oli Hellsinki Metal Festissä. Katsoin, että jumalauta toi on niinku kovassa kunnossa toi Cronos, se oli ihan niinku Hulk Hogan. 

Ei se Venomin keikka kyllä ollut oikein mistään kotoisin. Oli vähän sinne päin. 

– No ne on ollu varmaan aina. Headliner-statuksessa se on toki ollut aika karseeta katsottavaa, mut toisaalta, se on Venom! Jos muistaa lapsuudestakin, että Cronos, Mantas, Abaddon, Venom, niin se on kuin luettelisi jotain Batmanin villaneita, joilla on niinku cooleimmat nimet ikinä!

Tavallaan Venomin katsominen livenä edelleen ylläpitää jotain sellaista lapsenomaista haavetta omassakin tekemisessä.  

– Kyllä.  Ja, no, tässä kun viisikymppisiä ollaan ja on pitkä työhistoria taustalla, niin ei mulla oo silleen taloudellista paniikkia, vaikka työsuhde loppuu. Oon tietysti ajatellut, että nyt tekis niin paljon musaa ku pystyy. Ja sitten The Ghoulstarsillakin me joulukuussa lämpätään Turmion Kätilöitten kiertue, mikä on aika siisti juttu. Mutta nyt sit piti tietysti sitä miettiä, että jos mulla ei oo töitä, niin mitä mä teen, kun ei Kuopiossa ole mun alan hommia. Liityin nyt semmoseen Sentenced-tributtibändiin kuin Multaiset Muistot soittamaan bassoa. Niillä on aika kovat liksat, niin se on tämmönen ihan rahakeikkakin. Plus se totta kai, että mä tykkään Sentencedistä. Siinä on ihan virtuooseja ne kaikki, paitsi minä, mutta siksi mä soitankin bassoa. 

Kuva: Teppo Ristola

Kuva: Teppo Ristola

VENOOOOOOOOM!

Markus Laakso on myös kirjailija, eikä ole sattumaa, että miehen teosten aiheet ovat vahvasti liittyneet rakkaaseen elämäntapaan. Suomen ehkä legendaarisin metallibändi Amorphis nidottiin kansiin Laakson toimesta vuonna 2015 ja folk metalin historiikin mies kirjoitti suomalaisvinkkelistä viisi vuotta myöhemmin. Folk Metal Big 5 kertoo Moonsorrown, Ensiferumin, Finntrollin, Turisaksen ja Korpiklaanin noususta genrensä tienviitoiksi. Seuraavat projektit muhivat silinterissä, kunhan aikaa piisaisi.

– On niitä kyselty aika paljonkin, että kirjoittaisinko jonkun, mutta en oo halunnu lähteä mihinkään, koska mulla on ollut niin kiire. Siis ei mitään järkeä. Esimerkiks viime vuonna, 2025, piti just neuvotella tästä levytyssopimuksesta Season of Mistin kanssa samalla, kun me äänitettiin sitä levyä ja soitin keikkoja neljän bändin kanssa. Sitten mä olin päätoimisesti töissä ja tein samalla journalismin ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon, kirjoitin sen lopputyön. Olin siis töissä, tein sitä journalismitutkintoa ja aloitin vielä syksyllä konservatoriossa musiikkiteknologiaopinnot. Se oli liikaa. Jengi kyseli multa, että teetkö tästä ja tästä bändistä kirjan. En. En tee. Että nyt tavallaan oppi, että mulla on monesti ollut ihan liikaa hommia. Se on ollut vähän semmonen, että se oli hyvin hyvin lähellä, että mä palan loppuun, alkoi mennä jo niin yli. 

Se on osa sitä intohimoa.

– On. Sitä ei ehkä itse näekään ennen kuin on tavallaan vähän liikaa. Ja sitten kun mulla on semmonen paha tapa, että oon tosi tunnollinen kaikessa mitä mä teen. En viitti half-assata mitään. Vaikka tää The Ghoulstarsin levykin, niin se voi ehkä kuulostaa, että onpa simppeleitä juttuja, mutta jumalauta, että mä käytin aikaa siihen. En tiedä onko se voimavara vai kirous vai molempia, että pyrkii tekemään kaiken niin kunnolla kuin ikinä pystyy. 

On veikeä ristiriita, että Laakso teki elämänsä suoraviivaisimman punk-levyn juuri samaan aikaan, kun opiskeli musiikin teoriaa.

– Kaikista haastavin oli se vitun konservatorio. Mä menin sinne, eikä mulla ole musiikin teoriasta mitään käryä. Sehän on periaatteessa ammattikoulu, eli jengi voi tulla sinne ysiluokan jälkeen. Mutta se jengi mikä sinne tulee on soittanut ikänsä nuoteista ja teoria on hallussa. Mä oon ollut pianotunneilla kun olin 7–10-vuotias tai jotain tämmöistä, siinä on mun teoriaosaaminen. Enhän mä ymmärrä mistään mitään. Ja sitten mun pitää mennä sinne, ottaa haltuun se koko näitten muitten osaaminen ja yrittää ymmärtää. Siellä teorialuennolla istut ja mietit, että mitä helvetin väkkyröitä nämä on ja mitä ihmettä nämä puhuu, mä oo ikinä kuullutkaan tällaisia termejä! Se oli kaikista vaikeinta. Tein yhden tutkinnon osan sinne viime lukuvuonna ja se olisi periaatteessa jatkunut nyt syksyllä, mutta mä sanoin, että ei pysty.

– Mutta joo, noita kirjoja. Niitä on kaksi ja oon mä nyt harkinnut, koska työt on päättymässä, että tekisikö lisää. Yksi kustantamo kyseli multa jo aikaisemmin, että kiinnostaisiko kirjoittaa romaani. Se itse asiassa kiinnostaisikin.

Varmasti! On hyvin eri asia kirjoittaa bändien historiaa, kun aineisto on tavallaan jo valmiina versus, että kaikki pitää luoda omasta päästä. Ajatus kutkuttelee Markusta. 

– Mä oon tehnyt toimittajan hommia tosi pitkään, eli oon kirjoittanut muiden tarinoita, niin tässä romaanissa olisi se, että saisin keskittyä siihen, että kirjoitan just semmosen kuin itse haluan. Aiheesta, minkä minä itse päätän ja mihin ikinä se vie. Oon ajatellut, että olisikohan aika kertoa omia tarinoita. Mitä tietysti teen musiikissa koko ajan, mutta ne mitä mä siinä yleensä tuon esiin, on molli, synkkyys, raskaus ja evilit asiat, jotka peilaavat vain yhtä puolta minusta. Oikeastihan mä olen sosiaalisesti aika hauska, huumorintajuinen ja ihan iloinen veikkoinen kuitenkin.

Se on totta. Kaikki Laakson vanhat bändit ovat synkkiä ja raskaita ja The Ghoulstarskin vähintään leikittelee kauhun teemoilla. Jopa miehen soololevy oli goottilais-romanttisen synkeä, eikä sinänsä kuvasta sitä Markusta, jonka tunnen. Tulevan romaanin maailma sentään näyttää hyvinkin paljon mieheltä itseltään.

– Se sijoittuu 1980- ja 1990-luvuille ja se on autofiktiivinen. Siinä kuunnellaan heviä ja luetaan Suosikkia, kuten Tommi Liimatan Jeppis-kirjoissa. Kävelin itse asiassa just äsken Liimatan kanssa pitkin Annankatua tänne tullessani. En siis tunne miestä, mutta ohitin hänet. Mutta mulla oli tämä ajatus jo ennen kuin sen Jeppis tuli ja totta kai se olisi aivan totaalisesti erilainen jo siitäkin vinkkelistä, että vietin 80-luvun lopun Kaliforniassa. On niin paljon kaikkea hauskaa mitä on tapahtunut ja haluaisin, että se liittyisi musiikkiin ja siihen huikeaan porukkaan, mikä meillä oli silloin lapsena ja teininä. Siihen aikaan, kun löytää kaikki siistit bändit, kaljan juonnin ja kaiken muun.

Kaljan juonnista puheen ollen, Loosen halloween-bileet alkavat kutsua samalla, kun naapuripöytien pumpkin spice latteissa alkaa pohja näkyä. Astumme ulos vesisateeseen, missä vastaan astelee noita-akka stay-upeissa ja korkkareissa. Kävellessämme kohti keikkapaikkaa varmistan vielä, että onhan myös Venom jollain tavalla tulevassa romaanissa mukana?

– Mulla on tallella se Suosikki missä on se Juho Juntusen Venom-juttu, jonka otsikkona on ”Juomme kuolevien pappien oksennusta”. Kyllä siinä Venomkin olisi ihan varmasti mukana, Conrad Lant seikkailisi siellä.