Andrew Craighan ja My Dying Bride ovat lyhyen ajan sisällä kulkeneet läpi pienimuotoisen helvetin.

Vuonna 1990 perustetun brittiläisen doom/deathin ja melodisen doom metallin pioneerin matka ei ole kuitenkaan päättymässä, vaikka moni saattoi näin olettaakin sen jälkeen, kun My Dying Bride kävi läpi vakavia muutoksia.

Edellisen kerran tein haastattelua My Dying Bride -kitaristi Craighanin kanssa yli 22 vuotta sitten, keväällä 2004. Tämä on itselleni henkilökohtaisesti pisin aikaväli kahden haastattelun välillä saman muusikon kanssa. Olin tuolloin hieman alle 19-vuotias ja Craighan oli juuri täyttämäisillään 34 vuotta. Pidin tuolloin doom metallista. Craighan teki tuolloin doom metallia. Pidän nyt doom metallista. Craighan tekee yhä doom metallia. Vuosia on kulunut ja asioita on tapahtunut, mutta molempien osapuolien tekemisen kivijalka on säilynyt.

Tämä on hyvä ajankohta keskustella. Yksi My Dying Briden 36-vuotisen tarinan suurimmista käänteistä tapahtui vasta viime vuonna, My Dying Briden alkuperäislaulaja Aaron Stainthorpe sai lähtöpassit yhtyeestä. Tai erosi itse. Näkökulma riippuu siitä, keneltä kysytään. On silti täysin väistämätöntä, että kun kyselen pitkästä aikaa Craighanilta hänen kuulumisiaan ja vointiaan juuri nyt, lokakuussa 2026, keskustelu kääntyy nopeasti tähän My Dying Bridessa pitkään jatkuneeseen turbulenssiin.

– My Dying Bride on keskellä toipumista, palautumista ja lujittumista, eli sellaisessa tilanteessa, jossa asiat näyttävät ulospäin paljon pahemmalta kuin miten asiat oikeastaan ovat, Craighan sanoo peribrittiläisellä tyyneydellä.

– Jos sallitte tällaisen sanankäytön My Dying Briden yhteydessä, niin koko bändi, Mikko Kotamäki mukaanlukien, ovat oikeastaan aika iloisia. Me olemme kokeneet paljon pahempiakin aikoja. Teemme nyt uutta musiikkia. Tuoreet keikkamme on otettu vastaan hyvin. Siihen nähden mitä kaikkea on tapahtunut, My Dying Bride voi varsin hyvin.

– Me hyväksymme sen, ettemme tule koskaan toipumaan tästä täysin. My Dying Briden nimeä ja tätä yhtyettä on tavallaan vahingoitettu peruuttamattomasti. Näemme nyt valoa tunnelin päässä, mutta meidän on toden totta pitänyt kaivaa itse teimme ulos tästä kuopasta. Se on vaatinut paljon tahdonvoimaa. Paljon periksiantamattomuutta.

Craighan puhuu Stainthorpen lähdöstä niin diplomaattisesti kuin pystyy. Hän kuvailee tilanteen olleen erittäin kivulias, mutta halunneen bändin selviytyvän tapahtuneesta tekemättä siitä liian julkista mediasirkusta.

– Aika nopeasti meille tuli selväksi, ettei paluuta menneeseen ole. Julkisuuteen tuli meidän tiedotteemme ja Aaronin lausuntoja, mutta kulisseissa on tapahtunut paljon kaikenlaista, mistä en voi puhua.

– Uskoisin että ihmiset aistivat sen, ettei kaikkea ole kerrottu. En tiedä tuleeko kaikki koskaan julkiseksi. En tiedä onko se edes tarpeellista. Koen että juuri nyt tärkeintä on jatkaa eteenpäin kääntämättä selkää menneisyydelle.

Kuulijat ovat reagoineet My Dying Briden ja Stainthorpen välirikkoon todella suurella tunteella. Tai oikeastaan poikkeuksellisen suurella intohimolla. Paikoin on vaikuttanut siltä kuin tapahtunut olisi pieni maailmanloppu.

Toisaalta näin voimakas reaktio viestii myös siitä, miten paljon My Dying Bride on ihmisille merkinnyt?

– My Dying Bride ei ole koskaan ollut yhtye, joka yrittää miellyttää ketään, eikä se tule olemaan sitä, Craighan toteaa.

– Me emme valinneet tätä tietä, jolla olemme viime aikoina olleet. Me emme ansainneet tällaista. Me emme voi olla mieliksi kaikille tahoille. Asiat eivät ole olleet kiinni vain meistä. Voin silti sanoa, että kaikkein pahinta on se, kun meitä vaaditaan lopettamaan. Miksi? My Dying Bride voi hyvin jatkaa niin kauan kuin tämä tuntuu My Dying Bridelta.

– Kukaan ei ole ollut niin omistautunut My Dying Bridelle kuin minä. Ymmärrän täysin ihmisten kitkeryyden kaiken tämän tapahtuneen suhteen. Minä kunnioitan sitä. Se on jopa todella arvostettavaa. Siksi hyväksyn lähestulkoon kaikenlaiset reaktiot asian tiimoilta, mutta sitä en hyväksy, jos minulle sanotaan, ettei meillä ole oikeutta jatkaa.

Andrew Craighan on nyt 56-vuotias. Hän on kuulunut My Dying Brideen 36 vuoden ajan. My Dying Bride on ollut läsnä hänen elämässään lähes niin kauan kuin hän elämäänsä muistaa. Vielä tänäkin päivänä Craighan ja myös muut My Dying Briden jäsenet tekevät yhtyeen rinnalla päivätöitä. Tästä huolimatta, tai ehkä osittain tämän ansiosta, My Dying Bride on ollut koko olemassaolonsa ajan eräänlainen oman tiensä kulkija, eikä tämä tie ole ollut helppo kulkea.

Kaikki alkoi kauan sitten Englannissa, jossain päin läntistä Yorkshirea. Tarkemmin ottaen Bradfordissa.

Ulkopuolinen Englannissa, armeijassa ja metallissa

80-luvun puoliväli Englannissa. Margaret Thatcher on pääministerinä. Kaivostyöläiset lakkoilevat. Jalkapallomellakat ovat pahimmillaan. Lontoon pörssikaupankäynti pistettiin täysin uusiksi. The Smiths, Duran Duran, Depeche Mode ja Wham! tekivät nousua. Niin, ja eräs pieni Live Aid -konsertti järjestettiin Wembley-stadionilla.

Jossain kaiken tämän ja monen muun asian keskellä varttui Andrew Craighan, joka keskittyi ihan muihin asioihin.

– Moni muistelee 80-lukua epävakaina aikoina tässä maassa, mutta minulle ne tuntuvat kuin unelta, hän kertoo.

– Jostain syystä en muista ankeita talvia juurikaan. Muistan parhaiten kesät. Jos nyt englantilaista kesää voi kesäksi sanoa. Jostain syystä tunsin itseni jo nuorena jonkinlaiseksi hylkiöksi. Tai ainakin ulkopuoliseksi. 

– Onnekseni metalli on aina ollut musiikkia hylkiöille. Vaikka metallin kuuntelijoita oli ja on miljoonia, olemme silti pienessä vähemmistössä. Tiesin heti olevani oikeassa paikassa, kun löysin rockin ja sitä myöten metallin. Sitä myöten löysin ihmisiä, jotka pitivät tuosta samasta musiikista ja olivat sillä samalla, oudolla aaltopituudella kanssani.

– 80-luvulla löysin ensin muutamia bändejä, pian minulla oli ylläni nahkatakki patchien peitossa ja tein selväksi, millaista musiikkia edustan. Ne olivat tuolloin tosin pelkkiä KISS-patcheja, mutta erotuin sillä joukosta ja pian minulle tuputettiin Anthraxia, Megadethia, Slayeria ja tietysti Iron Maidenia, jolle pyhitin koko selän kokoisen patchin.

– En välittänyt yhtään siitä, mitä Englannissa tai maailmalla tapahtui. Olin teini, joten minulle suurin murhe oli se, mistä saan rahat tähän, tuohon ja siihen albumiin, koska bändejä ja levyjä oli niin paljon. 

Ihan näin suorasukaisesti Craighanista ei tullut muusikkoa. Hän vinkkaa ulospäin kotoaan ja sanoo omistavansa yhä Land Rover -merkkisen maasturin, joka on peruja hänen nuoruuden innostuksestaan ajalta ennen metallia.

– Uskokaa tai älkää, erittäin nuorella iällä minä halusin liittyä armeijaan, kitaristi paljastaa.

– Entisöin parhaillaan maasturiani ja pidän muutenkin kaikenlaisista armeijavarusteista ja -välineistä. Outoa kyllä, aseet eivät kuulu tähän. En omista aseita. En halua niitä talooni. Se on ehkä vähän paradoksaalista. Taidan vain pitää maastokuvioista, enkä oikeastaan tiedä itsekään miksi, joten en osaa kertoa siitä enempää.

– 12- tai 13-vuotiasta liityin nuorien kadettien ohjelmaan Bradfordissa. Minä pidin siitä paljon. Saimme univormut ja paljon varusteita. Sitten se tapahtui. Löysin Saxonin. Ja Iron Maidenin. Rakastuin metallimusiikkiin. Ongelmaksi muodostui tietysti pitkä tukka. Olin vasta kasvattamassa sitä, mutten ollut valmis leikkaamaan pois sitä vähääkään.

– Halusin kasvattaa tukkaani ja ottaa tatuointeja, eivätkä kumpikaan sovi yhteen armeijan kanssa. Armeijan ja minun onneksi vetäydyin siitä hommasta ja sen sijaan että olisin tullut tapetuksi jossain taistelussa kaukana ulkomailla, minusta tuli teini, joka alkoi ahmia metallia kaikilta mahdollisilta suunnilta.

Kaiken A ja O nuorelle metallifanille oli eräs pieni lehti nimeltään Kerrang, josta moni suomalainenkin on ehkä kuullut.

– Terrorizer ilmaantui hieman myöhemmin, mutta siihen asti etsimme kaiken tiedon Kerrangista. Vaikka bändeistä kulki tietoa puskaradionkin kautta, Kerrang oli se taho, joka määritti meille, mikä on hyvää metallia ja mikä ei.

– Seinäni oli peitetty Kerrangin mukana tulleilla julisteilla, luin kaikki metalliuutiset Kerrangista, mietin musiikkia koulussa, vietin kaiken aikani levykaupoissa ja en osaa enää edes kuvitella aikaa, kun musiikkia ei ollut elämässäni.

Aiemmin mainittujen bändien jälkeen se kaikkein ratkaisevin sysäys metallin maailmaan tapahtui Craighanin kohdalla vuonna 1989, kun hän löysi vielä hieman äärimmäisempiä bändejä ja alkoi sitä myöten kiinnostua soittamisesta.

– Celtic Frost, Bathory, Candlemass ja monet muut olivat julkaisseet albumeita jo paljon aiemmin, mutta minä löysin ne bändit verrattain myöhään. Sitten kun tutustuin tuollaiseen metalliin, en enää ajatellut muuta.

– Outo juttu on se, etten oikeastaan edes tiedä, miksi aloin soittaa kitaraa. Rick (Miah, MDB-rumpali 1990-1997) ja minä asuimme naapureina. Hänen veljensä Darren soitti bändissä. He soittivat jonkinlaista Deep Purple– ja Thin Lizzy -tyyppistä rockia. Tärkeintä oli se, että heillä oli kaikki tarvittavat bändisoittimet ja muut soittovehkeet.

– Minä ja Rick menimme ennen koulua soittamaan heidän kamoillaan. Salaa tietysti. Osa heistä oli koulussa, osa töissä. Minä soitin alunperin rumpuja, mutta tunsin jopa kolme sointua kitaralla, kun taas kitarassa ollut Rick tiesi kaksi. Aluksi hakkasin rumpuja, kunnes eräänä päivänä vaihdoimme huviksemme soittimia, ja niin siinä vain kävi.

– Jos emme olisi saaneet tuota yhtä päähänpistoa, saattaisin olla nytkin My Dying Briden rumpali.

Vuosien varrella Craighan on antanut joitakin haastatteluja liittyen kitaroihin ja kitaransoittoon. Hän hymähtää, että on kyllä aina osannut kertoa omasta soitostaan ja soittimistaan, mutta monesti on vaikuttanut siltä, että hän on tuottanut jutun tekijälle pienen pettymyksen, kun ei osaa oikein nimetä kitaristiesikuvia tai -vaikuttajia.

– Minä pidin bändeistä, minä pidin metallista ja minä pidin metallikulttuurista, mutten oikein koskaan ollut se tyyppi, joka ihannoi ihan tiettyjä hahmoja tai soittajia varsinkaan nostaen heitä bändin yläpuolelle. 

– Nyt kun ajattelen asiaa jälkeenpäin, niin ehkäpä sankarini oli Randy Rhoads. En kykenisi ikinä soittamaan samalla tavalla kuin hän, mutta Randyn tapa soittaa oli niin aito, luonnollinen ja pakottamaton, ettei sitä voi kuin ihailla. Palaan aina Blizzard of Oz (1980) ja Diary of a Madman (1981) albumeihin, jos kaipaan inspiraatiota kitaransoittoon.

– Minun tähtäimeni soittajana oli aluksi oikeastaan aika yksinkertainen: Halusin soittaa vähintään yhtä raskasta metallia kuin Morbid Angel, yhtä pahaa kuin Bathory, yhtä synkkää kuin Celtic Frost ja yhtä hidasta Candlemass. En tiennyt miten saavuttaisin tuon soundin kitaristina, mutta tiesin jo varhain, mitä metalliltani haluan.

Esiasteita, salaisuuksia ja Bolt Throweria

Juuri mainittujen bändien yhdistelmä voisi hyvinkin olla yhtä kuin ihan varhaisin My Dying Bride.

Tätä ennen Craighan ehti vielä kuulua kahteen bändiin. Abiosis teki yhden death metallisen demon vuonna 1990. Samaan aikaan oli olemassa myös yhden demon bändi nimeltään Christblood, johon osallisuuden kitaristi kiistää yhä pieni pilke silmässään.

– Virallisesti teidän ei pitäisi tietää mitään Christbloodista, joten en voi puhua siitä, Craighan sanoo ja tämä on tietysti varsin ymmärrettävää. Olihan bändiin kuuluneen kitaristin nimi virallisesti Björn Bloodgargler.

– Ennen tuota oli tietysti Abiosis, joka oli enemmän Paul Evans nimisen kaverin bändi. Pauliin tutustuminen oli hyvä asia. Luulen, että ilman Paulia en olisi koskaan ollut perustamassa My Dying Bridea. Paul oli se kaveri, joka tutustutti minut moneen metallibändiin ja oikeastaan koko skeneen. Eikä Paulin osuus minun tielläni jäänyt tuohon.

– Paul osti minulle ensimmäisen kitarani. Minulla on yhä se tallessa. Se on punainen B.C. Rich Ironbird. Maksoin hänelle sitä kitaraa osamaksulla. Kitara maksoi yli 600 puntaa, joten pidin siitä todella hyvää huolta. 

– Paul, Abiosis, tuo kitara ja bändin opit olivat minulle ja Rickille askeleita kohti My Dying Briden perustamista.

80-luvun lopulla Iso-Britannia oli todellinen metallin keskittymä. Iron Maiden, Judas Priest ja Saxon olivat tässä vaiheessa vanhoja tekijöitä. Craighanin kannalta yhtä kiinnostavia bändejä olivat Bolt Thrower, Napalm Death ja Carcass, jotka olivat enemmän samaa sukupolvea kuin hän ja tuleva My Dying Bride -kokoonpano.

Craighan ja koko My Dying Bride olivat kirjaimellisesti tällaisten bändien keskellä. 

– Aina kun nämä tuoreemmat bändit soittivat keikkoja, he soittivat Lontoossa, täällä Bradfordissa ja jossain päin Skotlantia, joten olimme jatkuvasti näiden bändien ympäröimänä.

– Leeds oli isompi ja jopa suositumpi kaupunki tuolloin, mutta jostain syystä kaikki bändit tulivat tänne soittamaan. Meillä oli parempia keikkapaikkoja. Jopa niin isoja että metallicat ja megadethit mahtuivat tänne soittamaan. Minä ja Rick pystyimme kävelemään kaikille keikoille ja näimme kaikki mahdolliset bändit ja keikat, mitä täällä oli tarjolla.

– Bolt Thrower teki minuun hirvittävän vaikutuksen. Sitä keikkaa en voi edes sanoa nähneeni. Tämä johtuu siitä, että koko lava oli niin täynnä savua, ettei bändiä näkynyt koko keikan aikana. Mutta Bolt Thrower oli täysin pysäyttämätön tuhovoima. Se on yhä yksi kaikkien aikojen parhaista metallibändeistä. Täysin uniikki tapaus. Valtava innoittaja.

– Elimme metallia. Hieman myöhemmin Entombed soitti täällä ja olimme niin seonneet Left Hand Path -albumista (1990), että vaadimme saada bändiltä plektroja. Yllämme oli Left Hand Path -hupparit ja paidat. Bändi oli ihmeissään saamastaan huomiosta, mutta tuollaisia me olimme. Parikymppisiä vasta oman bändin perustaneita metallifaneja.

Craighan ei malta olla jakamatta Bolt Thrower -muistoaan sen jälkeen, kun kerron bändin saaneen Tuska-festareilla 2013 erittäin poikkeuksellisella tavalla oman merchandise-pisteen, mikä kuvasti bändin periksiantamattomuutta.

– Soitimme muutamia yhteisiä keikkoja Bolt Throwerin kanssa ja he olivat aina todella mukavia meitä kohtaan.

– Lontoossa soittaessamme Bolt Throwerin soittimet oli varastettu keikkojen välillä. Bändi ilmaantui keikkapaikalle uusien soittimien ja yhä myyntipakkauksissaan olevien Marshall-kaappien kanssa. Ajattelimme, että nämä jätkät ovat ihan totaalisia rock-tähtiä. Eihän heillä nyt muuten olisi voinut olla varaa moiseen!

Sattumia, sattumia, sattumia, ja se viulu

Kaikesta Craighanin kertomasta voimme päätellä, ettei hän löytänyt metallia, vaan metalli löysi hänet. Kitarakin valikoitui soittimeksi puoliksi sattumalta. Ainakin säveltämisen aloittamisen oli pakko olla tietoinen päätös?

– Aloin kirjoittaa musiikkia vasta My Dying Bridelle, koska Abiosis niin selkeästi Paulin bändi, hän aloittaa ja sanoo tehneensä kyllä tuolloin joitakin riffejä, mutta oli vielä todella hermostunut ja ujo säveltämisen suhteen.

– Vaadittiin onnekkaita tapahtumia, jotta aloin ihan oikeasti säveltää.

Ensimmäinen My Dying Bride -kokoopano koostui Craighanin lisäksi Rick Miahista, Calvin Robertshawista ja Aaron Stainthorpesta, eikä Craighan tohdi pitää tämän joukon yhteen päätymistäkään muuna kuin sattumana.

– Olin sitä mieltä, ettei Abiosis ole menossa siihen suuntaan, mitä minä ja Rick haluaisimme. Juttelin Calvinin kanssa, jonka jo tunsin, ja hän kuului bändiin, jonka suhteen hän oli samaa mieltä kuin me Abiosista.

– Hetken päästä ehdotin, että minä voisin tuoda bändin puolikkaan, eli minut ja Rickin, jos Calvin tuo mukanaan laulajan, joka sattui olemaan Aaron. Tapasimme kerran eräässä studiossa, kasasin riffejä valmiiksi, Calvin teki samoin ja samassa meillä oli kasassa valtaosa siitä materiaalista, joka tultiin tuntemaan Towards the Sinister -demona.

– Kaikki toimi hämmentävän hyvin. Minusta metallin pitikin toimia niin. Sen ei pitänyt olla liian orjallista. Ei liian valmiiksi mietittyä. Riffejä. Melodioita. Sovitetaan ne yhteen. Katsotaan mitä tapahtuu. Niin metalli toimi minulle. Juuri tuolla tavalla me teimme varhaisinta My Dying Bridea. Halusimme vain tehdä niin brutaalia metallia kuin osasimme.

– Missään ei ollut kyse minkäänlaisesta visionäärisyydestä tai määrätietoisuudesta. Me vain pidimme Obituarysta, Morbid Angelista, Slayerista, Bathorysta ja muusta, ja yritimme tehdä mahdollisimman impulsiivisesti jotain sellaista. Jos sitä, mitä minä tuolloin tein, voi pitää säveltämisenä, niin se oli todella hallitsematonta sellaista.

Seuraavaksi Craighan hymähtelee sille, millaisten asioiden suhteen My Dying Bride oli heti varsin pakkomielteinen.

– Halusimme että demo-kasettimme kannet ovat värilliset. Olimme seonneet yhdysvaltalaisen Sindrome-bändin demoon Into the Halls of Extermination, joka kannattaa muuten kuunnella, ja halusimme yhtä hyvät kannet kuin heillä. 

My Dying Briden ensimmäinen demo teki vaikutuksen Peaceville Recordsiin, joka julkaisi seuraavana vuonna bändin As the Flower Withers -debyytin. Juuri paremmin My Dying Bridelle sopivaa levy-yhtiötä tuskin olisi ollut olemassakaan. Tätä ennen Listenable Records ehti kuitenkin apajille ja julkaisi Symphonaire Infernus et Spera Empyrium EP:n.

– Ystävämme Dave Pybus, josta tuli myöhemmin Cradle of Filthin basisti, työskenteli Peacevillelle levy-yhtiön erittäin varhaisina aikoina. Myös Peaceville-pomo Paul ”Hammy” Halmshaw ja Aaron tunsivat toisensa.

– My Dying Bride oli tehnyt itselleen hieman nimeä. Listenable Recordsin Laurent Merle oli tarjonnut meille sopimusta. He halusivat julkaista kahden kappaleen seiskatuumaisen, josta tuli God Is Alone EP. He halusivat painaa sitä 1000 kappaletta, mikä kuulosti uskomattomalta, joten tietenkin me suostuimme siihen.

– Tuon seiskan kappaleet ovat täysin erilaisia keskenään. Ihan kuin emme olisi tienneet, mihin suuntaan olemme matkalla. Seiska möi loppuun ennen kuin se oli edes julkaistu. Listenable halusi lisää ja meidän piti toppuutella, ettei meillä ole enää enempää kappaleita valmiina. Sitten alkoi tapahtua.

– Death Recordsin pomo oli sitä mieltä, että My Dying Bridessa on ainesta. Hammy kiinnostui meistä tästä syystä. Hän oli jo signannut Paradise Lostin. Peaceville vakuutti meidät siitä, että istumme heidän katalogiinsa paremmin kuin muualle, samalla kun esimerkiksi Death Records teki vielä paljon obskuurimpaa metallia.

Merkillepantavaa oli se, että jo ensimmäisellä EP:lla ja albumilla My Dying Briden riveissä soitti viulisti Martin Powell. Viulu oli se instrumentti, joka erotti My Dying Briden metallibändien joukosta kaikkein ilmiselvimmin.

– Martin oli nähnyt meidät soittamassa, kun lämppäsimme Morbid Angelia. Muutamien käänteiden jälkeen meitä alkoi todella kiehtoa ajatus sekoittaa musiikkiimme koskettimia ja viuluja, joten halusimme hänet mukaan, Craighan sanoo.

– Olimme erityisen kiinnostuneita viulusta. Sen piti olla vain Symphonaire Infernus et Spera Empyriumin pituinen kokeilu, mutta ihme kyllä Martin halusi liittyä bändiin kokonaan. Sanoisin, että juuri Martinin liittyminen joukkoomme oli se ihan lopullinen askel siihen suuntaan, mitä My Dying Bride tulisi seuraavien vuosien aikana kulkemaan.

Craighan on sinut sen ajatuksena kanssa, että As the Flower Withers -debyytillä on tänäkin päivänä kulttiasema.

– Emme tietenkään tienneet tekevämme tuolloin juuri sellaista ainutkertaista ensimmäistä albumia, jota ei voi enää koskaan toisintaa, mutta sitähän se on: Täysin sattumanvarainen kuva yhdestä ainoasta hetkestä.

– En voi sanoa ymmärtäväni täysin itsekään, miten albumi syntyi. Sanoisin että kaikki johtui siitä, ketkä kaikki ja missä järjestyksessä liittyivät bändiin. Aaron, Martin ja kaikki. Joukkoomme sattui tulemaan väkeä, joilla oli aivan oma tapansa tehdä musiikkia ja jotenkin me vain erotuimme joukosta jopa 90-luvun alun metallissa.

Itsevarmat naiivit nuoret ovatkin pioneereja

Seuraavien vuosien aikana My Dying Bride eteni vielä suuremmin loikkauksin kuin ensiaskeleillaan.

As the Flower Withers, Turn Loose the Swans (1993), The Angel and the Dark River (1995) ja Like Gods of the Sun (1996) julkaistiin viiden vuoden sisällä ja kaikki albumit ovat todella erilaisia keskenään. Jopa niin erilaisia, että osa kuulijoista olisi varmasti toivonut My Dying Briden viivähtävän minkä tahansa ilmaisunsa äärellä hieman pidempään.

– My Dying Briden aloittaessa emme olleet kummoisia muusikoita, mutta kuten musiikki on meille osoittanut, tekemällä oppii joitakin asioita ja me muutuimme ainakin marginaalisesti paremmaksi bändiksi joka levyllä, Craighan arvelee.

– Vielä tärkeämpää oli se, millä tavalla maailma avautui varsinkin minulle ja Aaronille, kun pääsimme hyvin varhain tekemään lehdistökiertueita Euroopassa. Kerran meidät lennätettiin Hollantiin, Belgiaan, Ranskaan ja Saksaan. 

– Tällä kiertueella näimme Hybrids-nimisen yhtyeen keikan. Se oli kuin mieslaulettua Dead Can Dancea. Erittäin runollista ja lauluvetoista musiikkia. Näimme heidän soittavan valtavassa kirkossa ja laulaja esiintyi jopa arkusta käsin. Emme käyttäneet huumeita ja joimmekin vain hieman, mutta kokemus oli tajunanräjäyttävä.

– Palasimme kotiin Englantiin mukanamme kaikenlaisia outoja ideoita. Tuo oli se hetki, kun My Dying Bride lakkasi olemasta senkään vertaa perinteinen metallibändi kuin se oli ollut. Halusimme yhä soittaa metallia, mutta tehdä jotain hieman teatraalisempaa, obskuurimpaa ja avantgardempaa, jotta voisimme ilmaista mitä vain haluamme.

Yksi My Dying Briden tunnetuimmista albumeista on The Angel and the Dark River ja erityisesti sen mittava aloituseepos The Cry of Mankind. Craighan on jopa tämän mestariteoksen äärellä vaatimaton, jopa vetäytyvä.

– The Angel and the Dark River asettuu johonkin kahden sitä ympäröivän albumin väliin, mutten parhaalla tahdollanikaan osaa sanoa, miksi siitä tuli juuri sellainen kuin millaisena olette sen kokeneet.

– Tein valtavia määriä musiikkia. Kokeilin paljon kaikkea. En antanut minkään estää minua. Menimme tuohon pisteeseen asti koko ajan syvempiin vesiin musiikissamme samalla kun kehityimme muusikkoina ja nautimme bändissä soittamisesta. Sen takia yhä viipyilevämmät sovitukset tai ankeammat melodiat eivät tuntuneet haasteelta.

– Sanoisin että ensimmäisen kerran teimme tietoisia ratkaisuja My Dying Briden musiikin suhteen vasta Like Gods of the Sun -albumin kohdalla. Sekin ajatus oli lähtöisin jostain ihan muualta kuin sisäsyntyisesti meistä itsestämme.

Tällä Craighan viittaa Iron Maiden -kiertueeseen, jolle My Dying Bride pääsi mukaan 90-luvun puolivälin kynnyksellä, kun Maiden kiersi tuoreehkon laulajanssa Blaze Bayleyn kanssa. Kiertueeseen palataan vielä.

– Näimme kiertueella niin ammattimaisen bändin tekemässä jotain ihan uskomatonta joka ikinen ilta, ja jopa heidän crew’nsa oli 100% ammattimainen siitä huolimatta, että muutamat heistä käyttivät aika paljon huumeita.

– Otimme paljon oppia siltä kiertueelta. En sano että puskimme musiikkiamme kaupallisempaan suuntaan, koska no, en tiedä miten kaupallista My Dying Bride voisi ikinä olla. Halusimme silti tehdä musiikistamme hieman helpommin lähestyttävää, menettämättä sitä mitä olemme. Tämä tarkoitti esimerkiksi kappaleiden typistämistä lyhyemmiksi.

– Like Gods of the Sun oli tarpeellinen kokeilu meille. Olimme 25 ikävuoden ympärillä, olimme tutkineet paljon soundiamme ja tehneet jo paljon erilaisia asioita. Levyjemme väleissä julkaistuilla EP:lla olimme jo vierailleet ambientissa saakka, kun taas Like Gods of the Sun osoitti meille hiotumman melodian ja tunnelman voiman.

Jo näihin aikoihin My Dying Bridea alettiin hiljalleen kutsua genrensä pioneeriksi. Joku jossain päin maailmaa alkoi kutsua My Dying Bridea doom/deathiksi, ja pian tähän yhdistettiin myös gothic metal -viittauksia.

– Meillä oli ihan kohtuullisesti kuuntelijoita jo 90-luvulla, mutta My Dying Bridea myös kritisoitiin aika armottomasti ja meitä yritettiin pakottaa paljon ahtaampiin lokeroihin kuin mihin itse koimme kuuluvamme, Craighan sanoo.

– Teimme oman intuitiomme varassa aika outoa musiikkia. Levyjemme nimet olivat pitkiä ja hämmentäviä, eivätkä levyjen kannetkaan olleet mikään ilo silmälle. Jostain syystä tietty kuulijakunta löysi meidän musiikkimme. Ne samat ihmiset, jotka ostivat Obituaryn ja Celtic Frostin levyjä, kiinnostuivat myös My Dying Bridesta.

– Me taisimme tarjota ihmisille vaihtoehdon ymmärtämättä sitä itsekään. Kesti kuitenkin vuosia ja vuosia, ennen kuin aloimme saada tuollaista myönteistä palautetta. Peaceville seisoi aina takanamme kaikissa käänteissämme, mikä oli ihailtava teko heidän taholtaan, koska kyllähän kuka vain voi myöntää, ettei My Dying Bride ollut helppoa myytävää.

Craighan myöntää, ettei ole varsinaisesti ylpeä siitä, millainen ihminen hän oli 90-luvun puolivälin aikoihin ja hieman sen jälkeen. Hän oli saavuttanut peräti 25 vuoden ”kaikkitietäväisen iän”, kuten hän itse asian muotoilee.

– Jos voisin matkustaa ajassa taaksepäin, vetäisin todennäköisesti nuorta itseäni turpaan, kitaristi myöntää suoraan.

– Olin aivan vitun hölmö jätkä. Nykysanoin olin pelkkää cringeä koko mies. En voi millään ymmärtää joitakin asioita joita tein ja sanoin. En osannut millään keskittyä siihen, mitä bändissä oli meneillään tai arvostaa kaikkea sitä, mitä koimme. Palaan aina välillä noihin aikoihin ja mietin, että mitä helvettiä mielessäni liikkui? Vai liikkuiko mitään?

– Sitten ymmärrän aina sen, että olin 25-vuotias. Mitä muutakaan olisin voinut olla kuin tuollainen tyyppi? Onnekseni kukaan ei koskaan kuollut, en vahingoittanut ketään, en rikkonut mitään peruuttamattomasti tai en pilannut My Dying Briden mahdollisuuksia, mutta kyllä joukossa on asioita, jotka olisivat voineet jäädä sanomatta tai tekemättä.

– Hyvä puoli tuossa uhmassa oli se, että uskalsimme tehdä paljon asioita. Hämmästelen välillä itsekin sitä, miten kehtasimme tehdä tuollaisia albumeita tai lähteä sellaisille kiertueille siinä asemassa, missä olimme. Emme empineet yhtään, että jokin asia olisi liian outoa kokeiltavaksi. Se oli sellaista nuorten ihmisten itsevarmaa naiivismia.

– Me pidimme niin paljon siitä mitä teimme, että olimme täysin varmoja että olemme oikeassa, että teemme jotain erilaista ja että se oikeuttaa meidät käyttäytymään tietyllä tavalla, mutta me olimme vain hölmöjä penskoja.

Doom-klopit Iron Maidenin jalkapallojoukkueessa

Nämä ”hölmöt penskat” olivat tehneet vaikutuksen aika tärkeisiin tahoihin 1990-luvun puolivälissä.

Kuten Craighan ohimennen mainitsi, bändi pääsi syksyllä 1995 osaksi The X Factour -kiertuetta, eli toisin sanoen lämmittelemään Iron Maidenia. Ajatus tuntuu tätä nykyäkin hullulta, mutta niin vain My Dying Bride kiersi Maidenin mukana peräti 42 keikan ajan. Ensimmäinen näistä keikoista oli muuten Helsingissä, Kulttuuritalolla 26.10.1995.

– Asuin kotonani äitini kanssa, minulla ei ollut päivätyötä tuolla hetkellä, mutta päivät kuluivat omalla painollaan, kunnes eräänä päivänä alakerran puhelin soi, Craighan aloittaa tarinan tämän kaiken takana.

– Puhelimessa oli Nick Peel, joka hoiti asioitamme pitkään. Nick sanoi, että Iron Maiden haluaisi meidät mukaansa kiertueelleen seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi. Sanoin, ettei tuo ole edes hauskaa ja suljin puhelimen.

– Jatkoin askareitani, kunnes Nick soitti uudelleen ja vakuutteli, että ei, tämä ei ole vitsi. Taisin melkein pyörtyä. Ihmettelin, että miten helvetissä tämä on muka mahdollista? Sillä oli kuulemma jotain tekemistä The Cry of Mankind -kappaleen kanssa, joka oli päätynyt jollekin kokoelmalevylle muistaakseni Terrorizer-lehden kylkiäiseksi.

– Joku Iron Maidenista tai heidän managereistaan oli kuullut The Cry of Mankindin ja suurin piirtein kohauttanut olkapäitään, että hei, tämähän kuulostaa erilaiselta, mitä jos kokeiltaisiin heitä lämppärinä?

Vielä hetkeä aiemmin tällainen kiertue ei olisi Craighanin mukaan olisi ollut mahdollinen.

– Music for Nations oli ihan vastikään ostanut Peacevillen ja heillä oli merkittävästi laajemmat promootioverkostot ja tietenkin hieman pääomaakin. Jostain syystä he päättivät tukea meitä ja järjestivät meidät Iron Maiden -kiertueelle.

– Hemmottelu ei jäänyt tuohon. Meille jopa maksettiin jokaisesta keikasta. Maiden maksoi meille 100 dollaria joka ilta. Eihän se riittänyt mihinkään, koska kiertuebussi oli niin kallis, mutta tuon kädenojennuksen lisäksi Maiden huolehti meistä läpi kiertueen. He ruokkivat ja juottivat meitä, kunhan selvisimme paikasta toiseen omillamme.

Tässä vaiheessa jopa Craighanin äänessä alkaa kuulua jo pientä epäuskoa, kun hän muistelee sitä, miten mydyingbridelaiset pääsivät jopa pelaamaan Iron Maidenin jalkapallojoukkueessa.

Maidenilla oli 1990-luvulla oma jalkapallojoukkue, joka tunnettiin nimillä Iron Maiden FC, Maiden XI ja myöhemmin Virtual XI Football Team. Se ei ollut varsinainen ammattilaisseura, vaan Maiden-kippari Steve Harrisin johtama joukkue, joka pelasi ystävyysotteluita, hyväntekeväisyyspelejä ja kiertueiden yhteydessä järjestettyjä otteluita.

– Pelasimme Ruotsissa paikallista suurin piirtein 8. divisioonan joukkuetta vastaan ja hävisimme 6-4 siitäkin huolimatta, että minä ja Rick teimme molemmat maalin mieheen. Sekä Steve että Blaze maalasivat myös.

– Pääsimme osallistumaan kolmeen otteluun. Hävisimme kaikki ottelut siten, että vastustaja teki kuusi maalia. Olisivatkohan pelit olleet 6-4, 6-2 ja 6-1. Käänsimme tämän niin, että vastustajien maalien määristä muodostui lukema 666.

– Pelasin kahta kokoa liian isoilla kengillä ja jalkani olivat helvetin kipeät, mutta en halunnut missään tapauksessa missata noita pelejä, varsinkin kun Steve itse oli ihan timanttinen pelaaja ja loistava kapteeni.

Kitaristi naureskelee, että kiertue itsessään oli siinä mielessä varsin kaksijakoinen kokemus, että Maidenin kanssa kiertäminen oli mahtavinta ikinä nuorille pojan klopeille, mutta yleisön vastaanotto oli kaikkea muuta kuin lämmin.

– Maidenin lämppääminen ei ole helppoa kenellekään. Fanien silmissä olette se bändi, joka on Maidenin tiellä. Meidän kohdalla tehtävä oli vielä haastavampi, koska soitimme ”melko” erilaista musiikkia Maideniin verrattuna.

– Ymmärrän tämän reaktion täysin. Vuosikymmen aiemmin olimme itse olleet Maidenin keikalla Somewhere in Time -albumin (1986) kiertueella. Samson oli Bradfordin keikan lämppärinä ja me vihasimme heitä, koska halusimme vain nähdä Maidenin. Yleisö heitti muovipulloja vaikka mitä lavalle, koska ketään ei kiinnostanut lämppäri ollenkaan.

– Soitimme The Cry of Mankindin, Black Voyagen, God Is Alonen ja muita kappaleita, jotka eivät olleet lainkaan samanlaisia keskenään. Saimme pian oppia, että Maiden-fanit todella näyttävät sen, jos he eivät pidä kuulemastaan. Soitimme aika monella keikalla 45 minuutin keikkoja. Espanjassa fanit työnsivät koko lavaa useita metrejä takiamme.

Onnekkaat sattumukset eivät jääneet Iron Maiden -kiertueeseen. Kaksi vuotta myöhemmin My Dying Bride kiersi Ronnie James Dion kanssa hänen Angry Machines -kiertueellaan Pohjois-Amerikassa. Ohjelmassa oli 24 keikkaa.

– Joku Futurist Recordsin tyypeistä piti siitä, mitä me olimme saaneet aikaiseksi ja lisäksi he huolehtivat Dio-albumien julkaisusta, joten jollain ihmeen kaupalla me pääsimme myös Amerikkaan kiertämään yli kuukaudeksi.

– Ihan kuten Maiden, myös Dio ja hänen bändinsä olivat uskomattomia ammattilaisia. Me rakastimme Amerikkaa. Ne olivat ihmeellisiä kokemuksia minulle 27-vuotiaana. Tärkeintä tuossa kaikessa oli silti se, nämä kaksi kiertuetta asettivat meille ne standardit, että miten ammattimainen bändi toimii ja mihin meidänkin on tähdättävä.

– Kun katsoimme Dion esiintyvän omalla tavallaan omalle yleisölleen joka ilta ja mietimme, miten kauan hän oli jo tuolloin tehnyt juttuaan, meihin iskostui sellainen itsevarmuus, että jos vain jatkamme valitsemallamme tiellä ja teemme sitä, mikä kiehtoo meitä itseämme, voimme ehkä vielä saavuttaa jatkuvuutta My Dying Briden kanssa.

– Jatkuvuus oli se asia, johon tähtäsimme. Ei meillä ollut harhaluuloja siitä, että tällaisella musiikilla täytettäisiin koskaan areenoita tai stadioneita, mutta tuossa vaiheessa aloimme uskoa siihen, että tämä voisi vielä jatkua.

Pakollinen harhaprosentti ennen jyrkkää vakautta

Albumi joka tapahtui seuraavaksi, oli jotain ihan muuta kuin sitä, mihin Craighanin tarinan voisi ajatella johtavan.

34.788%… Complete (1998) oli todellakin albumi, jolla osa bändistä teki mitä halusi, mutta Craighan ei ole tänäkään päivänä ihan vakuuttunut siitä, että kokeellisempi ja elektronisempi albumi oli järkevä siirto.

– Minä en ollut samaa mieltä siitä, että tämä albumi oli hyvä ajatus, Craighan sanoo pitkän mietinnän jälkeen.

– Tein mielipiteeni selväksi. Kun kirjoitimme albumia yhdessä treeniksellä, se kuulosti Like Gods of the Sun -albumin jatkumolta. Eli My Dying Bridelta. Eikä tältä joltakin, mitä siitä lopulta tuli. Jos minulla olisi nuo treenisnauhat vielä olemassa, kuka tahansa voisi kuulla, millaisia kappaleet olivat ennen studiota ja tuotantoa.

– Jostain syystä muutama muu bändissä halusi tehdä levystä tällaisen kuin se on. Olin eri mieltä siitä, olin eri mieltä kansista, olin eri mieltä nimestä ja, no, ihan kaikesta. Huomasin olevani vähemmistössä tämän mielipiteen kanssa, joten päätin tukkia suuni ja hyväksyä sen, että olemme bändi ja bändin on toimittava enemmistön mukaan. 

– Erityisesti Calvin ja tuolloinen rumpalimme halusivat tehdä albumin näin. Aaron lipui siinä mukana ja äänitti lopulta aika erikoisetkin lauluosuudet albumille. Koko homma tuntui valtavalta virheeltä tuolloin. Nykyään pystyn jo kuuntelemaan 34.788%… Complete osana My Dying Bridea, mutta kesti pitkään, että hyväksyin sen levyksemme.

– Sitten Calvin ja Bill (Law, rummut) lähtivät ja jäimme ihmettelemään, että mitä helvettiä tämä oli? Pidimme Aaronin ja Aden (Jackson, basso) kanssa palaverin ja sanoin suoraan, etten tee tällaista musiikkia enää. Arvaatte varmasti miten kävi, kun kuuntelette vuotta myöhemmin julkaistun The Light at the End of the Worldin.

Miettiessään syitä ja seurauksia tälle kaikelle Craighan muistelee outoja aikoja 2000-luvun taitteessa, kun tietynlaisia metallibändejä ei enää kiinnitetty levy-yhtiöille ja aika monet bändit tekivät outoja, kokeellisempia albumeita.

– Meidänkin keikkojemme määrät olivat vähenemään päin ja luulen, että osa My Dying Bridesta koki, että nyt on tehtävä jotain kaupallisempaa tai ainakin erilaista, jotta takaamme mainitsemani jatkuvuuden bändille.

– Itse koin asian päinvastaisella tavalla. En haaveillut siitä, että My Dying Bride kasvaisi mitenkään merkittävän isoksi. Ajattelin ennemmin niin, että tekemällä itsellemme rehellisesti sellaista musiikkia, mistä kaikkein eniten pidämme, yleisömme löytää kyllä musiikkimme ja vaistoaa, että se on tehty juuri tuollaisilla periaatteilla kuin sanoin.

Mikäpä olisikaan parempi vastareaktio tällaiselle albumille kuin tehdä joitakin bändin uran synkimmistä ja raskaimmista levytyksistä. Sitä The Dreadful Hours (2001) ja Songs of Darkness, Words of Light (2004) todella ovat.

– Nämä ovat sellaisia albumeita joita syntyy, kun kitaristit pääsevät täysin valloilleen, Craighan sanoo ja viittaa tällä myös siihen, ettei näillä albumeilla kuulla hetkeksi bändin tavaramerkiksi nousseita viuluja oikeastaan lainkaan.

– Hamish Glencrossin (Kitara, 1999-2014) ja minun yhteistyö toimi hyvin. Calvin ei koskaan ollut varsinaisesti doom metal -tyyppejä, vaikka soittikin sitä erittäin hyvin. Hamish taas oli omistautunut tälle genrelle. Sen pystyi aistimaan näillä 2000-luvun alun albumeillamme, jotka ovat kitaroiltaan ja koko soundiltaan helvetin raskaita. 

– Pidämme noista levyistä niin paljon, että nyt tulevalle kiertueellemme päätimme uhrata yhden uusista kappaleistamme, 11-minuuttisen The Apocalyptistin, kahden juuri näiltä albumeilta peräisin olevan kappaleen vuoksi.

Tästä eteenpäin 2000-luku oli My Dying Bridelle hyvää aikaa. Ehkä juuri siksi, että suutari pysytteli lestissään, eli tässä tapauksessa brittiläiset doom/deathin pioneerit keskittyivät tekemään juuri sitä, missä he olivat parhaimmillaan.

Craighan hymähtää, ettei sanonut kenellekään ”sanoinhan minä”, vaikka ajatteli näin 34.788%… Completen jälkeen.

– Emme halunneet toistaa itseämme, mutta huomasin pian 34.788%… Completen jälkeen, että jokainen albumimme oli jonkinlainen jälleenrakennuksen vaihe samalla, kun koettelimme oman ilmaisumme erilaisia rajoja.

– Minusta oli tärkeää, että teimme albumeita, joilla oli mukana koskettimia muttei viuluja. Totta puhuakseni meitä oli alkanut ärsyttää se, että My Dying Bride oli usein ”vain” se doom-bändi, jossa soitti viulusti. Halusimme kokeilla, mitä tapahtuu, kun kukaan ei määritä bändin soundia vain viulun kautta. Alleviivaamme, että meissä on kyse muustakin.

– Se toimi aikansa. Sarah Stanton oli erittäin hyvä synisti ja arvokas lisä monille albumeillemme. Itse asiassa en tänäkään päivänä tiedä, miksi hän lähti My Dying Bridesta A Line of Deathless Kingsin (2006) jälkeen vuonna 2008.

2000-luku vahvisti My Dying Briden identiteettiä ja eräänlaista hienovaraista muuttumattomuuden voimaa.

– Kukin albumeistamme on ollut erilainen toisiinsa verrattuna, mutta ydin olemus on säilynyt samana siitä asti siitä, kun 34.788%… Completen harhailut oli tehty. Tämä on sitä musiikkia josta pidämme, ja tätä me haluamme tehdä.

– Olimme kasvaneet bändinä ja ihmisinä. Tuo yhdistettynä siihen, että teimme omaa juttuamme omalla tavallamme, takasi sen että saimme vakaasti kiertueita ja festarikeikkoja. Asiat toimivat hyvin. Emme tehneet tuolloinkaan elantoamme My Dying Bridella, mutta sanoisin meidän menestyneen 2000-luvulla oikein hyvin.

Keski-ikäisiä muusikoita ja koira kuin Metallicasta

Tuotuaan viulun takaisin osaksi My Dying Bridea albumilla For Lies I Sire (2009), britit eivät todellakaan pelanneet varman päälle sen suhteen, mitä oli luvassa seuraavaksi. 

Evinta-albumi (2011) ja varsinkin The Barghest o’ Whitby EP olivat jotain paljon orkestraalisempaa, ja poikkesivat melkoisesti My Dying Briden olemuksesta, jota Craighan itsekin alleviivasi 2000-luvun albumeista puhuessaan.

– Evita-albumilla alkuperäisenä tarkoituksena oli tehdä orkestraalisia kappaleita My Dying Briden tapaan. Ei covereita, vaan ottaa osia vanhoista kappaleista, tehdä uusia osia ja rakentaa näin ollen uusia sovituksia.

– Vietin kauan aikaa albumin rakentamisessa. Se alkoi kuulostaa aika hyvältä. Sitten Aaron halusikin laulaa albumilla. Minusta se oli virhe. En uskonut että nämä kappaleet tarvitsivat laulua. Mukaan tuli vielä naislaulajakin. Sekin oli minusta outoa. Minusta tämän levyn ydin oli orkestraalisessa musiikissa, joten sen olisi pitänyt olla instrumentaalista.

– Lopputulos oli ihan hyvä, mutta olen yhä sitä mieltä, että ilman lauluja se olisi toiminut paremmin.

Sen sijaan mainitun The Barghest o’ Whitby EP:n suhteen Craighan on itseäänkin kohtaan armeliaampi.

– Kirjoitimme jo albumia, josta tuli lopulta myöhemmin A Map of All Our Failures (2012).

– Tehdessämme kappaleita, Peaceville alkoi hoputtaa meitä sanoen, että he haluaisivat jo julkaista uuttaa musiikkia meiltä. Emme olleet läheskään valmiina. Peaceville kysyi, voisimmeko tehdä EP:n? He eivät oikein ymmärtäneet sitä, että jos alamme nyt tehdä EP:n verran kappaleita, viivästyy tuleva albumi entisestään.

– Suostuimme silti. Teimme EP:n Hamishin luona. Levy-yhtiö halusi, että tekisimme EP:n, jossa toinen puoli olisi uusia kappaleita ja toinen live-kappaleita. Emme halunneet sitä. Ajattelimme, että tehdään sitten koko EP-mitan kokoinen kappale? Päätimme tehdä jotain sellaista, mikä eroaisi kaikesta, mitä olemme tekemässä tulevalle levylle.

– Shaun MacGowan (viulu, koskettimet) oli liittynyt bändiin 2009. Hän ehdotti, että kirjoitetaan Barghestista. Emme tienneet mistä on kyse. Kyseessä on englantilainen taruolento, joka on kuin koiramainen yliluonnollinen hirviö, josta puhutaan paljonkin täällä Yorkshiren alueella. Se kuulosti sopivan erilaiselta ajatukselta My Dying Brideksi. EP:n kannessa on muuten Hamishin koira, jonka nimi on Hetfield. Ette varmasti arvaa, kenen mukaan se oli nimetty.

Moni varmasti miettii, ettei The Barghest o’ Whitby EP kuulosta ihan My Dying Bridelta. Sille on syynsä.

– Äänitimme sen Manchesterissa, mutta teimme EP:n ”ruotsalaisella” tavalla. Käytimme HM-2 -pedaaleita ja ajoimme sen vahvistimien läpi niin kovalla äänenpaineella, että vahingoitin kuuloani äänityksissä, mutta tämä oli sen arvoista.

– Minusta tämä EP on yksi vaikuttavimmista ja musertavimmista teoksista, joita olemme koskaan julkaisseet. Se kuulostaa välillä ihan Entombedilta tai At the Gatesilta, mutta EP-levyillä tuollaiset kokeilut olivat mukavia tehdä.

Samoihin aikoihin Andrew Craighan itse, samoin kuin moni muu mydyingbridelainen, oli ylittämässä keski-iän rajapyykkiä. Hän täytti 45 vuotta vuonna 2015, muttei meinannut edes huomata tätä.

– Keski-ikäinen minä ei voinut läheskään yhtä huonosti kuin 25-vuotias minä, onneksi, Craighan huokaisee.

– Outoa kyllä, en kokenut vanhentuneeni ihan samaan tapaan kuin mitä kaikki muut voivottelivat. Tunsin oikeastaan olevani virkeämpi keski-ikäinen kuin mitä olin parikymppisenä. Keski-ikäistyminen ei merkinnyt minulle oikeastaan mitään. Niskani ei ehkä kestänyt samanlaista moshaamista kuin ennen, mutten antanut sen häiritä.

Tässä iässä moni alkaa keskittää elämäänsä, koska aika ei vain veny kaikkeen. Päivätyön ohella harrastukset saattavat jäädä pois ja perheellistyminen saattaa vähentää jopa sosiaalista elämää.

Craighanin kohdalla mikään ei muuttunut. My Dying Bride oli, ja on yhä, hänen keskeisimpiä elämäntapojaan.

– Olen kyllä usein miettinyt, onko tämä omistautumiseni jo hieman epätervettä, kitaristi naurahtaa.

– En vain osaa kuvitella elämääni ilman My Dying Bridea. Minulla ei ole kiinnostusta liittyä toiseen bändiin, eikä perustaa uutta projektia. My Dying Bride on kotini, jossa voin ilmaista kaikkea sitä musiikillisesti, mitä haluan tehdä.

– Omistautumiseni on mennyt niin pitkälle, etten uhraisi päivätyötäni bändin vuoksi, koska pidän siitä mitä teen. My Dying Bride ei velvoita ketään laistamaan töistä vaikkapa keikkojen takia, mutta yritämme järjestää asioita bändin eduksi tarpeen tullen. Emme kierrä koko ajan ja levymme eivät myy paljon, joten teemme aina päivätöitä.

– Minulle on sanottu, että uhraan paljon asioita bändin takia. Jopa niin, että miksi uhraan asioita vain bändin takia? Siksi, koska pidän tästä enemmän kuin mistään. En pidä normaaleja lomia tai vapaita, koska kaikki vapaa-aikani menee My Dying Briden kanssa, mutta jo keski-iän saavuttamisen aikoihin ymmärsin, että nautin tästä elämäntavasta.

– Tämän hirvittävän musiikin kirjoittaminen saa minut hymyilemään.

Ikuinen rakennusprojekti perustuksien päälle

Vaikka Craighan itse kuvailee My Dying Briden vakiinnuttaneen soundinsa viimeistään 2000-luvun alussa ja suunnanneen kokeilemisen pienjulkaisuille, on ikä ja kokemus muuttanut jotain yhtyeen soundin syvyyksissä.

Sitä voisi kutsua eleganssiksi. Tuoreimmilla My Dying Bride -albumeilla pienimmät yksityiskohdat ovat yhä hienovaraisempia, mutta sitäkin voimakkaampia. Erot raskaimpien ja hiipivämpien tunnelmien välillä eivät ole enää niin ilmeisiä tai jyrkkiä, mutta 2020-luvun My Dying Bridessa on uutta, erilaista viiltävyyttä.

– En tiedä osaisinko säveltää millekään muulle bändille, mutta My Dying Briden suhteen olen itsevarmempi kuin koskaan ja olen hyväksynyt sen, miten paljon vähemmän voi olla paljon enemmän, Craighan sanoo.

– Olen ajatellut asian niin, että hiljaisuuskin voi olla musiikkia. Se, mitä emme soita, voi merkitä yhä paljon kuin se, mitä soitamme. Kauan sitten olisimme täyttäneet jokaisen hetken musiikilla ja kykenisimme tekemään nytkin, mutta nyt tunnustelen entistä enemmän sitä, kaipaavatko vaikkapa kitarat viuluja tai edes laulua rinnalleen.

– Haluan luoda dynamiikkaa, joka todella hengittää. Siten, että raskas todella tuntuu raskaalta ja herkkä on niin haurasta, että se voisi millä tahansa hetkellä hajota tuhansiksi sirpaleiksi. Tuon saavuttaminen on vaikeaa, mutta pidän siitä ajatuksesta, että My Dying Bride voi olla musertavan raskasta musiikkia raskaimmillaan ja kevyimmillään.

Craighan muistuttaa, että aiemmin hän sanoi bändin olleen täynnä itsevarmuutta, mutta samalla myös naiiviutta. 

– Tähän ikään mennessä itsevarmuutta on parasta olla jo ihan oikeastikin, ja se on jopa perusteltua. Sen ei pidä kuitenkaan mennä niin pitkälle, ettet ole enää nöyrä musiikin äärellä. Kun sävellän, yritän luottaa yhä enemmän ja enemmän vaistoihini sen sijaan, että miettisin lainkaan, mitä kaikkea musiikissa pitää tai ei pidä olla.

– Emme onnistu siinä aina, mutta ainakin olemme tietoisia siitä, mitä haaste meillä on vastassamme.

Tällaisen haasteen äärellä Craighan myöntää olevansa entistä tietoisempi siitä, ettei hän halua My Dying Briden vielä kypsemmällä iälläkään toistavan itseään, vaikka tietyistä suuntaviivoista halutaankin pidettävän kiinni.

Eräänlainen muutos onkin ollut yksi My Dying Briden vahvuuksista. Kaikilla My Dying Bride -albumeilla on hyvin erilainen soundimaailma ja jopa visuaalinen ilme vaeltelee monilla synkkyyden laidoilla. Ei ole olemassa yhtä ja samaa My Dying Bride -soundia, ei yhtä luottostudiota, ei luottomiksaajaa ja jopa bändin jäsenet ovat vaihdelleet.

– Meidän piti oppia asioita kantapään ja epäonnekkaan sattuman kautta, ennen kuin tiesimme alkaa tähdätä tähän sen sijaan, että olisimme etsineet tiettyä My Dying Bride -soundia. Tämä sattuma tapahtui 34.788%… Completella.

– En voi ottaa mitään kunniaa tästä. Kukaan ei voi. Albumi miksasivat ja masteroivat Calvin ja pitkäaikainen tuottajamme Robert ”Mags” Magoolagan Chapel Studiolla. Ennen meitä jokin amerikkalainen death metal -bändi oli työstänyt albumia samassa paikassa ja me käytimme heidän asetuksiaan tietämättä asiasta itse.

– He huomasivat asian jossain masteroinnin puolivälissä. He olivat käyttäneet ihan vääriä asetuksia. Se kuitenkin kuulosti hyvältä ja he jättivät soundin sellaisekseen. Se oli todellakin täyttä sattumaa, mutta tuo ”onnettomuus” osoitti meille, että ihan erilaiset kitarasoundit ja masterointi kuin mihin olimme tottuneet, voi toimia My Dying Bridessa.

– Tuon jälkeen meille muodostui yksi periaate, joka on määrittänyt My Dying Bridea: Vaikka musiikkimme kivijalka olisikin tietynlainen, emme tule ikinä tekemään albumeitamme samalla tavalla, vaan jätämme tilaa uusille tavoille työstää levyjä ja annamme jokaisen albumin muodostua omaksi yksilökseen jopa sattumien kautta.

– Livenä minulla on yksi ja sama kitarasoundi, josta en luovu ikinä. Siinä on ihan liikaa reverbiä ja ihan liikaa delayta, mutta minä pidän siitä. My Dying Briden albumien soundimaailma ja sitä myöten myös tunnelma tulee elämään aina.

– Paitsi että saksofonia ette tule kuulemaan My Dying Bride -albumilla. Vihaan niitä romuja yli kaiken.

Tämä tapa antaa albumien muotoutua yksilöllisesti ei silti poista sitä seikkaa, ettei Craighan monien muiden muusikoiden tapaan saa My Dying Bridea kuulostamaan ihan siltä, mitä hän mielessään kuulee.

– Minulla on sellainen ”kirous”, että saan paljon ideoita tehdessäni jotain ihan muuta, eli toisin sanoen ollessani vaikkapa töissä tai ajaessani autoa, jolloin minulla ei ole mitään mahdollisuutta ikuistaa tuota ajatusta samantien.

– Saatan saada etiäisen, jossa kuulen kaikki kitarat, viulut ja jopa basson, rummut ja ehkä lyriikoitakin. Se kaikki iskeytyy tajuntaani jostain, en tiedä mistä. Yritän pitää avain elementit, melodian, harmonian ja niin paljon osasia mielessäni kuin on mahdollista, mutten saa ikinä tallennettua kaikkea sitä, mitä tuolla hetkellä päässäni kuulen.

– Hamish oli paljon parempi tässä. Saatoimme soittaa jotain ideaa kahdella akustisella kitaralla, hän sai siitä heti kiinni ja demotti samantien rummut, bassot ja muita asioita kappaleeseen, mutta itse en vain kykene tuohon.

Craighan kuvailee The Ghost of Orionin (2020) ja A Mortal Bindingin (2024) olleen taattuja My Dying Bride -albumeita, mutta sanoo bändin epävakaampien aikojen kuuluvan albumeilla jonkinlaisena määrittelemättömänä tukaluutena.

Tämän todettuaan hän jatkaa sanomalla olevansa yhä ihan erityisen innoissaan My Dying Briden tulevaisuudesta ja nauttivansa bändissä olemisesta erityisen paljon nyt erityisen vaikeiden aikojen jälkeen. Siis jos My Dying Briden kaltaisesta musiikista saa olla innoissaan, kuten hän malttaa jälleen perikuivalla huumorilla naurahtaa.

– Pidän yhä bändin kanssa matkustamisesta siitä huolimatta, miten pitkäveteistä se joskus on, koska keikkareissut ovat yhä minulle kuin lomaa päivätöistä ja koen yhä uusia asioita maissa, joissa olen käynyt lukemattomia kertoja.

– Kaikkein eniten nautin siitä, kun pääsemme uusien riffien ja melodioitten kera treenikselle ja alamme hiljalleen tunnustella, voisiko niiden varaan säveltää My Dying Bridea. Kun soitamme jotain ihan uutta, jopa viulut liittyvät tähän mukaan ja saan sen tunteen, että tämä voisi jopa toimia, se on yhä ihan yhtä kutkuttavaa kuin on aina ollut.

Tämän yhtyeen ei ole aika kuolla vielä

Tämän haastattelun aikana Craighan on puhunut useaan otteeseen omistautumisesta.

Omistautumisen kääntöpuolelta löytyy se asia, joka on vaivannut Craighania kaikkein eniten My Dying Bridessa kuluneen vuosikymmenen aikana. Kun ongelmat Aaron Stainthorpen kanssa alkoivat asteittain ilmetä. Vuonna 2024 se joutui perumaan koko vuoden loppupuoliskon keikat.

– Tunsin käsittämättömän huonoa omatuntoa kaikkia managereita, kiertuejärjestäjiä, keikkapaikkoja, festareita, muita bändejä ja kaikkia toimijoita kohtaan, enkä voi sanoin kuvailla sitä häpeän ja morkkiksen määrää, kitaristi myöntää.

– Aaronilla on aikoinaan ollut syynsä. Viime vuosina syyt olivat monisyisempiä. Emme voi edes kertoa koko syitä sille, miksi vuoden 2024 keikkamme peruttiin, ja se saa koko tämän bändin näyttämään naurettavan tyhmältä. On ollut vaikeaa selitellä asioita ihmisille, kun emme ole voineet kertoa kaikkea.

– Keikkojen peruminen tuli kalliiksi. Rahaa kiinni paljon viisumeissa ja muissa kuluissa. Ajattelimme aina, että olemme niitä bändejä, jotka eivät alennu tällaiseen draamaan ja epäammattimaisuuteen. Meidän versiomme näistä tapahtumista eroaa paljon Aaronin versiota, enkä tiedä tulevatko ihmiset koskaan kuulemaan koko totuutta.

Se mikä ei tappanut, on vahvistanut My Dying Briden henkeä, jos on Craighaniin luottaminen.

Hän on kuitenkin säveltäjänä uudessa tilanteessa. Sävellettyään musiikkia 36 vuoden ajan Aaron Stainthorpe My Dying Briden laulajana, tämä liitto on nyt murrettu. Muutos ei ole Craighanille ihan yhtä dramaattinen kuin kuulijat saattavat olettaa. Tämä johtuu siitä, että Craighan on aina säveltänyt kappaleet loppuun asti instrumentaalisesti.

– Mikään ei ole muuttunut sen suhteen, miten teen musiikkia, Craighan vahvistaa.

– Yritän sanoa tämän niin kohteliaasti kuin on mahdollista. Kirjoitimme edellisen albumin sävellykset, sitä edellisen albumin, ja sitä edellisen albumin, ja kaikki albumit ennen sitä, ilman Aaronia. Emme ole koskaan tehneet albumeita yhdessä kokonaisena bändinä. En tiedä miksi. Se on ollut meille tavallista, että laulu ja lyriikat ovat tulleet viimeisenä.

– Viimeisimmällä albumillamme halusin rikkoa tätä sääntöä hieman. Olimme todella pitkällä säveltämisessä ja halusimme tunnustella, mihin suuntaan laulusovitukset ja lyriikat voisivat mennä. Tämä ei onnistunut. Olimme aika hukassa tuossa tilanteessa ja vaikka emme tienneet tuolloin, jonkin asian oli muututtava.

– Haluan kaikkien ymmärtävän, etten vähättele lainkaan Aaronin, hänen laulujensa ja lyriikoiden osuutta My Dying Briden tarussa. Yhtälailla haluan kaikkien ymmärtävän, että My Dying Briden musiikki on aina ollut merkityksellistä jo ennen Aaronin osuuksia. My Dying Bride olisi My Dying Bridea vaikka instrumentaalisena.

– Siksi albumin musiikin kirjoittaminen ilman Aaronia on ihan samanlaista kuin albumin musiikin kirjoittaminen oli Aaronin kanssa. Hänen lähdettyään olimme kieltämättä hetken aikaa hämillään ja eksyksissä, mutta nyt kun olemme nuolleet haavamme ja rakentaneet My Dying Briden hengen uudelleen, voimme taas keskittyä oleelliseen.

Me suomalaiset emme tietenkään voi jättää kuulematta sitä tarinaa, miten meidän oma Swallow the Sunista, Kuolemanlaaksosta, Alghazanthista ja Funeris Nocturnumista tunnettu Mikko Kotamäki päätyi My Dying Brideen.

– Kiitos Mikon, joka on ihan täysi tähti sekä örinöiden että puhtaiden laulujen suhteen, meillä on taas toivoa, Craighan ylistää ja naurahtaa sitten kuivasti, että kun bändi on iloinen ja toiveikas, se kirjoittaa synkintä musiikkiaan.

– Mikko oli meidän ensimmäinen ja siten ainoa vaihtoehtomme. Kun tilanne Aaronin kanssa oli kaikessa epäselvyydessään selvää, tapasimme bändin kanssa irkkupubissa Halifaxissa ja kysyimme toisiltamme, mitä helvettiä voimme tehdä tässä tilanteessa? Emme ole hölmöjä. Tiesimme ettei Aaronia voi korvata.

– Olimme yhtä mieltä siitä, ettemme ole lopettamassa. Se taisi olla Shaun, joka otti yhteyttä Mikkoon Facebookissa ja tämä seuraava asia oli yksi tärkeimmistä käänteistä koko tapahtumaketjussa: Mikko vastasi melko nopeasti ja sanoi, että mikäs siinä, lähdetään kokeilemaan. Tai jotain tuollaista mikkomaista.

– Lennätimme hänet luoksemme ja olimme treenaamassa keikkoja varten, koska emme olleet vielä peruneet niitä, ja samalla treenasimme myös uusia kappaleita. Lähetimme Mikolle demon kappaleesta ja kerroimme, että tähän suuntaan My Dying Bride on menossa. Mikko opetteli kappaleen, eikä hän tarvinnut mitään ohjeistuksia.

– Tiesimme ensimmäisistä sessioista asti, että tämä on erilaista, mutta tämä tulee toimimaan. Se oli yksinkertaista.

Ei ole siis epäilystäkään siitä, että My Dying Bride jatkaa levyttävänä bändinä Mikko Kotamäen kanssa?

– Kaikkien on tärkeää ymmärtää, että Mikon ehdoton ykkösprioriteetti on Swallow the Sun. Me teimme asian selväksi hänelle ja itsellemme, hän teki sen selväksi meille ja itselleen, ja olemme täysin samalla aallolla asian suhteen. Jos meidän on viivytettävä albumiamme luoja ties miten kauan, niin teemme näin, jos Swallow the Sun tarvitsee tilaa.

– Albumi jota työstämme nyt tällä kokoonpanolla, ja Mikon kanssa, kuulostaa monin tavoin ehdalta My Dying Bridelta. Ehkä hieman The Dreadful Hoursilta ja Songs of Darkness, Words of Lightilta, mutta myös 90-luvulla. Todella raskaalta, mutta sisältäen myös erittäin hienovaraisen viiltäviä, musertavan melankolisia tunnelmia.

– Voi olla, että osa kuulijoistamme ei koskaan hyväksy tätä tilannetta. Voi olla että osa hyväksyy. Me itse tiedämme, että uusi syntyvä My Dying Bride -musiikki miellyttää meitä. Me koemme yhteyttä siihen. Se on My Dying Bridea. Mitään enempää tai vähempää emme halua tai voi tehdä. Tuleva musiikkimme on tehty sydänverestä.

Salaliittoja, esoteriaa ja musiikkia

Craighanin elämä on siis erittäin paljon yhtä kuin My Dying Bride, päivätyöt ja siviilielämä, mutta mitä murheellisten tunteiden kitaristi tekee silloin, kun hän ei ole sorvaamassa ankeaa musiikkia tai työskentelemässä?

Tähän ei tarvitse odottaa vastausta montaa sekuntia, kun Craighan jo kertoo pitkäaikaisesta harrastuksestaan.

– Joku pitäisi minua varmasti salaliittoteoreetikkona, hän tokaisee ja hymyilee sitten poikkeuksellisen leveästi.

– Jotkin salaliittoteoria ovat täysin sekopäisiä ja vahvalla agendalla ladattuja, mutta jos salaliittoteoria on kiehtova, pidän niiden mysteereistä. Jotenkin uskon siihen, ettei kaikki näkemämme ja kokemamme ole sellaista kuin missä muodossa se meille syötetään. Maailma ei ole ihan niin yksinkertainen paikka kuin miltä päällepäin näyttää.

– Laskeuduimmeko koskaan Kuuhun? Onko isojalka totta? Onko Loch Nessin hirviö olemassa? Luen paljon kirjoja tällaisista tunnetuistakin aiheista, mutta jotkin salaliittoteoriat ovat todella äärimmäisiä ja yliampuvia. En silti ole kaikkein suosituin tyyppi suvun jouluaterioilla, kun alan höpistä näistä asioista, vaikken suhtaudu niihin liian vakavasti.

– En myöskään lue paljoakaan ihan puhdasta fiktiota, mutta luen paljon sotakirjallisuutta. On kiinnostavaa lukea yhden ihmisen kokemasta todellisesta kärsimyksestä, josta monilla meistä ole mitään käsitystä. Joillakin näistä sotilaista on myös tarinoita, jotka antavat osviittaa siitä, ettei myöskään elettävä todellisuus ole välttämättä ihan sitä, mitä luulemme sen olevan.

– Minä pidän ajatuksesta, että maailmassa ja jopa koko tietoisuutemme ulkopuolella tapahtuu asioita, joista emme tiedä. En välttämättä edes halua tietää totuuksia, vaan tutkia mysteereitä. On mukavaa saada pieniä vihjeitä siitä, miten yksittäiset ihmiset kokevat maailman ja siitä, mitä maailmassa ehkä tapahtuu kaikkien kulissien takana.

Kiinnostuitko? Ota lukuun vaikkapa seuraavia kirjoja, joista Craighan on viime aikoina pitänyt.

Joesph McMoneagle – Remote Viewing Secrets 

– Pohjimmiltaan kirjassa tarkastellaan, voiko ihmisen tietoisuus saada tietoa tavanomaisten viiden aistin ulkopuolelta. Tällaisen mahdollisuuden olemassaoloa ei ole kuitenkaan tieteellisesti todistettu, ja aihe on edelleen kiistanalainen. Ehkäpä juuri siksi tällainen kirja on ihan erityisen kiehtova.

Russel Targ – Limitless Mind 

– Kirjassa tutkitaan sitä mahdollisuutta, että ihmisen tietoisuus ulottuisi fyysisten aistien tuolle puolen. Targ esittää, että intuitiivinen havainnointi on ihmiselle luontainen kyky, jota voidaan kehittää harjoittelun ja henkisen kurinalaisuuden avulla. Pohjimmiltaan ajatuksena on, ettei mielemme välttämättä rajoitu aivoihimme ja että tietoisuudella saattaa olla kykyjä, joita perinteinen tiede ei vielä osaa selittää.

Bruce Greyson – After

– Psykiatri Bruce Greyson, joka on tutkinut kuolemanrajakokemuksia vuosikymmenten ajan, tarkastelee kirjassaan, mitä ihmisen tietoisuudelle tapahtuu kehon lähestyessä kuolemaa. Pohjimmiltaan ajatuksena on, ettei kuolema välttämättä merkitse tietoisuuden loppua. Kuolemanrajakokemukset tarjoavat kiehtovia, joskaan eivät lopullisia, perusteita kyseenalaistaa nykyistä käsitystämme olemassaolosta.

Raymond Moody – Life After Life 

– Moodyn uraauurtava tutkimus kuolemanrajakokemuksista käsittelee sellaisten ihmisten kertomuksia, jotka ovat käyneet lähellä kuolemaa mutta selvinneet hengissä. Moody tunnistaa toisistaan riippumattomissa kokemuksissa huomattavia yhtäläisyyksiä. Näihin kuuluvat esimerkiksi fyysisestä kehosta irtautuminen, pimeyden halki kulkeminen, kirkkaan valon kohtaaminen ja oman elämän tapahtumien läpikäyminen.

– Nämä kirjat sekä monet muut esoteriaa ja niin sanottuja yliluonnollisia ilmiöitä käsittelevät teokset, samoin kuin verkossa oleva Anabiosis-kokoelma, ovat saaneet minut vakuuttumaan siitä, että ”jotakin on tekeillä.” 

– Käytän tätä yksinkertaista ilmaisua siksi, että keskustellessani ihmisten kanssa, jotka eivät ole yhtä valmiita hyväksymään tällaisia ajatuksia, ilmaus ”jotakin on tekeillä” tuntuu sopivalta. Sen avulla asiasta voi puhua menemättä liian tarkkoihin yksityiskohtiin. Olen myös erittäin kiinnostunut kysymyksestä, mitä tietoisuus oikeastaan on. 

Lopuksi Craighan haluaa mainita yhden teoksen näiden keskenään samoja aiheita käsittelevien kirjojen lisäksi.

Adam Higginbotham – Midnight in Chernobyl

– Kirja rekonstruoi Tšernobylin ydinvoimalassa 26. huhtikuuta 1986 tapahtuneen räjähdyksen ja käy läpi tekniset viat, inhimilliset päätökset sekä poliittiset olosuhteet, jotka mahdollistivat katastrofin. Silminnäkijäkertomusten, aiemmin salassa pidettyjen asiakirjojen ja perusteellisen tutkimustyön avulla kirjailija paljastaa, kuinka reaktorin suunnitteluvirheiden, käyttöhenkilökunnan tekemien virheiden ja organisaatioiden välinpitämättömyyden vaarallinen yhdistelmä johti katastrofiin.

– Tšernobyliä käsittelevä kirja oli yksi kolmesta aiheesta lukemastani teoksesta. Kiinnostukseni heräsi katsottuani Chernobyl-televisiosarjan, joka kiehtoi minua valtavasti. Tämä kirja oli kuitenkin kolmesta paras, joten otin sen mukaan luetteloon. Samalla se tarjoaa pienen hengähdystauon kuolemanrajakokemusten käsittelystä, kun siirrymme hetkeksi puhumaan katastrofista, joka oli vähällä koitua meidän kaikkien kohtaloksi.

– Kaikki tällainen inspiroi minua paljon kirjoittajana ja säveltäjänä. Huomaatte sen varmasti My Dying Briden musiikista, joka ei lopulta kuitenkaan käsittele vain sitä elämää ja maailmaa, jota voimme itse hallita. Olen aina ollut jonkinlainen esoteerikko ja tällaisen todellisen ja epätodellisen maailman välillä My Dying Bride jatkaa vaellustaan tulevaisuudessakin.