Saran uusi albumi on valmis. Edessäni istuva Joa Korhonen on viettänyt koko edellisen päivän uuden musiikkivideon kuvauksissa. Vaikuttaa siltä, että Sara elää yhtyeenä todella luovaa kautta. Hallava-albumi ilmestyi vasta puolisentoista vuotta sitten. Kun uusi albumi näkee päivänvalon, edellisestä on kulunut aikaa alle kaksi vuotta.
Viime vuonna Sara täytti 30 vuotta. Jopa Saran debyyttialbumista on vierähtänyt aikaa 26 vuotta. Tätä kaikkea juhlistettiin viime marraskuun puolivälissä Tampereella, Tavara-asemalla. Pitkä keikka sisälsi peräti 27 kappaletta.
Silmiinpistävintä tuolla Sara-keikalla oli se, ettei yleisöä voinut profiloida oikein mitenkään. Paikalla oli monen ikäistä väkeä ja kaikenlaisia musiikin ystäviä, eikä paikalle saapunutta joukkoa voinut sanoa esimerkiksi vain metalliyleisöksi.
– Huomasin saman asian katsellessani klippejä keikalta hieman myöhemmin, ja kyllä se huomio veti tosi nöyräksi, Joa miettii nyt istuessaan kanssani perimmäisimmässä mahdollisessa pöydässä Tampereen Panimoravintola Plevnassa.
– Se keikka oli meille todella tärkeä. Siihen huipentui koko se vuosi, kun julkaistiin Hallava-albumi, ja tapahtui paljon hienoja asioita. En mä ollut osannut edes ajatella, että me voitaisiin myydä loppuun tuon kokoinen keikka. Tottakai se oli spessukeikka ja se toi vielä lisää väkeä eri puolilta Suomea, mutta tuntui se meillekin ihan erityiseltä.
– Sain viime vuodesta valtavasti inspiraatiota. Senkin takia olemme tässä nyt, ihan pian uuden albumin kanssa. Biisejä alkoi syntyä aika nopeasti ja haluttiin äänittää levy jälleen Tuomas Kokon kansa, ihan kuten teimme Hallavankin.
30 vuotta on jo iso ikä bändille kuin bändille. Aika moni Saran kanssa samoihin aikoihin perustettu bändi on jo lopettanut. Tai nuoremmatkin bändit. Siksi on erityistä, että Sara tuntuu elävän erityisen hyvää aikaa juuri nyt.
– Mietin näitä asioita usein, kun kasaan keikkasettiä. Mun mielestä me ollaan parhaimmillamme juuri nyt Pimeys- (2022) ja Hallava-albumien myötä. Musta tuntuu, että kaikki Sarassa etenee nyt hyvällä flow’lla.
– Tottakai meiltä löytyy katalogista levyjä kuten Veden äärelle (2008), jotka on meidän isoimpia juttuja, ja ymmärrän että ne ovat ihmisille tärkeitä, mutta meille itsellemme Sara elää kulta-aikaansa juuri nyt, kuten joku muukin muotoili.
– Siksi me ollaan nyt 30 vuoden jälkeen siinä tilanteessa, että me mietitään ihan oikeasti ulkomailla keikkailua. Sitä on tullut pitkään tämän uran varrella mietitty, että laulukielestä huolimatta Sara voisi toimia ulkomaillakin. Ollaan mietitty, että joskus sitä on vain koetettava, tai muuten asiaa miettii ihan varmasti vielä paljon myöhemminkin.
Kun kuuntelee Joa Korhosen jutustelua, on kuin puhuisi vasta ensimmäisen levynsä julkaisseen muusikon kanssa, joka vain sattuu tietämään mitä haluaa tehdä. Tämän uteliaan innokkuuden takaa löytyy kuitenkin myös ikää ja viisautta.
Hän on mielenkiintoinen hahmo. Kun Joan kohtaa, hän on olemukseltaan kuin kirjailija, runoilija, rock-tähti tai tämän kaiken yhdistelmä. Kun hän avaa suunsa, maanläheisyys palauttaa mielikuvan takaisin inhimillisille raiteille. Joasta välittyy yhtä aikaa herkkyyttä, välittömyyttä ja mystisyyttä. Se on hyvä lähtökohta tälle keskustelulle.
Matkustetaanpa täten Joan kanssa Kaskisiin, missä kaikki sai alkunsa.
Suomen pienimmässä kaupungissa
Kaskinen on pieni kaupunki, joka sijaitsee Pohjanmaan maakunnan länsirannikolla. Kaupungissa on tätä nykyä asukkaita noin 1200. Kun Joa Korhonen syntyi vuonna 1980, väkiluku oli hieman suurempi.
Jotta saadaan asialle oikeat mittasuhteet, kerrottakoon että Kaskinen on Suomen pienin kaupunki.
– Oltiinhan me aika sivussa kaikesta verrattuna Helsinkiin tai Tampereeseen, Joa aloittaa.
– Kaskisissa oli ehkä pari bändiä, jotka itsekin tiesin, kuten Nukkekoti ja Stone Moon. Molemmat treenasivat Työväen korttelissa ja muistan yhä sen tunteen, kun pyöräilin tuota korttelia ympäri siinä toivossa, että pääsisin joskus kurkkaamaan sisälle. Välillä pääsinkin katsomaan treenejä, ja Nukkekodissahan myöhemmin hetken soitinkin.
– Olihan Kaskinen tosi rauhallinen ja idyllinen paikka puutaloineen. Kerrostaloja alkoi tulla radan toiselle puolelle, ja se ei ollutkaan ihan niin idyllistä aluetta. Nyt ei ole tullut ihan hetkeen käytyä siellä, kun isä menehtyi muutama vuosi sitten, mutta täti asuu yhä siellä. Mietin aina välillä itsekin, tuleeko sinne vielä palattua vanhoilla päivillä.
– Aiemmin oon sanonut, että sitten kun tinnitus on niin paha, etten kuule enää mitään, niin voin varmaan muuttaa Kaskisiin ja höperöityä siellä taidemaalarina, katsellen maisemaa jostain rantatalosta.
Pieni kaupunki tarkoittaa tietysti sitä, että siellä kaikki tuntevat toisensa. ”Kenenkäs tyttöjä/poikia sinä olet” on jo yksinään vakiokysymys, joka kuvastaa tätä kaikkea. Joa kasvoi juuri tällaisessa ympäristössä 80-luvulla.
– Se loi myös jonkinlaista turvallisuuden tunnetta, hän lisää.
– Kaskisissa pystyi lapsenakin mennä koputtelemaan kavereiden ovia ja kyselemään heitä leikkimään, eikä ollut vaarallista olla myöhään ulkona. En osannut tuolloin ajatella, että pieni kaupunki olisi ollut mitenkään ikävä asia.
– Kun siinä vanheni, niin aika nopeasti sieltä alkoi haluta poiskin. Nykyään kun on tottunut tamperelaisuuteen, ja tätä ennen Vaasaan, ja kaikkiin näihin palveluihin, niin olisi Kaskisissa taas totuttelemista. Kaskinen on yhäkin idyllinen paikka, mutta näissä myöhäisemmissä elämänvaiheissa on vain tarvinnut erilaista elämää ympärilleen.
Joa muistaa tälläkin hetkellä hyvin, millainen hänen lapsuutensa Kaskisissa oli. Samoin hän muistaa yhtä elävästi ne hetket, kun musiikki alkoi toden teolla astella hänen elämäänsä.
– Vera Teleniuksen Miljoona ruusua -kappale ja kansi ovat sellainen yhdistelmä, joiden muistan piirtyneen mieleeni jo todella pienenä. Sitten tuli tietysti Dingo, ja pian pitikin olla kaikenlaista huivia ja eläinprinttipaitaa päällä.
– Seuraavaksi kuvioihin tuli musiikkia isoveljen kautta. Bad Religion ja Generator-albumin (1992) muistan erityisen hyvin. Pian mukaan tuli Whitesnake. Sitten Faith No More. Pian Alice in Chains. Ja vielä Tool kaiken päälle. Tuolloin niitä kaikkia kuunteli vuorollaan, että mitä ihmettä tämä kaikki oikein on. Pian Nine Inch Nails oli todella iso juttu.
– Näin aika nuorena Oliver Stonen ohjaaman The Doors -elokuvan (1991). Rakastin sitä leffan alkua yli kaiken. Ennen kuin kaikki alkoi mennä päin helvettiä ja kaikki huumeet ja viinat ja muut tulivat mukaan. Jossakin vaiheessa kun kasvoi, niin huomasikin että aika siistiä menoa tämä leffan loppupuoli.
Kauhean kauaa ei tarvinnut ajan kulua tästä eteenpäin, kun tuleva Sara-yhtye sai jo osittain alkunsa. Aika harvan bändin kohdalla voi sanoa, että sen perustajajäsenet ovat soittaneet yhdessä 3. luokalta asti.
– Kolmannella luokalla minä, Kristian (Udd, basso) ja Koivikon Tommi (kitarat 1995-2010) alettiin jäädä koulun jälkeen soittelemaan. Ihan ensimmäisellä kerralla taisin soittaa rumpuja. Soitettiin ehkäpä Metallicaa. Tommin isoveli oli siellä kuvaamassa ja niitä klippejä on yhä olemassa. On muuten aika kimeät äänet nuorilla pojilla.
– Jossakin vaiheessa Guns ’N Roses ja Slash olivat itselleni ne kovimmat jutut, kun aloin miettiä kitaran soittamista. Yksi kaveri tuli hetkeksi mukaan soittamaan ja mehän vedimme tietysti punkia. En usko että tuossa vaiheessa osasin vielä ajatella, että tästä muodostuisi mitään sen enempää, mutta olihan se innostus silti kovaa.
Deftones ja KoRn. Joa nimeää nämä kaksi bändiä eräänlaisiksi lopulliseksi käänteentekijöiksi omalle matkalleen muusikoksi. Joa oli tuolloin 15- tai 16-vuotias ja alkoi tajuta, että jotain tällaista hänkin haluaa tehdä.
– Sitten kuljettiin tovin ajan Adidakset jalassa ja ”rastat” päässä, kun Tuomivirran Antti (Sara-kitaristi 1995-2012) teki itselleen rastat, ja sitten mullekin piti tehdä. Jotenkin se näistä mun ohkaisistakin hiuksista sai sellaiset väännettyä.
– Sen jälkeen Deftonesista ja KoRnista todellakin otettiin vaikutteita. Pian oltiin Kristiinankaupungissa bändikisoissa. Ei meillä tuossakaan vaiheessa ollut mitään suurta suunnitelmaa, mutta kyllä musa oli se asia, joka kiinnosti eniten.
Ennen kuin bändin nimi oli Sara ja se alkoi edetä kohti modernia metallia, bändin nimi oli Kellariväkeä ja se ehti soittaa tovin aikaa punkia Bad Religionin jalanjäljissä. Tällä nimellä ja tyylillä bändi ei vielä levyttänyt.
– Sami ”Severi” Kohtamäki, joka soittaa Klamydiassa, soitti tuolloin Nukkekodissa, ja sitä ennen Albertin kirous -bändissä Kaskisissa. Severi kuunteli paljon punkia ja päädyin soittamaan Nukkekodissa kitaraa ja bassoa. Saatiin tehdä mitä huvittaa, mikään ei ollut kovin tarkkaa, ja se oli hyvä tapa aloittaa musiikin tekeminen.
Pöyhkeää ja röyhkeää
Kellariväkeä ja sitä myöten saman kokoonpanon muodostama Sara perustettiin vuonna 1995, kun Joa oli vasta 15-vuotias. Tuossa iässä ei vielä keikkaklubeja tai baareja kierretä, joten bändin oli pedattava tietä itselleen.
– Jonkin verran Kaskisissa nuorisotalolla järjestettiin tapahtumia. Närpiössä oli tietysti Tomaattikarnevaalit, missä soitimme muutamaankin otteeseen. Ja Kristiinankaupungissa soitettiin bändikisoissa useampaan otteeseen.
– Teuvalla teimme ensimmäiset demot Gömmel-studiolla. Tuolloin oli vielä Kuudennusmiehet-yhtye, josta tuli myöhemmin Elonkerjuu, ja kitaristi Komsin Kari äänitti ja miksasi kolme meidän ensimmäistä demoa.
– Vuonna 1999 osallistuttiin Ääni & Vimma -skabaan, sitten oli Jyrki-esiintyminen ja aika pian tehtiin jo levyä.
Asioita alkoi tapahtua Saraksi nimetyssä bändissä varsin nopealla tahdilla. Vain viiden vuoden aikana punk-bändi oli edennyt alternative metaliin, mutta debyyttialbumille tultaessa Saran soundi oli jo hyvinkin omanlainen keitos.
– Metalli oli tärkeää, tottakai, mutta metallibändit eivät olleet ainoita bändejä, mitä me kuunneltiin, Joa muistelee.
– Kent tuli isoveljen kautta ja sekin sekoittui muiden vaikutteiden kautta metalliin mukaan. Raskaammalla puolella nojattiin ehdottomasti eniten Deftonesin suuntaan. Jossain vaiheessa Rammstein oli meille iso suunnannäyttäjä.
– Vaikutteiden ottamisen, lainaamisen ja pöllimisen yhdistelmä on mun mielestä mielenkiintoinen, että miten selviät tuosta kaikesta jäämättä kiinni. Sekin on hieno taito. Hyvällä maulla pystyy aina lainailemaan vähän kaikkialta, mutta jossain vaiheessa sen kaiken on osuttava omaan muottiin ja muodostettava se, mitä ihan itse on.
– Virtasen Toni on välillä puhunut haastatteluissa Weezeristä aika paljon ja on myöntänyt, että muutamat Weezer-riffit on kyllä tullut käännettyä toisinpäin. Lopulta se on kuulostanut Apulannalta. Ihan kuten Deftones kuulostaa Deftonesin soittamana Deftonesilta. Tietyissä genreissä ne tietyt riffit ovat sitä ainesta, mistä se kaikki aina kuitenkin syntyy.
Joa sanoo, että Saran soundi syntyi jo Narupatsaat -albumista (2000) asti kerroksista. Riffeissä saattoi olla aineksena metalli, mutta syntikat, Joan erittäin tunnistettava laulutapa ja tuotanto tekivät Sarasta vaikeasti määriteltävän.
Millainen tyyppi 20-vuotias Joa oli siinä kohdassa, kun Sara julkaisi ensimmäisen albuminsa?
– En tiedä haluaisinko tavata häntä, Joa naurahtaa itse itselleen.
– Itsevarmuutta oli varmaan vähän liikaakin. Se on karissut tässä vuosien varrella. Kyllähän Ääni & Vimmaan osallistuessa oltiin pöyhkeitä, kun paikalle saapuessamme ilmoitimme muille bändeille, ettei teidän kannata edes soittaa tänään. Kerroimme, että me olemme Sara Kaskisista ja tulimme voittamaan tämän kisan.
– Nämä ovat sellaisia asioita, että saan vieläkin flashbackeja noihin aikoihin, kun teen jotain ihan muuta. Sitten tuskailen, että ”Eih” ja ”Miksi olen sanonut näin” ja ”Miksi olen tehnyt noin”? Kyllä rahtunen nöyryyttä olisi saanut kuulua kuvioihin jo nuorempana, mutta ehkä tuo röyhkeys ja pöyhkeys kuului asiaan.
– Tuossa kohdassa määrätietoisuus oli sitä luokkaa, että meistä tulee maailman isoin rock-bändi.
Liiasta röyhkeydestä voi olla haittaa, mutta toisaalta asiat voivat mennä ihan kuten urheilussakin, jossa ne sopivan verran ylimieliset ja estottomat tekijät saavuttavat usein myös haluamiaan päämääriä.
Alkuvaiheiden Sara ei tyytynyt olemaan harmaa ja unohdettava yhtye.
– Se myös näkyi meidän keikka-asuissa. Niissä ne rammsteinit ja marilynmansonit näkyivät, Joa kertoo.
– Siellä me oltiin liikenteessä pöyhkeällä lavapreesenssillä, hameet ja meikit päällä, ja oikein haimme tietoisesti sitä, että meidät huomataan muustakin kuin musiikista. Muistan Närpiön keikalla, kun minä ja Kristian suudeltiin pitkään lavalla biisin väliosan aikana, mikä aiheutti tietenkin osassa yleisöä juuri sitä toivomaamme paheksuntaa.
– Tänä päivänä tuntuu hassulta, että tuollaisella yritettiin luoda järkytystä, eikä tuosta ole enää meidän esiintymisessä kuin ehkä pieni ripaus jäljellä, mutta kyllä meidän esiintymisessä yhä näkyy jälkiä siitä, mistä kaikki aikoinaan lähti.
Sattumanvaraisia ensiaskelia
Samoihin aikoihin kun Sara julkaisi debyyttinsä ja sitä seuranneet albumit Kromi (2002) ja Saattue (2003), Suomessa elettiin aikaa, jolloin klassinen suomirock koki todellisen renessanssin ja vietteli jopa nuorison. Samaan aikaan Saran kannalta merkillepantavaa oli se, millä tavalla suomeksi laulettu metalli alkoi hiipiä yhä isommaksi ilmiöksi.
– Meistä tuntui tuolloin, että olimme vähän sivussa kaikesta jo sen takia, että tulimme Kaskisista, Joa miettii.
– Kotiteollisuus ja Maj Karman Kauniit Kuvat olivat sellaisia bändejä, joihin koettiin jonkinlaista hengenheimolaisuutta. Ja Nicole tietysti, soitinhan Nicolen ensimmäisellä demollakin. Oltiin kuitenkin vähän syrjässä, koska emme me ottaneet vaikutteita suomalaisesta musiikista. Lukuunottamatta YUP:ta, jota kuuntelimme aikoinaan todella paljon.
– Meistä tuntui, ettei Suomessa ollut ihan sellaista bändiä kuin Sara. Ehkä se johtui meistä. Ehkä me oltiin vähän koppavia. Ehkä siksi me ei jotenkin koettu kuuluvamme mihinkään muuhun joukkoon.
Sara oli kuitenkin jo varhaisista vaiheistaan alkaen valinnut laulukielekseen suomen. Nuoren, kunnianhimoisen ja Joan mukaan hieman ”koppavankin” bändin kohdalla valinnan olisi hyvinkin voinut ajatella osuvan englantiin.
– En edes muista oliko alussakaan mietintää, että pitäisikö laulukielen olla englanti, Joa empii hetken ja arvelee sitten, että suomi on ollut alusta alkaen ihan selvä valinta bändille.
– Se on outoa ottaen huomioon kaikki luettelemani vaikutteet. Halusimme ehkä hakea jonkinlaista omaperäisyyttä suomeksi laulamisesta. Voi myös olla, ettemme osanneet ajatella koko asiaa, että englannilla pääsisi maailmalle.
– Ehkä myös Kent vaikutti tähänkin asiaan. Kent oli Eskilstunasta, pienestä kaupungista. Me oltiin Kaskisista, pienestä kaupungista. Ehkä ajattelin, että lauletaan mekin suomeksi, koska Kent laulaa omalla kielellään, ruotsiksi.
Laulukielen valitsemisen muisteleminen saa Joan huvittumaan hieman siitä, ettei hän ihan täysin muista myöskään sitä, millaisista suomenkielisistä teksteistä hän piti alkaessaan kirjoittamaan itse laulujen sanoja ensi kertaa.
– Sehän se olikin, etten ollut oikein hurahtanut mihinkään tiettyihin lyriikoihin, runoihin tai kirjoihin.
– Don Huonot ja YUP olivat ehkäpä sellaisia juttuja itselleni. Halusin myös sanoituksiin eräänlaista kummallisuutta. Varhaisessa vaiheessa tekstini olivat mitä olivat. Ne hakivat muotoaan. Narupatsaat-aikoihin ja varsinkin demoilla tekstit olivat sellaisia, että jos niitä nyt lukee, niin en itsekään ihan sisäistä, mitä olen niillä sanoilla hakenut.
– Noista ajoista on säilynyt jotain tähänkin päivään asti, mutta ehkä siinä samalla oon myös kehittänyt oman ääneni. Tämä on tapahtunut osittain sen takia, etten silloin alussakaan yrittänyt matkia ketään muuta. Kirjoitan paljon siitä, mitä näen ja koen. Joskus suoraan. Joskus abstraktimmin. Mutta haluan kyllä, että muut ymmärtävät mitä sanon.
Jokin Joan sanoituksissa ja Saran kolmessa ensimmäisessä albumissa on kiehtonut ihmisiä jo vuosikymmenten ajan.
Albumit eivät ehkä saaneet suurta suosiota ilmestyessään, mutta ihan alussa mainitulla 30-vuotis juhlakeikalla sai huomata, miten paljon jopa ne vanhimmat Sara-kappaleet ovat merkinneet ihmisille.
– Meille merkitsi paljon se, miten paljon soundillisesti valmiimpi levy Kromi oli heti Narupatsaiden jälkeen, Joa sanoo.
– Debyytillä äänimaailma on aika raju, jos sen laittaa nyt soimaan. Kromilla Sara-soundi tukevoitui. En vielä tuolloin äänitellyt itse, vaan sen teki kitaristimme Antti. Istuimme kahdestaan tai bändin kanssa todella paljon kaikenlaista kokeilemassa. Siksi musiikki meni eteenpäin ja eteenpäin noilla levyillä aika kovaa tahtia albumilta toiselle.
– Saattue äänitettiin Tampereella Viitasen Jarin studiolla. Ajatuksena oli, että nyt pistetään ihan kaikki niin kohdalleen kuin vain voidaan. Kromilla oli paljon vahvemmat biisit kuin Saattueella. Se oli vähän vaikeampi levy tehdä. Asuttiin Antin kanssa Ikaalisissa ja kuljettiin Tampereelle. Jotenkin muistikuva on, että ilmapiiri oli tuolloin vähän kireä.
– Oli siellä Saattueella makeitakin hetkiä. Kuten vaikkapa se, kun Rainer Nygård tuli kävi huutamassa kappaleessa Ymmärrys. Oltiin ihan fiiliksistä tästä tuolloin, ja diggaan edelleen paljon Rainerin huutotyylistä.
Vierailu valtavirrassa
2000-luvun puolivälissä Saran taipaleessa tapahtui käänne, jonka voisi sanoa päättäneen bändin ensimmäisen luvun.
Kolme ensimmäistä Sara-albumia oli julkaistu Kråklund levy-yhtiön kautta. Kesti kolme vuotta, ennen kuin Sara julkaisi uuden albuminsa, ja tämä tapahtuikin sitten seuraavan tärkeän askeleen kautta: Levyn julkaisi Universal.
Tätä ennen Sara oli hetken aikaa eräänlaisessa välivaiheessa. Vanha sopimus oli päättynyt ja samoihin aikoihin rumpali Niko Leminen vaihtui Andreas Bäcklundiin, joka soitti bändissä lopulta vuoteen 2022 asti.
Samoihin aikoihin tapahtui industrial-henkinen projekti nimeltään Pedestrian’s Motor. Se oli Joan, Lapkon laulaja-kitaristi Ville Maljan ja Sara-kitaristi Antti Tuomivirran sivuprojekti. Bändi julkaisi EP-trilogian vuosina 2005-2007.
– Varsinkin Antti meistä oli aina todella kova Nine Inch Nails -fani ja meillä kaikilla on aina ollut myös koneellisemman musiikin puoli vahvasti matkassa, joten tuossa kohtaa halusimme tutkia enemmän myös sitä, Joa muistelee.
– Törmäsimme Maljaan ja Lapkoon Seinäjoen keikalla, jolloin olin heti sitä mieltä, että meidän kolmen pitäisi tehdä jotain yhdessä. Se oli mielenkiintoista, koska kaikki ne sessiot olivat hyvin erikoisia. Sitä oikein odotti, että pääsee taas koneen ääreen hääräämään. Siinä oli se yhdessä tekeminen tosi tärkeää, kun kolmistaan tehtiin.
– Kolmannen EP:n kohdalla Antti ei ollut enää niin paljon mukana, ja tehtiin EP:n juttuja Maljan kanssa enemmän kaksistaan. Otettiin pitkä viikonloppu, ladattiin kamat autoon, eka ilta oltiin Kaskisissa, sitten ajettiin Harjavaltaan ja kolmantena päivänä oltiin mökillä. Ei siinä mitään järkeä ollut, mutta olutta oli mukana ja oli kiva tehdä musaa.
– Jotakin ajatuksia oli, että tehtäisiin myös liveä. Antti teki 1,5 metrin kokoisen Pedenstrian’s Motor -hahmon lasikuidusta, johon oli tarkoitus laittaa valot taakse. Se olisi ollut sitten keikoilla mukana. En tiedä onko se tallessa. Oon aina välillä muutamissa kaljoissa saanut puuskan, että jos tehtäisiin vielä jotain, mutta ei olla kuitenkaan tehty.
Pedestrian’s Motorista ei tullut uutta varsinaista bändiä Joalle. Sen sijaan Sara sai sopimuksen Universalin kanssa, ja jos tämä asia ei ole jollekin selvää, oli nuorelle bändille major levy-yhtiö -sopimus ajatuksena iso ponnahduslauta.
– Mitäköhän kautta me Universalille edes päädyttiin? Joa miettii nyt 20 vuotta myöhemmin.
– Haapalan Mikosta, joka oli Universalilla töissä, tuli meidän manageri. Muistaisin asian niin, että Uniklubi oli tuolloin Universalilla ja joku heistä olisi maininnut Haapalalle jotain meistä, ja Haapala otti meihin yhteyttä.
– Olihan se hienoa, että saimme kolme levyä Universalille tehdä. Se kehitti meitä jonkin verran. Ei me oltu mikään hittibändi, eikä meitä yritetty patistaa siihen suuntaan, mutta saatiin silti tehdä levyjä isolle levy-yhtiölle. Kyllähän se vaikutti siihen, että päästiin radioaalloille, mikä oli todella vaikeaa Kråklundin aikoihin.
– Bändi kasvoi tuossa kohdassa ikään kuin oikeaksi bändiksi. Viimeistään tuosta pisteestä eteenpäin meille oli selvää, että bändillä on ihan oikeasti jatkuvuutta. Levy-yhtiön kiinnostus vahvisti sitä ajatusta.
Tätä myötä syntyi He kutsuivat luokseen -albumi, jolla Saran soundi muuttui kitaravetoisemmaksi, eikä koskettimia ollut mukana ihan aiempaan tapaan. Veden äärelle -albumi ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin. Se oli Joan itsensäkin mielestä bändin tärkein albumi tuohon asti. Sitä se oli myös kuulijoille, ja jopa medialle.
– Rauhan aika- ja Laine kerrallaan -kappaleet pääsivät radioon asti ja saimme kyllä huomata ison levy-yhtiön vaikutukset, kun enää ei ihan kaikkea tarvinnutkaan tehdä itse, Joa sanoo.
– Se oli kiinnostava, kun meidän ilmaisu tavallaan keveni noihin aikoihin, mutta samalla meidän musan löysi kaikenlaiset ihmiset jopa niitä metallin kuuntelijoita myöten, jotka eivät olleet aiemmin meitä niin kuunnelleet.
– Tuovisen Jyrki tuli tuolloin mukaan tuottajaksi. Halusimme tehdä musiikista hieman helpommin lähestyttävää verrattuna siihen, mitä se oli Kromilla ja Saattueella. Iso kiitos tästä Jyrkille. Sen kanssa oli makeaa tehdä hommia.
– Sara-soundi muuttui orgaanisemmaksi. Se oli Jyrkin ajatus. Mä vähän vierastin tuota ajatusta ja tappelin siitä, että joitakin konebiisejä pitäisi olla, mutta niistä tuli paljon bändivetoisempia kuin olin ajatellut. Tuo oli oikeasti ihan oikea valinta ja on hyvä, että Jyrki piti päänsä asian suhteen.
– Välillä itselle käy studiossa niin, että se verkkaisuus käy hermoille, tai ainakin on vähän malttamaton asioiden suhteen. Se verkkaisuus kuuluukin studioon, ja se saattaa olla tuottajan tapa rauhoittaa asioita. En ihan täysin vielä ymmärtänyt tuota lähestymistapaa 2000-luvun loppupuolella, kun tehtiin Jyrkin kanssa hommia. Myöhemmin olen ymmärtänyt.
Erittäin tärkeä etsikkoaika
2010-luvun taitteessa Joa oli 30-vuotias. Kaikki tuohon ikään asti tai sen ylikin päässeet muistavat varmasti, miten nopeasti kuolematon ja kaikkitietäväinen parikymppisyys muuttuu kolmekymppisyydeksi, jossa alkaa ymmärtää sen, ettei olekaan kuolematon, eikä oikeastaan edes tiedä mistään varsinaisesti yhtään mitään.
– Kyllä siinä kohtaa alkoi jo itsevarmuus laskea sinne terveellisemmälle tasolle, Joa hymähtää ja hymyilee.
– Keikkareissut muodostuivat kyllä sellaisiksi, että ne olivat vähän liiankin juhlaa. Jossakin kohtaa homma kääntyi vähän siihen suuntaan, että ne bileet keikan jälkeen olivat se pääjuttu. Tottakai keikat aina soitettiin asiallisesti.
– Jossain kohdassa oli sellainen vaihe, josta meidän Krisse on muistellut katsoneensa välillä mua, että mitenköhän se keikka nyt oikeasti tulee menemään tänään, kun on aika hyvät meiningit ovat päällä jo nyt. Kyllä sen huomasi, että laulu ja kaikki kärsi siitä, jos bilettäminen meinasi mennä liian pitkälle.
– Muistan yhden keikan, joka taisi olla Kokkolassa, kun krapula oli niin vaikea, etten tiennyt onnistuuko keikka ollenkaan. Se oli pelkkää kärsimystä koko lavalla olo. Samoihin aikoihin elettiin bändin kanssa yleisön suhteen sellaista laskusuhdannetta, että sai aina vähän jännittää, että tuleeko keikalle oikeastaan ketään.
– Tänä päivänä moista tapaa rundata ei voi enää kuvitellakaan. Keikka on NIIN tärkeä asia. Noin olisi pitänyt ajatella jo tuolloin päälle viisitoista vuotta sitten, mutta se oli tuollaista silloin… Erilaista aikaa. Erilainen minä.
Joa naurahtaa, että kolmekymppisyyden kynnyksellä joutui jo tosissaan miettimään, onko jo aika kasvaa aikuiseksi. Varsinkin kun bändikaverit ympärillä alkoivat perheellistyä, ja samaan aikaan Joa itse keskittyi yhä isosti musiikkiin.
Sitähän saattaa jopa kyseenalaistaa, että onko itse se hullu, kun haluaa panostaa niin kovasti musiikin tekemiseen?
– Kun Tommi lähti ensimmäisenä meidän kitaristeista perhe-elämän ja muun myötä, ja vain muutamaa vuotta myöhemmin myös Antti jätti Sara-kitaristin pestin, niin siinä alkoi miettiä sitä, että pitääkö tässä ihan oikeasti aikuistua? Kaksikymppisyys oli takana, kolmekymppisyys oli jo alkanut, ja vastuuta piti ottaa bändissäkin.
– Tottakai sellaisia hetkiä on tullut, kun syystä tai toisesta elämänvaiheet tai halut musiikin suhteen eivät ole enää osuneet yksiin, ja näin käy melkein kaikille bändeille. Oon huomannut, että aika usein bändeissä on se yksi tyyppi, joka on vetovastuussa, mutta myös luo sitä maailmaa biisinkirjoittajana, ja tavallaan elää sitä musiikkiaan.
– Itselleni Sara on todella iso asia. Tänäkin päivänä. Jos tulee vastaan mahdollisuus, kuten vaikka aiemmin mainittu ulkomailla kiertäminen, niin itselleni se on ihan selvää, että haluan sen tehdä. Tuollaiset isot asiat on aina katsottava huolella läpi bändin kanssa, että ollaan kaikki samalla aallolla sen suhteen, mitä ollaan tekemässä.
– Siinä kolmekymppisyyden aikoihin tämän musan ja Saran merkitys itselleni vain vahvistui.
2010-luku alkoi Saran kohdalla mielenkiintoisella tavalla. Veden äärelle -albumin jälkeen kesti peräti 4 vuotta, ennen kuin viimeinen Universalille äänitetty albumi Se keinuttaa meitä ajassa (2012) ilmestyi. Universal-sopimus päättyi.
Saralla alkoi kokeellisempi jakso. Yhtye teki kolme EP-levyä, joista muodostui lopulta SOLUS-albumi (2016). Elektronisesta Summa-albumista (2018) Joa on puolestaan sanonut aikoinaan, että siitä oli vähällä tulla sooloalbumi.
– Solus oli hyvä ja tarpeellinen harhailu. Näen tuon 2010-luvun jotenkin niin, että Solus johti Summaan ja Summa johti Pimeyteen (2022), jolla asiat loksahtivat kohdilleen, mutta se ei olisi voinut tapahtua ilman tuota matkaa.
– Uuden levyy-yhtiön (6162 Viihde Oy) ajatus oli, että Summa olisi soolo-albumi. Mietittiin sitä treeniksellä asti, että testattaisiinko tätä minun nimelläni? Tuo kaatui heti siihen, kun ei oikein hahmotettu, miksi levy julkaistaisiin tuolla tavalla ja mitä soolokeikoillani sitten soitettaisiin jos ei Saraa, varsinkin jos mukana olisi samat bändityypit.
– Pimeys oli sellainen albumi, jolla kaikki meidän soundit yhdistyivät. Kitarat nousivat jälleen valloilleen, mutta elektronisuudet eivät kadonneet mihinkään. Sitä soundia piti etsiä kokeilemalla kaikenlaisia ääripäitä.
2010-luvulla Joa ja samalla koko Sara työskentelivät muutaman vuoden ajan Pariisin Kevät -yhtyeen Arto Tuunelan kanssa. Tuunelan tapa tuottaa levyjä ja säveltää musiikkia on varsin uniikki koko Suomen mitassa. Joa miettii, millaista sielunkumppanuutta hän koki Tuunelan kanssa, ja mitä hän oppi tästä yhteistyöstä.
– Arton kanssa me törmättiin ensimmäistä kertaa jo Major Label -yhtyeen aikaan ja soitettiin joitakin keikkoja yhdessä, minkä jälkeen seurasin aina Arton tekemisiä. Harkittiin yhteistyötä jo paljon aiemminkin.
– Summan aikoihin aikataulut sopivat Artonkin puolesta yhteen. Se oli todella mielenkiintoista, koska mä äänitin sen kaiken lopulta itse, eikä me oltu ihan varsinaisesti studiossa. Lähettelin biisejä Artolle ja Artolta tuli takaisin versioita, joissa oli uusia introja biiseissä ja rohkeitakin uusia sovituksia. Sitä me bändin kanssa toivottiinkin.
– On vaikeaa olla olematta mustasukkainen omista kappaleista. Myönnän, että joissakin biiseissä mulla on ihan ehdottomia juttuja, että tämä asia ei saa muuttua, mutta sillon kun Arton kanssa tehtiin yhdessä hommia, niin olin hyvin avoin ja opin päästämään irti asioista. Siitä opista on ollut paljon hyötyä nyt uudemmilla levyillä.
Loppumaton uteliaisuus
Joa kertoi aiemmin, ettei vielä Saattue-albumin aikoihin toiminut studiossa kuin ehkä kuunteluoppilaana.
Sittemmin asia on muuttunut paljon. Studiosta ja erityisesti äänitysteknologiasta on tullut hänelle tärkeä osa kokonaisuutta. Kuin yksi Saran instrumenteista. Tämä on kuulunut yhä vahvemmin bändin levyillä.
– Kaikki pisteet tästä Antille, joka teki fast trackerilla niitä meidän ihan ensimmäisiä julkaisuja ja muistan vain tuijottaneeni ruutuja, joissa pyöri jotain ihme lukuja ja pylpyröitä, enkä tajunnut niistä mitään, Joa naurahtaa.
– Ajattelin vielä tuolloin, etten mä tule osaamaan tehdä musaa tällä tavalla. Se oli tuolloin jotain niin uutta, että voidaan tehdä kotona demoja ja sitä ihan odotti, että pääsee viikonloppuna taas kokeilemaan kaikenlaista. Kun siihen alkoi päästä sisään, aloin kuunnella muidenkin levyjä sillä korvalla, että miten ja millä laitoksilla tämä oikein on tehty.
– Se on hauskaa, jos katsoo vaikkapa Youtubesta kaikkia noita ”How to sound like” -videoita. Niissä on paljon samoja kikkoja kuten vaikkapa bassosyntikat, joita on itse käyttänyt jo kauan. Tai synaleadit kitaramelodian rinnalla, joita ollaan käytetty jo 2000-luvun alussa. Vasta noiden videoitten myötä sain nimen monille tekemilleni jutuille.
– Tykkään paljon myös sellaisesta soundista, joka on todella riisuttua, mutta mulla on vähän sellaista, että kun esittelen mielestäni aika simppeleitä demoja bändin muille tyypeille, niin niistä alkaa löytyä aika paljon raitoja. Fiilistelen tekovaiheessa asioita aika paljon ja kaikista niistä kokeiluista jää demoille kaikkea, mistä osa jää biiseihin.
– ”Sit siellä vois olla tällainen ja sit siellä vois olla tällainen ja sit siellä vois olla tällainen” -ajatusjono pyörii koko ajan mielessä, kunnes on tärkeää palata takaisin siihen, että mikä on SE ydin asia, joka sen biisin tunnelmaa liidaa.
Uteliaisuus on isossa roolissa Joan mielenmaisemaa, kuten musiikin tekemisen teknisen puolen haltuun ottamisesta voi aistia. Mutta uteliaisuus ei jää tähän. Saran musiikki on muuttanut muotoaan koko olemassaolonsa ajan. Tämä heijastelee sitä, että Joa on ollut aina utelias myös uuden musiikin suhteen jumahtamatta menneeseen.
– Aina kun huomaan uusista bändeistä, että nyt jokin uusi sukupolvi on astellut mukaan musiikkiin ja nyt on löytynyt jokin uusi juttu, on hienoa huomata, miten vapaana kaikesta ne uudet tyypit tekevät sitä juttua, Joa sanoo.
– Se rohkeus tarttuu minuunkin. Se inspiroi valtavasti. Joitakin vuosia sitten olin ihan Sleep Token -psykooseissa, ja nyt viime aikoina mua on kiehtonut kovasti liverpoolilainen Loathe. Se Loathen kitara-basso -maailma, jossa ollaan kyllä matalassa vireessä, mutta koko se maailma on todella timmiä ja soivaa, on todella makeeta.
– Mulle on aina ollut tärkeää myös se, ettei musiikin kuunteleminen jää vain yhteen genreen. Oon aina diggaillut akkarimeininkia kuten Noah Gundersen, jonka White Noise B-Sidesin kun laittaa soimaan autossa, niin kaikki on hyvin.
– Mä en sillä tavalla aktiivisesti yritä etsiä jotain uutta, mutta niitä tulee aina kavereiden suositusten tai sattuman kautta vastaan. Se on pitänyt mut aina silmät ja korvat auki, että millaista kaikkea soundia voikaan olla olemassa.
Päädymme hehkuttelemaan sitä, miten 2020-luvun edetessä Lorna Shoren ja Sleep Tokenin kaltaiset erittäin omalaatuiset ja monilla eri tavoilla äärimmäiset bändit ovat keränneet myös yllättävän ison yleisön huomion.
Nämä ovat rohkaisevia esimerkkejä siitä, että varman päälle pelaamisen sijaan oma tie todellakin voi palkita.
– On uskomatonta, miten Sleep Token on saanut aikaiseksi sen, että niihin joihin se kolahtaa, se menee NIIN syvälle, että niihin nerokkaisiin sointukuljetuksiin ja rytmityksiin antaudutaan ihan täysillä, Joa hehkuttaa.
– Tuollaisessa musassa ei enää edes ajattele genrejä. Se ei tunnu siltä, että tässä on nyt yhdistetty tätä ja tätä. Ne eri osat ja tyylit soljuu niin hyvin yhteen. Se olisi todella mystistä jo itsessään. Sitten kun kyseessä on vielä maskibändi, joka ei anna haastatteluita ja se kiinnostaa silti ihmisiä, niin kyllähän se valaa luottoa taiteen tekemiseen.
Se suurin vakio elämässä
Joa on nyt 46-vuotias ja Sara on ollut osa hänen elämäänsä nyt 31 vuoden ajan.
Samassa ajassa kaikki muu on ehtinyt muuttua. Kotikaupunki on vaihtunut useampaan otteeseen. Ihmissuhteita on koettu. Ystäväpiirikin on elänyt. Sara on ollut koko tämän ajan se suurin vakio Joan elämässä.
– Kyllä sitä eilen viimeksi mietti, kun kuvattiin musiikkivideota ja siinä oli älytöntä duunia ja ramppaamista sen eteen, että miten paljon aikaa ja vaivaa sitä oikeasti pistää tähän bändiin ja musiikkiin, Joa miettii hieman huvittuneena.
– Niin se on, että aamulla kun herään, niin ensimmäisenä mietin, mitä voisin tänään tehdä musiikin hyväksi ja illalla kun olen menossa nukkumaan, mietin yhtälailla tähän musiikkiin liittyviä asioita. Tänään tuli sellainen ajatus, että mitä jos tämä kaikki loppuisi? Mitä jos ei olisikaan tiedossa seuraavaa sinkkua, levyä, keikkaa tai treenejä?
– Ehkä se voisi olla vapauttavaa, tai sitten siihen olisi ihan mahdotonta sopeutua? En osaa kuvitella sitä. Saattaisin päätyä haikailemaan sitä vanhaa takaisin tai romahtaisin kyseenalaistamaan jopa sitä, että kuka mä nyt olen?
– Välillä on vaikeuksia saada nukuttua, kun mielessä rullaa koko ajan kaikenlaista loputtomalla loopilla. Varsinkin biisiä kirjoittaessaan samaa riffiä toistaa ja toistaa ja toistaa päässään siihen asti, kunnes kappale alkaa valmistua.
Luova mieli voi olla todella levoton ja elää ikuisessa kierteessä, jossa luovuus sekä rauhoittaa että aiheuttaa levottomuutta. Kuten Joa kertoi, hänen mielessään pyörii jatkuvasti jotain, mitä tehdä seuraavaksi.
Tämä ei jää vain musiikkiin. Joa myös maalaa. Se on hänelle hieman erilainen kanava purkaa sisintään.
– Maalaaminen tuli elämääni sellaisessa vaiheessa, kun oli hieman taukoa bändistä, ja aloin hieman töhrimään. Nyt on puolestaan tullut maalattua hieman vähemmän, koska Sara on omalla tavallaan ottanut sen luovan tilan.
– Maalaaminen on aika vapauttavaa. Maalaamisessa ei tarvitse toistaa samoja asioita useita kertoja samalla tavalla kuin musiikkia tehdessä. Kun teet maalauksen, niin harvemmin lähdet toistamaan sitä samaa maalausta.
– Musa ja tekstit ovat heijastumia maailmasta ja mun henkilökohtaisesta elämästä. Niistä muodostuu sellaisia abstraktioita, joissa saatan kirjoittaa vaikkapa biisin isälleni ja biisin äidilleni. Tulevalla levyllä lauletaan empatiasta, rauhasta, totuudesta ja anteeksiannosta. Niissä tietää kuitenkin aina, mistä se kappale on peräisin.
– Maalaamisessa en taas välillä ymmärrä itsekään, että mistä ihmeestä se työ on peräisin? Mistä ne hahmot tulevat? Ihan alussa se oli kuin maalien liikuttelemista ja kokeilemista, että löytyykö sieltä jotakin, enkä tiennyt yhtään etukäteen, mitä oon maalaamassa. On ollut mielenkiintoista ottaa kuvia maalauksen eri vaiheista.
– Joskus huomaan katsovani kuvaa vanhasta versiota ja miettiväni, että olisinpa jäänyt tuohon versioon. Siihen ei voi enää palata. Sitten on vain mentävä eteenpäin niin kauan, kunnes on tyytyväinen luomukseensa. Se on yhtä aikaa hienoa ja hirvittävää, kun menneeseen ei voi palata. Se on ihan erilaista kuin musiikissa.
Joa myös myy taulujaan, mutta se ei ole juurisyy niiden maalaamiselle. Hän kertoo, että maalaamiseen kulunut aika on mielenkiintoista. Sama työ voi viedä pitkään, ja ajantaju voi kadota ihan täysin sen parissa.
– Vanhoja tauluja joita olen tehnyt, menee aina välillä. Sen on kyllä saanut huomata, että tämä maailmantilanne on ajanut ihmiset siihen, ettei rahoja laiteta samalla tavalla taidehankintoihin.
– Maalaaminen ei myöskään vaikuta mitenkään fyysiseltä hommalta, koska ”pelkkää istuskeluahan se on”, mutta jos sitä tekee kolme tai neljä tuntia, niin huomaakin olevansa ihan poikki, vaikkei muka tehnyt oikeastaan mitään.
– Tulevan Sara-albumin kannet olen tehnyt itse. Ajatuksissa on, että tuosta kannesta tekisin ihan yksi yhteen maalauksen. Olisi hienoa, että se olisi olemassa. Maalaus on niin aikaa vievää hommaa, että jo se pelkkä tuijotteluun käytetty aika on iso osa koko tekemistä, mutta se on jollain tavalla myös aika meditatiivista.
Samalla kun kiitetään Joaa tästä haastattelusta koko Metalheimin puolesta, annetaan hänen vielä ylistää omia suosikkimaalareitaan, jotka ovat tehneet häneen suuren vaikutuksen tavalla tai toisella.
– Etelä-Afrikkalainen Ryan Hewett. Tanskalaisen Kashmir-yhtyeen Kasper Eistrup. Kanadalainen Jason Boyd Kinsella.
– Unelmissa olisi, että saisi joskus hankittua Hewittin alkuperäisen työn, mutta pienimmätkin teokset lähtevät kymppitonnin hinnoista liikkeelle, joten tässähän pitäisi varmaan säveltää se ensimmäinen hittibiisi ensin, hah hah!