23. päivä toukokuuta uutisia hallitsi suuri tulipalo Helsingin Kalasatamassa. Seitsemänkerroksisen asuintalon katto oli epäonnistuneen grillauksen jäljiltä ilmiliekeissä ja pelottavan näköiset uutiskuvat levisivät laajasti aiheuttaen epäuskoa, että miten näin voi päästä tapahtumaan. Dramaattisista kuvista huolimatta, kuin ihmeen kaupalla, tulipalosta selvittiin ilman ihmisvahinkoja. Rakennus paloi ja kastui kuitenkin asuinkelvottomaksi. 

Palanut talo on edelleen paketissa, kun syksyisenä aamuna seisomme sen edessä Hannu ”Hane” Voutilaisen, aka Master Batesin, kanssa. Turmion kätilö osoittelee ylöspäin vanhaa asuntoaan, joka sijaitsi ylimmässä kerroksessa, suoraan palon alla. 

– Mä olin siinä parvekkeen ovi auki ja kuulin, että suht lähellä kuuluu paloauton ja poliisiauton äänet. Menin tietysti tämmöisenä normaali kerrostalokyttääjänä parvekkeelle kattomaan, että mitä tapahtuu. Mun alapuolella vähän viistossa, kaksi kerrosta alempaa tuli savua ja arvelin vaan, et siellä oli vähän makkarat kärtsänneet, ei tässä sen kummempaa. Laitoin parvekkeen oven kiinni, ettei tule sitä savun katkua sisälle. No sitten ehkä vartin päästä rupesin miettimään, kun katolta tulee parvekkeelle savua, että mitäs vittua, kun se tulipalo on tuolla alapuolella. Sit siitä alkaakin jo liekkejä tulemaan siitä lipan päältä parvekkeen puolelle.

– Mä soitin hälytyskeskukseen, että nyt tää niinku vähän vaikuttaa, että tää tilanne pahenee, että tulipalo on tuolla alapuolella, mut liekit tulee yläpuolelta. Sanoivat vaan, että ovet kiinni, pysy himassa ja odota, että muita ohjeita tulee. No sit alkoi lämpötila nousemaan vähän kämpässä, vettä alkoi tulla seiniä pitkin alas ja lattiat kastumaan. Soitin kolmannen kerran hätäkeskukseen ja sanoivat, että joo, tilanne on hallussa. Ne otti ylös, että missä asunnossa oon ja montako ihmistä sisällä ja soita uudestaan, jos tilanne pahenee. Sit kaiken kaikkiaan oli tunti kaksikymmentä minuuttia muistaakseni mennyt ja alkoi olla jo vähän kuuma siellä kämpässä. Jälkeenpäin selvisi, että se isoin palopesäke oli mun olohuoneen seinän takana. Kun siitä seinästä alkoi maalit valua pois, niin mä soitin neljännen kerran, että nyt semmonen juttu, että täällä ei pysty enää olemaan. Ne sanoi vaan, että nyt laitatte märkiä pyyhkeitä sinne ovien alle. Mä sanoin, että ei oo mitään hyötyä, täällä on nilkkoihin asti jo vettä, että nyt pistät viestiä palomiehille, että pari happimaskia ja jotkut happiputelit tänne, kiitos. Sen puhelun aikana ne sitten hakkas oveen ja sanoi, että kiinnostaako lähteä alaspäin. No kiinnosti ihan vitusti.

Nämä ovat tilanteita, joista aina ajattelee, että ne sattuvat vain joillekin muille, ei koskaan itselle. Uusi koti löytyi lähistöltä, mutta Hanen omaisuus oli mennyttä. 

– Käytännössä meni kaikki. Matkalaukku siitä lähti mukaan, kun mä kerkesin jo valmistautua ja tiesin, että ei tulla varmaan ihan just takaisin tähän kämppään ja sit pistin läppäriä ja pleikkaria lähinnä siihen. Soittokamat oli onneksi bändin varastolla, ainakin tärkeimmät, mulla oli vähän niinku B-luokan kitaroita ja bassoja siellä vaan. 

Itse olen kerran ollut tulipalossa, kun Dimebag Beyond Foreverin bussi paloi Tampereen moottoritielle 2009. Itse tilanteessa toiminta muuttui varsin automaattiseksi ja tunteettomaksi ja tilanteen järkytys hiipi iholle salakavalasti vasta myöhemmin.  

– Mä kuukausi-kaks sen hässäkän jälkeen rupesin näkemään omituisia painajaisia. Ehkä kerran viikossa. Ne ei mitenkään liittynyt tuohon tulipaloon, ne oli aina jotain liittyen johonkin moottoripyöräkerhoihin tai laskuvarjolla hyppäämiseen tai johonkin tuommoseen. Mä kävin sitten lääkärille juttelemaan siitä ja se sanoi, että hyvin normaalia on tämmönen ja se laittoi kyllä siihen diagnoosiin, että se on PTSD. 

NÖYRYYS MIELESSÄ

2000-luvun alkupuolella Kuopiossa perustettu Turmion Kätilöt julkaisee 12. studioalbuminsa Resodancen tulevana perjantaina. Lauantaina industrial-yhtye soittaa uransa toistaiseksi suurimman keikan Helsingin Jäähallissa. Tapahtuma kantaa nimeä Colossal Disco ja se on lähes loppuunmyyty.  Jäähalli on monelle x-sukupolven muusikolle jonkinlainen Graalin malja ja Suomen oma Madison Square Garden, sellainen, josta ei oikeasti uskalla metallibändillä edes haaveilla, mutta josta jokaisella on jonkinlainen muisto. Niin on myös Voutilaisella, muutamakin. 

– Ensimmäinen oikea keikka, jonka kävin koskaan katsomassa, oli ’88 Metallica Jäähallissa. Toinen muistijälki siitä paikasta on, että mä olen siellä soittanut loppumyydylle Jäähallille jo kerran. Humppabändin aikaan, Pepe Willbergin kanssa, K-Kauppojen pikkujouluissa!

Pepe Willbergin vielä ymmärrän, mutta ajellessani kohti Kalasatamaa havahduin miettimään, että tavallaan on ällistyttävää, että Turmion Kätilöt on vuonna 2026 siinä tilanteessa, että se myy Jäähallin täyteen, mutta sitten tavallaan taas ei. Tuntuuko Colossal Disco basistin itsensä mielestä ihan luonnolliselta jatkumolta bändin uralla? 

– Ei vaan mun mielestä se tuntuu just tuolta. Vuosi sitten, kun tätä alettiin tekemään, niin ideahan lähti alunperin meidän managementilta. Ensin sitä kysyttiin muistaakseni vain minulta ja mä sanoin, että ei, tehdään joku vähän pienempi mesta, mutta tehdään tyylikkästi ja pikkusen isommin. Että ei me nyt mikään jäähallibändi olla. Sitten kahden viikon päästä kysyivät uudestaan, että kyllä tämä pitäisi tehdä. Silloin mä kysyin sit jo muultakin bändiltä ja kaikki sanoivat edelleen, että ei tämä ole millään tavalla hyvä idea. Mutta sitten kolmannen kerran ne esittelivät minulle Excelissä vähän laskelmia, että kyllä me nyt on laskettu, että tämä menee hyvin. Että jos ei täyteen mene, niin ainakin lähelle. Että kyllä me nyt vähän painostetaan tätä. Sitten siinä bändin kanssa palaveerattiin, että otetaanko tuollainen riski ja lähdetäänkö kokeilemaan. Todettiin, että sittenpähän nähdään onnistuuko, vai nauretaanko meidät pihalle.

Ei naurettu. Keikka on melkein täynnä, eli riski ei realisoitunut, vaan meni paremmin kuin hyvin. 

– Kyllä se meni… Laskettiinkohan me jotenkin, että puolikkaalla jäähallillakin olisi plus miinus nollassa ja sen jälkeen kaikki on vaan plussaa, jos taloudellisesti mietitään. Tai se on pakkokin miettiä vähän taloudellisesti. Muuten siinä joutuu jotain omaa taloa pistää myyntiin, jos ei lähde ollenkaan.

Hanen talo toki juuri paloi, ettei siinä kauheasti olisi enää menettänyt.

– Se näytti jo ensimmäinen viikko, kun aloitettiin ennakkomyynti, että ei jumalauta, täähän menee todella hyvin. Että ei tuossa nyt enää jännitä oikeastaan mikään muu, kuin että osaako soittaa noi uusimman levyn biisit ja sitten se, että onko tässä nyt muistanut ajatella kaikkea keikkaan liittyen. Kuitenkaan ei ihan avaimet käteen -meiningillä olla tekemässä, vaan jokainen bändistäkin on joutunut vähän jotain säätämään.

Pitkän uran tehneellä Turmion Kätilöillä on ammattilaisia ympärillään, mutta vuosien ajan yhtyellä on ollut vahvasti toiminta omissa käsissään. Riski jäähallikeikasta oli siis siinäkin mielessä oma. Se on bändin tapa.

– Ihan alusta asti me on haluttu olla mukana kaikissa tekemisissä. Kaksi ekaa levyä tuli Spinefarmilla, mutta sitten alettiin tekemään omalle firmalle, ja nyt sitten onko tämä neljäs levy Nuclear Blastille. Mutta ne on lisenssisopimuksilla, eli edelleenkin omalla levy-yhtiöllä tehdään.

Saksalainen metallijätti Nuclear Blast on yksi maailman suurimpia raskaamman musiikin yhtiöitä ja joku voisi pitää jopa yllättävänä, että piskuinen savolainen konemetallibändi on päätynyt sen rosteriin. Yhteistyö on kuitenkin ollut toimivaa.  

– Nuclear Blastin kanssa on ollut tosi kiva tehdä alun perinkin. Sielläkin on muuttunut asiat tässä vuosina paljon ja tuntuu, että muuttuu koko ajan, mutta sielläkin heti alusta saatiin kommunikoida ison päällikön kanssa suoraan. Ja sitten ajateltiin, että ne rupeaa heti tietysti painostamaan meille, että kiinnostaisiko tehdä vähän useammankin englanninkielisiä biisejä. Mutta siis ne ei ruvennut ehdottamaan sellaista olleenkaan. Me ihan kysyttiinkin, että olisiko meidän järkevämpää tehdä silloin tällöin joka levylle yksi tai kaksi englanninkielistä biisiä, mutta ei, ei, ei. Päinvastoin, pitäkää toi missä ootte, niin se on just hyvä. Kyllä ne aina jonkun demon haluaa kuulla ennen levyä, mutta ei ole kyllä ohjattu eikä painostettu minkään suhteen. 

Suomessa Kätilöiden formaatti on kantanut todella pitkälle ja nyt siis täyteen jäähalliin. Vuosien ajan, osittain johtuen kansainvälisestä levy-yhtiöstä, bändi on myös vienyt tuotettaan ulkomaille, etenkin Keski-Eurooppaan ja Japaniin. Seuraava suomenkielinen vientimatka koittaa alkutalvesta. 

– Nyt tulee helmikuusta rundi joo. Onhan se hitaampaa ja vaikeampaa kuin täällä. Ja ottaa aikaa. Mutta se on huomattu ihan kaikissa Euroopan kolkissa ja Japanissa asti, että päinvastoin se kieli ehkä tuo sellasen eksoottisen bonuksen siihen. Kyllä Japseissakin kolme-neljä ekaa riviä lauloi ihan sujuvasti mukana tajuamatta yhtään mitään mitä ne laulaa, mutta suut aukeili just oikealla tavalla. 

Sivuhuomautuksena kerron, kuinka yksi hämmentävimpiä keikkakokemuksiani on ollut se, kun olin joskus Korpiklaanin kanssa Tokiossa ja yhtye soitti Hectorin Juodaan viinaa -coverin. 2000-päinen japanilaisyleisö lauloi biisin alusta loppuun mukana, katselin monitoritiskiltä meininkiä ja mietin, että ei saatana, Hectorin pitäisi olla näkemässä tämä. Hane pudistelee naureskellen päätään samalla, kun pohtii Kätilöiden motiiveja ulkomailla soittamiseen. 

– Ei me missään vaiheessa päätetty mitään Euroopan valloitusta tehdä, mutta se nyt on joka tapauksessa looginen jatkumo siihen, että kun noi Ilmajoet ja Kurikat on kierretty niin moneen kertaan, niin ihan oman mielenterveyden kannaltakin on kiva nähdä uusia mestoja. Sitten toisaalta, jos maapallon ihmisistä noin yksi promille asuu Suomessa, niin mikä yksinoikeus heillä on meidän tuotteeseen?

Mielenterveyden lisäksi ehdotan, että ulkomaille lähteminen pitää bändin jollain tapaa elinvoimaisena, kun joutuu tavallaan aloittamaan jossain vaiheessa uraa taas ihan alusta. Se pitää nöyränä jäähallien ohessa, kun pitää palata pienempiin klubeihin ja yleisöä pitää voittaa ilta toisensa jälkeen. 

– Kyllä, haasteita. Ja sitten nimenomaan se, että se alkaa tavallaan ihan alusta. Kolutaan pieniä paikkoja ja isompia paikkoja on sitten Painin tai Nightwishin lämppärinä oltu. Mutta nyt mennään taas omalla nimellä jonkun lämppärin kanssa ja paikat on pieniä. Mutta ne pienetkin paikat on nyt jotain 350 hengen mestoja, eli ihan normaali rokkiluolia Suomessa. 

KUOPIO ROCK CITY

Aurinko paistaa palaneen talon alakerrassa sijaitsevaan kahvilaan. Kalasatamassa kuitenkin tuulee aina, joten nöyrrymme sisätiloihin istumaan. Vaikka kahvila sijaitsee Hanen entisessä kotitalossa, ei mies ole täällä aiemmin käynyt. Helsingissä Kätilö-basisti on asunut reilut kymmenen vuotta, sitä ennen osoite oli bändin kotikaupungissa Kuopiossa. 

– Olen syntynyt Kajaanissa, mutta sitten ihan pienenä lapsena muuttanut Savoon. Kuopion ympärillä asunut ja Kuopioon muutin 1990-luvun alussa, kun menin opiskelemaan. 

Voutilainen mainitsee moneen otteeseen ”humppabändin”, jossa ehti 90-luvulla bassotella mm. edellä mainitun Pepe Willbergin taustalla ennen liittymistään Turmion Kätilöihin. Uusi suunta löytyi Kuopion yöelämästä. 

– Olin kerennyt Kuopiossa asua reilu kymmenen vuotta ja sotkeutumaan Kuopion ravintolabisnekseen, ihan kaljamyyjän ominaisuudessa siinä vaiheessa, enkä periaatteessa tuntenut Kätilöistä ketään, paitsi Anteron (Seppänen, Turmion Kätilöiden rumpali, toim. huom.), kun se soitti samassa humppabändissä niihin aikoihin. Lyhykäisyydessähän se meni niin, että olin pienessä rock-kapakassa K-klubilla kaljaa myymässä, kun Raaka Pee (Petja Turunen, Kätilöiden laulaja) tuli poltetun CD-levyn kanssa siihen mun DJ-pisteen eteen, että kuuntele tämä, kiinnostaisiko lähteä bändiin.

Tiesikö se, että soitat bassoa? 

– Tiesi, koska ne oli Laten (Kauppinen, Kätilöiden entinen kitaristi),  kanssa tehnyt niitä biisejä ja Late tiesi mut jollain lailla. Late sanoi sille, että tuolla K-klubilla myy kaljaa yksi basisti. Mä muistan, että siihen aikaan olin just innostunut tosi paljon Painin musasta ja totta kai Rammstein oli kova juttu silloin. Tommoista heviä, missä on vähän koneita mukana. Se iski suoraan siihen aikaan. Sanoin samantien puolessa välissä sitä biisiä, että joo, totta vitussa mä lähden. Se biisi oli Teurastaja. 

Kaljan myynnin ja Kätilö-basismin lisäksi suurin osa 2000-luvun alkupuolen suomalaisista muusikoista tuntee Hanen myös nyt jo lopettaneen legendaarisen Kuopion Henry’s Pubin ohjelmapäällikkönä. 

– Joo, se oli 2003, kun tää äskeinen tapahtuma sattui. Sitten seuraavana vuonna toi Henkan silloinen päällikkö Sinervirran Jani tarvisi apulaisravintolapäällikköä itselleen sinne Henkkaan. Se oli just niitä samoja aikoja. Ja se kävi multa kysyyn kerran, että lähtisinkö töihin hänelle kakkoseksi. Siihenkin mä sanoin ensin, että en missään nimessä lähde, kun tässä on ihan saatanan lepponen kaljanmyyntihomma mulla. Että ei kiinnosta. Sitten se tuli kuukauden päästä uudestaan ja sanoi vaan, että sano paljonko sä tarvitset siitä palkkaa ja milloin sä pystyt aloittamaan. Se halusi, että mä lähden siihen. Sitten mä laitoin numerot tiskiin ja seuraavana keväänä taisin aloittaa Henkassa.

Siitä lähtien musiikkibisnes on ollut työ tavalla tai toisella. 

– Kyllä. Siitä mä olin pari vuotta siellä kakkosena ja sitten Jani lähti pois ja mut nostettiin ravintolapäälliköksi. 2012 mä muutin sitten Helsinkiin ja lopetin sen ravintolapäällikkyyden, mutta edelleen ohjelmapäällikkönä hoisin viitisen vuotta sitä Henkan ohjelmaa täältä käsin. 

– Se kyllä se Henkan aika opetti tosi paljon ihan käytännön asioita tuosta bisneksestä. Miten se toimii, miten näitä hommia neuvotellaan ja miten keikkoja saadaan. Se oli silleen mukava pöydän toiselta puolelta opetella se keikkojen sopiminen ja neuvottelu. Sinä aikana myös tutustui tosi paljon arvokkaisiin suhteisiin, sellaisiin naamoihin mihin ei olisi muuten tutustunut, sekä tuolla agenttipuolella että myös muusikoissa, kun siinä ravasi kuitenkin viitenä iltana viikossa niitä bändejä. Se oli ihan tapana minulla, että silloin kun soundcheckit olivat menossa, niin pyörin sinne paikalle ja sanoin kättäpäivää, kyselin kuulumisia ja onko kaikki ok. Siellä tuli paljon uusia kaverussuhteita.

Ensimmäinen oma muistikuvani Hanesta on juurikin Kuopion Henkasta, missä mies kävelee takahuoneeseen käsissään tarjottimellinen valkovenäläisiä. En tässä kohtaa vielä edes tiennyt, että mies on muusikko itsekin. Koronan jälkeen ovensa lopullisesti sulkenut Henry’s Pub oli keikkapaikkana varsin rajallinen, mutta paikan tunnelma niin yleisön kuin esiintyjien puolella oli yksi Suomen parhaista. En ole ainoa, joka tunsi jonkinlaisen haikeuden piston sydämessä Henkan sulkeutuessa ja väitän, että iso osa talon hengestä oli Hanen ansiota. 

– Joo, sitä kyllä vieläkin kuulee niitä juttuja, että oispa Henkka takas. Isomman kiitoksen minä annan silti Janille, joka kerkesi kolme vuotta tehdä sitä duunia ennen minua. Jani teki sinne niitä sääntöjä ja semmoisia ja loi sen pohjan. Siitä oli hyvin helppo jatkaa sitä ja pitää se semmoisena. 

Kuopio oli, ja on, kaikista Suomen keikkakaupungeista se, mistä muusikoilta kuulee eniten tarinoita ja Henkan henki elää vahvasti ainakin raskaamman musiikin puolella kaikissa, jotka siellä kerkesivät esiintymään. Voisin listata kymmeniä tarinoita Kuopion reissuista, mutta yksikään niistä ei taida olla painokelpoinen. Sanotaan nyt vaikka näin, että Metalheimilla esimerkiksi oli jossain vaiheessa porttikielto ainakin kolmeen hotelliin kaupungissa. Niistä legendaarisin oli torin kupeessa seisova Atlas ja epäilen, että talo meni remonttiin ja suljettiin useammaksi vuodeksi ihan vain siksi, että hotelli ei enää halunnut muusikoita sinne. Hane nauraa.  

– Se voi olla. Meillä oli tosi pitkään Atlasin kanssa diili, että Henkan bändit majoittui siihen. Aika ajoin sieltä tuli aina, että nyt tällä on sattunut taas vähän sitä ja tätä, mutta ei sillä koskaan mitään kuitenkaan semmoista isompaa, että olisi tarvinnut selvitellä sen kummempia.

– Mä muistan, että monta kertaa, kun mä tein silloin aika paljon päivällä toimistovuoroa, niin illalla mä saatoin olla pikkusen kaljapäissäni yleisön seassa ja siitä helposti tuli bändin kanssa lähettyä jatkolle sinne. Vaikka itse asuin ihan siinä vieressä, niin mutta muutamia kertoja heräsin itsekin Atlaksesta. Näin niitä suhteita luotiin.

RAA’ASTI VAAN KAIKKI

Kahvilaan lentää lintu sisään samalla, kun Hane kaataa energiajuomaa mukiin. Rouvalle hän on luvannut juovansa ainoastaan yhden päivässä, mutta koska rouva on reissussa, niin vähän voi kuulemma joustaa. Palaamme Turmion Kätilöihin, joka on jossain määrin salakavalasti kasvanut mielestäni erikoiseen asemaan Suomessa. Bändi tekee isolla tuotannolla isoja keikkoja, joiden määrä ylittää suurimman osan mainstream pop-artistienkin vastaavista, ne myyvät täyteen ja kesäisin Kätilöt voi laittaa festarille kuin festarille ja bileet ovat taatut. Vaikka yhtye on kasvanut sellaiseen asemaan, mihin aika harva raskaamman musiikin bändi koskaan pääsee, silti sen kohdalla on vaikea puhua valtavirrasta. Voutilainen jatkaa ajatuksesta. 

– …Ja biisit ei soi radiossa. Sitä mä oon itse vähän ihmetellyt, että miksi. Kun tuolla livenä ne toimii isollekin yleisölle, että miksi radiot ei siihen innostu? Juttelin muutamia vuosia sitten Jokisen Veskun kanssa samasta asiasta, kun niillä on Klamydian kanssa ihan sama juttu. Biisit ei soi radiossa, mutta keikkapaikat on täynnä ja keikkoja on vitusti. Että mikähän siinä. En tiedä. Tosin just tuli jotain uusia tutkimuksia, että mistä nykypäivänä ihmiset kuuntelee musiikkinsa, niin eipä ne paljon radiota kuuntele hirveästi. Se on se tietty yleisö, kun poimii omansa sieltä mutta noi juniorit löytää uuden musiikin nykyään TikTokista. Mitä vittua? 

Onko teillä TikTok-kanava? 

– On. Meillä oli nyt parin edellisen levyn ajan Nuclear Blastin palkkaamana ranskalainen tyyppi meidän somemanagerina. Se on tehnyt ihan vitun hyvää työtä. Ei se pakottanut meitä tekemään kaikkia mukahauskoja TikTok-videoita, mutta ollaan yritetty kuitenkin. Niitä on ollut ihan kiva tehdä ja jengi on ottanut ne ihan hyvin, kun meille käy tuollainen vähän pelleilykin. 

Käy tai ei, Turmion Kätilöt on kuitenkin kasa keski-ikäisiä ukkoja. Kuinka luontevaa se videoille pelleily on?

– No alkuun se ei ollut, kun me ruvettiin ihan kirjaimellisesti noudattaa niitä sen ideoita. Me yritettiin niitä ja sitten laitettiin sille huonolla ranskalla vähän viestiä, että nyt menee vähän yli jopa meillä tämä homma. Otetaan vähän takapakkia ja tehdään näistä vähän enemmän meidän näköisiä. Sitten se alkoi löytyä yhteinen sävel. Se on vissiin nyt tämän uuden levyn markkinoinnin aikana meidän TikTok-yleisö tuplautunut, että kyllä se on ollut ihan tietoista hommaa.

Palaamme Kätilöiden asemaan valtavirrassa.

– Toi, mitä sä sanoit, toi salakavalasti, niin se on aika hyvä adjektiivi siinä. Vai onko se adverbi? No, kuitenkin. Se on mennyt just sillä tavalla se suosio. Se on tasaisesti noussut yli 20 vuotta ja hitaasti. Siitä tavalla ollaan kiitollisia, että se on mennyt just sillä tavalla koko ajan ylöspäin, eikä siellä yhtäkkiä ollut joku tähdenlento ja sitten ollaan tultu alas ryminällä.

Haaste on tietenkin pitää tilanne samanlaisena. Miten sen estää, että se käyrä ei lähde alaspäin?

– Niin. Sitä ihan pitää miettiä liki päivittäin. 23 vuotta, niin siinä on aika paljon sitä yleisöä jo toisesta päästä luonnollisestikin poistunut. Niiden lapset on tullut tilalle, mutta sitä ei voi pitää automaattisena, että se tapahtuu koko ajan noin. Varsinkin siitä nuorempaa päätä, sitä pitää just näiden tiktokkien kanssa pelata.

Status valtavirran ja marginaalin rajamailla voi olla vaikea. Tuntuu, että Kätilöt ovat siinä mielessä ärsyttävässä asemassa, että se on sen verran iso, että siitä kannattaa viihdelehdistön uutisoida, mutta yleensä uutisointi ei ole välttämättä kovin positiivista. 

– No joo, siitä on ollut esimerkkejä mutta en mä silti koe, että media on ollut epäreilu. Koska ne negatiiviset asiat, mistä ne ovat uutisoineet, niin ne olisivat uutisoineet niistä, vaikka siinä olisi joku toinenkin saman tason bändi tai artisti ollut kyseessä. On siellä jotain juttuja ollut, mitkä vähän tuntuu, että tuo ei nyt ollut kovin reilusti kerrottu, mutta sanoisin, että aika vähällä me olemme päässeet. 

Onko julkisuus hallittavissa? 

– On se aika paljon hallittavissa. Ehkä nimenomaan sillä, että malttaa pitää joitain asioita omana tietonaan, eikä lähteä väittelemään vastaan sinne. Koska siinä häviää, jos alat kiistämään jotain uutisia ja lähettämään vastineita ja hyvin todennäköisesti teet itsesi vähän pelleksi. Että jos jotain paskaa on sattunut, niin se on sattunut. Nykypäivänä on onneksi aika hyvä, että tuommoiset unohtuvat aika heti. Päivän tai kaksi joka toinen linkkaa jotain paskaa uudestaan somessa, mutta kolmantena päivänä ei kukaan muista enää ja joku seuraava tulee tilalle. 

Niin, samalla kun musiikkia löydetään TikTokista ja uutta yleisöä tulee, niin somen haaste on se, että kaikki päätyy nykyään sinne ja leviää tosi nopeasti.

– Kyllä tässä miettii kaksi kertaa sen, mitä kirjoittaa julkisesti mihinkäkin. Tuossa on yksi syy, miksi aikoinaan lopetin oman bloginkin julkaisemisen, kun alkoi maailma mennä siihen, että nyt mä joudun liian paljon sensuroimaan omaa tekstiäni. Mä en saa sanoa niitä asioita julkisesti, mitä mä haluaisin sanoa, en sinne lähellekään, niin mä ajattelin, että nää on parempi kirjoittaa ja laittaa pöytälaatikkoon. Muistella sit itsekseen.

Vuonna 2024 Turmion Kätilöistä julkaistiin En tahdo unohtaa koskaan -kirja, jonkinlainen statuksen merkki sekin. Sen kohdalla ei haluttu alkaa kuitenkaan sensuroimaan. 

– No joo. Ja siitäkin taidettiin pari kertaa kieltäytyä. 

Alkaa tuntua siltä, että bändi on aika huono kieltäytymään kaikesta, mille se sanoo ensin ei. Kirja kääntyi kuitenkin voitoksi sekin. 

– Se oli tosi terapeuttista, niin kuin nyt vois kuvitellakin. Alat kertoo jollekin siinä vaiheessa vielä suht tuntemattomalle ihmiselle tavallaan elämäntarinaasi ja se alkaa kuulustelemaan oikein tarkkaan, että miltä tämä ja tämä tuntuu. Yhtäkkiä joutuikin tutkiskelemaan itseään paljon syvemmältä. Se tuntui pahemmalta kuin ikinä mitkään poliisikuulustelut! Mutta tosi terapeuttista, että joutui miettimään, minkä takia on tehnyt mitäkin ratkaisuja. Ja sitten kun meitä haastateltiin vielä aina erikseen, ettei oltu missään vaiheessa kimpassa. Vähän kuin poliisikuulusteluissakin. Enkä tiennyt mitään ennen kuin sain ensimmäisen version luettavaksi. Oltiin vielä menossa silloin Japaniin keikalle ja ajattelin, että minulla on lentokoneessa 11 tuntia aikaa tämä lukea läpi. Siinä kanssamatkustajat katsoivat, kun silloin tällöin alkoi kyyneleitä vierähdellä silmissä. 

Olitko lennon jälkeeni entistä läheisempi bändikavereittesi kanssa, vai oliko kysymyksiä esitettävänä? 

– Oli jotain kysymyksiä kyllä, Hane nauraa. 

– Se oli just mielenkiintoista, että Elina (Järvi, kirjailija) pisti arvioimaan niitä bändikavereita ja kertomaan kahdenkeskisistä suhteista kuhunkin. Siellä lähinnä se, että mitä muut on oikeasti minusta mieltä, kun ne saa sanoa ihan mitä sattuu. Minulla oli myös juuri avioero siinä tapahtunut ennen tätä ja sitten siihen haastateltiin minun ex-vaimoa. Sitäkin minä jännitin, että minkälaisen ripityksen minä saan sieltä. 

En juuri keksi kauheampaa visiota kuin se, että on avioero käynnissä ja sitten vastapuoli pääsee kertomaan ilman suodattimia näkemyksiään kirjailijalle. 

– Minä edelleenkin olen tosi hyvissä väleissä ex-vaimon kanssa ja sanoin hänelle, että pistä tulemaan ihan raa’asti vaan kaikki. Ja sanoin Elinalle, että kuulostele sitä tarkkaan ja pistä vaan kirjaan, että ei tarvitse sensuroida. Sieltä tulikin sitten päinvastoin ja siinä kohdassa tuli taas yksi kyynel silmäkulmasta. Aika siistiä, että se meni noin päin.

JOKAINEN HYPPY JÄNNITTÄÄ

Turmion Kätilöiden vuosittaiset keikkamäärät menevät kymmenissä, jos ei sadoissa. Samalla bändi pyörittää omaa yritystään itse ja kädet ovat mullassa vähän kaiken kanssa, mitä sen ympärillä tapahtuu. Vastapainoksi härdellille Hane alkoi muutama vuosi sitten hyppimään varjon kanssa lentokoneesta. 

– Hävettää sanoa, että tänä kesänä en ehtiny kertaakaan. Kävin keväällä Espanjassa vähän hyppäämässä ja oli tarkoitus hypätä koko kesä Kouvolassa, mutta paskan vitut, oli taas keikkoja sen verran, että ei kerennyt. Sit kun vähän alkoi helpottamaan, niin alkoi olla jo hyppykelit mitä on. Huollatin ja tarkastutin kaikki kamatkin, että senkun saisi itseään vain niskasta kiinni. Jos vaikka ensi talvena taas kävisi Espanjassa hyppäämässä, kun näköjään tuo Kouvola oli liian hankala.

Tuntuu, että keski-iässä kaikki keksivät jonkun täysin irrationaalisen ja vähän hölmön harrastuksen, johon sitten hurahtaa ihan sata-nolla. Terveisin skeittaaja. Miten reppu selässä lentokoneesta hyppääminen oli Hanelle juuri se juttu? 

– Siihen on ehkä kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että se oli niitä aikoja, kun lopetin kokonaan alkoholin käytön. Olin jo vähentänyt sitä aika minimiin ja sitten lopetin kokonaan. Huomasin, että elämä vaatisi jonkun sellaisen jutun, jonkun isomman. Ei riitä sauvakävely Mustikkamaalla, joku rush pitää saada. Dopamiini, adrenaliini, hyvän olon tunteet, mitkä sinä nousukännissä oli aina. Jostain sellaisia pitäisi saada. Olin aikanaan käynyt yhden tandem-hypyn hyppäämässä. Se tuntui niin hurjalta, että mietin silloin jo, että tätä voisi tehdä joskus uudestaankin. 

Korkki oli kiinni ja sitten iski korona.

– Keikat lähtivät silloin kalenterista ja näytti, että tässä on nyt tyhjä kesä. Mitäs vittua tässä tekisi? Ilmoitin sit itteni ja meidän laulajan Sakun sinne kurssille. Sakulta en kysynyt mitään, ilmoitin meidät sinne ja laitoin Sakulle viestin, että ensi viikolla meillä alkaa laskuvarjohyppykurssi tiistaina, tätä ei voi perua. Saku vaan vastasi, että perkele, kuulostaa jännältä. Siitä se sitten lähti. Sakulla oli niihin aikoihin jotain kiirettä enemmän, se kävi sen kurssin teoriat ja hyppäsiköhän se kolme vai neljä hyppyä, mutta sitten sillä jäi se siihen puoleenväliin. Mulla jatkui ja alkuun tuli hypättyä 30-40 hyppyä kesässä. Nyt on pari kesää mennyt silleen, että Suomessa on jäänyt nollille. Olen käynyt Espanjassa, Sevillassa on yksi tosi hyvä dropzone, missä käy paljon suomalaistakin porukkaa. Onkohan mulla nyt 144 hyppyä, eli todella aloittelija olen vielä, mutta joka päivä se käy vähintään kerran mielessä.

144 hyppyä on 144 enemmän kuin minulla, joka on sitä mieltä, että ihmisen ei kuulu missään nimessä hypätä lentokoneesta, ihan sama paljonko siellä on varavarjoja siellä repussa.

– Joka kerta kun olen ajanut Kouvolaan, viimeistään puolessa välissä siinä meinaa kääntyä takaisin, kun tulee mietittyä, että tässä ei ole mitään järkeä ja taas pelottaa. Miksi minä teen tätä? Miksi en lähtisi kotiin, paistais makkaraperunat ja alkaisi pelata pleikkaria. Mutta sitten sitä pakottaa itsensä siihen. Ja vielä lentokoneeseen mennessä mietin, että tässä voisi kääntyä takaisin, enkä menetä mitään muuta kuin 30 euron hyppylipun hinnan, niin miksi minä menen tuonne? Pelottaa. Ja sitten siinä vaiheessa, kun ovi on auki ja katsot, että tuolla neljän kilometrin päässä on lentokenttä, että tuohon minä tähtään, mikäs tässä. Vieläkin olisi luvallista jäädä koneeseen ja olla hyppäämättä, mutta tässä on kymmenen muuta ihmistä minun perässä tulossa, että hävettää ihan vitusti, jos jättäisi tähän. Ja sitten vaan siitä astut pihalle ja siitä sekunti eteenpäin, niin ai niin vittu, tämän takia tätä tehdään!

Kumpi siinä on siistimpää, se matka alas vai se kohta, kun jalat koskevat on maata? 

– Ei voi erotella. Siinä vaiheessa, kun sinä alat tippua 200-300 kilsaa tunnissa Tellusta kohti, niin siinä tuntuu, että se vapaus on jotenkin käsin kosketeltavaa. Joka suuntaan on vähintään neljä kilometriä, että ei ole mitään. Sinä olet ihan yksin. Sen kauemmaksi kaikesta muusta ei voi oikein päästä. Minuutin verran siitä varjo auki ja muutama minuutti maahan. Siinä vaiheessa, kun yleensä onnistuneesti on tennarit nurmikossa, niin siinä vaiheessa tulee se joku dopamiiniryöppy. Adrenaliiniryöppy. En ole itse kokaiinia koskaan kokeillut, mutta ne, jotka on, sanoo, että siitä tulee sellanen maailmanomistaja-kuningasolo, niin minä luulen, että se on hyvin lähellä sitä. Silloin tulee se, että vittu äkkiä varjo pakettiin ja uudestaan tuonne koneeseen.

– Se adrenaliinipiikki aika raju. Yksi kesä minulla meni vähän polvilleen siinä ja jalka vääntyi jotenkin laskeutuessa. Kävelin takaisin puoli kilsaa sinne hallille pakkaamaan varjoa ja metin, että vähän polvessa tuntuu. Se jotenkin vähän nyrjähti, mutta oli niin hyvä meininki, että uudestaan koneeseen ja hyppäsin uudestaan. Nyt tuli oikein hyvin jaloilleen, taas puoli kilsaa kävelin sinne hallille ja sitten päivä oli jo niin loppu, että lähdin ajamaan siitä himaan. Autohallissa nousin autosta ja toinen jalka ei kantanut yhtään, se oli ihan pois pelistä. Eipä sitten mitään, istuin takaisin autoon ja ajoin Pihlajalinnaan. Sitten kuvattiin, että sieltä oli nivelside revennyt. Lääkäri kysyi, että miten sä tänne tulit? Sanoin, että just ja just pääsin autosta kävellen vastaanotolle, mutta kylläkin ainakin kilometrin kävelin aiemmin ja tein yhden laskuvarjohypyn tällä jalalla. Hän sanoi, että ei pitäisi olla mahdollista mitenkään. Mutta se adrenaliini vain hoiti homman, se on yksi parhaista kipulääkkeistä ihan selkeästi.

Kalasatamalaisen kahvilan pitäjä saa varpusen hätistettyä ulos samalla, kun meilläkin alkaa olla energiajuomat juotu. Voin vahvistaa rouvalle, että yhteen jäi. Astuessamme ulos vielä ihmettelemään paketissa olevaa palotaloa, Hane pohtii pelkoa.

– Just luin itse asiassa jonkun brittihyppääjän, jolla on tuhansia hyppyjä plakkarissa, sellaisen pidemmän kirjoituksen, että häntä pelottaa edelleen joka kerta. Että ei se pelko ole hävinnyt mihinkään, sitä vaan on opetellut käsittelemään eri tavalla.

Vähän kuten sitä PTSD:ta siitä tulipalosta. Tai tuhansien keikkojen jälkeen lavalle astumista loppuunmyydyssä jäähallissa?

– Kyllä. Keikoilla jännittää joka kerta. Se saattaa olla, että vähän eri asiat jännittää kuin silloin nuorempana poikana, mutta kyllä se jännittää. Ja jos se ei jännittäisi, niin sinne olisi turha mennä. Silloin teet väärää hommaa, jos se ei jännitä. Koska silloin se ei todennäköisesti myöskään ole niin kiinnostavaa.