Kello on yksi aamuyöllä, kun saan yhteyden Japaniin. Ruudulla näkyvät Mirai Kawashiman kasvot. Japanissa on aamu, Mirai on herännyt muutamia tunteja aiemmin ja nyt meidän olisi tarkoitus puhua hänestä ja yhtyeestä nimeltään Sigh.
Japanilainen metalli on yleensä yhtä omalaatuista kuin japanilainen kulttuuri muutenkin meidän länsimaalaisten silmissä ja korvissa. Sigh on jopa tällä mittarilla vielä erikoisempi tapaus. Mirai ja hänen tuolloiset yhtyetoverinsa perustivat bändin jo vuonna 1989, mutta tuolloisilta thrash metal -juurilta on matkattu jo todella kauas.
Kaksi tuoreinta Sigh-albumia Shiki (2022) ja Goh-Ka (2026) ovat eniten mieleen Miraille itselleen. Niitä voi kutsua folkahtavaksi avantgarde metaliksi. Nämä ovat albumeita, joilla japanilaisuus todella kuuluu. Mirai ei ole kuitenkaan kääntänyt selkäänsä juurilleen. Hänellä on nytkin yllään Mayhem-paita. Mayhemilla on tietty rooli Sighin tarinassa.
Ennen kuin puhumme Mirain kanssa mistään muusta, on nostettava esille yksi asia: Venomin Condrad ”Cronos” Lant menehtyi 1. Lokakuuta 2026. Ilman Venomia ei Mirain mukaan olisi Sighia.
– Cronosin kuolema oli shokki minulle, koska näin Venomin keikalla vasta vähän yli vuosi sitten siellä Suomessa, Hellsinki Metal Festilla, ja hän vaikutti olevan todella tiukassa kunnossa, Mirai ihmettelee heti aluksi.
– Me kaikki vanhenemme. Moni esikuvistani on kuollut. Lemmy, Ozzy, Cronos. En silti osannut varautua Cronosin kuolemaan. Hän on ollut eräänlainen vakio elämässäni. En edes muista kunnolla aikaa, jolloin en tiennyt Venomia. Kaikki mitä Cronos ja Venom tekivät, muutti minun elämäni ja määritti minulle sen, mitä metalli on.
Pääsitkö koskaan tapaamaan Cronosta kiertäessäsi Euroopassa tai Amerikassa Sighin kanssa?
– Tapasin! Hellsinki Metal Festivalilla. Se oli erittäin cronosmainen tilanne. Muutuin ihan fanipojaksi ja pyysin häntä ottamaan kuvan kanssani. Cronos pudisti päätään sanoi: ”Minä olen jo ottanut ihan tarpeeksi kuvia elämäni aikana.”
– Sekunnin ajan olin pettynyt. Sitten ajattelin, että helvetti, tuo oli juuri niin Cronosta, että tämä muisto on vielä parempi kuin kuva olisi ollut. Nyt kun tieto hänen kuolemastaan tuli, olen onnellinen että tapasimme edes kerran.
Mirai myöntää, että tällaisen esikuvan kuolema pisti hänet jälleen miettimään omaa kuolevaisuuttaan. Aihe ei ole Miraille vieras. Tuoreimmat Sigh-albumit ovat käsitelleet aihetta paljon siitä asti, kun Mirain isä menehtyi.
– Cronos oli vasta 63-vuotias. Minä olen nyt 56-vuotias. Tietenkin olemme eläneet ihan erilaiset elämät ja meillä on ollut hyvin erilaiset elämäntavat, mutta jokainen tällainen kuolema saa ajattelemaan oman elämänsä rajallisuutta.
– Ajattelin kuolemaa niin paljon, että aloin tuntea ruumista irtaantumista. Ajattelin, että jos kuolisin itse nyt, olisinko tehnyt kaikkea sitä, mitä olen aina halunnut tehdä? Tietenkään en ole, mutta hyvä puoli näissä ajatuksissa oli se, että koen tehneeni jo aikoja sitten rauhan sen kanssa, että olen saanut elää ja kokea paljon.

Yltäkylläisyyttä ja sairasta musiikkia
Eletään 80-luvun puoliväliä Tokiossa. Aikaa, jolloin Japani oli erilainen maa kuin nykyään. Vaikka Mirai harmitteli juuri äskeisen kuoleman pohtimisen lopuksi olevansa jo elämänsä puolivälin yli, on hän hyvillään elämänsä ajoituksesta.
– Minua huvittaa päivittäin se ylimielisyys, joka Japanissa vallitsi 80-luvulla, kun maamme talous oli huippu vireessä ja kaikki luulivat sen jatkuvan ikuisesti, ihan kuin olisimme jotenkin ylivertainen kansa, Mirai hymähtää.
– Nyt asiat ovat aivan päin helvettiä. 80-luvulla keskityimme nauttimaan yltäkylläisyydestä. Itsekkäästi ajateltuna 80-luku oli minulle parasta mahdollista aikaa olla nuori. En usko että missään muualla Japanissa oli niin helposti saatavilla import-levyjä. Amerikkalaisia ja eurooppalaisia levyjä oli kaikkialla. Jopa todella obskuureja äärimetallilevyjä.
– Miettikää. Tapasin James Hetfieldin tokiolaisessa levykaupassa vuonna 1986. Jopa Hetfield etsi meidän levykaupoistamme outoja ja harvinaisia levyjä, kun Metallica soitti täällä ensimmäistä kertaa. Jostain syystä Tokiosta sai sellaisiakin levyjä, joita ei löytynyt mistään muualta. Se oli suurta herkkua kaltaiselleni metallihullulle.
Tape trading lähti Mirain mukaan Japanissa laukalle jopa vielä kiihkeämmällä tahdissa kuin länsimaissa, jos on luottaminen kaikkiin niihin kirjeenvaihtokavereihin, joita hänellä oli Euroopassa ja Amerikassa.
– Tänne virtasi hirvittävää tahtia kaikenlaisia outoja demoja, live-tallenteita, treenistallenteita ja muita nauhoja. Pidin siitä, koska vaikka metalli oli 80-luvulla hetken aikaa mainstreamia, minua kiinnosti aina vähän oudompi metalli.
– Minua innosti se, miten nopeasti metalli muuttui. Koskaan ei tiennyt mitä tapahtuu seuraavaksi. Heavy metalia, thrash metalia, speed metalia, grindcorea, death metalia ja black metalia. Metallin nopeus kasvoi ja kasvoi melkein joka kuussa. Aina kun sain kirjekuoria ympäri maailmaa, saatoin olla varma, että tajuntani räjähtää taas.
– Slayerin ja Napalm Deathin debyyttien välissä kului aikaa vain neljä vuotta ja niiden levyjen ero oli ihan sekopäistä. Tuo sopi minulle, koska olen aina ollut kiinnostunut siitä, miten musiikin rajat voi rikkoa.
Mirai oli vasta 4-vuotias, kun hän alkoi soittaa pianoa. Kiitos tästä kuuluu hänen äidilleen, joka oli klassisen pianon opettaja. Piano ja klassinen musiikki ovat aina olleet osa Mirain elämää, mutta metallista tuli niille vastavoima.
– En mitenkään erityisesti pitänyt tai inhonnut sitä. Minä vain soitin, koska minut laitettiin soittamaan, hän kertoo.
– Pianossa minua kiehtoi jo lapsena se, etten ymmärtänyt soittamisesta tai klassisesta musiikista mitään, joten halusin ikään kuin ratkaista arvoituksen. En koskaan löytänyt isoa tunteenpaloa siihen. Kun löysin myöhemmin brutaalin metallin, se tuntui ihan hullulta kamalta ja sitten toden teolla tunsin paloa musiikkiin, joka tuntui ihan sairaalta.
– En silti harmittele klassista taustaani yhtään. Ymmärsin klassisen musiikin hienouden vasta aikuisena. Siinä vaiheessa aloin arvostaa sitä, että pystyn pistämään sanoiksi asioita, joita haluan tehdä musiikilla. Vielä parempaa oli se, että klassisessa musiikissa oli niin paljon lainalaisuuksia rikottavaksi, että se innosti minua säveltäjänä.
Kaikki muuttui, kun Mirai sai luokkakaveriltaan Slayerin Show No Mercy -albumin (1983) kasetilla. Mirai myöntää, ettei aluksi edes erottanut kappaleita toisistaan, koska hän oli hypännyt suoraan klassisesta musiikista toiseen äärilaitaan.
– Se kuulosti niin hullulta, sairaalta ja nopealta, että luulin olevani tekemissä jonkin vaarallisen kanssa.
– Minä pelkäsin sitä. Ja minä rakastin sitä. Sekosin ihan täysin metallista. Ostin heti Venomin, Exodusin ja monien muiden bändien levyjä ja luulin, ettei äärimmäisempää musiikkia voi olla olemassa. Pian löysin hardcore punkia kuten D.R.I. ja Black Flag. Etsin koko ajan äärimmäisempää ja äärimmäisempää metallia. Sitä riitti vielä vuosiksi eteenpäin.

Ei minkäänlaista päämäärää
Tässä vaiheessa metalli-innostusta tavallinen tarina olisi ollut se, että Mirai olisi alkanut haalia ympärilleen metallista kiinnostuneita kavereita ja perustanut bändin, josta tulisi hieman myöhemmin Sigh.
Ongelma oli se, että Mirai olisi pianisti, joka piti äärimetallista.
– Ihan ensimmäisissä bändiviritelmien kaltaisissa keskityin yrittämään laulamista, koska ei minulla ollut mitään käsitystä kitaran, basson tai rumpujen soittamisesta, eikä totta puhuakseni siitä laulamisestakaan, Mirai pyörittelee.
– Minä vain huusin Venom-covereita todella huonolla tekniikalla, kunnes halusin kuitenkin soittaa instrumenttia. Päättelin, että basson on oltava kaikkein helpoin soitin. Aloin harjoitella bassolla Slayer, Death, Whiplash ja Napalm Death covereita 80-luvun lopulla, eikä meillä ollut Sighin esiasteen kanssa mitään kunnianhimoa tehdä sen enempää.
– Bändimme nimi oli aluksi Ultra Death, koska no, se kuulosti rankalta. Me emme haaveilleet demon tai varsinkaan levyn tekemisestä. Meillä ei ollut mitään päämäärää. Japanilaiset äärimetallibändit eivät olleet saaneet kovin ihmeellistä tunnustusta. Meistäkin oli täysin selvää, ettei meillä tule olemaan mahdollisuuksia tehdä yhtään mitään.
Mirai muistelee alkaneensa säveltää ensimmäisiä kappale kyhäelmiään vuonna 1990, mutta samana vuonna eräs hänen luokallaan ollut tyttö kysyi häneltä kysymyksen, joka huvittaa Miraita nyt.
– ”Luuletko sä oikeasti tekeväsi tuota roskaa vielä sillon, kun sä oot 30-vuotias?”
– Nauroin tietenkin, että en missään tapauksessa. Mutta olin ihan oikeasti varma, että puhuin totta. Metallissa ei ollut sellaista asiaa kuin keski-ikä. Cronos, Tom Araya ja kaikki olivat korkeintaan kaksikymppisyyden jälkipuolella. Äärimetalli ei todellakaan ollut jotain sellaista, mitä soitetaan kolmekymppisenä.
Metalli ei ollut hetkeen Miraille edes B-suunnitelma, mutta ei hänellä ollut toisaalta oikeaa A-suunnitelmaakaan.
– Menin ylipistoon ja pääaineeni oli valtiotiede, vaikken ollut yhtään kiinnostunut politiikasta, hän naurahtaa.
– Jos asiat olisivat menneet toisin, minusta olisi varmasti tullut toimistotyöntekijä, kuten kaikista muistakin. Oikeasti en halunnut työskennellä lainkaan. En ainakaan 12-tuntisia päiviä, kuten täällä oli tapana tuolloin. Näin kaikkialla mainoksia, joissa haastettiin ihmisiä työskentelemään 24 tuntia putkeen. Minusta ei olisi ollut sellaiseen elämään.
Turhauttavinta oli Mirain mukaan se, että vaikka rock- ja metallibändit olivat iso juttu Japanissa, thrash metal tai muut rajummat metalligenret eivät olleet lainkaan yhtä suosittuja, eikä soittokavereita ollut helppoa löytää.
– Bon Jovi, Whitesnake ja ehkäpä juuri ja juuri Metallica olivat isollaan, mutta siinäpä se. Varsinkin kovaa thrash metal -rumpalia oli lähes mahdotonta löytää. Kaikki oli opeteltava itse. Oikeiden vireiden etsimisestä lähtien.
– Kuuluin eräänlaiseen musiikkiklubiin yliopistossa ja siellä oli yksi ainoa kaveri, joka kykeni soittamaan thrashia. Oli pieni ihme, että löysin tuosta joukosta Kazuki Ozekin ja Satoshi Fujinamin. Se oli Ultra Deathin ensimmäinen muoto.
90-luvun alussa bändin nimeksi vakiintui Sigh. Mirai sanoo, että bändin fanit ovat usein halunneet kuulla jonkinlaisen syvällisen tarinan bändin nimen takana, mutta todellisuudessa kyse oli jostain ihan muusta.
– Rumpalimme oli täysin rakastunut tyttöön, jonka nimi oli Saiko. Hän kiusasi tätä kutsumalla häntä nimellä Psycho. Meinasimme ensin ottaa bändin nimeksi Psycho, mutta USA:ssa oli jo samanniminen hardcore-bändi.
– Siispä tuosta vitsistä vääntyi nimi Sigh. Sen oli tarkoitus olla rumpalin kiusoittelua, mutta sitten siitä tuli nimemme.

Mukavaa kirjeenvaihtoa Norjaan
Mirai ja tuolloinen Sigh-kokoonpano eivät ehkä olleet kovin luottavaisia bändin tulevaisuuden suhteen, mutta kaksi omista kappaleista koostunutta demoa tehtyään bändi pääsi tekemään Requiem for Fools EP:n levy-yhtiölle.
– Slayer tuli ensimmäistä kertaa Japaniin vasta vuonna 1990 ja en odottanut keikalta oikeastaan yhtään mitään, koska pidin vain bändin kolmesta ensimmäisestä levystä. South of Heaven (1988) oli jo ollut minulle valtava pettymys.
– Keikka oli mahtava. He soittivat paljon biisejä Show No Mercylta ja Reign in Bloodilta (1986). 90-luvun alussa death metal ja grindcore olivat jo isollaan. Minusta thrash metal oli paljon ilkeämpää ja kiinnostavampaa musiikkia. Nähtyä Slayerin olin sitä mieltä, että myös meidän pitäisi vetää thrashimpaa metallia ja soittaa paljon nopeammin.
Sitten alkoi tapahtua. Mirai oli lähetellyt seiskatuumaisena julkaistua Requiem for Foolsia ympäri maailmaa ja yksi näistä kirjeistä oli suunnattu Norjaan. Tämä yksi kirjekuori muutti koko Mirain ja Sighin tulevaisuuden.
– Sain aika yksitotisia vastauksia, että thrash metal on ihan mennyttä aikaa ja että bändit kuten Slayer, Venom, Sodom, Bathory ja muut olivat jotain sellaista, mistä kukaan ei ole kiinnostunut, Mirai sanoo yhä hieman hämillään.
– Olin lähettänyt EP:n kaikkialle. Ketään ei kiinnostanut. Paitsi yhtä tyyppiä. Mayhemin Euronymous piti siitä. Olin muuten lähettänyt EP:n alunperin Deadille, mutta hän oli jo päättänyt elämänsä ennen kuin edes lähetin levymme hänelle. Elettiin aikaa ennen internetiä, joten sanotaan vaikka näin, että tieto kulki eteenpäin aika hitaasti.
– Euronymous kirjoitti minulle, että Dead ei voi vastata kirjeeseesi, koska hän on kuollut. Sitten Euronymous jatkoi, että hän löysi Deadin ruumiin ja kertoi hankkineensa heti kertakäyttökameran, jotta sai kuvia Deadin ruumiista. En tiennyt oliko hän tosissaan, kunnes myöhemmin sain tietää, että Euronymous puhui totta.
Mirain kannalta vielä tärkeämpää kirjeessä oli se, että Euronymous halusi julkaista Sighin albumin Deathlike Silence Productions -levy-yhtiönsä kautta. Mirai sanoo, että suostui tietenkin, koska kukaan muu ei ollut tarjonnut samaa.
– Scorn Defeat -albumilla (1993) soitimme niin ehtaa thrash- ja black metalia kuin vain kykenimme ja taisimme jopa hieman yrittää peitellä omaa japanilaisuuttamme, jotta metallimme ei olisi liian outoa, Mirai myöntää.
– Yritin soittaa kitaraa, mutten ollut kovin hyvä siinä. Olin yhä ennen kaikkea pianisti. Tavallisesti kitaristit sävelsivät biisit äärimetallibändeissä, joten ehkä siksi minun riffini kuulostivat aika erikoiselta. Japanilaisuuteni pääsi vuotamaan metallimme melodioihin, halusin tai en, ja Scorn Defeatista tuli aika erikoinen levy ihan sattumankaupalla.
Heti kun Sigh alkoi tehdä levyjä, Mirain intohimot kuuluivat Sighin musiikissa. Lyriikoissa ja teemoissa oli mukana paljon mytologiaa sekä viitteitä kauhuelokuviin ja mangaan. Ei siis ihan tavallista black metal -rienausta?
– Japanissa kovinkaan moni ei usko Kristittyjen Jumalaan tai Jeesus Kristukseen, joten Saatanasta kirjoittamisessa ei olisi ollut kovin paljon järkeä minun näkökulmastani, vai mitä? Mirai vastaa kysymykseen kysymyksellä.
– Halusin silti kirjoittaa jostain sellaisesta, mikä huokuisi samanlaisia ilkeitä tunnelmia kuin metallimmekin. Fanitin jo 70-luvulla vanhoja kauhuelokuvia The Omen (1976) ja The Exorcist (1973). Samaan aikaan kaikkialla viljeltiin okkultismia, ufoja ja taruja, joten sellaiset asiat olivat DNA:ssani jo paljon ennen kuin kuulin edes musiikista.
– Kauhuelokuvien soundtrackit, thrash metal, black metal ja minun taustani klassisen pianon kanssa. Siinä se ihan varhainen Sigh-yhdistelmä oli. Voi olla, että se erotti meidät muista paljon isommin kuin ajattelinkaan.
Kaksi vuotta debyytin jälkeen Sigh oli jo julkaissut Infidel Art -albumin (1995) ja pääsi Eurooppaan kiertämään Primordialin ja Hecate Enhtronedin kanssa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Mirai vieraili Euroopassa.
– Kiitos tape trading -vuosien ja kirjekavereideni, olin päässyt käymään Iso-Britanniassa, Italiassa, Norjassa ja muutamissa muissa Euroopan maissa, joten en kokenut enää kulttuurishokkeja tuossa vaiheessa.
– Bal-Sagothin piti olla tuon kiertueen pääesiintyjä, mutta heillä oli ongelmia kiertueen promoottorin kanssa ja ennen kuin olimme ehtineet soittamaan keikkaakaan, he peruivat osallistumisensa. Onneksi kiertue sai jatkua.
– Emme tienneet mitään kiertueista. Emme tienanneet latin latia. Taisimme tehdä tappiota. Se oli outo kiertue. Soitimme paljon Venom-covereita ja tuolloisen levy-yhtiömme Cacophonous Recordsin edustaja tuli Lontoon keikalla kesken kaiken lavalle muuttamaan settilistaamme, jotta soittaisimme enemmän omia kappaleitamme.
Kiertueelle pääsemisessä oli puolensa myös Mirain metallifanituksen kannalta.
– Pääsin näkemään Deathin ja Morbid Angelin keikat. Morbid Angelin keikka oli yksi parhaista, mitä olen koskaan nähnyt. David Vincent oli kuin metallijumala ja tajusin vasta myöhemmin, miten onnekas olin, kun näin bändin oikealla kokoonpanolla. Sama pätee myös Deathiin. Chuck Schuldiner kuoli niin nuorena, ettei sekään ole itsestäänselvyys.

Psykedeeleistä etsikkoaikoihin
Edes 90-luvun lopulla Mirai ollut lainkaan varma siitä, että Sigh tulisi selviytymään kovin pitkään. Thrash metalia pidettiin todella vanhanaikaisena ja jopa black metal -bändit etenivät koko ajan kokeellisempaan suuntaan.
– Ajattelin, että äärimetalli on tulossa tiensä päähän, joten miksi emme tekisi jotain ihan muuta? Miksi odottaa jotain uutta ilmiötä? En edes välittänyt siitä, saisimmeko levytyssopimuksia, jos vain saisin tehdä mitä haluan.
– Olimme olleet pitkään jumissa Cacophonous Recordsin kanssa. Halusimme lähteä jo Hail Horror Hail -albumin (1997) jälkeen ja jäimme kiinni siitä, että kävimme keskusteluja muiden levy-yhtiöiden kanssa. En ole kauhean ylpeä Scenario IV: Dread Dreams -albumista, jonka teimme sopimuksen täytöksi, ennen kuin jatkoimme eteenpäin.
– Jostain ihmeellisestä syystä Century Media halusi tehdä sopimuksen kanssamme. Olimme julkaisseet tuohon mennessä kourallisen albumeita vanhan levy-yhtiön kautta ja vaikka niilläkin alkoi kuulua kokeilevampia juttuja, Imaginary Soniscape (2000) oli ensimmäinen Century Media -albumimme, ja sitten annoimme vain musiikin tulla.
Mirai myöntää Imaginary Soniscapen olleen järjetön veto. Kuin kaupallinen itsemurha. Ison levytyssopimuksen jälkeen Sigh päätti äänittää psykedeelisen albumillisen avantgardea ja bändin metallijuuria yhdistelevän albumin.
Heti tämän jälkeen hän nauraa japanilaisen karskisti, että albumilla oli myös uusi ”tuottaja.”
– Olimme saaneet tarpeeksemme black metalin imagosta, corpse-maskeista ja kaikesta, joten veimme jo 90-luvulla ulosantiamme ihan erilaiseksi ja samalla muutimme pukeutumista, mitä alettiin kopioimaan aika kovaa vauhtia.
– Halusimme paeta tätä kaikkea. Inspiraatiota löytyi psykedeeleistä. Siis sienistä. Psykedeelit olivat tuolloin laillisia täällä Japanissa, joten Imaginary Soniscape sitä trippiä itseään. Psykedeelejä pystyi ostamaan kadulla melkein mistä vain. Käytin niitä niin paljon tuolloin, että se vaikutti tapaani ajatella ja säveltää varmaan koko loppuelämäni ajaksi.
– Hullaannuin sienipäissäni hankkimaan kaikenlaisia vanhoja koskettimia, urkuja ja minimoogeja. Antauduin vihdoin kaikille vaikutteilleni, annoin 70-lukulaisen psykedeelisen progen hivuttautua mukaan Sighiin ja albumista tuli jotain sellaista, missä en ollut ihan täysin kontrollissa itse. Ehkä juuri siksi se onnistui niin hyvin kuin onnistui.
Ensin Mirai oli pianisti, joka yritti soittaa bassoa. Sitten hän yritti soittaa kitaraa. Jotenkin hän oppi kaikki soittimet. 2000-luvulla kokeellisempien Sigh-aikojen alussa Mirai alkoi tehdä kokeellista musiikkia ikään kuin punk-asenteella.
– Palasin ajatusmaailmassani takaisin aikoihin, kun kuuntelin hulluna punkia ja hardcorea 80-luvulla. Tajusin, että voin tehdä ihan itseni näköistä ja outoa musiikkia ihan vain ottamalla soittimen ja kokeilemalla, mitä saan sillä aikaan.
– Halusin olla periaatteiltani kuin Misfits, jonka jäsenet eivät todellakaan osanneet soittaa soittimiaan, mutta se heidän soundinsa syntyi juuri siitä. Tuossa kohdassa luovuin ajatuksesta, että minun pitäisi olla maailman nopein tai teknisesti taitavin soittaja. Aloin keskittyä siihen, mitä voin saada aikaiseksi kokeilemalla kaikkea, mitä mieleeni ikinä juolahtaakin.
Tämä käänne muutti Sighin ikiajoiksi. Imaginary Soniscape -albumia seurasivat Gallows Gallery (2005) ja Hangman’s Hymn (2007), jotka ovat keskenään täysin erilaisia albumeita kuin Sighilla ei olisi ollut enää mitään rajoja.
– Ikävä kyllä sienistä tuli erittäin nopeasti laittomia myös Japanissa, Mirai naurahtaa.
– Tästä seurasi ongelma, jota voisi kutsua runsaudenpulaksi. Olin varma, että voin tehdä Sighin kanssa mitä ikinä haluan, mutten oikein tiennyt, mitä se jokin voisi olla. Kaikista levyistämme tuli todella erilaisia keskenään. Kokeilin paljon eri soittimia, eri tapoja käyttää ääntäni ja jopa erilaisia tapoja tuottaa levyjä. Ei ihan levy-yhtiön unelma.
– Hangman’s Hymn oli jonkinlainen ilmentymä siitä, että olin aina halunnut tehdä albumillisen nopeaa metallia, vähän kuin Slayerin Reign in Blood. En vain tiennyt, miten Sigh voisi enää tehdä niin suoraviivaisen albumin. En halunnut menettää bändin identiteettiä. Minusta oli vähän outo virhe yrittää rajoittaa Sighin soundia tuolla albumilla.
– Moni muu ajatteli, että elimme luovaa ja hullua aikaa, mutta oikeastaan kyse oli vain siitä, etten tiennyt mitä tehdä. Nyt kun mietin jälkikäteen asiaa, niin meille taisi käydä ihan samalla tavalla kuin thrash metal -idoleillemme, jotka etsivät identiteettiään koko 90-luvun. Meidän kohdallamme se etsikkoaika osui 2000-luvulle.
Tavalliseksi bändiksi Sighia ei pystynyt 2000-luvulla sanomaan edes sen vertaa kuin 90-luvulla.
Tästä piti Mirain sävellysten ohella huolen se, että vuonna 2007 bändiin liittyi saksofonisti Mika ”Dr. Mikannibal” Kawashima, joka on, kuten moni saattaa sukunimestä arvatakin, tätä nykyä Mirain vaimo.
– Olin aina halunnut saada Sighiin mukaan sekä puhaltimia että naislaulua, jotta voisin toteuttaa vielä enemmän kaikkia hulluimpia ideoitani progesta ja jazzista, joten Mika oli korvaamaton lisäys Sighiin, ja tietysti minun elämääni.
– Sighissa on ollut paljon jäseniä, mutta Mika on sukulaissieluni. En voisi olla onnellisempi siitä, että tapasimme. Se tapahtui, kun etsimme mallia Hangman’s Hymnin kansiin. Aikamoinen sattuma. Näitä ei tapahdu monesti elämässä.
Kohtaloa? Pakko olla. Tuskin tämän avioparin lasten nimet muuten olisivat Billion ja Million.

Kokeiluja, kompromisseja ja kitaristeja
Peilaillessaan koko Sigh-historiaa, Mirai ymmärtää itsekin, että hän on ollut jo pitkään säveltäjä, jolle uusi albumi on aina jonkinlainen reaktio hänen meneillään olevaan elämäänsä ja myös reaktio edelliseen levyyn.
Tämän takia ja ansiosta Sighin 2010-lukukin oli sekoitus metallisempia ja vielä aiempaakin kokeellisempia albumeita.
– Scenes from Hell (2010) oli kuin paluu johonkin Hail Horror Hail -aikoihin, eli ei nyt ihan paluu juurille, mutta ei kovin kaukanakaan siitä, kun taas In Somniphobialla (2012) aloin jälleen saada kiinni avantgardesta, Mirai vahvistaa.
– Kaikki kokeiluni eivät olleet ihan onnistuneita. Mielestäni Graveward (2015) oli suuri epäonnistuminen. Ylisovitin kaikenlaisia orkestereita ihan liikaa ja levyllä tapahtui ihan liikaa kaikkea. Heir to Despairiin (2018) minulla on aika samanlainen, ristiriitainen suhde, ja kipuilimme koko ajan myös kitaristien ja Sighin kokoonpanojen kanssa.
Tämän jälkeen Mirai virnistää leveästi pudistellessaan päätään, koska hän huvittuu hieman itse omista puheistaan.
– Ymmärrän että tämä alkaa kuulostaa hullulta. Ihan sellaiselta kuin en olisi koko Sighin olemasasolon aikana saanut aikaiseksi mitään mielestäni kelvollista, mutta ei asia ihan niin ole. Minä vain koen, että menneisyyteen katsomalla näen paljon keskenkeräisyyttä ja matkan tekemistä, ihan kuten ihmiselämään kuuluu laajemmassakin mitassa.
– Minulla on outo suhde moniin albumeihimme, koska ne eivät tunnu enää minulle itselleni ajankohtaisilta ja näen monet albumimme eräänlaisina etsikkoteoksina, kun olen ollut matkalla sitä kohti, että annan todella itseni vapautua kaikista kahleistani. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei muilla voisi olla ihan erilainen suhde musiikkiini.
Vaikka Mirai lähestulkoon naureskelee itselleen ja sille, ettei ole ollut aina ihan varma, miten toteuttaa haluamiaan asioita ja pitäisikö tämä tehdä enemmän yksin tai bändin kanssa, hän sanoo olleensa myös kiinni menneessä.
– 2010-luvulla Sighissa soitti muutamia aivan loistavia metallikitaristeja, jotka olivat teknisesti täydellisiä ja heidän sormensa liikkuivat otelaudalla valoa nopeammin, mutten ymmärtänyt, ettei se ollut enää Sigh-soundia.
– Sighiin liittyi kitaristeja, jotka olivat enemmän soittajia kuin muusikoita. Minä taas olen enemmän muusikko kuin soittaja. Jälkimmäinen on loppuviimein se tapa, jolla haluan tehdä musiikkia. Huomasin tämän, kun halusin antaa kitaristeille vapaat kädet kitarasovituksiin ja -sooloihin, mutta he eivät oikein kyenneet säveltämään sellaisia.
– Ehkä siksi In Somniphobia on minulle paras albumi, jonka teimme 2010-luvulla. Se oli hyvin musikaalinen ja kokeileva, mutta silti metallinen ja raaka albumi. Sigh on jotain sellaista, jossa haluan eri maailmojen yhdistyvän ja koko omassa matkassani on ollut kyse siinä, miten uskaltaa tehdä tämä eri suuntiin painottuvien levyjen sijaan.
Pitkään Mirai halusi Sighin olevan bändi. Siis ihan perinteisessä mielessä. Siitäkin huolimatta, että hän kertoo tehneensä jo pitkään todella yksityiskohtaisia demoja itse, ennen kuin esitteli sävellyksiään bändin eri jäsenille.
Hän käyttää sanaa ”kompromissi” kuvaillessaan oikeastaan kaikkea, mitä Sigh teki toistakymmentä vuotta ennen Shiki-albumia. Nykyään Sigh koostuu hänestä itsestään, vaimostaan ja kitaristista nimeltään Nozomu Wakai.
– Ne kompromissit johtivat joskus hyviin tuloksiin ja joskus lopputuloksesta tuli jotain ihan erilaista, mitä olin ajatellut. Kyllä minulla oli aika usein todella selkeä visio, mitä halusin musiikiltamme, mutta olin vähän kiltti toteuttaakseni sitä.
– Äänityssessiot olivat pitkään todella vaikeita. Olin monesti todella turhautunut. Halusin silti tehdä musiikkia yhdessä. Ihan kuin olin aina tehnyt Sighin kanssa. Minusta yhdessä tekeminen on todella hienoa. Kesti vuosikausia ennen kuin ymmärsin sen, että jos aion tehdä Sighia siten kuin haluan tehdä, minun on päästettävä irti nöyristelystä.
– Shiki on albumi, jolla en antanut enää menneen painaa. Sillä levyllä ei ollut enää mitään rajoja. Tein sille albumille paljon asioita itse. Aloin löytää tekemisen ilon siitä, että annoin mieleessäni kuuluneen musiikin kuulua albumilla.
Tässä vaiheessa Mirain äänessä kuuluu lähestulkoon pientä varauksellisuutta, ihan kuin hän häpeäisi hieman kaikkea tätä tapahtunutta, vaikka kaikki uusia Sigh-albumeita kuulleet tietävät, että ratkaisu oli oikea.
Hänen ääneensä syttyy taas iloa, kun alamme puhua siitä, että Sighin nykyisen soundin rajattomuus syttyi todella eloon, kun Mirain musiikkiin alkoi syntyä ehtaa soundtrack-henkeä. Soundtrackeissa mikä vain on mahdollista.
Mirain suurimmat esikuvat ovat soundtrack-säveltäjissä ja samalla puhumme myös siitä, miten paljon Nobuo Uematsun ja Yasunori Mitsudan kaltaiset säveltäjät ovat saaneet aikaiseksi jopa 90-luvulla aikoina, kun videopelien äänipiirit olivat hyvin rajoittuneita. Mirai tuntee eräänlaista sukulaisuutta juuri tällaisiin soundtrack-säveltäjiin.
– Taidamme kaikki olla klassisesti oppineita säveltäjiä ja pianisteja, jotka ovat vain sattuneet suuntaamaan töissään hieman ei-niin-konservatiivisiin suuntiin, mikä on johtanut erilaiseen musiikkiin kuin mitä meiltä nuorena odotettiin.
– Minä pidän siitä ajatuksesta, että kaikki lähtee erittäin koskettavasta melodiasta. Sitten on vain löydettävä se instrumentti, jolla juuri tuo melodia tuntuu oikealta. Jos melodia on tarpeeksi kiehtova, sen voi soittaa pianolla, millä tahansa soittimella tai vaikka orkesterilla, jolloin tuo tunne saa erilaisia muotoja, ja se on hieno asia musiikissa.
– Jos ajattelemme kaikkia mainittuja soundtrack-säveltäjiä tai vaikkapa John Carpenteria, monet soundtrack-ideat ovat nerokkaan yksinkertaisia, ja juuri siksi niin ikimuistoisia. Monet soundtrack-albumit ovat hienoa musiikkia, vaikkei olisi koskaan nähnyt kyseistä elokuvaa tai pelannut peliä. Soundtrack-maailma on joskus suotta unohdettu.
– Kun lähdin tekemään Sigh-musiikkia tällä vuosikymmenellä, halusin olla rajoittamatta itseäni ja ajatella, että bändimusiikin sijaan teen eräänlaisia soundtrackeja juuri niistä asioista, joita maailmassa näen ja elämässä koen.

Vapaus löytyy kuolemasta
Nyt kahta uusinta Sigh-albumia tehdessään Mirai on ollut yli 50-vuotias. Elämänkokemusta on siis siunaantunut jo aika paljon, ja sitä myöten hän on muuttunut myös yhä enemmän itsetutkiskelevaksi muusikoksi.
– Minua on hymyilyttänyt se, miten pitkään ajattelin olevani aika rajaton muusikko, mutta samaan aikaan minulla oli aina mielessäni joitakin kirjoittamattomia tai kirjoitettuja sääntöjä metallin tai muun musiikin suhteen, Mirai pohtii.
– Teen nyt musiikkia aika paineettomasti. Olen vihdoin vapaa säännöistä. En mieti yhtään, mitä genreä olen tekemässä. Kokeilen paljon kaikkea. Saatan kadota tunti- tai päiväkausiksi yhden ainoan demon syövereihin ja kokeilla kaikenlaisia sovituksia ja instrumentteja. Käytän paljon aikaa siihen, että vietän aikaa musiikkini kanssa.
– Joskus hylkään koko kappaleidean täysin. Se ei olisi ollut aina mahdollista. Asetin itselleni aikoinaan ihan liikaa aikarajoja ja pakotin itseni tekemään monia ideoitani valmiiksi asti, oli niissä oikeasti potentiaalia vai ei. Nyt annan musiikin virrata paljon vapaammin, enkä oikeastaan koe, että minun on pakko julkaista enää yhtään mitään.
Nyt Mirain ei tarvitse enää miettiä, voiko hän toteuttaa oudoimpia ideoitaan. Siksi kahdella uusimmalla Sigh-albumilla on kuultu todella paljon erilaisia instrumentteja, japanilaisia melodioita, synkempiä tunnelmia, metallisuuksia ja kaikkea sitä, mistä Mirain oma elämä ja historia musiikin parissa koostuu. Hän kertoo nauttivansa tästä.
– Jo pelkkä kaikkien erilaisten koskettimien ja minimoogien kokeileminen on hienoa. Voisin varmasti säveltää levytolkulla vain erilaisilla koskettimilla tehtyä musiikkia, mutta Sigh on mielessäni jotain vielä enemmän.
– Goh-ka -albumilla kuulette sheng-urkuja, shinobue-bambuhuilua, hichirikia, shamisenia, wadaikoa, suriganea ja tebiraganea, eli japanilaisia perinnesoittimia. Kun olin nuori, tuollaiset japanilaiset soundit olivat minusta todella tylsiä, kun ihannoin vain länsimaalaista metallia ja kulttuuria, mutta nyt olen hyväksynyt, että Japani on täysin osa minua.
– Nyt olen valtavan inspiroitunut vanhasta japanilaisesta folk-musiikista ja olen tutkinut paljon soittimia, joista osan en tiennyt itsekään olevan edes olemassa. Onkin tavallaan ironista, että kaiken tämän jälkeen minä olen löytänyt juuri japanilaisesta kansanperinteestä sellaisia tapoja ilmaista itseäni, joita olen tavallaan etsinyt koko ikäni.
– Ajattelin pitkään, etten voisi ikinä yhdistellä Sighin kokeellisimpia ja metallisimpia ääripäitä toisiin, mutta Shikin kohdalla kaikki tapahtui todella luomusti ja se oli jo itsessään inspiraatio jatkaa Sighia eteenpäin.
Nyt Sigh on elämää ja kuolemaa. Shiki- ja Goh-ka -albumeilla kaiken soundtrack-henkisyyden ja japanilaisen kulttuuriperinnön takana vallitsee ajatus siitä, ettei Mirain oma elämäkään ole loputon.
– Kuolema on aina kiehtonut minua, mutta pitkään kirjoitin siitä hyvin abstrakteilla tavoilla, koska kaksi- tai kolmekymppisenä kuolema tuntuu täysin vieraalta asialta, Mirai sanoo.
– Yli 50-vuotiaana kuolema ei ole enää epätodellista. Isäni menehtyi muutamia vuosia sitten, joitakin ystäviäni on jo kuollut ja minusta on tuntunut, että kuolemaa on kaikkialla ympärilläni. Mieleni on alkanut täyttyä kuolemanpelolla ja musiikki on ollut minun tapani käsitellä tätä keski-ikäisen ihmisen väistämätöntä heräämistä elämän rajallisuuteen.
– Shiki-albumia kirjoittaessani ajattelin vihdoin, että nyt kirjoitan niin rehellisesti omia tuntemuksiani kuin vain ikinä kykenen, enkä kuorruta sitä kauhuelokuvien tai fantasian kuvastoilla. Se oli muuten aluksi aika vaikeaa. Sitten kun tuollainen raaka ja peittelemätön kirjoittaminen alkoi tuntua luontaiselta, olinkin jo pian kirjoittanut Goh-kan.
Tämän syvällisemmän ajatusvirran jälkeen Mirain kasvoille leviää lähes ilkikurinen hymy, kun hän muistuttaa itseään ja samalla ehkä hieman muitakin siitä ikään liittyvästä seikasta, jota hän sivusi jo hieman aiemmin.
– Ei thrash metal ole mitään viisikymppisten puuhaa, hän naurahtaa.
– Kyllä sitä voi yrittää ylläpitää ja soittaa nopeasti vielä vanhempanakin, mutta ei ole kovin monia bändejä, jolta se ehta nuoruuden kapina, vimma ja kiima ei katoa raivokkaasta metallista, kun ikää tulee enemmän.
– En näe mitään syytä, miksi tekisin jonkinlaisia toisintoja nuoruuden kapinasta. Sen sijaan voin kirjoittaa rehellisesti, mitä koen juuri nyt. Olen paljon lähempänä kuolemaani kuin syntymääni. Samalla minua kiinnostaa paljon enemmän antaa musiikissa kuulua kaikki se, mitä minä oikeasti olen kuin olla huolissaan siitä, kuunteleeko tätä kukaan.
– En olisi voinut tehdä albumeita kuten Shiki ja Goh-ka, kun olin 20- tai 30-vuotias. Halusin tehdä musiiikkia, jota vain 50-vuotias minä voi tehdä, enkä jäädä vellomaan menneisyyteen haikaillen thrash metal -nuoruuttani.
Yksi asia jaksaa ihmetyttää Miraita näiden kahden erittäin oudon albumin jälkeen.
– Yleisömme tuntuu vain kasvavan albumi albumilta ja kiertue kiertueelta. Kiertueemme Yhdysvalloissa ja Euroopassa olivat todella hyviä. Kaiken ikäisiä ihmisiä. Nuoria, vasta Sighin löytäneitä. Ja ihmisiä, jotka ovat seuranneet meitä pitkään. Jopa Yhdysvalloissa soitimme kaikkien aikojen suurimmille yleisöillemme. Se on outoa.

Tehkää asiat omalla äänellänne
Mirai on kirjoittanut omaa musiikkia nyt melkolailla 40 vuoden ajan, mutta korostaa olevansa yhä tutkimusmatkalla ja olevansa yhä keskeneräinen taiteilija, joka ei aina täysin itsekään ymmärrä, mistä hänen musiikkinsa kumpuaa.
Sen hän tietää, ettei ole vieläkään leipiintynyt musiikin tekemiseen, eikä toisaalta elettävään elämäänkään.
– En ole saanut kyllikseni esimerkiksi musiikista. Etsin yhä jatkuvasti uutta musiikkia. Olipa se sitten metallia, jazzia, soundtrackeja tai jotain sellaista, mikä on aina ollut olemassa, mutta mitä en ole tuntenut aiemmin niin hyvin.
– Harmillista on se, että minua inspiroivat yhä useammat ja useammat asiat musiikissa, mytologiassa, elokuvissa ja elämässä, mutta olen nykyään niin vaativa itselleni, että uuden Sigh-albumin tekemisessä menee aina kauan. Ennen pystyin tekemään albumin joka toinen vuosi, ja olisin voinut tehdä yhden varmaan joka vuosi, mutta en enää.
Kierrettyään maailmaa jo yli 30 vuoden ajan, Mirai on tullut entistä varmemmaksi siitä, että metallissa ja monessa muussakin musiikissa kaikkein parhaat bändit ovat niitä, jotka antavat todellisen itsensä kuulua musiikissa.
– Hienoimpia asioita musiikissa on ollut ymmärtää se, ettei olekaan täysin yksin sen kanssa, miten oma mieli toimii. Nuorena ajattelin olevani todella outo, enkä oikein osannut sanoittaa sitä, miten ajattelen ja toimin.
– Soitettuani Celtic Frostin, Triptykonin ja Voivodin jäsenien kanssa, olen saanut huomata, että minullakin voi olla hengenheimolaisia ihan toisella puolella maailmaa. Tom G. Warrior ja Voivodin tyypit ovat tehneet omaa juttuaan omalla tavallaan todella kauan ja vaikka lasken heidät ystävikseni, he ovat silti yhä minulle myös esikuvia.
Sighilla, Celctic Frostilla ja Voivodilla on yhteistä ainakin se, että ne kaikki ovat rikkoneet hyvin omalaatuisella soundillaan metallin ja musiikin rajoja sellaisilla tavoilla, joita jopa kuulija on joskus vaikea käsittää.
Mirai kertoi aiemmin olleensa itsekin useammin kuin kerran musiikin sääntöjen vankina, mutta kokee kyenneensä murtamaan rajoja useammin kuin kerran. Hän rohkaisee nuoria bändejä samaan.
– Haaste on se, että kaikkialta on saatavilla ihan liikaa tietoa, Mira sanoo viitaten internetiin, sosiaaliseen mediaan ja siihen, ettei aiemmin ollut liiaksi verrokkeja tai Youtube-videoita, joista opetella miten tehdä asiat ”oikein.”
– Tottakai aikoinaankin oli ilmiöitä. Pieniä ja suuria. Ero syntyi siitä, että kun joku keksi soittaa blastbeatia ensimmäisen kerran, kukaan sitä kuullut ei ihan täysin ymmärtänyt, miten sillä tavalla voi soittaa. Jokainen lähti yrittämään samaa omalla tavallaan ja siitä synty uusia soittotapoja, eikä kaikkea opeteltu ”How to play…” -videoista.
– Minusta on erittäin epäinspiroivaa ja musiikkia lannistavaa, jos nuoret muusikot opettelevat Youtube-videoista miten öristään sen sijaan, että he opettelisivat sen itse ja omalla tavallaan. Tekniikka saattaa olla aluksi ihan mitä sattuu, se on tietysti riski, mutta samalla jokainen sitä yrittävä saattaa keksiä vahingossa ihan oman soundinsa.
– Kun minä opettelin huutamaan, minä vain huusin. En tiennyt yhtään, mitä olin tekemässä. Kun aloin soittaa kitaraa tai bassoa, minä vain soitin. Enkä taaskaan tiennyt yhtään, mitä olin tekemässä. Siitä Sighin soundi kuitenkin syntyi. Korvakuulolla opettelemisella, virheitä tekemällä ja soittamalla juuri siten kuin sattui parhaalta tuntumaan.
Jotenkin päädymme puhumaan aiheesta jopa vielä laajemmassa mittakaavassa: Siitä, miltä japanilainen ja varsinkin eteläkorealainen pop eli niin sanottu k-pop kuulostavat tätä nykyä.
Molemmissa tapauksissa on nähty ilmiöitä, kun Aasia todella kuuluu musiikissa, mutta liian usein nämä maailman isoimpiin pop-ilmiöihin kuuluvat bändit yrittävät kuulostaa mahdollisimman länsimaisilta poika- ja tyttöbändeiltä.
– K-pop on tavallaan ihan täyttä neroutta, Mirai naurahtaa pilkettä silmissään.
– Jopa Etelä-Korean hallitus tukee ilmiötä todella merkittävästi. Budjetit ovat ihan mielipuolisia. Ne bändit ovat kaikkialla. Koko ilmiö on enemmän poliittinen kuin musiikillinen. Siellä on taidettu vihdoin keksiä keino, miten valloittaa koko maailma pikkuhiljaa ilman, että tarvitsee oikeasti suoraan valloittaa yhtään mitään.
– Se musiikki on naurettavan hyvin tuotettua. Kaikki on ihan viimeisen päälle laskelmoitua. Jokainen tanssikohta ja kertosäe jokaisessa kappaleessa. Jokaisen jäsenen ulkonäkö. Kaikki. Länsimaissa vain haaveillaan siitä, että kehdattaisiin murtaa menestyvän viihteen yhtälö yhtä isolla tuloksella, mutta korealaiset ovat onnistuneet siinä.
– Sitä minä en vain ymmärrä, että miksei ilmiön rinnalle ole voinut oikeasti tehdä hyvää musiikkia? Näissä bändeissä ei ole mitään luovasti tai taiteellisesti kiinnostavaa. Minusta niissä voisi olla. Nyt se musiikki on vain täysin merkityksetöntä ja sielutonta. Minua kiehtoo paljon enemmän ajatus tehdä jotain sielukasta tietylle ihmisryhmälle.
Tästä päästäänkin lopulta takaisin siihen aiheeseen, josta Mirai puhui kertoessaan siitä, miksei Sigh edes alkuaikoinaan kirjoittanut perinteisiä black metal -lyriikoita tai tuonut Saatanaa esille teemoissaan.
Miten hengellinen ihminen Mirai on itse nyt 56-vuotiaana tehdessään erittäin sielukasta musiikkia? Eli mikä on myös se periaate, jolla hän tekee musiikkia maailman kaiken muun musiikin joukkoon?
– En ole lainkaan uskonnollinen ja totta puhuakseni, aika harva ihminen Japanissa on enää tätä nykyä. Ei täällä opeteta uskontoa kouluissa ja temppelikäynnitkin tuntuvat olevan vain kaupallistunut juttu, Mirai sanoo hymähdellen.
– Minun hengellisyyteni on aika samanlaista kuin musiikkini. Haluan että musiikkini on jotain sellaista, minkä kanssa minä voin keskustella ja jonka kanssa muut voivat keskustella, jos tiedät mitä tarkoitan. En halua kirjoittaa joutavanpäiväistä musiikkia, vaan jotain sellaista, jolla on merkitystä tai jolle ihminen voi luoda itse merkityksen.
– Tämä johtuu varmaan siitä, että kaiken takana uskon johonkin sellaiseen asiaan, jota emme tunne. Uskon, että universumissa voi olla olemassa jotain, mitä emme ymmärrä. En usko että me ihmiset olemme yksin tässä maailmassa, enkä halua uskoa että kuolema on loppu, joten kyllä elämässä on muutakin kuin se mitä näemme.