Olisiko jälleen oikea hetki todeta, että aika kuluu eteenpäin ihan hirvittävää vauhtia? Tämä ajatus tuli jälleen mieleeni, kun kuuntelin yhdysvaltalaisen Kamelotin uusinta albumia ja tajusin siinä samalla, että laulaja Tommy Karevik on viihtynyt bändin keulilla jo 14 vuoden ajan, eli vielä pidempään kuin edeltäjänsä Roy Khan aikoinaan. Karevik ei siis ole enää ”se Kamelotin uusi laulaja”, tehtäköön se ihan kärkeen selväksi myös niille, jotka ovat häntä vierastaneet.

Toinen kiehtova numero Kamelotissa on bändin tekemien albumien määrä. Niitä on nyt jo neljätoista. Kamelot lukeutuu myös niihin bändeihin, jonka jokaisella aikakaudella tai jopa jokaisella albumilla on omat kannattajansa. Ennen kuin uppoudutaan Dark Asylumin maailmoihin, kerrottakoon että omat suosikkini ovat Haven (2015), The Black Halo (2005) ja Karma (2001), eli olen melkoinen Kamelot-sekakäyttäjä. Myös sekä Khanin että Karevikin äänet ovat olleet aina mieleeni, joten en pysty ottamaan siinäkään asiassa puolia. Jos sinä olet siis yhtä kaikkiruokainen Kamelotin suhteen kuin minä, saatat suhtautua myös Dark Asylumiin samalla tavalla.

Hienointa Kamelotissa on läpi sen uran ollut se, että esimerkiksi kitaristi-perustaja Thomas Youngbloodin tunnistettava tyyli on säilynyt läpi bändin kaikkien albumien, mutta samalla levyt ovat erottuneet toisistaan parhaimmillaan hyvinkin paljon. Kamelotin historiasta löytyy todella suoraviivaista power metalia, progressiivisempia teoksia, suorastaan teatraalisia kokonaisuuksia ja myös yllättävän synkkiä teemoja, jotka ovat johtaneet kouraiseviin konseptialbumeihin. Kamelot on aina uudistunut hieman sykäyksittäin esimerkiksi laulajan vaihtuessa ja alkanut sitten hieman toistaa tätä hyväksi katsottua kaavaa, mikä on se pahin uhkakuva bändille myös nyt Dark Asylumin kohdalla.

Dark Asylum ei lopulta eroa kovinkaan paljoa The Awakeningista (2023) tai The Shadow Theorysta (2018). Tunnelma on tunnistettavan tumma, Sascha Paethin tuotanto on tunnistettavan kliininen, albumilla kuullaan Kamelot-kaavaan sopivia vierailijoita, Tommy Karevik eläytyy lauluihin koko sydämestään ja 15 kappaleen pituinen kokonaisuus tuntuu jälleen kerran hieman liian pitkältä, vaikka se kellottaakin kokonaisuudessaan ihan napakat 51 minuuttia.

Kamelot pelaa siis täysin omilla vahvuuksillaan eikä oikeastaan lainkaan uudistumisella, joten Dark Asylumin laatu riippuu täysin kappaleista ja tietysti siitä, haluaako kuulija ylipäänsä Kamelotilta uudistumista vai lisää sitä samaa.

Parhaimmillaan rakastan Kamelotia. Esimerkiksi mainitsemani Haven ja The Black Halo ovat likipitäen täydellisiä albumeita melodista metallia. Niiden suurin valtti on monipuolisuus. Dark Asylumiltakin löytyy variaatioita, mutta liian usein Kamelot lanaa keskitempoisesti ja rivakammin soidessaankin hieman laiskasti. Albumin ilme on niin samanlainen Kamelotin vanhempien levyjen kanssa, että sitä kuunnellessa alkaa ennemmin fiilistellä sitä, pitäisikö ottaa pitkästä aikaa niitä bändin parhaimpia levyjä kuunteluun. Kamelotiin ei haluaisi olla kyllästynyt, mutta se on nyt uhkana.

Dark Asylumin kannet, mielisairaalaan sijoittuva teema ja kappaleet ovat jo ihan siinä rajalla, että Kamelotista on muodostumassa jonkinlainen karikatyyri itsestään. Tällaisten albumien kohdalla alkaa jo todella epäillä sitä, tekevätkö jotkin bändit tekoälyllä albumeitaan. Toivon että tämä ei ole todellisuutta. En millään usko että asia on näin. Ei ainakaan Kamelotin kohdalla.

Kappaleet Sanctuary, One Last Masquarade, Godlike Alchemy ja Kaleidoscope ovat Dark Asylumin selkeät kohokohdat. Jopa niissä tahmaa hieman vastaan se liiankin kamelotmainen sointi, jossa ei enää aina tiedä, mitkä soittimet ovat ihmisten soittamia ja mitkä koneilla toteutettuja, tai vähintään ihan loppuun asti tuotettuja. Kamelotilla on tavaramerkki melodiansa ja tunnelmansa, ja onkin täysin kuulijasta kiinni, onko tämä hyvä asia. Dark Asylum ei saa bändin vihaajia rakastamaan sitä, mutta luulenpa albumin tarjoavan monelle fanille ihan täsmälleen sitä, mitä he kaipaavatkin. Itse toivon, että Kamelotin seuraava luku alkaa pian.