Chamber of Unlightin albumi Realm of the Night (2021) oli jo vahva osoitus siitä, ettei 90-luvun kosmisen black metalin perintö ole kadonnut mihinkään, mutta nyt uudella albumilla tämä muun muassa Deathchain-, Horna-, Behexen– ja Bythos-kytköksinen joukko vie tätä kaikkea jopa vielä pidemmälle kuin mihin olin etukäteen varautunut. 

Emperor, Limbonic Art, Cradle of Filth, Alghazanth ja Vargrav. Kun puhuu Chamber of Unlightista, on helppoa nostaa esille esimerkiksi tällaisia 90-luvulla parhaita albumeitaan julkaisseita bändejä, jotka muuttivat käsitystämme siitä, mitä kaikkea black metal voikaan olla. Chamber of Unlightin vahvuus piilee siinä, että sen vaikutteet kuuluvat kyllä myös nyt Avernus -albumilla, mutta kyse on ennemmin kunnioituksesta kuin halusta toisintaa tätä kaikkea. Metalli lähtee lopulta aina soittajista ja Chamber of Unlightissa kuuluu läpi tekijöidensä oma ääni.

Aina kun black metaliin sotketaan mukaan koskettimia tai jopa sinfonisempia aineksia, liikutaan erittäin harmaalla alueella, jossa tuloksena voi olla koko levyn tunnelmaan väärällä tavalla vaikuttavaa käppäisyyttä tai pömpöösiyttä. Avernusilla ei kapsahdeta kumpaakaan näistä laidoista. Spellgoth on todellinen velho koskettimien takana ja vaikka Avernusin ydin piilee kokonaisuudessa, luovat helvetin hyvät synasoundivalinnat ja synamelodiat levylle juuri sellaista mystistä poltetta, jollaista moni bändi vain tavoittelee haaveillessaan 90-luvun kauan sitten menetetyistä vuosista.

Heti kun Avernus käynnistyy One With the One -aloitusraidalla, ei voi kuin virnistellä leveästi. TÄMÄ on juuri sitä melodisemman sortin black metalia, jota itse haluan kuulla. Sitä, kun koskettimet ovat kyllä isossa roolissa vetämään kuulijan toisiin ulottuvuuksiin, mutta samalla repivät kitarat ja lujaa lyödyt rummut pitävät huolen siitä, että pysyt todellisuudessa. Pitkin albumia The Dagger ja Rise Above laajentavat Chamber of Unlightin ilmaisua yllättäviinkin suuntiin ja eräänlaiseen äärimmäisimpään laitaan Avernus yltää Where Light Does Not Dare to Enterin tunnelmalla johonkin sellaiseen, missä kyse on ihan taatusti täysin Chamber of Unlightista. Wraithlike ja Night Chasm puolestaan muistuttavat siitä, että tämä on kuitenkin riffialbumi yhtä paljon kuin melodia-albumikin, ja kaiken uumenissa eniten koukuttaa se huumaava tunnelma, jonka Chamber of Unlight saa koko äänivyöryllään aikaiseksi.

Mitä enemmän Avernus soi ja mitä vimmatummin Necrosis messuaa, sitä pidemmälle albumin omiin maailmoihin haluaa paneutua omalaatuisia kansitaiteita myöten. Black metal -kuulijoissa on varmasti väkeä, jotka luulevat jo kuulleensa kaiken ja karsastavat sitä, kun bändit tekevät vanhoja asioita uudella tavalla, ja ihan yhtälailla moni saattaisi haluta Chamber of Unlightinkin tekevän asiaansa vielä old schoolimmin. Kaltaiseni black metalin joko äärimmäisen alkukantaisena, erittäin kokeilevana tai sitten juuri Chamber of Unlightin tyylisenä hybridinä nautiskeleva äärimetallin ystävä puolestaan on tällaisesta albumista erittäin mielissään.

Avernus ei luo melodisen black metalin maailmaa uudelleen, mutta Chamber of Unlight on kyennyt repimään portaalin auki ihan omanlaiseen häiriintyneeseen ulottuvuuteensa tämän tunnetun maailman rinnalle.